Joonatan Tola: Punainen planeetta

Kansi Tuomo Parikka (kuva kotialbumista)

Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.

Lapset joutuvat sopeutumaan ja selviytymään kaikenlaisissa olosuhteissa. Sen voi havaita erityisen hyvin Joonatan Tolan esikoisteoksesta Punainen planeetta. Puhutaan virtahevosta olohuoneessa, ja sellainen mammutin kokoinen virtahepo on epäilemättä Mikko Tola, Joonatanin isä, joka 35 vuoden ajan totutti lapsensa ja vaimonsa loputtoman kaoottiseen elämään. Autofiktiivinen romaani kuvaa kirjailijan lapsuutta perheessä, jossa skitsofreniaa ja alkoholismia poteva isä vie perhettään myrskystä toiseen, vailla tyventä päivää. Kirjailija kertaa itsetuhoisia tapoja ja toilailuja mustalla huumorilla - selviytymiskeino sekin. Loppua kohden kyllästyminen, vihaisuuskin alkaa pilkahdella kertomuksen sävyistä selvemmin (mielisairauden kieltämisen takia me elimmekin jo koko perhe kuin joukkopsykoosissa.)

Nauru juuttuu lukijalta kurkkuun ja ennemminkin kauhu ja suru vaihtelevat tunnelmana. Kohtuuttomia tilanteita nousee tiheästi vastaan perheessä, joka onnistuneesti pakoilee sosiaaliviranomaisia vuodesta toiseen. Vanhemmat kehittyvät huostaanottoviranomaisten harhauttamisessa, isän uhkailujen säestyksellä. Onko tällainen elämä mahdollista nelilapsisessa perheessä Suomessa?

Selityksenä saattavat olla perheen jatkuvat muutot paikkakunnalta toiselle ja toisaalta vanhempien rakkaus. Siis nuoren äidin loputon kärsivällisyys rakastamaansa sairasta miestä kohtaan ja lehmän hermot, kuten Mikko, taiteilija, elämäntapaintiaani ja isä vailla vastuuta äitiä, Omenankukkaansa kuvailee. Äiti oli kunnollisen poikaystävän jälkeen kaivannutkin seikkailua ja jännitystä elämään.  Varakas suku yrittää auttaa, vaikka miehen kiitokset usein kääntyvät oikeushaasteiksi. Taiteilija kun kokee itsensä enimmäkseen väärinymmärretyksi. 

Koko sukusaaga keriytyy auki isoäidin Hipen alias Hurtan ja aikuisen Joonatanin tapaamisesta. Isä Mikko ei olekaan ensimmäinen eksentrinen hahmo suvussa; hänen isänsä, polion halvaannuttama neurokirurgi, neroa lähentelevä monialainen lahjakkuus uhmaa kaikkia ennusteita ja rakentaa kokonaisen hoitoyksikön ympärilleen, jonka turvin elää vielä kauan suhteellisen toimeliasta elämää. Tosin hänkin poikansa lailla vaimoaan uupumukseen asti työllistäen. Tässäkin suvussa voi nähdä sen, kuinka ällistyttävän "tarttuvia" parisuhdemallit ovat sukupolvien ketjussa.

Tolan suku on edeltävissä sukupolvissa varakasta joukkoa, joka myös kykenee auttamaan vallankumouksellista ja joka suuntaan siltoja polttavaa taiteilijaa. Hän taas vastaa asianajajan välityksellä kunnianloukkaussyytteillä. Suku ja entiset tukijat päätyvät katkaisemaan välit, tai kuten isoäiti, Hurtaksi nimetty, hänellä ei jäänyt kuin yksi tie valoon: kylmetti koko sielunsa.

Taiteilijalla on kaikki aika - ja maanista energiaa - sekä taiteeseen, kirjoittamiseen, ryyppäämiseen että jatkuviin projekteihin, koska päivätyötä hän ei ole koskaan harkinnut eikä myöskään lastensairaanhoitajaksi kouluttautunut äiti ehdi muuta kuin toteuttaa miehen suunnitelmia ja hoitaa lapsia. Niinpä lapset näkevät toisinaan nälkää, perhe elää tuilla ja lainoilla. Isä otetaan säännöllisesti psykiatrin hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän näyttääkin nopeasti tervehtyvän. 

Oman isän itsemurhakirjeiden lukeminen on kyllä sillä lailla erikoista puuhaa, että niiden mukaan minun ei pitäisi olla olemassa - ja jos palomiehiltä olisi kestänyt pari minuuttia kauemmin, en kirjoittaisi näitä rivejä.

Isän terrori sukua kohtaan katkaisi myös lasten, tulevien orpojen yhteydet sukuunsa pitkäksi ajaksi. Kirjailija kuvaa sydäntä särkevästi pienen lapsen riippuvuutta äidistä, joka näyttää ainoalta järkevältä vanhemmalta täysin vastuuttoman isän rinnalla. ...kun äiti poistui huoneesta, aloin pillittää...

Itsemurhauhkauksia ja -yrityksiä tehnyt Mikko Tola onnistuu lopulta. Siinä vaiheessa äidillä on jo todettu MS-tauti. "Isä on kuollut". "Okei", vastasin ja jatkoin autoleikkiä veljeni kanssa. 

Traaginen perhehistoria on kerrottu lapsen silmin ja kirjoitettu sydänverellä, mutta samanaikaisesti tyylillä. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava, 2021, 344 s