Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Finlandia 2013
Teos 2013, 522 s

 Praha -Vsenory - Pariisi - Moskova - Komi - Jelabuga

Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva 1892-1941) ja hänen tyttärensä Ariadna Efron (1912-1975) elivät elämänsä Euroopan ja Venäjän suurissa myllerryksissä, romaanissa kuvataan myrskyisiä vuosia 1923-1941. Noina vuosina Eurooppaa ja Venäjää repi kahden diktaattorin mielivalta,  samanlaisin keinoin hirmuhallintoaan ihmisten henkilökohtaisimpiinkin asioihin ulottaen. Pelkoa ihmisten keskuuteen levittäen, uhkailua, kiristystä ja ilmiantoja menetelminä käyttäen.

Runoilija perheineen pakeni Venäjän vallankumouksen alta ensin Prahan lähiseuduille ja myöhemmin Pariisiin, missä Tsvetajevan puoliso, Sergei Efron, vaikkakin valkoisessa armeijassa palvelleena työskenteli tyttärensä Ariadnan tavoin Neuvostoliiton salaiselle poliisille. Perhe palasi  myöhemmin Moskovaan, mutta Stalin löysi vihollisia yhtä hyvin läheltä kuin kaukaa, omista ja vieraista. Tämänkin perheen kohtalo oli osa suurta tragediaa.

Romaanissa vuorottelevat aikaisempi ajanjakso elokuulta 1923 Tsekkoslovakian Vsenoryssä maaseudulla, jossa Marina Tsvetajevan näkökulma ja 20 vuotta myöhäisempi aika Moskovassa elokuussa 1941, jossa minä-kertojana tytär Ariadna, Alja.

Varsinkin  runoilijan sielunmaisemaa, kohtaamisia ja unia kuvaavat jaksot ovat aluksi sellaista vuolaiden kielikuvien vyörytystä kohti kultahuippuisia vuoria ja verenkarvaisia pilviä, että tottumatonta pyörryttää tämä runoratsun selässä laukkaaminen:

Leijona loittonee pitkin taivaankaarta kuin tuuli, kytevien mustien peltojen halki, yli vuorien, yli veden ja noki sataa meidän hiuksiimme eikä lähde pois.
- - -
Joskus hän oli yrittänyt poimia muistikirjaansa kieltä joka sekoittui uneen, mutta niin haurasta se oli, että se harsuuntui ja katosi aina kun hän seuraavana aamuna yritti sitä tavoitella, ohuita lankoja, liian ohuita.

Tyttären Aljan luvut palauttavat ajan ja paikan konkretian. Lopulta Riikka Pelon käyttämä runollinen kieli Marinan mielen liikkeitä kuvatessaan onnistuu näyttämään myös sen ristiriidan, joka äidin ja tyttären välillä jatkuu ilman että he löytävät kadonnutta läheisyyttä. Runoilija-äiti toteuttaa klassista taiteilijaroolia, hän ei näe todellisuutta runojensa ja uniensa, äkillisten ja vaihtuvien rakastumistensa keskeltä. Lapset - tytär ja poika Muri/Georgi - voivat olla viluissaan ja nälkäisiä, mutta äiti ei huomaa nostaa jäätyneitä pyykkejä narulta. Tytär on häiriötekijä, kun ei voi vastata äidin vaatimuksiin yhteisen kirjan kirjoittamisesta, itse vielä lapsena. Kahta omaa runoilijan tietään kulkevaa naista ei perheeseen sovi, siksi Alja on käytännöllinen.  Minä haluan olla tavallinen lapsi, Alja sanoi.

Runoilijan omaehtoinen elämä ja valinnat ovat vahvoja myös suhtautumisessa uuden vallan merkkeihin kotimaassa. Marina on epäluuloinen ja pilkallinen perheensä jäseniä kohtaan, jotka tekevät yhteistyötä Neuvostoliiton salaisen poliisin kanssa Ranskassa. Saisittekin kaikki tehdasvalmisteisen sosialistisydämen jota säädeltäisiin Kremlistä, Marina lisäsi pisteliäästi, sitten olisitte onnellisia, yksi yhteinen sydän. Sen yövalvojanne määräämä, taDam-taDam-taDam, koneiden tahdissa. Siinä teille tulevaisuuden mittaoppi.

Taitavasti Pelo kuvaa äidin ja tyttären viha-rakkaussuhdetta. Alun symbioottinen lapsen ja äidin suhde muuttuu kompleksiseksi, kun äidin taiteellinen projekti: samanlainen tytär, ei onnistu. Rakkaus jää siinä enemmän kirjoitusten saloihin, kaunaisuus, pettymys ja kasvava etäisyys ovat sitäkin selvempiä. Tsvetajeva oli saanut tunnustusta runoilijana, hänelle äidin rooli on vieras ja häiritsevä. Hän ei osaa sitä, eikä arvosta sitä. Tyttären osana on repiä itsensä irti vahvan äidin sanelemasta osasta, johon kukaan elävä ei kuitenkaan pystyisi. Paljaimmillaan rakkaus on rivi neulanpistoja.  Sitä paitsi varauksettomin rakkaus näyttää kohdistuvan hemmoteltuun pikkuveljeen, Muriin. Kuollut sisko, Irina näyttää jälkikäteen keräävän runoilijalta enemmän huomiota kuin aina väärin toimiva elävä tytär. Tämä äidin ja tyttären vaikea suhde romaanissa on ajasta ja olosuhteista riippumaton. 

Ja kun tyttö aloitti leikin, sitä ei saanut lakkaamaan. Se oli kuin itsepintainen painajainen, joka ei katkennut, ja tytön irvailu vaikutti Marinaan kuin oikosulku, hän ei osannut enää olla oma itsensä, aivan kun jokainen ele, jonka hän koetti tehdä, olisi karannut hänen otteestaan niin kuin pyörä liukkaalla tiellä. - -  Porvarillinen teeskentelijä, pahinta minkä hän tiesi.

Kuitenkin heillä on yhteistä syvä rakastamisen kyky, yhteinen kohde on isä Serjoža, sekä Boris (Pasternak). Monet kohdatut rakastumiset ovat myös pettymyksiä Marinalle, Aljan kohtalona on tulla rakastettunsa ilmiantamaksi. Myös Tsvetajeva kokee tulleensa miehensä pettämäksi, kun tämä toimii Neuvostoliiton kätyrinä, maassa jossa runoilijan työ ei enää saa tunnustusta vaan sen sijaan pilkkaa ja halveksuntaa.

Korpit tulivat kesken meidän tanssimme. Perhe hajoaa Stalinin koneiston murskaamana.

Tytär Alja ei ollut heikoimpia vankileirillä. Hänellä oli takanaan äitinsä kasvatus.

Ehkä Marinakin on lopulta alkanut ymmärtää, että on sittenkin mahdollista elää, todella elää, pieni arkinen asia kerrallaan.

Mutta Alja ei ollut antanut hänelle anteeksi. Sen hän osasi lukea kirjeistä. Kaikesta siitä mitä Alja ei sanonut.

Jokaisella ihmisellä on kuolema sisällään niin kuin hedelmässä kivi. Tämä kaunis romaanissa siteerattu lause on Rainer Maria Rilkeltä, jonka kanssa Marina Tsvetajeva muun muassa kävi kirjeenvaihtoa.

Vuolaimpia vyörytyksiä, jotka kasaantuivat kuin punertavat pilvet Victoria Åbergin 1800-luvun maalauksissa, olisi voinut karsia. Mutta romaani terävöityy mitä pidemmälle ehtii. Siksi - vaikka ei horjutakaan tähänastisen Finlandia-suosikkini, Rosa Liksomin Hytti Nro 6 asemaa ja on tyyliltään sen lähes täydellinen vastakohta - tämä oli mieleenpainuva ja vaikuttava kirja.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013, 380 s

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Pyhiinvaellusmatka tuhatvuotisen siskon luo
  清少納言

Kirjamaailman ammattilainen, kustannustoimittaja Mia Kankimäki on harrastanut ikänsä Japanin kulttuuria. Kansiesittelyn mukaan hän on mm. valmistunut Sogetsu-ikebana-koulukunnan opettajaksi. Tässä kirjassa hän kertoo matkastaan Kiotoon tutkimaan tuhat vuotta sitten, Japanin Heian-kaudella elänyttä hovinaista ja kirjailijaa Sei Shōnagonia. Matkaa varten hän lähtee vuoden vuorotteluvapaalle työstään ja onnistuu saamaan projektille apurahankin. Paitsi tutkimusmatka Seistä, matka on myös irtiotto rutiinin täyttämästä ja yllätyksettömästä keski-ikäisen naimattoman naisen elämästä, kun palkkatyössäkin on ehtinyt jo yli kymmenen vuotta toimia. Elämään täytyi saada muutos.

Jo vuosien ajan kirjailija on 'vaihtanut ajatuksia' 900-luvulla eläneen japanilaisen hovinaisen kanssa. Sei Shōnagon on kirjoittanut Tyynynaluskirja-nimisen teoksen, josta Kankimäki on inspiroitunut ja löytänyt tämän sielunkumppaninsa. Ajatuksiaan Sei on usein riimitellyt proosarunon tyyppisiin listoihin: - joista tämän kirjan nimikin on peräisin - Miellyttäviä asioita, Hämmentäviä asioita, Ärsyttäviä asioita. Ne käsittelevät usein miehen ja naisen välisiä suhteita, rakkautta, intohimoa, tunteita, mutta sisältävät myös esteettisiä huomioita luonnosta.

On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja.

Tutkimuskohteena tämä hovineito on harvinainen ja kirjailija on välillä epävarma omasta innostuksestaan, välillä ylpeä löydöstään. Hovineito on selvästi varhainen feministi, ylpeä ja epäsovinnainen, käyttäytyy rakkaussuhteissaan kuin mies eikä pyytele anteeksi, vaikka historian mukaan joutuikin pois hovista ja kuoli köyhänä kurjuudessa. Tästäkään ei ole varmuutta ja näitä loppukäänteitäkin kirjailija pohdiskelee monia tekstejä tutkiessaan. Samoin kuin aikaa hovissa ja sitä, oliko tämä Pillow book salainen päiväkirja vai sittenkin keisarinnan tilaustyö kirjoittavalta hovineidoltaan.

Kirjailija kirjoittaa humoristisesti ja eloisasti elämästään ja ajatuksistaan, joissa hän näkee paljon yhtymäkohtia tuhat vuotta sitten eläneen Sein ajatuksiin. Vaikka valtava intohimo japanilaiseen kulttuuriin ja sen moninaisiin rituaaleihin on kirjan ja matkan sytyke, minusta ne osuudet, joissa hän näitä asioita Sein kohtalon ja historian kautta käsittelee, ovat kuivakiskoisesti esitettyjä, luetuista lähdeteoksista siirretyn oloisia. Niitä ei elävöitä se ratkaisu, että hän kirjassa keskustelee Sein kanssa, kyselee ja huudahtelee hänelle. Se tuntui minusta teennäiseltä ja jättää samalla lukijan omituisen ulkopuoliseksi, turhaan.

Sen sijaan kaikki omat kokemuksensa alkaen nuoruusmuisteluista vanhempien vintillä - oma koti vuokrattuna matkansa ajaksi - moniin seikkailuihin, tapaamisiin ja ponnisteluihin Kiotossa, Thaimaassa, Lontoossa ja Normandiassa Kankimäki kertoo riemastuttavasti, liikuttavasti. Itseironisesti hän raportoi sekä hauskat että vaikeammat vaiheensa. Mielellään tässä kyydissä, seikkailussa japanilaisen ja suomalaisen naisen historiaan ja yhteiseen nykyisyyteen on mukana.

Japanin kulttuuri ei ole minulle tuttua. Olen pitänyt noita tiukkoihin rituaaleihin ja seremonioihin perustuvia asioita, teeseremonioita ja vastaavia äärimmäistä itsehillintää ja tiukkaa kuria vaativia tapoja rasittavina ja elämälle vieraina. Olin jo lähellä lyödä kirjan kiinni kun luin, että tunnetuin teos joka liittyy Seihin - josta on siis vähän kirjoitettu - on Peter Greenawayn elokuva The Pillow Book. Peter Greenaway on traumatisoinut minut kammottavalla elokuvallaan Baby of Macoon, jossa veri virtaa ja  alastomat ruumiit vääntelehtivät barokkimaisissa mustissa interiööreissä loputtomasti. Vieläkin puistattaa muistella sitä... Ja tämäkin elokuva kuulemma loppuu greenawaymaisesti: Jeromeen rakastunut kustantaja nylkee kuolleen nuorukaisen ihon, valmistaa siitä kirjan, pillow bookin etc.  Mutta Greenaway on siis joka tapauksessa myös lumoutunut Sein kirjoituksista ja kuvittelee hänen sanoneen 'Elämässä on kaksi asiaa, joihin voi luottaa. Lihan nautinnot ja kirjallisuuden nautinnot. Olen ollut onnekas saadessani nauttia molemmista.' Tämä lause Greenawayn kirjoittamana herättää minussa epäluuloja; hänen lihan nautintonsa saattaa sisältää laajempia merkityksiä kuin monilla. Noniin poikkesin aiheesta.

Kuinka ihanaa onkaan siirtyä eteenpäin näistä kohdista tähän aikaan, kun Kankimäki alkaa taas tehdä selkoa omasta matkastaan ja elämästään. Kun hän palaa kotiin hoitamaan exänsä pesukarhua, jolla on juoksuajan jälkeen lyhyt pinna ja se kiertelee murahdellen tarkastamassa paikkoja ja penkomassa tavaroita. Sen jälkeen seuraa yksityiskohtainen selonteko karhun kylvettämisestä ja se on silkkaa riemua lukijalle, kuten kaikki elävät kokemukset nykyajassa, Kioton kämppisten kanssa baarikierroksella, Thaimaan ravintoloissa, tai Kioton kirsikankukkajuhlissa.

Kirjailijan tutkimusmatka sisältää enemmän jännitystä ja seikkailuja kuin kukaan voisi toivoa. Fukushiman ydinvoimalan räjähdys tapahtuu hänen ollessaan Kiotossa. Tässä vaiheessa tuhannen vuoden takaisen hovirunoilijan tutkimus vaihtuu punakoiden turistien seuraamiseen Phuketin turistirysässä Thaimaassa. Kirjakaupoissa tulee vastaan täältä onnensa löytäneiden opuksia:  My Thai Girl and I - How I found a new life in Thailand ja So many Girls! So little Time! - Your Guide to Romantic Adventures in Thailand. - Uskomatonta!

Loppua kohden löydän ilahduttavan, meitä yhdistävän yksityiskohdan: runous. Se miten hän pohdiskelee sitä, voiko oikeasti olla kirjallisuusihminen pitämättä runoista, harrastamatta, lukematta runoja, onko hän tyhmempi - Onko minulta jäänyt (taas) jotain olennaista ymmärtämättä? - näitä minäkin olen miettinyt! Kyllä minäkin olen vähien sanojen ystävä, sellaisten lauseiden, joissa muutamalla sanalla ilmaistaan jotain monimerkityksellistä ja tärkeää - kunhan ne vain ovat proosaa. Sitten hän päätyy siihen, että Sein listat ovat juuri sitä runoutta. Runoutta ovat myös hänen omat lauseensa Kioton kirsikankukkasateesta. Kirsikankukat kuihtuvat ja silloin voi joutua mono no awaren kouriin. Se tarkoittaa maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta, asioiden määrittelemätöntä mutta pakahduttavaa surullisuutta.

Onneksi kirjassa on sittenkin enemmän voimaa ja energiaa antavaa iloisuutta. Kuten tämä
Hetkiä, jolloin tuntee itsensä epätavallisen onnekkaaksi:

--- Ilahtuneena sitä avaa paketin ja menee itsekseen hymyillen ulos verannalle selaamaan kirjaa, jonka tekstistä ei tietenkään ymmärrä mitään. Yhtäkkiä sitä huomaa liikettä jalkojensa juuressa, katsoo alas ja näkee pienen näätäeläimen, joka nuuskuttaa pitkin kivillä päällystettyä sisäänkäyntiä huomaamatta ollenkaan ihmistä, jonka jaloissa se häärää. Sitä seisoo kirja kädessään ja katsoo, kun eläin vipeltää vaaleanruskeassa kesäasussaan, pian se katoaa kameliapuun alle ja jatkaa matkaansa ties mitä etsien.

Tätä kirjaa on luettu monissa blogeissa, täydellisen lumoutuneena mm. P.S. Rakastan kirjoja,ja innostuneesti myös  Kirjava kammari ja Täällä toisen tähden alla.

Näin taas hyvän leffan:

A Late Quartet
Ohj. Yaron Zilberman, USA




Odotukseni eivät olleet kovin korkealla - mikä tietysti aina auttaa hyvään elämykseen. Ajattelin nimittäin, että tämä jousikvartetista kertova elokuva on tarkoitettu klassisen musiikin harrastajille ja tuntijoille. Näin ollen, asiaan vihkiytymättömänä,  kuvittelin, että joudun siirtelemään levottomia jalkojani ja tukahduttamaan haukotuksiani sekä taistelemaan nukahtamista vastaan. Kaikkea muuta!

Edesmennyt Philip Seymour Hoffmann oli tietenkin tosi hieno näyttelijä. Sen tiesin etukäteen. Hän loistaa roolissa kuin roolissa. Mutta kaikki muutkin näyttelijät ovat hienoja. Lisäksi  elokuvan teemat ovat moninaiset: yksi kvartetin jäsenistä on muita vanhempi ja sairastumassa Parkinsonin tautiin. Hänen kauttaan kuvataan luopumista, parrasvaloista sivuun astumista. Uusi tilanne muuttaa kvartetin sisäistä dynamiikkaa ja rooleja. Ambitiot ja kilpailumieliala nousevat pintaan ja syrjäyttävät harmonisen yhteissoitannan. Ensimmäinen ja toinen viulisti lyövät toisiaan viululla päähän, kuvaannollisesti. Myös kvartetin pariskunnan suhde alkaa rakoilla. Lisäksi pariskunnan tytär, lahjakas viulisti hänkin ja kaunis nuori nainen, aiheuttaa yllättäviä myllerryksiä sekä rakkauselämänsä että vanhempiensa suhteessa. Kaiken aikaa taustalla kulkee kauniita näkymiä talvisesta New Yorkista. Nykyisten elokuvateattereiden äänentoiston maailmassa klassinen musiikki taitaa olla juuri se, josta korva vielä nauttii. Kaikki muu musiikki ja muu äänimaailma kun tuppaa olemaan liian kovalla.

Ohjaus nopeasti vaihtuvine kohtauksineen ja yllättävine draaman käänteineen on taitavaa. Lopun koskettavassa kohtauksessa, kuten muutenkin elokuvan eri kohtauksissa,  klassinen musiikki paljastaa salojaan pöljemmällekin oikein kauniisti.

Eihän tämän pitänyt mikään elokuvablogi olla, mutta nyt kävi näin että tästäkin oli nyt muutama rivi laitettava.

Elokuvissa: Nebraska
Ohjaus: Alexander Payne, USA

 

 Sain lisäperehdytystä maantieteelliseen alueeseen USA:n Keskilänsi, johon jo olin osittain tutustunut David Foster Wallacen kirjassa 'Hauskaa mutta ei koskaan enää'. Elokuva Nebraska liikkuu samoissa maisemissa, lännempänä.

Vähän jo omiin vanhuksen tiloihinsa vaipunut - mutta ei kokonaan, vaan ns. selektiivisesti - Woody päättelee mainoskirjeestä voittaneensa puolitoista miljoonaa dollaria. Välittämättä lähipiirinsä, pahasuisen vaimonsa ja poikiensa yrityksistä kertoa mistä on kyse, hän pysyy itsepintaisesti päätöksessään käydä lunastamassa itselle kuuluva voitto. Elokuva kertoo hankalan ja viinaan menevän vanhan isän ja kiltin mutta sitkeän pojan, Davidin matkasta Montanan Billingsistä Lincolnin kaupunkiin Nebraskassa.

Hollywoodin glamour on kaukana näistä maisemista, mutta kuihtuvien kylien baarit miehineen - karaokebaareja sielläkin - vanheneva suku kokoontuneena TV:n äärelle olutmukeineen - äijät harvasanaisia kuin suomalaiset - ahneus, joka pikkukaupunkilaisissa herää kun uutinen voitosta leviää; kaikki on tarttunut filmille hienoina välähdyksinä oikeasta elämästä.

Mustavalkoinen elokuva oli ensin pettymys, olisin halunnut nähdä nuo tienvarsimaisemat väreissä aavan taivaan alla. Mutta eihän tässä missään toscanamaisissa viininviljelymaisemissa liikuta, kuten  saman ohjaajan elokuvassa Sideways. Kaupunkien sisääntuloväyliä, takapihoja, karuja väyliä, minimalistista maisemaa. Niissä ei ole montaa yksityiskohtaa, joihin silmä tarttuisi, mutta hieno, turhasta riisuttu tunnelma, joka noilla laajoilla autioilla seuduilla on ja tie, joka katoaa horisonttiin. Kirjavuutta ja ilmeikkyyttä on sitäkin enemmän noissa elämän murjomissa tyypeissä, ja heidän bukowskimaisissa kiteytyksissään. Tällä periamerikkalaisella road tripillä poika ja isä onnistuvat sittenkin rakentamaan toisiinsa yhteyden. Isä saa avolava-pakunsa ja uuden kompressorin, vaikkei niitä enää tarvitsekaan. Nämä tyypit ovat uskottavia myös isänä ja poikana, loistavien näyttelijöiden tulkitsemina (Oscar-palkittujakin). He eivät ole mitään lujaleukaisia cowboy-tyyppejä, enemmän noita maan hiljaisia, vähän surullisia mutta sympaattisia. Tämäkin matka kannatti tehdä.

Entinen bensa-asema jossain Yhdysvalloissa (Arizona maybe). Maalaus tehty netistä löytyneestä valokuvasta (Old Gas Stations).

Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Jeder stirbt für sich allein
Suom. Ilona Nykyri
Gummerus 2013, 766 s

Postikorteilla Gestapoa vastaan

Otto ja Anna Quangelin tarinalla Hans Falladan romaanissa on vastineensa todellisessa historiassa: berliiniläinen aviopari Otto ja Elise Hampel teloitettiin Berlinissä huhtikuussa 1943. Painajaismainen pelon ja pelottelun, urkinnan ja ilmiantajien, mielivallan maailma herää eloon tässä romaanissa. Se kertoo siitä,  kuinka tavalliset saksalaiset selviävät tässä maailmassa ja näiden   ihmisten vastarinnasta Hitlerin tuhokoneiston kynsissä Berliinin Jablonskikatu 55 kerrostalossa vuodesta 1940 vuoteen 1943.

Talossa asustaa natsien vallasta sekä viinasta juopuva, naapureita ilmiantava Persicken perhe, samoilla vesillä kalasteleva Barkhausen, sivustakatsoja, näkymättömiä pelastusverkkoja punova tuomari Fromm, ensimmäinen uhri juutalaisrouva Rosenthal sekä päähenkilöinä hiljaista elämää viettävä Quangelin pariskunta, Otto ja Anna. Tämän talon ihmisten, tapahtumien, valintojen kautta valaistaan ikiaikaista ristiriitaa: kuinka suhtautua mielivaltaan ja vääryyteen. Ummistaa silmänsä, mennä mukaan, myötäillä, vaiko vastustaa oman ja läheisten elämän samalla vaarantaen. Pariskunta on toivonut passiivisen myötäilyn riittävän. He kuuluvat ensin natsien apujärjestöihin, joihin jokaisen kunnollisen kansalaisen edellytettiin kuuluvan. Ainoan pojan kaaduttua rintamalla, he onnistuvat vaivoin eroamaan järjestöistä ja pääsevät murheensa turtumuksesta vasta keksittyään oman tapansa vastustaa mielivaltaa: postikortit. Kahden vuoden ajan pariskunta kirjoittaa anonyymejä, Hitleriä vastustavia postikortteja, joita jättävät huomaamatta julkisten rakennusten porraskäytäviin. Ensimmäisen kortin he osoittavat äideille: Äiti, Führer on murhannut minulta pojan. Äiti, Führer murhaa sinunkin poikasi! Kyttäys- ja ilmiantoyhteiskunta auttaa tehokasta Gestapoa löytämään ja nujertamaan vastustajansa. Otto ja Anna ovat syrjään vetäytyviä ja hiljaisia, huolellisia ja asialleen omistautuneita, mutta tekevät virheen. Kosto ja rangaistus on kova.

Hitleristä, natsivallasta ja holokaustista on tehty kirjoja ja elokuvia, TV-sarjojakin. Ajattelin, että en ehkä jaksa enää tätä synkkää aihetta joka on niin perusteellisesti jo dokumentoitu. Tämä romaani on kuitenkin näkökulmaltaan tuore. Aiheesta ja sivumäärästä huolimatta se on helppolukuinen, vetävästi kirjoitettu ja vaikuttava. Ymmärtää myös, että se on lohduttanut nykysaksalaisia, koska kollektiivisen syyllisyyden taakka natsien hirmuhallinnosta on ollut raskas. Tämä romaani kertoo, että tavallisissa saksalaisissakin on löytynyt rohkeutta ja halua vastustaa vääryyttä.

Otto ja Anna Quangel muuttuvat ihmisinä ja pariskuntana toimintansa kautta. He löytävät piilossa olleen yhteyden, toistensa arvostuksen. Roskaväki, ruskeapaidat kuvataan usein täydellisinä pahiksina, luonteettomina ja heikkoina. Se on kuva yhteiskunnasta, jossa kaikki ovat potentiaalisia ilmiantajia. Kuitenkin jopa Gestapon vankilasta löytyy pastori ja toinen vanki, joissa on hirvityksen keskellä armeliaisuutta, auttamishalua, ihmisyyttä. Kyllä te ajattelette ihan tarpeeksi myös vaimoanne. Tehän haluatte pysyä vahvana ja rohkeana; kaikki mikä pitää teidät vahvana ja rohkeana, on hyvästä, ja se mikä saa teidät heikoksi ja epätoivoiseksi, niin kuin liika murehtiminen, se on pahasta. Näin sanoo Otolle sellitoveri tohtori Reichhardt, joka pesee itsensä huolellisesti joka aamu voimistelun jälkeen. Vapautensa onnistuu säilyttämään kamarioikeusneuvos Fromm, joka käy tuikkaamassa entisille naapureilleen myrkkyampullit, joilla päättää päivänsä kivuttomasti. Puolisoilla riittää rohkeus - ehkä niiden ansiosta - tehdä toisin.

Romaanin lopussa on Almut Giesecken kirjoittamat hyvin mielenkiintoiset jälkisanat. Se kertoo romaanin kirjoittamisen ajasta vuonna 1946 sekä tämän uuden, sensuroimattoman version synnystä. Suomessakin Hans Falladan (oik. Rudolf Wilhelm Friedrich Ditzen, 1893-1947) romaanin edellinen versio 'Kukin kuolee itsekseen' ilmestyi jo vuonna 1949.  Julkaisuvuotenaan sodan jälkeen 1947 romaaniin haluttiin esikuviksi sopivia henkilöitä, siksi sitä muokattiin sopivammaksi.

Romaanille tapahtui nyt juuri se, mitä Fallada oli yrittänyt välttää. Hänen kirjallinen vaistonsa oli suuntautunut natsiajan todellisuuteen ja syviin inhimillisiin konflikteihin, ja hän oli hyvin tietoisesti pyrkinyt olemaan esittämättä Quangeleita esikuvallisina ihmisinä, vaan oli nimenomaan halunnut kuvata heidät natsivallan myötäilijöiksi, jotka vapautuivat tuosta asenteestaan.
- - - Tämä ensimmäistä kertaa alkuperäisasussaan ilmestyvä romaani kaikkine korrektiutta, tosiasioissa pitäytymistä ja hyvää makua vastaan sotivine 'ylilyönteineen' näyttäytyy aiempia laitoksia raaempana ja karkeampana, mutta myös intensiivisempänä, ja juuri siihen Fallada ilmeisestikin pyrki. Sillä hänen romaaninsa varsinainen viesti on lähtöisin yhteiskunnan laitapuolelta, ei sen keskeltä: vastarinnalla on vaikutusta, olivat teot kuinka vähäisiä hyvänsä.

Romaanin jälkisanoissa kerrotaan, että uusi versio on saavuttanut laajaa suosiota New Yorkista Amsterdamiin. Lontoosta Tel Aviviin. Sitä on myös vauhdittanut nykyinen maailmanlaajuinen kiinnostus Berliiniin.  Berliinin kadut ja torit, takapihat ja kapakat osoitteineen hengittävät kaiken aikaa taustalla romaanissa. Hieno kirja!

Aiheeseen sopii tämä Berliinistä ostettu postikortti: Otto Dixin 'Bildnis der Tänzerin Anita Berber, 1925. Otto Dix lukeutui natsien rappiotaiteeksi nimeämiin taiteilijoihin.

David Foster Wallace: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja.

Suom. Juhani Lindholm 
Siltala 2012, 261 s





Tämä kirja on ilmestynyt vain suomenkielisenä, Siltala kustantamon toimittamana kokoelmana David Foster Wallacen eri lehdissä julkaistuista esseistä, artikkeleista. Gonzo-journalismiksikin näitä on kutsuttu. Lehdet ovat  Harper's, Premiere, Rolling Stone ja Gourmet. Tämä on vettä on David Foster Wallacen puhe Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa 2005.  Kirjailija on saanut kulttimaineen amerikkalaisena modernistina. Mainetta on kai tässäkin tapauksessa kasvattanut ennenaikainen kuolema oman käden kautta vuonna 2008.

Tekstit ovat hyvin erilaisista aihepiireistä, mutta niitä yhdistää ironinen, armotonkin sivustakatsojan havainnointi. Sivustakatsojan, joka on mukana kuvaamissaan tapahtumissa. Konkreettisista tapahtumista ja kuvauksista kirjailija siirtyy sujuvasti filosofoimaan eksistentiaalisesta angstista, amerikkalaisuudesta, kuolemanpelosta, ihmisen arkuudesta ja pätemisen tarpeista, itseään sen paremmaksi nostamatta. Vaikka jonkin näköisen masennuksen on välillä haistavinaan rivien välissä - ennakkotieto itsemurhan tehneestä tekijästä vaikuttanee - jo tulee seuraavalla rivillä vastaan Kapteeni Video joka on pukeutunut loistavan punaruskeaan ja purppuraiseen nailoniseen verryttelyasuun, joka saa hänet näyttämään jättimäiseltä papukaijalta eli mielettömän herkullisia ja hauskoja luonnehdintoja erilaisista ihmistyypeistä joita kirjassa marssitetaan näkyville. Kirja on täynnä tarinoiden sivupolkuja, joita kerrotaan pitkissä alaviitteissä - ja niiden alaviitteissä, niitä on 136.  Oikea alaviitehelvetti sanoisin. Ei mikään lukijaystävällinen ratkaisu, mutta tarpeettomien lisäksi niissäkin on paljon hauskoja juttuja ja taustatietoja.

Hummereita yltä kyllin, raportti Mainen jokavuotisista hummerifestivaaleista ilmestyi Gourmet-lehdessä, mikä on ihmeellistä. Juttu riisuu hummerin syönnin kaikesta hienoudesta ja sen eettisyyskin alkaa näyttää kyseenalaiselta. Festivaali on suunnattoman suuri, haiseva ja äärimmäisen hyvin markkinoitu. Festivaalikuvauksen perusteella se on megalomaaninen yleisörysä, jossa syödään epämukavissa olosuhteissa hummeria. Tarkkailtuaan riittävästi ankeaa syömistapahtumaa kertakäyttöastioilta DFW ottaa asiaan pikku hiljaa hummerin näkökulman. Tätä kautta joudutaan pohtimaan hummerin kärsimyksiä ja lopulta mitä ihmiselle merkitsee syömänsä otuksen kärsimys, lähtökohtana se että hummeri pitää laittaa elävänä kiehumaan ja sillä on hyvinkin kehittyneet tuntoaistimet. Onko haluttomuutenne ajatella asiaa seurausta ajattelusta vai siitä että ette halua ajatella?

Iso Punainen Poika -esseessä on myös aiheena massatapahtuma. Aikuisviihteen  AVN (Adult Video News) palkintojuhla on vuosittainen tapahtuma Las Vegasin - Yhdysvaltain vähiten teennäinen kaupunki - Caesar Palacessa. Tämä sama luonnehdinta leimaa Wallacen suhtautumista tähän tapahtumaan; tämä on mitä on, mutta se on sitä rehellisesti, tämä porukka ei ole kaksinaismoralistista - ja se on harvinaista. Hersyviä huomioita tässäkin on:

Pornoelokuvien maailma on niin seksuaalikeskeinen, että kaikki niissä esiintyvät ihmiset näyttävät kaiken aikaa keikkuvan kopulaation partaalla ja tuntuu kuin vähäisinkin sysäys tai tekosyy - kerrosten väliin juuttunut hissi, lukitsematon ovi, kulmien kohotus, luja kädenpuristus - riittäisi suistamaan kaikki yhdeksi ruumiinjäsenten ja onteloiden mylläkäksi, ja tästä syystä herää merkillinen odotus/toivo, että se saattaisi tapahtua myös Max Hardcoren hotellihuoneessa. Kirj.vaihtajanne mielestä ei voi kyllin korostaa sitä, että tämä on harhakuvitelmaa. Todellisuudessa tässä odotuksessa /pelossa/toiveessa ei ole sen enempäää mieltä kuin olisi odottaa, että kaikki lääkärit jossakin lääketieteellisessä konferenssissa yhtäkkiä pienimmästäkin yllykkeestä alkaisivat hullun lailla ottaa magneettikuvia ja tehdä epiduraalipuudutuksia.

Tennistä ja tornadoja kertoo Wallacen nuoruuden harrastuksesta kotiseudulla Yhdysvaltain tuulisessa keskilännessä Illinoissa. Rouva Thompsonin luona istutaan naapuruston kesken TV:n äärellä kuulemassa uutista Kammotuksesta eli syyskuun 11. päivän terrorihyökkäyksestä.

Nimikertomus Hauskaa, mutta ei koskaan enää syntyy Harper's lehden kustantamalla 7 päivän loistoristeilyllä Karibialla. Tästä minulle tuli mieleen jokin aika sitten lukemani Stefan Mosterin romaani 'Nelikätisen soiton mahdottomuus' joka myös tapahtui loistoristeilyllä. Jotain samaa siinäkin oli tuossa ihmisten pakonomaisessa yrityksessä nauttia täysihoitopaketista, hemmottelusta, josta on maksettu paljon. Asiakkaalle ei esitetä lupausta, vaan väite siitä että hän kokee suurta mielihyvää. Wallace osallistuu kaikkeen, mutta tulkinta touhusta on että se on ilotonta, koska järjestetty ilonpito ja tuputtaminen ja hilpeä meno on sittenkin sietämättömän murheellista.

Wallace havainnoi kaikkea meren syövyttävistä pärskeistä, ilmaisten hedelmien tuoreuteen

Luksusristeilyllä ei kertaakaan pääse tuntemaan todellista fysiologista näläntunnetta, mutta kun on tottunut ruokailemaan seitsemän tai kahdeksan kertaa vuorokaudessa, tietty pullea autius mahassa ilmoittaa, milloin on taas aika aterioida.

 ja näkymättömän siivoojan taikurimaiseen työhön, jota hän ei koskaan onnistu näkemään virittämistään juonista huolimatta. Loistoristeilijän päällystö on sisälläkin aurinkolaseihin varustautuneita kreikkalaisia. Vähäosaiset työntekijät pitävät tavallaan matkustajista, koska nämä ovat miellyttäviä verrattuna simputtaviin pomoihin - kuten kaikkein alkeellisinkin inhimillinen kohteliaisuus tuntuu liikuttavalta kun sitä kohtaa New York Cityssä tai Bostonissa.

Näissä teksteissä valaistaan röntgensäteellä hyvin amerikkalaisen oloista elämää. Se tuntuu pitkäaikaisen TV- ja elokuvatarjonnan takia tutulta. Eikä kuvaaja ole lempeä näkemälleen.
Juuri satamissa tunnen itseni kaikkein pahiten silmätikuksi, syylliseksi osana viiteryhmääni. En ole tätä ennen juurikaan matkustellut Yhdysvaltojen ulkopuolella, en ainakaan suurituloisten joukoissa, ja satamissa tulen epämiellyttävästi tietoiseksi omasta amerikkalaisuudestani vähän samaan tapaan kuin tulen aina yhtäkkiä tietoiseksi omasta valkoihoisudestani ollessani jossain, missä on paljon ei-valkoisia ihmisiä.

Yhdentoista asian haaste 

Kiitos Lukemisen ilo-blogin Annikalle tästä haasteesta ja kannustuksesta tälle blogilleni. Havaitsin että tämä haaste on kiertänyt jo kauan blogimaailmassa, joten en kohdallani jatka haastetta. Olen sen verran vihreä täällä, että en rohkene haastaa itselleni tuntemattomia blogisteja. Tämähän ei ole varsinainen kirjan lukemis -haaste. Ne, joita seuraan ovat jo vastanneet tai ovat jo 'yliseurattuja' tälle haasteelle.

"Haasteen tarkoituksena on etsiä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa, ja kasvattaa niiden lukijakuntaa.

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastaja on valinnut.
3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä haastetuilleen. 
4. Haastetun tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Kerro, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat.

11 asiaa:

1. Luen hitaasti, koska ajatukseni lähtee helposti harhailemaan enkä kestä kovin kauaa paikallani istumista. Sehän onkin nykyisin epäterveelliseksi todettua, joten se onkin ihan hyvä juttu! Toisaalta mikäpä ei olisi, epäterveellistä.

Päiväkirjamerkintä ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Norjaan, 7 vuotiaana.

2. Olen kirjoittanut 7-vuotiaasta päiväkirjaa.

3. Koko aikuisikäni olen harrastanut kielten opiskelua.Olin koulussa kiltti oppilas ja edelleen syksyn tullen kaipaan pulpettiin. Opiskeluajan jälkeen opiskelin venäjää, sitten paljon kauemmin italiaa ja viime syksynä aloitin portugalin alkeet. Ajatuksena oli eläkeläisenä viettää aikaa Lissabonin kujilla tai Cascaisin rannoilla tai Madeiran kukkaloistossa.

4. Suosikkimatkustusvälineeni on juna, sekä kotimaassa että ulkomailla. Junassa on hyvä lukea. Sitten tulee polkupyörä, minulla on niitä kaksi: uudempi tulee tallille kotiin yöksi, vanhempi voi jäädä yöksi vaikka Sanomatalon kulmille jos en jaksa takaisin polkea.

5. Nuorena luin paljon venäläisiä klassikoita Turgenevia, Tolstoita, Gogolia, Dostojevskia.

6.Tietokirjailijoista arvostan erityisesti näitä kahta: Bengt Jangfeldt, ruotsalainen kirjailija ja kääntäjä ja Ryszard Kapuscinski, puolalainen toimittaja ja ulkomaankirjeenvaihtaja

7. Elokuvat ovat kirjojen lisäksi suuri nautintoni. Tänä vuonna tähän mennessä m.m. nämä tekivät vaikutuksen: Trucker and Fox; iranilainen rekkamies rakastaa kettuja (DocPoint). Philomena; voi tuota brittinäyttelijöiden osaamista! Steve Coogan (ihana) ja Judi Dench. The Wolf of Wallstreet; Leonardo DiCaprio on aina hyvä, tässäkin. Pirjo Honkasalon Betoniyö on murheellinen ja valtavan kaunis.

8. Harrastan öljyvärimaalausta. Se on välillä ihanaa, välillä tuskaista. Opettajan mielestä tuskainen vaihe on hyvä, siitä lähtee luova prosessi. En ole varma...

Surrealistinen maisema. Huovutetun possun kotimaisemia. Possu saapui joululahjana. Asettui luontevasti tuon maalauksen alle.

9. Bloggauksen kirjoittaminen haittaa yöuntani, jos kirjoitan myöhään. Teksti jää kuormittamaan keskusyksikköäni ja pitää virkeänä.

10. Pidän kaupungeista, tutuista Helsingistä ja Tukholmasta. Nuorempana pidin niiden vilkkaasta meiningistä, nyt vanhoista puistoista, taloista ja kaduista. Siitä vapauden tunteesta kun voi kadota ihmisten joukkoon.

 11. Pidän metsästä ja merestä, linnuista ja eläimistä. Varsinkin koirista. Välillä ihmettelen, pidänkö enemmän eläimistä kuin ihmisistä. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset ovat niin monimutkaisia.

11 vastausta:

1. Mitä harrastusta haluaisit kokeilla? - Napatanssia tai jotain reipasta afrikkalaista tanssia.
2. Mikä kirja jäi kesken ja miksi? - Dostojevskin 'Karamazovin veljekset' - liian jumalinen minulle
3. Mitä olet tehnyt kirjojen innoittamana? - Kokannut ainakin. Berliinissä kävin syömässä Pekingin ankkaa samassa ravintolassa, jossa Seppo Hentiläkin. Hänen Berliini-kirjansa oli seuranani. Ankka oli vähän kuivahtanut.
4. Minkä kirjan haluaisit lukea uudestaan?- Luin nuorena usein uudelleen kirjoja joista pidin, esim Solohovin 'Hiljaa virtaa Don' ja aikuisena Sinuhen toiseen kertaan, mutta en nykyään oikeastaan lue uudelleen kirjoja, vaikka siihen voisi olla syytäkin. Uusia ja kiinnostavia tulee niin paljon koko ajan, etten oikein malta.
5. Hyppäisitkö laskuvarjolla, jos saisit siihen mahdollisuuden? - Ehkä, jos tietäisin kohta kuolevani, muuten en.
6. Mitä ilman tulisit toimeen? - Henkilöautoa, polkupyörää tarvitsen
7. Kuka on sinulle läheisin fiktiivinen kirjan henkilö? -En ole koskaan ajatellut tällaista, mutta vilkaisin blogiani ja bongasin Tuula-Liina Variksen 'Irman'. Hän se on. Elänyt läpi samoja historiallisia aikoja ja hänen tapansa nähdä maailma oli minulle ymmärrettävä. Hyvin läheinen siis.
8. Oletko kuunnellut äänikirjoja?- En oikeastaan. Jonkin verran yritin kuunnella italialaista kirjallisuutta kieltä opiskellessani.
9. Mitä mieltä olet sähköisistä kirjoista? - Ei minulle kovin kiinnostavaa. Pidän kirjan koskettelusta ja sivujen kääntämisestä ja kirjan tuoksusta. Vanhoja kirjoja tekee varsinkin mieli nuuhkia.
10. Mikä on mieluisin lukupaikkasi? - Nojatuoli, sohva, sänky
11. Miksi luet? - Se on elämäntapa. Aina ei nauti yksinolosta, mutta hyvän kirjan kanssa se voi olla juhlaa. Nyt tuoreena eläkeläisenä parasta on se, että voin lukea virkeänä eikä aina vain puoliksi nukuksissa työpäivän jälkeen.