Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

Äidin laaja, kadonnut suku sikiää legendoja, äkkipakoa ja katoamista, julmaa kuunvaloa ja sirkusta, tapaturmia ja freskoja, niin etten ole edes hämmästynyt, kun äiti leikkaa Apu-lehdestä Englannin kuningatarta Elisabethia esittävän kuvan ja väittää, että kuningatar on niin ilmiselvästi Ulla-tädin näköinen, että kuningatar Elisabetin on pakko tavalla tai toisella kuulua sukuumme.

Pirkko Saision seurasta ei haluaisi luopua, kirjan luettua tuntee pientä apeutta. Tässä vaiheessa tunnen jo Saisioon hengenheimolaisuutta. Se johtuu tämän omaelämäkerrallisen trilogian - Punainen erokirja, Vastavalo ja Pienin yhteinen jaettava - kohdalla ensinnä nostalgiasta, sukupolvikokemuksista, jotka hän palauttaa niin oivallisesti, hauskasti ja tuoreesti mieleen.

On myös muita yhdistäviä asioita, kuten vasemmistolainen koti, hänellä duunaritaustaiset, minulla virkamiesvanhemmat (viranhaltija...öhh). Samanlaisia vakavan sairastumisen kokemuksia lapsena - tuberkuloosi/poliovirus. Saisio söi hiekkaa, minä keräsin kadulta purkan palasia ja pyörittelin sitten suussa isoa harmaata pallukkaa.  Myöhäisessä teini-iässä tympeät Sveitsin kokemukseni lasken mukaan näihin pieniin yhteisiin jaettaviin. Lievän anarkismin, tottelemattomuuden ja huumoripitoisen katsomisen tavan näen tutun oloisena. 

Tulin lukeneeksi trilogian viimeisestä ensimmäiseen. Viisikymmenluvun lapsuus kulkee kuvina silmien editse kaikkine tuttuine elementteineen, silakoineen, puuroineen, esiliinoineen, siirtomaatavarakauppoineen. Sitä aikaa Saisio muistelee keski-ikäisenä, Elsan äitinä, isän kuoleman hetkellä. Pirkko on ainoa lapsi perheessä, ei ole muita jakamassa perheen sisäisiä muistoja. Pirkkoa lohduttaa, että niin oli Jeesuskin, ainoa lapsi.

- Mitään et täältä mukaas saa, kun lähdön hetki tulee, Hilma-täti sanoo synkän tyytyväisenä, ja surumielinen mutta kostonhimoinen hymy mummonkin huulilla näkyy.

Saision perhe asuu Flemarilla, Helsingin Kalliossa, mutta mummo maalla, Mellunkylässä. Silloin siellä asuttiin vielä mummonmökissä ja Pirkko vietti siellä lapsena kesälomia mummon ja papan luona. Saisio kuvaa lämmöllä ja tarkkanäköisesti monenkirjavan sukunsa värikkäitä tyyppejä, mummojen lakonisia dialogeja ja kaikkien puheenvuoroja sieppaavaa Martta-tätiä, jolla oli pelottava katse, pilliklubista aiheutuva läähätys ja ainainen kiihkoilu milloin minkin asian puolesta.

Myös Saision tapa muistella äitiään toi jotenkin yllättäviä yhtymäkohtia omaan elämääni. Pirkon äiti on kaunis, naisellisuudestaan varma hajamielisen itsetietoisella tavalla, jota Pirkko ihailee. Hän taas on omasta seksuaalisesta identiteetistään varma jo lapsena, rakkauden kohde on ihana Miss Lunova. Pirkko näkee itsessään vähän naisellisia piirteitä. Minustakin äitini oli kauniimpi kuin minä. Kaiken huippu näissä saman kaltaisissa asioissa on täti! Ulla-täti kaikkine omituisuuksineen näyttää Pirkosta, ja muunkin suvun mielestä, kiusallisen samanlaiselta. Olen oivaltanut, että levoton, etten sanoisi epävakaa tätini, muistutti minua - tai minä häntä - enemmän kuin kunnollinen äitini.

Isä puhuu pääomasta ja lisäarvosta. Kun äiti myy Oka-kahvia, Jonathan-omenoita ja Buffalo Bill-purukumia, tulee siitä lisäarvoa, ja näissä olosuhteissa lisäarvo valuu suoraan Markkasen Irjan taskuun.

Saision perheellä on kodin lähellä Kalliossa siirtomaatavarakauppa, jossa äiti hoitaa kaupankäyntiä. Saision isä heijastaa ruohonjuuritason sodanjälkeistä yya-Suomea. Hän pyörittää Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa neuvostoliittolaisia elokuvaklassikoita, ja pyyhkii kotona pölyjä Leninin ja Stalinin kootuista teoksista, jotka eivät ole siellä lukemista varten.  Isän opit kertovat myös ajan vasemmistovetoisuudesta, peruskoulutus on saatava koko kansalle,  isä on siitä tarkka: likan on saatava sitä enemmän kuin vanhemmilla on.

Pirkko Saisio kertoo taitavasti lapsen tasolta ja tarkasti aikuisten käsittämättömistä tavoista, opetuksista ja odotuksista. Hän on jo oppinut jakautumaan, Jeesuksesta ei enää kannata puhua äidille, pappa ei välitä tottelemisesta, mummo ja isä vaativat tottelevaisuutta, Ulla-täti on oikukas ja tahtoo Pirkosta milloin mitäkin.

Jakautuminen näkyy jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa hän-minä -persoonapronominin vaihteluna. Myös sama keveä palasteltu kerronta on alkanut jo tässä osassa ja on olennainen osa muistamista. Se on minusta kerrassaan nerokas keksintö, koska se kirjaa ihmisen muistamisen tavan niin oikein. Noin se menee, väläys tuolta, toinen täältä, selittämättömiä polkuja kulkevat kuvat mielessämme. Kuinka lukijaystävällistä Saision kerronta onkaan, ei ole pienintäkään vaaraa tylsistymisestä. Näin ihmisen kannattaa silmäillä menneitä urotekojaan, armollisesti hymyillen, välillä naurun pyrskähdyksiä pidätellen.

Panemme kädet ristiin ja laskeudumme polvillemme. (Se on äidin ehdotus: leikkikoulussa rukoilemme istualtamme.) - Levolle lasken luojani armias ole suojani jos sialtain en nousisi taivaaseen ota tykösi, äiti sanoo nopeasti silmät ummessa ja nousee ylös, pudistelee hameenhelmaansa: -No nih. Ei kun aamen. En ole ymmärtänyt rukouksesta mitään, en luojaa, en armiasta enkä sikaa, jonka päältä noustaan, mutta en kehtaa kysyä mitään, sillä huomaan, että äitiä nolottaa.

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

WSOY, 1998, 254 s