Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Jeder stirbt für sich allein
Suom. Ilona Nykyri
Gummerus 2013, 766 s

Postikorteilla Gestapoa vastaan

Otto ja Anna Quangelin tarinalla Hans Falladan romaanissa on vastineensa todellisessa historiassa: berliiniläinen aviopari Otto ja Elise Hampel teloitettiin Berlinissä huhtikuussa 1943. Painajaismainen pelon ja pelottelun, urkinnan ja ilmiantajien, mielivallan maailma herää eloon tässä romaanissa. Se kertoo siitä,  kuinka tavalliset saksalaiset selviävät tässä maailmassa ja näiden   ihmisten vastarinnasta Hitlerin tuhokoneiston kynsissä Berliinin Jablonskikatu 55 kerrostalossa vuodesta 1940 vuoteen 1943.

Talossa asustaa natsien vallasta sekä viinasta juopuva, naapureita ilmiantava Persicken perhe, samoilla vesillä kalasteleva Barkhausen, sivustakatsoja, näkymättömiä pelastusverkkoja punova tuomari Fromm, ensimmäinen uhri juutalaisrouva Rosenthal sekä päähenkilöinä hiljaista elämää viettävä Quangelin pariskunta, Otto ja Anna. Tämän talon ihmisten, tapahtumien, valintojen kautta valaistaan ikiaikaista ristiriitaa: kuinka suhtautua mielivaltaan ja vääryyteen. Ummistaa silmänsä, mennä mukaan, myötäillä, vaiko vastustaa oman ja läheisten elämän samalla vaarantaen. Pariskunta on toivonut passiivisen myötäilyn riittävän. He kuuluvat ensin natsien apujärjestöihin, joihin jokaisen kunnollisen kansalaisen edellytettiin kuuluvan. Ainoan pojan kaaduttua rintamalla, he onnistuvat vaivoin eroamaan järjestöistä ja pääsevät murheensa turtumuksesta vasta keksittyään oman tapansa vastustaa mielivaltaa: postikortit. Kahden vuoden ajan pariskunta kirjoittaa anonyymejä, Hitleriä vastustavia postikortteja, joita jättävät huomaamatta julkisten rakennusten porraskäytäviin. Ensimmäisen kortin he osoittavat äideille: Äiti, Führer on murhannut minulta pojan. Äiti, Führer murhaa sinunkin poikasi! Kyttäys- ja ilmiantoyhteiskunta auttaa tehokasta Gestapoa löytämään ja nujertamaan vastustajansa. Otto ja Anna ovat syrjään vetäytyviä ja hiljaisia, huolellisia ja asialleen omistautuneita, mutta tekevät virheen. Kosto ja rangaistus on kova.

Hitleristä, natsivallasta ja holokaustista on tehty kirjoja ja elokuvia, TV-sarjojakin. Ajattelin, että en ehkä jaksa enää tätä synkkää aihetta joka on niin perusteellisesti jo dokumentoitu. Tämä romaani on kuitenkin näkökulmaltaan tuore. Aiheesta ja sivumäärästä huolimatta se on helppolukuinen, vetävästi kirjoitettu ja vaikuttava. Ymmärtää myös, että se on lohduttanut nykysaksalaisia, koska kollektiivisen syyllisyyden taakka natsien hirmuhallinnosta on ollut raskas. Tämä romaani kertoo, että tavallisissa saksalaisissakin on löytynyt rohkeutta ja halua vastustaa vääryyttä.

Otto ja Anna Quangel muuttuvat ihmisinä ja pariskuntana toimintansa kautta. He löytävät piilossa olleen yhteyden, toistensa arvostuksen. Roskaväki, ruskeapaidat kuvataan usein täydellisinä pahiksina, luonteettomina ja heikkoina. Se on kuva yhteiskunnasta, jossa kaikki ovat potentiaalisia ilmiantajia. Kuitenkin jopa Gestapon vankilasta löytyy pastori ja toinen vanki, joissa on hirvityksen keskellä armeliaisuutta, auttamishalua, ihmisyyttä. Kyllä te ajattelette ihan tarpeeksi myös vaimoanne. Tehän haluatte pysyä vahvana ja rohkeana; kaikki mikä pitää teidät vahvana ja rohkeana, on hyvästä, ja se mikä saa teidät heikoksi ja epätoivoiseksi, niin kuin liika murehtiminen, se on pahasta. Näin sanoo Otolle sellitoveri tohtori Reichhardt, joka pesee itsensä huolellisesti joka aamu voimistelun jälkeen. Vapautensa onnistuu säilyttämään kamarioikeusneuvos Fromm, joka käy tuikkaamassa entisille naapureilleen myrkkyampullit, joilla päättää päivänsä kivuttomasti. Puolisoilla riittää rohkeus - ehkä niiden ansiosta - tehdä toisin.

Romaanin lopussa on Almut Giesecken kirjoittamat hyvin mielenkiintoiset jälkisanat. Se kertoo romaanin kirjoittamisen ajasta vuonna 1946 sekä tämän uuden, sensuroimattoman version synnystä. Suomessakin Hans Falladan (oik. Rudolf Wilhelm Friedrich Ditzen, 1893-1947) romaanin edellinen versio 'Kukin kuolee itsekseen' ilmestyi jo vuonna 1949.  Julkaisuvuotenaan sodan jälkeen 1947 romaaniin haluttiin esikuviksi sopivia henkilöitä, siksi sitä muokattiin sopivammaksi.

Romaanille tapahtui nyt juuri se, mitä Fallada oli yrittänyt välttää. Hänen kirjallinen vaistonsa oli suuntautunut natsiajan todellisuuteen ja syviin inhimillisiin konflikteihin, ja hän oli hyvin tietoisesti pyrkinyt olemaan esittämättä Quangeleita esikuvallisina ihmisinä, vaan oli nimenomaan halunnut kuvata heidät natsivallan myötäilijöiksi, jotka vapautuivat tuosta asenteestaan.
- - - Tämä ensimmäistä kertaa alkuperäisasussaan ilmestyvä romaani kaikkine korrektiutta, tosiasioissa pitäytymistä ja hyvää makua vastaan sotivine 'ylilyönteineen' näyttäytyy aiempia laitoksia raaempana ja karkeampana, mutta myös intensiivisempänä, ja juuri siihen Fallada ilmeisestikin pyrki. Sillä hänen romaaninsa varsinainen viesti on lähtöisin yhteiskunnan laitapuolelta, ei sen keskeltä: vastarinnalla on vaikutusta, olivat teot kuinka vähäisiä hyvänsä.

Romaanin jälkisanoissa kerrotaan, että uusi versio on saavuttanut laajaa suosiota New Yorkista Amsterdamiin. Lontoosta Tel Aviviin. Sitä on myös vauhdittanut nykyinen maailmanlaajuinen kiinnostus Berliiniin.  Berliinin kadut ja torit, takapihat ja kapakat osoitteineen hengittävät kaiken aikaa taustalla romaanissa. Hieno kirja!

Aiheeseen sopii tämä Berliinistä ostettu postikortti: Otto Dixin 'Bildnis der Tänzerin Anita Berber, 1925. Otto Dix lukeutui natsien rappiotaiteeksi nimeämiin taiteilijoihin.

David Foster Wallace: Hauskaa mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja.

Suom. Juhani Lindholm 
Siltala 2012, 261 s





Tämä kirja on ilmestynyt vain suomenkielisenä, Siltala kustantamon toimittamana kokoelmana David Foster Wallacen eri lehdissä julkaistuista esseistä, artikkeleista. Gonzo-journalismiksikin näitä on kutsuttu. Lehdet ovat  Harper's, Premiere, Rolling Stone ja Gourmet. Tämä on vettä on David Foster Wallacen puhe Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa 2005.  Kirjailija on saanut kulttimaineen amerikkalaisena modernistina. Mainetta on kai tässäkin tapauksessa kasvattanut ennenaikainen kuolema oman käden kautta vuonna 2008.

Tekstit ovat hyvin erilaisista aihepiireistä, mutta niitä yhdistää ironinen, armotonkin sivustakatsojan havainnointi. Sivustakatsojan, joka on mukana kuvaamissaan tapahtumissa. Konkreettisista tapahtumista ja kuvauksista kirjailija siirtyy sujuvasti filosofoimaan eksistentiaalisesta angstista, amerikkalaisuudesta, kuolemanpelosta, ihmisen arkuudesta ja pätemisen tarpeista, itseään sen paremmaksi nostamatta. Vaikka jonkin näköisen masennuksen on välillä haistavinaan rivien välissä - ennakkotieto itsemurhan tehneestä tekijästä vaikuttanee - jo tulee seuraavalla rivillä vastaan Kapteeni Video joka on pukeutunut loistavan punaruskeaan ja purppuraiseen nailoniseen verryttelyasuun, joka saa hänet näyttämään jättimäiseltä papukaijalta eli mielettömän herkullisia ja hauskoja luonnehdintoja erilaisista ihmistyypeistä joita kirjassa marssitetaan näkyville. Kirja on täynnä tarinoiden sivupolkuja, joita kerrotaan pitkissä alaviitteissä - ja niiden alaviitteissä, niitä on 136.  Oikea alaviitehelvetti sanoisin. Ei mikään lukijaystävällinen ratkaisu, mutta tarpeettomien lisäksi niissäkin on paljon hauskoja juttuja ja taustatietoja.

Hummereita yltä kyllin, raportti Mainen jokavuotisista hummerifestivaaleista ilmestyi Gourmet-lehdessä, mikä on ihmeellistä. Juttu riisuu hummerin syönnin kaikesta hienoudesta ja sen eettisyyskin alkaa näyttää kyseenalaiselta. Festivaali on suunnattoman suuri, haiseva ja äärimmäisen hyvin markkinoitu. Festivaalikuvauksen perusteella se on megalomaaninen yleisörysä, jossa syödään epämukavissa olosuhteissa hummeria. Tarkkailtuaan riittävästi ankeaa syömistapahtumaa kertakäyttöastioilta DFW ottaa asiaan pikku hiljaa hummerin näkökulman. Tätä kautta joudutaan pohtimaan hummerin kärsimyksiä ja lopulta mitä ihmiselle merkitsee syömänsä otuksen kärsimys, lähtökohtana se että hummeri pitää laittaa elävänä kiehumaan ja sillä on hyvinkin kehittyneet tuntoaistimet. Onko haluttomuutenne ajatella asiaa seurausta ajattelusta vai siitä että ette halua ajatella?

Iso Punainen Poika -esseessä on myös aiheena massatapahtuma. Aikuisviihteen  AVN (Adult Video News) palkintojuhla on vuosittainen tapahtuma Las Vegasin - Yhdysvaltain vähiten teennäinen kaupunki - Caesar Palacessa. Tämä sama luonnehdinta leimaa Wallacen suhtautumista tähän tapahtumaan; tämä on mitä on, mutta se on sitä rehellisesti, tämä porukka ei ole kaksinaismoralistista - ja se on harvinaista. Hersyviä huomioita tässäkin on:

Pornoelokuvien maailma on niin seksuaalikeskeinen, että kaikki niissä esiintyvät ihmiset näyttävät kaiken aikaa keikkuvan kopulaation partaalla ja tuntuu kuin vähäisinkin sysäys tai tekosyy - kerrosten väliin juuttunut hissi, lukitsematon ovi, kulmien kohotus, luja kädenpuristus - riittäisi suistamaan kaikki yhdeksi ruumiinjäsenten ja onteloiden mylläkäksi, ja tästä syystä herää merkillinen odotus/toivo, että se saattaisi tapahtua myös Max Hardcoren hotellihuoneessa. Kirj.vaihtajanne mielestä ei voi kyllin korostaa sitä, että tämä on harhakuvitelmaa. Todellisuudessa tässä odotuksessa /pelossa/toiveessa ei ole sen enempäää mieltä kuin olisi odottaa, että kaikki lääkärit jossakin lääketieteellisessä konferenssissa yhtäkkiä pienimmästäkin yllykkeestä alkaisivat hullun lailla ottaa magneettikuvia ja tehdä epiduraalipuudutuksia.

Tennistä ja tornadoja kertoo Wallacen nuoruuden harrastuksesta kotiseudulla Yhdysvaltain tuulisessa keskilännessä Illinoissa. Rouva Thompsonin luona istutaan naapuruston kesken TV:n äärellä kuulemassa uutista Kammotuksesta eli syyskuun 11. päivän terrorihyökkäyksestä.

Nimikertomus Hauskaa, mutta ei koskaan enää syntyy Harper's lehden kustantamalla 7 päivän loistoristeilyllä Karibialla. Tästä minulle tuli mieleen jokin aika sitten lukemani Stefan Mosterin romaani 'Nelikätisen soiton mahdottomuus' joka myös tapahtui loistoristeilyllä. Jotain samaa siinäkin oli tuossa ihmisten pakonomaisessa yrityksessä nauttia täysihoitopaketista, hemmottelusta, josta on maksettu paljon. Asiakkaalle ei esitetä lupausta, vaan väite siitä että hän kokee suurta mielihyvää. Wallace osallistuu kaikkeen, mutta tulkinta touhusta on että se on ilotonta, koska järjestetty ilonpito ja tuputtaminen ja hilpeä meno on sittenkin sietämättömän murheellista.

Wallace havainnoi kaikkea meren syövyttävistä pärskeistä, ilmaisten hedelmien tuoreuteen

Luksusristeilyllä ei kertaakaan pääse tuntemaan todellista fysiologista näläntunnetta, mutta kun on tottunut ruokailemaan seitsemän tai kahdeksan kertaa vuorokaudessa, tietty pullea autius mahassa ilmoittaa, milloin on taas aika aterioida.

 ja näkymättömän siivoojan taikurimaiseen työhön, jota hän ei koskaan onnistu näkemään virittämistään juonista huolimatta. Loistoristeilijän päällystö on sisälläkin aurinkolaseihin varustautuneita kreikkalaisia. Vähäosaiset työntekijät pitävät tavallaan matkustajista, koska nämä ovat miellyttäviä verrattuna simputtaviin pomoihin - kuten kaikkein alkeellisinkin inhimillinen kohteliaisuus tuntuu liikuttavalta kun sitä kohtaa New York Cityssä tai Bostonissa.

Näissä teksteissä valaistaan röntgensäteellä hyvin amerikkalaisen oloista elämää. Se tuntuu pitkäaikaisen TV- ja elokuvatarjonnan takia tutulta. Eikä kuvaaja ole lempeä näkemälleen.
Juuri satamissa tunnen itseni kaikkein pahiten silmätikuksi, syylliseksi osana viiteryhmääni. En ole tätä ennen juurikaan matkustellut Yhdysvaltojen ulkopuolella, en ainakaan suurituloisten joukoissa, ja satamissa tulen epämiellyttävästi tietoiseksi omasta amerikkalaisuudestani vähän samaan tapaan kuin tulen aina yhtäkkiä tietoiseksi omasta valkoihoisudestani ollessani jossain, missä on paljon ei-valkoisia ihmisiä.

Yhdentoista asian haaste 

Kiitos Lukemisen ilo-blogin Annikalle tästä haasteesta ja kannustuksesta tälle blogilleni. Havaitsin että tämä haaste on kiertänyt jo kauan blogimaailmassa, joten en kohdallani jatka haastetta. Olen sen verran vihreä täällä, että en rohkene haastaa itselleni tuntemattomia blogisteja. Tämähän ei ole varsinainen kirjan lukemis -haaste. Ne, joita seuraan ovat jo vastanneet tai ovat jo 'yliseurattuja' tälle haasteelle.

"Haasteen tarkoituksena on etsiä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa, ja kasvattaa niiden lukijakuntaa.

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastaja on valinnut.
3. Haastetun pitää keksiä 11 uutta kysymystä haastetuilleen. 
4. Haastetun tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Kerro, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat.

11 asiaa:

1. Luen hitaasti, koska ajatukseni lähtee helposti harhailemaan enkä kestä kovin kauaa paikallani istumista. Sehän onkin nykyisin epäterveelliseksi todettua, joten se onkin ihan hyvä juttu! Toisaalta mikäpä ei olisi, epäterveellistä.

Päiväkirjamerkintä ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Norjaan, 7 vuotiaana.

2. Olen kirjoittanut 7-vuotiaasta päiväkirjaa.

3. Koko aikuisikäni olen harrastanut kielten opiskelua.Olin koulussa kiltti oppilas ja edelleen syksyn tullen kaipaan pulpettiin. Opiskeluajan jälkeen opiskelin venäjää, sitten paljon kauemmin italiaa ja viime syksynä aloitin portugalin alkeet. Ajatuksena oli eläkeläisenä viettää aikaa Lissabonin kujilla tai Cascaisin rannoilla tai Madeiran kukkaloistossa.

4. Suosikkimatkustusvälineeni on juna, sekä kotimaassa että ulkomailla. Junassa on hyvä lukea. Sitten tulee polkupyörä, minulla on niitä kaksi: uudempi tulee tallille kotiin yöksi, vanhempi voi jäädä yöksi vaikka Sanomatalon kulmille jos en jaksa takaisin polkea.

5. Nuorena luin paljon venäläisiä klassikoita Turgenevia, Tolstoita, Gogolia, Dostojevskia.

6.Tietokirjailijoista arvostan erityisesti näitä kahta: Bengt Jangfeldt, ruotsalainen kirjailija ja kääntäjä ja Ryszard Kapuscinski, puolalainen toimittaja ja ulkomaankirjeenvaihtaja

7. Elokuvat ovat kirjojen lisäksi suuri nautintoni. Tänä vuonna tähän mennessä m.m. nämä tekivät vaikutuksen: Trucker and Fox; iranilainen rekkamies rakastaa kettuja (DocPoint). Philomena; voi tuota brittinäyttelijöiden osaamista! Steve Coogan (ihana) ja Judi Dench. The Wolf of Wallstreet; Leonardo DiCaprio on aina hyvä, tässäkin. Pirjo Honkasalon Betoniyö on murheellinen ja valtavan kaunis.

8. Harrastan öljyvärimaalausta. Se on välillä ihanaa, välillä tuskaista. Opettajan mielestä tuskainen vaihe on hyvä, siitä lähtee luova prosessi. En ole varma...

Surrealistinen maisema. Huovutetun possun kotimaisemia. Possu saapui joululahjana. Asettui luontevasti tuon maalauksen alle.

9. Bloggauksen kirjoittaminen haittaa yöuntani, jos kirjoitan myöhään. Teksti jää kuormittamaan keskusyksikköäni ja pitää virkeänä.

10. Pidän kaupungeista, tutuista Helsingistä ja Tukholmasta. Nuorempana pidin niiden vilkkaasta meiningistä, nyt vanhoista puistoista, taloista ja kaduista. Siitä vapauden tunteesta kun voi kadota ihmisten joukkoon.

 11. Pidän metsästä ja merestä, linnuista ja eläimistä. Varsinkin koirista. Välillä ihmettelen, pidänkö enemmän eläimistä kuin ihmisistä. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset ovat niin monimutkaisia.

11 vastausta:

1. Mitä harrastusta haluaisit kokeilla? - Napatanssia tai jotain reipasta afrikkalaista tanssia.
2. Mikä kirja jäi kesken ja miksi? - Dostojevskin 'Karamazovin veljekset' - liian jumalinen minulle
3. Mitä olet tehnyt kirjojen innoittamana? - Kokannut ainakin. Berliinissä kävin syömässä Pekingin ankkaa samassa ravintolassa, jossa Seppo Hentiläkin. Hänen Berliini-kirjansa oli seuranani. Ankka oli vähän kuivahtanut.
4. Minkä kirjan haluaisit lukea uudestaan?- Luin nuorena usein uudelleen kirjoja joista pidin, esim Solohovin 'Hiljaa virtaa Don' ja aikuisena Sinuhen toiseen kertaan, mutta en nykyään oikeastaan lue uudelleen kirjoja, vaikka siihen voisi olla syytäkin. Uusia ja kiinnostavia tulee niin paljon koko ajan, etten oikein malta.
5. Hyppäisitkö laskuvarjolla, jos saisit siihen mahdollisuuden? - Ehkä, jos tietäisin kohta kuolevani, muuten en.
6. Mitä ilman tulisit toimeen? - Henkilöautoa, polkupyörää tarvitsen
7. Kuka on sinulle läheisin fiktiivinen kirjan henkilö? -En ole koskaan ajatellut tällaista, mutta vilkaisin blogiani ja bongasin Tuula-Liina Variksen 'Irman'. Hän se on. Elänyt läpi samoja historiallisia aikoja ja hänen tapansa nähdä maailma oli minulle ymmärrettävä. Hyvin läheinen siis.
8. Oletko kuunnellut äänikirjoja?- En oikeastaan. Jonkin verran yritin kuunnella italialaista kirjallisuutta kieltä opiskellessani.
9. Mitä mieltä olet sähköisistä kirjoista? - Ei minulle kovin kiinnostavaa. Pidän kirjan koskettelusta ja sivujen kääntämisestä ja kirjan tuoksusta. Vanhoja kirjoja tekee varsinkin mieli nuuhkia.
10. Mikä on mieluisin lukupaikkasi? - Nojatuoli, sohva, sänky
11. Miksi luet? - Se on elämäntapa. Aina ei nauti yksinolosta, mutta hyvän kirjan kanssa se voi olla juhlaa. Nyt tuoreena eläkeläisenä parasta on se, että voin lukea virkeänä eikä aina vain puoliksi nukuksissa työpäivän jälkeen.

Bo Carpelan: Axel

Otava 1988, 458 s
Suomentanut Kyllikki Villa
Päällys Anders Carpelan 

Bo Carpelan kirjoitti tämän romaanin isoisänsä veljestä paroni Axel Carpelanista, joka syntyi Suomen autonomian aikana vuonna 1858 ja kuoli itsenäisessä Suomessa maaliskuussa vuonna 1919.

Axel Carpelan on romaanissa traaginen hahmo, täynnä tuskaa, kaipausta, surua ja melankoliaa. Hän on fyysisesti hauras, sairasteleva koko elämänsä ajan, saa pyörtymis- ja hikoilukohtauksia. Samalla hän on herkkä kaikelle kauniille luonnossa ja varsinkin musiikissa. Hän ei saa suvultaan ymmärtämystä musiikillisille pyrkimyksilleen. Hän näkee monimerkityksisiä unia eikä aina tiedä onko valveilla vai unessa. Jatkuva kuoleman kaipuu seuraa tuskaisia tuntemuksia, jotka johtuvat loputtomasta itsetyytymättömyydestä, syyllisyydestä ja häpeän tunteista. Elämä on enemmän unta kuin ihmiset aavistavatkaan, ja kuolema on hyvä ja ihana enkeli. Hänellä on paljon musiikkiiin liittyviä ajatuksia ja suunnitelmia, toiveita säveltää, mutta ei saa mitään aikaan. Mitä olisi minusta tullut ilman musiikkia? Mutta eihän minusta mitään ole tullutkaan.

Romaanissa vuorottelevat kerrontajaksot ja Axelin fiktiiviset päiväkirjamerkinnät. Carpelan piirtää tarkalla kynällä kuvaa Suomen historian dramaattisista vaiheista köyhän maaseudun nälkävuosista sortovuosien Bobrikovin hallintoon, aina ensimmäiseen maailmansotaan ja Suomen itsenäistymiseen asti. Lapsuudenkoti on Odensaaressa, Varsinais-Suomen Maskussa. Täältä Axel joutuu muuttamaan vanhempien kuoltua ja veljen ja tämän topakan vaimon lapsikatraineen ottaessa talon haltuunsa. Axel näyttää ihmettelevän kaikkia todellisia tapahtumia ympärillään kuin unissakävelijä, ei saa mistään otetta ja jää aina häpeämään itseään ja omaa osaansa elämässä, joka vain kuluu ohi, kuin hiekka tiimalasissa. Hän muuttaa apulaisen kanssa (Rosengrenin Neidit) milloin Helsinkiin, sitten Tampereelle, taas Turkuun ja viettää kesäpäiviä myös Naantalissa. Kaupungeissa tuoksuu hevosen lanta ja kauppatorin rannassa kalamyyjien kojut.  Axel näkee itsensä kummajaisena ja näkee muunkin maailman toisin kuin muut. Hänelle moni tärkeänä pidetty on turhaa, ja moni turhana pidetty tärkeää.

Näen niityllä lehmän: se luo levollisen vaikutelman, kun taas hevoset näyttävät aina räjähtävän horisonttia vasten. Lehmä luo älykästä äänettömyyttä, se ei ole vähäinen panos. Sijoitapas niitylle joukko ihmisiä, niin he näyttävät jonkinlaisen maalaisdraaman statisteilta, mutta lehmät ovat kotonaan  omassa märehtivässä sinfoniassaan.

 Lopulliselta epätoivolta Axelin pelastaa aikuisena alkanut syvä ystävyys Jean Sibeliuksen, Jannen kanssa, jolle hänestä tulee tärkeä tukija ja ymmärtäjä, mesenaattien hankkijakin, omasta vähävaraisuudesta huolimatta. Hän on ensimmäisiä näkemään Sibeliuksen lahjakkuuden eikä horju tässä näkemyksessä silloinkaan kun nimekkäät asiantuntijat epäilevät. Musiikki on ainoa alue, jossa Axel on vahva ja luottaa kykyynsä. Hän osaa antaa tarkkoja neuvoja sekä sävellyksistä että muusta Sibeliuksen elämään liittyvästä, josta hän lopulta tuntee olevansa vastuussa. Janne aikoo lähteä Tukholmaan - musiikillisesti se on pieni porvariskaupunki. Se on hukkaanheitettyä aikaa. Jannea on varoitettava.  Janne lihoi ja Axel saa asiasta päivällisillä raivokohtauksen ja pakenee paikalta, häpeää ja ihmettelee itseään.

Hentoinen rakkaus Raakeliin, apulaiseen alkaa versoa, mutta sekin kuihtuu ennen kuin on edes kunnolla alkanut. Kummankaan läheiset eivät pidä näkemästään ja kertovat hänelle miten hänen tulee olla ja elää. Sielutkin ovat pikkukaupunkiformaattia ja mielipiteet kaakkua ja pikkuleipiä.

Romaanin puolivälissä olin  jo uuvahtaa kaikesta tuskasta, kaipauksesta, surusta, tästä loputtomasta vaikeudesta. Lisäksi sinfonioitten yksityiskohtien pohdiskelu jättää musiikillisesti analfabeetin lumouksen ulkopuolelle. Mutta Carpelanin kieli on hienoa, täynnä merkityksiä, huumorinkin väläyksiä -  Minä häviän hautaani kuin hyppivä harakka mustine takinliepeineni!  Ahdistuneen Axelin sielunmaisema tulee tutuksi, häneen kiintyy, alkaa ymmärtää noita tuntemuksia. Hänen tapansa nähdä maailma on ainutlaatuinen ja hänen kamppailunsa haaveiden ja pettymysten kanssa inhimillistä. Hän ei kätke niitä itseltään eikä muilta. Tahdoimme olla katedraalin rakentajia emmekä saa pystyyn edes ulkohuonetta.

Sibeliuksen ystävyys kannattelee häntä viimeisten sairaalloisten vuosien aikana, mutta myös Axel on Sibeliukselle tärkeä, heillä on sama ymmärrys ja elämys musiikista, heillä on sama yksinäisyyden tunne ihmisten keskellä. Sibeliuksen menestys maailmalla liikuttaa Axelia kuin se olisi hänen omaansa. Ennen kuolemaansa Axel tekee retken synnyinkotiinsa. Hän näkee kotona valokuvan perheestään, mutta ei itseään siinä, hänen oli pantava lasit silmilleen, mutta häntä ei kuvassa ollut.

Kauniisti on Kyllikki Villa kääntänyt kielen suomeksi. Se välkehtii helmiä kuin meri, jonka rouva  luultavasti näki hyttinsä ikkunasta kääntäessään ehkäpä tämänkin romaanin jollain pitkistä valtamerimatkoistaan (Vanhan Rouvan Lokikirja).

Kenelle minä nyt sävellän? - kirjoitti Jean Sibelius päiväkirjaansa Axel Carpelanin kuoltua.

Andy Warhol ja Knives 


Hämmästyin tänä aamuna déjà vu -tunnetta kun tuijotin Hesarin kuvaa Andy Warholin teoksesta 'Knives'. En ole mikään taiteentuntija, enkä varsinkaan Warholin, mutta tämä kuva on minulle tuttu Roberto Savianon mafia-aiheisesta teoksesta 'Gomorra'. Se josta filmikin tehtiin, ja jonka jälkeen Saviano joutui painumaan maan alle ja ympärivuorokautiseen suojeluun. Vähän Rushdien tapaan.

Näin sitä sivistyy yllättäviä reittejä. En aikoinaan tullut tarkistaneeksi kansikuvan taustoja, sen verran hyvin istui aiheeseen. Luin kirjan joulukuussa 2008 Gomorra.