Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi Piia Aho

Lounaissuomalainen mielenmaisemani pyyhkiytyi vauhdilla itäisen perinnemaiseman tieltä nautittuani Miina Supisen Kultaisen peuran verran karjalaista kulttuurihistoriaa, perinteitä, tarinoita, runoja ja loitsuja. Maantieteellisesti kertomus vie Laatokan rannalle ja Sortavalan kaupunkiin 1880-luvulla Venäjän vallan aikana. Sortavala oli Suomen suuriruhtinaskunnan pienin kaupunki. Viipurissakin käydään. 

Sivistyskodissa Viipurissa varttunut minäkertoja, Mathilda Sommer aloittaa Sortavalan opettajaseminaarin. Hän ei ole vanhemmilleen haaveistaan kertonut, mutta niihin ei kuulu naitetuksi tuleminen ja perheenäidin arki. Opettajakoulutus on vanhempien suunnitelmien torppaamiseen oivallinen tapa. Opettajattaret ovat tuona aikana yleensä naimattomia naisia. Vanhemmat protestoivat ankarasti tytön lähtemistä, mutta ovat voimattomia. Saanen myös huomauttaa, etten ole hieho, jonka isäntä voi taluttaa mielensä mukaan siitokseen.

Sortavalassa Tilda tutustuu nopeasti ihanaan Jelenaan, jonka kanssa jakaa asuntolassa huoneen. Hillityn hallitussa Jelenassa on jotain salaperäistä, joka liittyy hänen setäänsä Kiriliin. Kenobiitin, entisen luostarin munkin ja mystikon Kirilin uskotaan omaavan pimeitä voimia. Hänen menneisyydessään on tapahtunut pahoja asioita, jonka vuoksi häntä paikkakunnalla kammoksutaan kerryttämästään huomattavasta omaisuudesta huolimatta. Tapahtuma liittyy vuosikausien takaiseen talveen, kun miehet lähtivät vaaralliselle hylkeenpyyntiretkelle. Koko Kirilin lähisuku on paikkakuntalaisille saman kauhistuttavan historian tahraama.

Kiril on osittain huolehtinut Jelenan kasvatuksesta. Heillä on läheinen suhde eikä Mathilda voi olla tuntematta mustasukkaisuutta Jelenasta tämän sedälle. Jelena poistuu viipymättä opistosta, kun setä pyytää luokseen. Jelenan ja Mathildan kiihkeä ystävyys tiivistyy, kun Mathildalle selviää, ettei hän ole yksin tunteissaan.

Kirilin mysteerin rinnalla Kymölän seminaarisaaressa nousee toinenkin kauhua herättävä tapaus, useampikin: nuoria orpoja tyttöjä kuolee väkivallan seurauksena. Paikkakunnalla sijaitsee seminaari myös pojille ja sieltä muut naisten puolella opiskelevat tytöt haikailevat itselleen rakastettua. Jelenan ja Tildan suhde jää heidän salaisuudekseen. Nuoret miehet ovat kertomuksessa taka-alalla.

Kultaisen peuran kaikki juonenkuviot eivät asetu aivan uskottavasti kertomukseen. Se ei liene tarkoituskaan, romaani on sekoitus legendoja, tarinoita ja historiallista ajankuvaa. Sadanviidenkymmenen vuoden takaista maailmaa on kuvattu sopivan vanhahtavasti - kriitillinen, fyysillinen - vailla pölyttynyttä tunnelmaa. Kieli pulppuilee runsaana ja huumorin täyteisenä, dialogit kulkevat luontevasti. Kerronta vaihtuu säännöllisesti Mathildan kirjoittaman muistikirjan sivuihin, joihin hän tallentaa kuulemiaan tarinoita ja legendoja.

Kertomus elää hienosti mukaillussa kielessä, jossa on karjalainen poljento, se on ilmaisuvoimaista ja mehevää. Kirjailija kertoo lopun kiitoksissa kuvanneensa eri kieliä suuntaa antavasti. Se onkin onnistunut täydellisesti. Kultaisen peuran henkilöt puhuvat suomea, ruotsia, livvinkarjalaa, Karjalan alueen murteita, saksaa, ranskaa ja vähän muitakin kieliä. Romaanin henki on riehakas, hilpeä ja rohkea, jonka mielessäni liitän nimenomaan karjalaisuuteen, vastakohtana totisille hämäläisille tai varsinaissuomalaisille.

Kultaisen peuran legenda kerrotaan heti alkuun. Tarina pohjautuu nälänhädän aikaan Laatokan Mantsinsaarella. Useamman katovuoden jälkeen kylään ui peura, joka antoi ottaa itsensä kiinni, antautui uhrattavaksi ja kylä pelastui. Miina Supinen kertoo ennen ja jälkeen kertomuksen kiinnostavia historiatietoja oman sukunsa yhteyksistä seutuun ja kertomuksen päähenkilöiden oikeista vastineista, Kaikulan orpokodin ja koulun perustajasta ja rehtorista. Laatokan seudun luonto saa kirjassa eläytyviä kuvauksia. Taas joutuu harmittelemaan, että tämäkin upea alue kärsii sotaa kylvävästä hallinnosta, mikä sammuttaa heränneen matkustushalun.

Jotkut väittävät, että Laatokka olisi järvi. Minä en asiasta kiistele, järvikö vai meri, mutta lienee selvää, että missään salojärvessä tai pikku lammessa ei ole vastaavaa luonnetta ja voimaa kuin Laatokassa. Jopa pitkänomainen Saimaa, syvä Inari, Päijänne, Pielinen ja idässä kimmeltävä Aral ovat säyseitä sen rinnalla.

Miina Supinen: Kultainen peura

Otava, 2024, 416 s