Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Elif Shafakin Kirottu Istanbul on kuin Sheherazaden Tuhat ja yksi yötä, niin monia tarinoita ja aiheita se kattaa. Ne kutoutuvat yhdeksi koukeroisten ornamenttien matoksi, joka uhkaa runsaudessaan menettää punaisen lankansa. Romaanin rankana kasvaa sukupuu, jonka haarautuvia rönsyjä seurataan sadan vuoden taakse ja sen tarinat kerrotaan vuolaalla kielellä.

Jokaisella luvulla on mausteiset otsikkonsa kanelista kuivattuihin aprikooseihin. Tarinoita värittävät monet myyttiset uskomukset ja traditiot.  Jos pitäisi löytää Petri Tammisen täydellinen vastakohta niin se on Elif Shafak. Tällä lentävällä matolla oli paikoitellen vaikeaa pysyä, koska kirjailija ei raaski sulkea sanaista arkkuaan: usein lause alkaa napakkana mutta kuvailu jatkuu jatkumistaan,  yhä enemmän huojuen.

Hän seisoi peilin edessä puoliksi rutistettu hammastahnatuubi kädessään ja silmissään sellaisen henkilön katse, joka on vannomaisillaan jättävänsä yhteiskunnan ikuisiksi ajoiksi ja ryhtyvänsä yksinäiseksi erakoksi jonnekin Jumalan hylkäämälle vuorelle. 

Kazancin suvun naiset neljässä sukupolvessa asuvat samassa talossa. Miehet kuolevat ennen aikojaan tässä vahvojen naisten suvussa. Heitä vaivaa sukukirous, johon viimeisin edustaja on ottanut etäisyyttä asettumalla Yhdysvaltain Arizonaan. Suhde uskontoon jakaa suvun naisia isoisoäidistä nuorimpaan: puolet on hartaita muslimeja, puolet maallistuneita kemalisteja. Me emme ole lainkaan samanlaisia kuin arabit. Tämä on nykyaikainen ja maallinen valtio.

Alussa ollaan istanbulilaisella aborttiklinikalla. Kazancin perheen nuorin nainen, 19-vuotias Zeliha on tatuoitu, minihameinen ja nenärenkaansa itse lävistänyt kaunotar, kaikin puolin itsenäinen nuori nainen. Turkin monet vaiheet ja yhteiskunnallinen turbulenssi vanhoillisten ja vapaamielisten  välillä tuleekin romaanissa hyvin valaistua. Istanbul kätkee kujilleen - kuten suurkaupungit muuallakin - boheemeja kuppiloita, seksuaalisia vähemmistöjä ja taiteilijoita.

Shafak ottaa romaanissaan pelottomasti kantaa Turkissa tabuna pidettyyn armenialaisten verilöylyyn, kansanmurhaan vuonna 1915 yhdistämällä Kazancin sukuun armenialaisen amerikkalaistuneen Tchakhmakhchianin suvun. Amerikkalainen Rose on valinnut eron jälkeen uuden miehensä, Kazancin suvun viimeisen miehen, Mustafan nimenomaan tietoisena tästä historiallisesta traumasta. Seurauksena on jäätynyt tila, jossa tytär Armanoush suhaa sukujen välillä ja saa lopulta liikettä seisovaan veteen. Rohkeudesta kirjailijaa voi ihailla; syyte turkkilaisuuden halventamisesta kumottiin myöhemmin. Siitä huolimatta kaunokirjallinen toteutus ontuu. Romaanissa näkyy tendenssi, joka saa usean henkilön kangistumaan luennoitsijaksi. Sellaisetkin, jotka eivät siihen rooliin istu, kuten parikymppiset Armanoush ja Asya. Sukuni historia tässä  kaupungissa...

Parhaimmillaan Shafak on kuvaillessaan istanbulilaisen kodin naisten arkielämää neljän seinän sisällä ja sen erilaisia tyyppejä, kuten levotonta Feride-tätiä, joka värjäilee hiuksiaan kunkin aamuisen olotilansa mukaan. Voimatta ottaa katsekontaktia keneenkään hänen katseensa harhaili hermostuneena ympäri pöytää. Tai isoisoäidin Petite-Man alzheimeria

Rukouksen sanat, jotka hänen oli määrä lausua, olivat aivan äkisti liittyneet yhteen pitkulaiseksi kirjainten ketjuksi ja kävelleet jonossa pois kun musta ja karvainen toukka, jolla on liikaa jalkoja laskettavaksi.

Kuten lukujen otsikot manteleineen ja aprikooseineen jo kertovat, Istanbulin värejä ja makuja löytyy keittiöistä ja kaduilta, oikeine turkinkielisine nimineen. Siitä huolimatta kirjailija on päätynyt omituiseen ratkaisuun kertoessaan Cafe Kunderan vapaamielisestä taiteilijaporukasta. Siellä istuskelevat Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti ja Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen runoilija etc eli valmiiksi luonnehditut tyypit, joille ei anneta nimiä. Heidät on sen sijaan varustettu valmiilla kyltin tyyppisellä nimikkeellä. Ei mikään kiva ratkaisu lukijalle.

Melko työläs hahmo tässä romaanissa on harras uskovainen, Banu-täti, jonka henkiolennot jinnit, ennustukset ja näyt puhelevat, naureskelevat ja taistelevat pitkin kämpän seiniä taikauskon ja uskonnon väkevänä seoksena. Miehet esiintyvät romaanissa joko hirviömäisinä isinä - en epäile etteikö noita löydy - tai vahvoihin naisiin rakastuneina ja heitä ehdoitta ihailevina hahmoina, aika vähäpuheisina.

Miksi 19-vuotias Zeliha ei romaanin alkuasetelmassa kuvattuun aborttiin sittenkään päätynyt - tämä ei ole juonipaljastus, se selviää heti alussa - se on loppujen lopuksi eräs kaikkein kevyimmin pohjustettuja käänteitä koko romaanissa, kun miettii henkilöhahmoa, hänen elämänkatsomustaan ja tapahtumaa, joka hänet tilanteeseen oli saattanut.

Minusta kirjailija on ottanut ison harppauksen kirjoitettuaan Eevan kolme tytärtä. Nimi Kirottu Istanbul kuulostaa paremmalta kuin olisi suora suomennos Istanbulin äpärä, mutta harhauttaa. Istanbulia kaupunkina tässä rakastetaan täysillä.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
The Bastard of Istanbul, 2007, suomentanut Maria Erämaja
Gummerus 2012, 498 s

Emmanuel Carrère: Limonov

Jukka Mallinen oli päivän Hesarissa kirjoittanut muistokirjoituksen Eduard Limonovista, joka kuoli Moskovassa 17. maaliskuuta. Olen lukenut hänestä kirjoitetun elämäkerran toukokuussa 2013. En nyt nosta tätä esille "hänen kunniakseen", vaan koska tyyppi eli sellaisen seikkailijan elämän että myös tämä ranskalaisen Emmanuel Carrèren hänestä kirjoittama teos on monella tavalla mielenkiintoinen ja jännittävä. Mallisen muistokirjoituksessa Limonov kerrotaan nimitetyn "D´Annunzioksi kolhoosin pihalla" ja hänen "Taisteluaan" verrataan Henry Milleriin, Jack Kerouaciin tai Loui-Ferdinand Célineen. Tuosta poliittisesta epäkorrektiudesta tulee mieleen vielä yksi nimi: Peter Handke, joka on saanut serbinationalisteja myötäilevästä poliittisesta asenteestaan kritiikkiä.

Ranskalainen kirjailija on kirjassaan tehnyt puolifiktiivisen elämäkertateoksen venäläisestä pahasta pojasta, Eduard Limonovista jonka elämän käänteistä riittäisi usempaankin kirjaan. Sen verran levottomasti on tie kulkenut synnyinseudulta Venäjältä, s. 1943, huligaaniksi, runoilijaksi, pakolaiseksi, newyorkilaisen miljonäärin hovimestariksi, kodittomaksi pummiksi samoille seuduille, sissisotilaaksi Serbian puolelle, juhlituksi kirjailijaksi, radikaaliksi stalinistiksi, poliittiseksi vangiksi ja nyt Venäjän kansallisen bolsevikkipuolueen johtajaksi eli siis Putinin opposition leiriin.

Punaisena lankana kulkee jotenkin lapsellisen oloinen näyttämisen halu, jossa oleellisena on imago kapinallisena vaikka missä porukoissa, selviäminen ankeissa oloissa omin voimin ja näyttävät, seksikkäät ja paheelliset naiset. Elämäntaiteilija. Kirjailija seuraa kohdettaan sympatisoiden mutta osittain myös kriittisesti. Kirja palkittiin Ranskassa  Prix Théophraste-Renaudot -palkinnolla.

 Pentti Stranius/Agricolan kirja-arvosteluissa:

  Siinä Limonov kumppaneineen on osa sellaista outoa Venäjää, jota emme tunne (ellemme osaa venäjää). Perianarkismia ja nihilismiä. Venäläinen anarkismi ei aina avaudu suomalaisille eivätkä kaikki toisinajattelija-venäläiset ole hylänneet neuvostoajan parhaita puolia eivätkä sitä ”marginaalista korkeakulttuuria” mitä Limonov kaikessa ristiriitaisuudessaan edustaa. Hän on ilman muuta merkittävä kirjailija ja kulttihahmo. Kaikki hänen kaltaisensa omituiset kulttuuripersoonat eivät ole useinkaan läntisessä talutusnuorassa, vaan paremminkin hengittävät vaikutteita syvältä sisä-Venäjältä, slaavilaisuudesta.

Limonov kurkottaa jonnekin Mihail Bahtinin suuntaan, sillä itse katson, että hän on aika tyypillinen ”jumalhullu” (jurodivyi) uuden Venäjän historiassa. Keskiajan jumalhullujen kriittisen perinteen nykyhetkeen siirtäjä. Näitä suorapuheisia ”hulluja” tarvitaan ja erityisen merkittäviä he ovat murrosaikoina. Tänään eletään sellaista aikaa: Venäjä ei pysähdy Putiniin.

Liv Strömquist: Kunskapens frukt

Suomennoksen nimi on Kielletty hedelmä ja englanninnoksessa on vielä lisätty nimeen: The Vulva vs the Patriarchy. Liv Strömquist porautuu tässäkin teoksessa omalla kuvia kumartelemattomalla tavallaan naisen historiaan, lähinnä sen kautta kuinka naisen biologiaan on suhtauduttu. Hän kertoo naisen kaksituhatvuotisen alistamisen ja  halventamisen historiaa: kuinka miespuoliset tiedemiehet, lääkärit, uskonoppineet ja muut gurut eri aikoina ovat onnistuneet määrittelemään naisen ruumiin toiminnot likaisiksi, häpeällisiksi ja syntisiksi. Siinä mutakasassa on riittänyt tonkimista. Strömquist tekee sen kaikkien naisten ja miestenkin puolesta. Terävällä älyllään ja tarkkakatseisuudellaan hän löytää tästä ihmisen historiasta loputtoman kavalkadin kaistapäisyyttä - ja näyttää lukijalle sen ytimen höystäen havaintonsa räväkällä huumorilla. Moni historiassa vakavissaan esitetty "tutkimustulos" naurattaisi ellei samalla raivostuttaisi - koska on vaikeuttanut elämää naisena.

Samaan tyyliin kuin Einsteinin vaimossa Strömquist on löytänyt mielenkiintoisen listan ajan auktoriteetteja, joille hän nimeää yhteiseksi asiaksi liiallisen kiinnostuksen naisen sukupuolielimeen. Sieltä löytyy mm Harvey Kellogg, maissihiutaleiden kehittäjä, jolta löytyi aikaa ja energiaa myös onanian vahingollisuudesta kertomiseen. Häntä komppasi Tri Baker-Brown, joka ehdotti ongelman ratkaisuun radikaaleja leikkauksia. Samoja joita edelleen tehdään.

Kirkkoisä Augustinuksen polusta valaistumiseen kerrotaan, kuinka hän - päin vastoin kuin antiikin erotiikan myönteisessa maailmassa - totesi, että seksi ei ole Jumalan lahja vaan synti. Hän päätti ryhtyä selibaattiin, mutta ajatteli, kuinkas muuten, entistä enemmän seksiä. Ankarassa ajatustyössään hän päätyi siihen, että perisynnin kautta kaikki ovat syntisiä ja nainen on erityisen syntinen, koska houkutteli Aatamin kiusaukseen. Augustinuksen perintö onkin sitten piiitkä ja se on jättänyt pysyvän jälkensä kristinuskon seksuaalisuuden vastaisuuteen ja naisvihaan.

 Naisen sukuelimiä huolestuneet miehet ovat tiirailleet vuosisatojen ajan ja päätyneet erilaisiin analyyseihin vajavuuksista ja liiallisuuksista, ja ratkaisseet sitten kokemiaan ongelmia leikkauksin ja silpomisin. Tässäkin asiassa on kuitenkin ollut historian aikoja, mm Kreikan mytologiassa kuvattuja, jolloin naisen vulva ja sen näyttäminen on ollut palvottua ja arvostettua; se on esitetty voiman lähteenä.

Orgasmiin suhtautumisessa nähdään samanlaisia äkillisiä suunnanmuutoksia. 1700-luvulla arveltiin sen olevan tarpeellinen raskaaksi tulemiselle, orgasmin piti mielellään olla samanaikainen miehellä ja naisella. Siitä oheinen juhlava latinankielinen ohje Itävallan prinsessa Theresialle hänen lääkäriltään, kun prinsessa tiedusteli, mitä hänen olisi tehtävä tullakseen raskaaksi. Ohje on suomeksi: Muutoin olen sitä mieltä että Hänen Majesteettinsa Kaikkein Pyhintä vulvaa tulisi kutittaa ennen yhdyntää. Orgasmi- ja klitoristutkimukset jatkuivat, mutta vasta vuonna 1998 tarkat syynit toivat päivänvaloon klitoriksen oikean koon, 7-10 cm. Näkyvin osa on vain jäävuoren huippu. (Olisiko tuo sittenkin hieman ontuva vertaus tässä kohtaa?) - Vasemmalla alhaalla on hyvä kysymys: Meinaan vaan, että jos tuosta pahuksen veni vidi vicistä tuli kuolematon niin...

Tottakai tohtori Freud putkahtaa tässäkin kirjassa lausumaan painavia. Freud teki taas ovelan, ja historian saatossa yleiseksi osoittautuneen päätelmän, jossa löydettiin uusia puutteita naisen alapäästä ja sen toiminnasta. Syventävissä tutkimuksissaan hän löysi ja nimesi erikseen klitoris- ja vaginaorgasmin. Toinen on ihan feikkiä ja leikkiä ja toinen on vakavasti otettavaa ja laadukasta toimintaa. Hurraa...

Blood mountain -luvussa Strömquist perehtyy kuukautisten veriseen maailmaan. Hän osoittaa vastaansanomattomasti, mistä kuukautisten kauan jatkuneessa mystisessä salailussa on kyse. Aiheuttaako punaviinitahra samanlaista syvää häpeää kuin kuukautistahra. Ei, koska pahinta on se että paljastuu - minulla on kuukautiset ja nyt kaikki tietävät - apua!

Tästäkin häpeän tunteesta lahjomaton Strömquist löytää pitkän historiallisen polun aina kolmanteen Mooseksen kirjaan, jossa arvovaltainen taivaallisen hengen maanpäällinen tietotoimisto pukee asian kaikille ymmärrettävään sanomaan. Ja kun naisella on vuotonsa ja veri hänen lihastaan poistuu, on hän oleva epäpuhdas seitsemän päivää ja jokainen joka tulee hänen lähelleen on oleva epäpuhdas iltaan saakka.

Aikojen kuluessa miehet näkivät sitten kuukautisten tuovan mukanaan monenlaisia tuhoisia vaikutuksia, aina oopiumin laadun heikkenemiseen. Mutta Strömquist on tutkinut historiaa pidemmälle, ja taas havainnut, että - ennen kristinuskon ristiretkiä ja sen sanomaa kuukautisten äärimmäisestä inhottavuudesta - monissa kulttuureissa on ollut täysin vastakkaisia näkemyksiä. Strömquistin tutkimukset ovat rennosta sarjakuvamuotoisesta julkaisusta huolimatta huolellisia, ja perustuvat lähteisiin, jotka on kirjattu ruutuihin.

Liv Strömquist on riemastuttava naisten vapauden esitaistelija. Kirjan pitäisi olla oheislukemista historian opetuksessa. Se on juuri oikealla tavalla esitettyä faktaa että kouluikäisetkin voisivat innostua lukemaan, mitä kaikkea on tällä saralla ajateltu asioista, jotka koskevat puolta ihmiskuntaa. Ja samalla vapautua vanhojen asenteiden myrkyistä.

Suomennos julkaistiin vuonna 2018 ja sai silloin runsaasti aplodeja blogiteksteissä.

Liv Strömquist: Kunskapens frukt
Galago, 2014, 143 s

Karin Fossum: Rakas Poona

Tein tehokkaan täsmäiskun kirjastoon alkuviikosta, ennen uutista niiden sulkeutumisesta. Sittemmin huomasin, että olisi pitänyt lainata enemmän. Toisaalta tarkempi omien hyllyjen tarkastelu lievensi huolta, sieltä löytyy vielä luettavaa. Toivottavasti Turun kaupunginkirjastokin alkaa seurata Sallan kirjaston ketterästi aloittamaa kirjakassi-palvelua.

Ensimmäinen lainaamani tuli nimittäin luettua päivässä. Johtuu ilmeisesti poikkeusoloista ja sen seurauksena tekemästäni poikkeamasta dekkarihyllylle, jossa harvoin käyn. Huolellisen alustavan tutkimuksen jälkeen päättelin, että norjalainen Karin Fossum on sellainen kirjailija, johon on syytä tutustua. Rakas Poona on ilmestynyt vuonna 2000. Se mainitaan Konrad Sejer-romaaniksi. Komisario selvittää rikoksia tähän mennessä jo yhdessätoista dekkarissa, Rakas Poona on sillä listalla puolivälissä. Dekkareilla on taipumus koukuttaa nopeaan lukemiseen hitaammankin.

Rakas Poona oli miellyttävä ensitutustuminen Fossumin dekkareiden maailmaan. Pienen norjalaiskylän Elvestadin yhteisö ja ympäristö on kuvattu kiinnostavasti, tyypit ovat lihaa ja verta, moniulotteisia; Fossum ei ratsasta kliseillä. Romaanin rakenne on mutkaton, sirpaleiset näkökulmat ja vaihtuvien aikaikkunoiden trendi ei ehkä ollut vielä vallalla. Kirjassa on murhamysteeristä huolimatta rento meininki. Siitä syntyy vaikutelma, että kirjailija tietää mitä on tekemässä. Komisario koirineen ja nuorempi kollega vaikuttavat kiireettömiltä, mutta osaavilta. He tuovat romaaniin kodikkaan tunnelman, niin murhaan fokusoituneita kuin työssään ovatkin.

Kertomuksen traaginen sankari on Gunder, maatalouskoneiden myyjä, viisikymppinen vanhapoika ja kyläyhteisössäkin hieman erilainen tyyppi, oman tiensä kulkija. Hän repäisee kuitenkin yllättäen tekemällä matkan Intiaan, Mumbaihin (ei enää Bombay sitten vuoden 1995, oppii Gunder). Matkan tarkoituksena on löytää sieltä vaimo. Ja se onnistuu paremmin kuin hän olisi ikinä voinut toivoa. Vaimokandidaatti löytyy paikallisesta ravintolasta, jossa Gunder nauttii  vaihtelevia tandoorikana-annoksia. Nainen, tarjoilija on Poona, jonka hiilenmustat hiukset on punottu pitkälle palmikolle. He rakastuvat helposti ja hellyttävästi. Gunder on samaa miestyyppiä kuin komisario Sejer, puhuu vasta kun asia on mietitty, tyyppiä, joka saattaa nopeammasta tuntua hidasälyiseltä. Mutta se on väärä päätelmä.

- I show you the city, tarjoilija ehdotti varovasti. Hän ei hymyillyt eivätkä hänen eteenpäin työntyvät hampaansa näkyneet.
- Yes. Please! I wait here, hän sanoi ja taputti pöytälevyä. You work. I wait here.
Tarjoilija nyökkäsi mutta jäi vielä hetkeksi paikoilleen. Oli aivan hiljaista. Toisista pöydistä kuului vain vaimeaa huminaa.
- Mira nam Poona he, tarjoilija sanoi hiljaa.

Poona on saapumassa Norjaan, kun tapahtuu auto-onnettomuus, jossa Gunderin sisko, Marie loukkaantuu vakavasti. Se sysää liikkeelle tapahtumien ketjun. Fossum kuvaa erityisen taitavasti yhteisössä rikoksen jälkeen syntyviä jännitteitä, suhteita, ystävyyttä ja solidaarisuutta. Ja kylän ihmisiä, uskottavia tyyppejä: nuorten jengiä kylän ainoassa baarissa, baarinpitäjä Einaria, villiä ja epävakaata Lilliania, rekkaa ajavan yksinhuoltajan tytärtä, joka heittäytyy haavemaailmaansa kohdatessaan kyläläisten taholta kasvavaa hyljeksintää.

Loppuratkaisu ei ole aivan selvä ja yksiselitteinen - ja siksi onnistunut. Se antaa kertomukselle viimeisen silauksen; mikään ei ihmisten kesken ole mustavalkoista, tästäkin kylästä löytyy vain epätäydellisiä ihmisiä. Fossum kirjoittaa tyylikästä tekstiä ja luontevaa dialogia. Ja minullahan on näitä vielä kymmenen lukematta, onneksi!

Karin Fossum: Rakas Poona
Elskede Poona, 2000, suomentanut Tarja Teva
Like, 2001, 320 s

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset

Ei tule enää tällä ikäonvainnumero-lukemalla ajelehdittua kaupungin yössä niinkuin joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Muistan joskus työpaikan juhlista, baarista tai jostain matkalla kotiin ajatelleeni, että parasta tänä iltana on nyt kun tulen yöllä kävelleeksi täällä, reittiä mitä en yleensä kulje. Kuinka ihana Helsinki oli silloin, alkukesän valaistuksessa, yöhön hiljenneenä; puiston puut nukkumassa, vain kopina katukiveyksessä. Oli hienoa päästä palaamaan niihin tunnelmiin ja maisemiin, niille kaduille, oivallisen oppaan, Matias Riikosen Iltavahtimestarin kierroksilla.

Topeliusskolan on iltavahtimestarin lähtöpaikka Taka-Töölössä, josta yöllinen kävely suuntautuu Soutustadionin ja Hietaniemen kautta Eiran halki Kaivopuistoon. Vuodenajatkin vaihtuvat. Yöllinen seikkailija kohtaa monenlaista kulkijaa ja näkyä matkallaan, lintuja, puita, pilviä, juhlivia nuoria, rakastuneita pareja, humalaisia ja yön duunareita. Meteorisateita, utuista maisemaa, jossa Espoo on kadonnut. Muutama mustavalkoinen pieni valokuva, yön hämärtämä ja utuinen, elävöittää tekstiä. Siitä tuli mieleen W.G. Sebaldin Austerlitz, vaelluskertomusta sekin.

Onneksi Matias Riikonen on nuori mies ja muutenkin toinen. Siinä missä Sebald on jotenkin kävelyssään etäinen ja omissa maailmoissaan, Riikonen on kaikkea muuta, hän on kadun elämässä mukana, utelias, ja hiljaisella nokturnaalisella tavallaan - yllättäen pääsee naurunpurskahdus, useammankin kerran - hauska. Kuten siinä ajatuskulussa, missä yön kosteuden tuhrimat numerot lapussa liittyvät mahdollisen, tulevan musteläikkätestin vastaukseen. Toinen kaupunkiflaneeraaja, joka Iltavahtimestarista tulee mieleen on Patrick Modiano ja hänen Pariisinsa. Tosin se tuli mieleen vasta kun Aina joku kesken -blogi muistutti siitä.  Mutta Modiano on enemmän sukua Sebaldille, sama täydellinen huumorin puute: enemmän melankoliaa, mennyttä ja kadonnutta. Riikonen katsoo eteenpäin, maisema yllättää ja virkistää, vaikka yössä kuljetaankin. Täältä katsottuna se on myös haikeaa, vain nuorena voi kokea noin tuoreesti, ennakkoluulottomasti. Tai sitten se on hänen ainutlaatuista kykyään, iästä riippumatonta. Toivon niin.

Alkuperäinen Ruotsalainen teatteri oli jo aikaa sitten purettu ja koottu uudelleen jossain Espoossa asuinrakennukseksi. Aivan kuten Ruusulan- ja Ruusankadun tietämillä sijainnut Rosavillan huvila, josta kotikulmieni kadut ovat saaneet nimensä, on purettu ja koottu uudelleen Espoossa Golf-klubin tiloiksi. Tai kuten Lauttasaaren vesitorni, joka hajotettiin pieniksi betoninmurikoiksi ja rahdattiin pois. Pikkuhiljaa kaikki puretaan ja kuljetetaan Espooseen, se on väistämätöntä.

Kirjallinen sivistys ilmenee monina assosiaatioina; Thomas Bernhard ja sairaalan haju, Juhani Ahon teos Yksin yöpöydällä unen takaajana, Peter Paniin kulkee polku Eläinmuseon menneestä namusedästä. Kieli sädehtii ja oivallukset innostavat poimimaan sitaatteja, liian monia - siitä tässä tulee ongelma. Kauneuden keskeltä putoaa myös arjen konkreettisia ilmiöitä, kuten toiselle kilpailutettu homma, josta ei tälle vahtimestarille vaivauduttu ilmoittamaan. Eikä häneltä asiasta kysytä. Ei täällä ole tapana kysyä ihmisiltä, jotka asiasta kokemuksen kautta tietävät.

Jatkoin hautuumaata kohti, ja vaikka missään ei ollut ketään, maisema oli täynnä elämää. Mäntyjen heiluvilta oksilta alas suhahtavaa lumipuuteria, oksien varjoja kirmailemassa hangilla, pöllyävää lunta kulkemassa aukean yli kuin henkisaattue, roskiksen päälle nostettu huivi heilumassa kuin kutsuen luokseen.

Näitä yöllisiä katuja oli inspiroivaa kulkea tämän innostuneen kokijan seurassa ilman omiakin muistoja, mutta ne vielä syvensivät kokemusta. Kuten näkymä Helsingfors Segelsällskapin paviljonkiin, joka nyt, joulukuussa 2016, oli tyhjä mutta jossa on tapahtunut sisäkertomuksia, tanssiaisia, naamiaisia. Miellyttävää ajatella, että on ollut osa sitä traditiota, työpaikan kesäjuhlissa joskus.

Myös Mestaritallilla oli juhlat, ja sieltä käveli tuhiseva siili kuin pois käännytetty kuokkavieras. Pikkuruisella ja kallioiden kupeeseen piiloon jäävällä hiekkarannalla nuori pariskunta suuteli.

Kirja on rakkaudentunnustus karhean kauniille yölliselle Helsingille.

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset
Teos, 2019, 130 s

Domenico Starnone: Kepponen

Sukupolvikokemus eli ikä on minusta ihmisiä eniten yhdistävä asia, enemmän kuin sukupuoli esimerkiksi. Niinpä seitsemänkymppisen vaarin näkökulma, ahdistuksen aiheet ja mietteet Domenico Starnonen romaanissa Kepponen tuntuvat läheisiltä ja samastuttavilta. Romaanissa vaari joutuu - vastentahtoisesti - lapsenhoitohommiin tyttären ja tämän miehen, akateemisten ihmisten seminaarimatkan ajaksi. Perhe asuu Napolissa, vaarin, Danielen lapsuudenkodissa, jota tämä ei ilolla muistele, päinvastoin. Lapsi on nelivuotias Mario, ikäisekseen älykkääksi ja toimeliaaksi kehuttu. Nämä kaksi, vaari ja lapsenlapsi kohtaavat toisensa ensi kertaa uudessa tilanteessa ja siitä kehkeytyy molemmille, ja ainakin vaarille käänteentekevä kokemus. Mario kuorii lapsen leikkimielisyydellä vaaristaan esille piirteitä, joita Daniele ei ollut nähnyt eikä haluaisi nähdä. En siedä sitä, että minun pitäisi pojalle puhuessani käyttää itsestäni vaari-nimeä. En minä vaari ole, olen minä.

Starnone kuvaa mainiosti vanhenevaa, ei aina niin sympaattista miestä, kuvittaja/taiteilija-ammattinsa kautta uraa tehnyttä, joka on herkkä statuksestaan, varsinkin koska on parhaillaan sitä nuoremmille menettämässä. Havainto tekee kipeää eikä lapsen kritiikki helpota asiaa. Lapsen maailma on muutoinkin etäällä pysyneelle vaarille vieras ja hänen sisäinen monologinsa sekä lapsesta että tämän vanhemmista on tylyä ja ymmärtämätöntä, toisaalta rehellisen oloista noista lähtökohdista - ja siksi sekä liikuttavaa että hauskaa. Pikkuvanhan, kotinsa meisselit ja mutteripannut osaavan lapsen lisäksi Danielen hermoille käy varsinkin vävy ja riitaisa aviopari muutenkin. Aviosuhteet laajenevat vaarin oman, jälkikäteen ja lesken näkökulmasta entistäkin kompleksisemman oloisen rakkaussuhteen muistamiseen.

Lapsuudenkoti kirvottaa Danielessa kuvia, jotka sekoittuvat vanhenemisen jatkuvan ahdistuksen ja huolestumisen tilaan. Se tuntuu oikealta, sitäkin on vanheneminen, kokemuksen tuomaa viisautta, jonka toinen puoli on samanaikaisten riskien tunkeminen loputtomien huolenaiheiden tulvana. Yön varjoissa ne vaanivat erityisen virkeinä. Ja Napolissa sen kadut, katujen kieli, murteet ja yleiskieli. Si,si - tämä tuntui tutulta. Elena Ferrante sieltä kurkkii kulman takaa. Annan kyllä täältä muutaman pisteen sille, että pseudonyymin toinen osapuoli on tämä Domenico Starnone, sekä kirjallinen käsiala että Napolin henkisen ilmapiirin kuvaus sopii.

Tämän kaupungin asukkaat, ajattelin, näiden kortteleiden, torien, katujen, kujien niska limassa raatava väki, satamalaitureilla laitonta kauppatavaraa lastaava tai purkava porukka, ei suutahtanut tai vihastunut vaan raivostui, s'arraggiava. Täkäläiset raivostuivat kotona, kadulla ja varsinkin silloin, kun kuljeksivat ympäriinsä löytääkseen jokusen lantin mutteivät sellaista löytäneet. Eikä usein tarvittu paljoakaan, että jouduttiin käsirysyyn muiden raivopäitten, arraggiati, kanssa.

Kepponen on vaarin kasvukertomus, siksi omaperäinen. Ihminen ei lakkaa oppimasta.

Tänä aamuna en ole varma, pelkäänkö pojan puolesta vai pelkäänkö poikaa.

Domenico Starnone: Kepponen
Scherzetto, 2016, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY, 2019, 238 s

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Onko elämää Netflixin ulkopuolella? En ole nähnyt Breaking Bad -sarjaa, mutta ymmärrän nyt, että se on nähtävä. Laitoinkin varauksen kirjastoon, sieltä sen näköjään saa. Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet perkaa ensimmäisessä luvussaan k.o. sarjan moraalista ja eettistä hetteikköä. Kun sitten pääsen päivän Hesarin viimeiselle sivulle niin eikö sieltä heitetä silmille tätä sarjaa seuraava sarja, joka yltää kriitikon mielestä vielä huimaavampiin sfääreihin. On siis aloitettava alusta tämäkin polku.

Sunnuntai on lauantaita ikävystyttävämpi päivä. Aika tyhmältähän tuntuu tuo todeta, mutta sillä on pitkä perinne, jos on viettänyt suurimman osan elämästään vakinaisen työpaikan rytmittämässä arjessa. Samoin Sunnuntaiesseet ei virkistänyt minua aivan niin paljon kuin Lauantaiesseet. Se johtunee aiheista, jotka eivät kolahtaneet yhtä vahvasti elämysmaailmaani. Alkaen tuosta tuntemattomasta sarjasta. Arnkilin pohdinnat toki kiinnostivat ja pakottavat siis tutustumaan siihen.

Seuraava aihe on minulle samanlainen toistaiseksi suljettu ovi: Jaakko Yli-Juonikkaan kokeileva Neuromaani, kirjallisuuden ammattilaisten korkealle arvostama mutta suurelle lukijakunnalle vaikeaksi hahmottunut teos. Tässähän ovi hieman raottui ja olen vähän enemmän kiinnostunut, lähinnä siksi että sitä luonnehditaan paikoitellen myös hyvin hauskaksi, maanisella tavalla. Tuon tapaista kokeilevaa tiiliskiveä en ainakaan lue, jos se ottaa itsensä liian vakavasti. Loputtomat ja oikukkaat metaforat eivät häiritse, jos jäävät havaitsematta. Hehe. Essee kirjasta vaikuttaa innostuneen kustannustoimittajan puolustuspuheenvuorolta ymmärtämättömille kriitikoille, joista edesmennyt Matti Mäkelä mainitaan erikseen.

Virpi Suutarin dokumenttielokuvat saavat oman esseensä, mainion. Olen nähnyt hänen Eleganssi-nimisen dokumenttinsa suomalaisista yritysjohtajista metsästys- ja muissa säädyn vaatimissa kuvioissa. Totta on, että Suutarin ote on hyvin ovela, siinä jää Michael Monroe osoittelevuudellaan kauas taakse. Eleganssissa Jorma Ollila ei onnistu nousemaan metsästäjä-aristokraatiksi, koska koira ei tottele uuden rahan miestä.

Ei  työtä liika suurta, ei pentua liika pientä -esseessä Arnkil osoittaa vastaansanomattomasti lasten ohjelman (Ryhmä Hau) huolestuttavan näkemyksen työelämän vaatimasta rajattomasta panoksesta, kaiken edellä, mikä löytää yllättävän vastinparinsa menneisyydestä, Neuvostoliiton työn sankarista. Työtä vain on meidän ajassamme ja järjestelmässämme saatavilla tai sitten ei. Työn sankaruus  kasvatuksellisena tavoitteena ei oikein istu vallitseviin työmarkkinoihin, sanoo Arnkil.

Kirjallisia analyyseja seuraa vielä siedettävästä Petri Tammisen Meriromaanista vs Alastalon sali minulle etäisempään Pauliina Haasjoen runojen maailmaan ja vielä lähes mahdottomaan Schlegel, kritiikki ja ironia -nimiseen esseehen, joka kangistuu luentomaiseksi.

Ironia onneksi laskeutuu kirjallisuuden teoreettisesta kentästä konkreettiseen ympäristöön, Tikkurilan rakennusmonttuihin. Esseessä Lapsuuden Tikkurilan kuutioita hän sijoittaa poikansa ohjauksessa Tikkurilan mainospelimaailmaa sen tuttuihin maisemiin, muistelee kadonneita kulmia ja pohdiskelee seudun mennyttä ja nykyistä identiteettiä, Vantaan Espoota, josta luonto on saatu jo kokonaan kitkettyä - kukannimisistä kaduista huolimatta. Ehkä tämä essee vaikutti niin läheiseltä, koska entinen kotiseutuni Espoon keskus on jotenkin Tikkurilan oloinen, vanha maalaiskunnan keskus vailla kaupungin olemusta, jollaiseksi sitä yritetään väittää ja rakentaa, yhä tylsempään ja masentavampaan yleisilmeeseen päätyen. Havainnekuvat tulevasta maalaavat kuvia, joissa jopa väestö on vaihdettu - nuorempaan, sosiaalisempaan.

On rakennettava aina uutta ja raivattava vanhaa pois. Kouristuksenomaisessa uudistumisvimmassaan Tikkurila on päätynyt hajottamaan jopa oman kirkkonsa. Kirkon paikalla on nyt aidattu kuoppa. Sen pohjalta on määrä nousta lähivuosina "näyttävä pyramidimainen pyhättö". Joko Tikkurila viimein yltää hämärän ideansa tasolle?

Ei uskoisi aiheesta, mutta Tikkurila-essee oli Sunnuntaiesseiden piristävin, lakkautettuine agenttikerhoineen. Aivan napakymppi analyysi pääkaupunkiseudun taajamarakentamisesta, kokemusasiantuntijan vahvalla henkilökohtaisella näkemyksellä syvennettynä.

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala, 2019, 176 s

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa

Turun ylopiston Suomen historian professorin  Kirsi Vainio-Korhosen teos seksityöläisten elämästä ilmestyi kolmisen vuotta sitten. Se on historiankirjoitusta, jota ainakaan 60-luvulla koulua käynyt sukupolvi ei  siellä nähnyt. Siihen aikaan historian oppikirjat kertoivat kruunupäistä, valtaapitävistä ja valloitussodista. Tavallisen kansan, varsinkin naisten ja osattomien, elämä jäi enemmän pimentoon.  Kuitenkin se kertoo enemmän ajasta ja tavoista kuin kruununperimys jossain Euroopan hovissa. Tutkija korostaa halunneensa kertoa näiden naisten tarinan heidän omista lähtökohdistaan, yrittäen ymmärtää heidän ankaraa arkeaan eikä ole pitänyt mittapuuna parempiosaisten maailmankuvaa, tapoja tai sukupuolimoraalia. Tuossa vaiheessa 1800-luvun lopulla muotoutunut ydinperheen ihanne ei muutenkaan ollut vielä vallitseva.

Kirjan pohjatietona on Turun poliisilaitoksen arkistosta löytynyt veneeristen tautien tarkastuskirja vuosilta 1838-48. Se sisälsi 164 säännöllisissä sukupuolitautitarkastuksissa käyneen naisen tiedot. Näiden ns tarkastusnaisten elämän kohtaloita historioitsija on jäljittänyt eri vaiheissaan ja koonnut niistä kiinnostavan ajan ja tapojen kuvauksen. Siihen aikaan pelätyin sukupuolitauti oli kuppa ja sen tartunta haluttiin minimoida tarkastamalla säännöllisesti naiset, joiden elämäntapa antoi aihetta epäilyyn. Tartunnan saanutta hoidettiin elohopealla. Tarkastusrutiinin mallia oli otettu Napoleonin Ranskasta. Vielä eivät viranomaiset osoittaneet kiinnostusta kansan seksitapoihin, pääasia oli saada tauti pidettyä kurissa ja ihmiset töissä tai muutoin vakituisessa elämänmuodossa, avioliitossa ja/tai hoitamassa lapsiaan.

Tuohon aikaan Turku oli Suomen suurin kaupunki, mutta sen pahin katastrofi, kaupungin tuhonnut tulipalo vuonna 1827 oli käännekohta, josta Helsingin kasvu alkoi. Kaupunki elpyi hitaasti ja neljäsosa väestöstä oli köyhiä. Tulipaloa seurasi kolera; kerjäläisyys, "irstas" ja "kuljeskeleva" elämäntapa huolestutti viranomaisia. Mutta viranomaisten määräykset, puhumattakaan kirkon synniksi tuomitsemista tavoista olivat eri asia kuin ihmisten arki ja heidän keinonsa selviytyä siitä.

Orpoja ja aviottomia lapsia oli paljon. Vanhempien tehtävänä oli opettaa luku- ja kristinopintaito. Jos jäi ilman niitä, jäi ilman konfirmointia eikä avioliittoon ennen sitä päässyt. Syrjäytymisvaara oli näille tytöille ja naisille suuri. He tekivät töitä piikoina taloissa, majataloissa, ravintoloissa. Varsinaisesta seksin myynnistä ei ole asiakirjoissa tietoa, maksuista ei ole merkintöjä eikä se puoli viranomaisia kiinnostanut. Seksin myynti ei ollut myöskään leimaavaa, pahempaa oli avioton lapsi. Niitä tässä joukossa syntyi enimmillään yhdellä naisella seitsemän. Turkulaisista tarkastusnaisista suurin osa oli paikallisia ja se merkitsi, että heillä oli tukiverkosto, joka auttoi suurimmassa hädässä ja takasi heidän lapsilleen siedettävät elinolot. Helsingissä prostituoidut olivat 1800-luvun loppupuolella muualta tulleita ja juurettomuus ajoi heitä nopeasti yksinäisyyteen.

Myös ajan hengessä tapahtui 1800-luvun mittaan käänne ankarampaan suuntaan. Aikaisemman vuosisadan käsitys hekumallisesta seksistä terveen ja hedelmällisen avioliiton perustana väistyi viktoriaanisen passiivisen naisihanteen tieltä. Seksuaalisuuden historiaa tutkinut Michel Foucault kutsuukin varhaismodernia aikaa seksin kultakaudeksi, jolloin suorasukaisia eleitä, häpeämätöntä puhetta tai suoranaista synnillisyyttä ei suinkaan vältelty. 1800-luvun sukupuolielämä oli sen rinnalla nujerrettua, mykkää ja tekopyhää.

Vainio-Korhonen vertaa kirjallisuuden ylempisäätyisten rakastajattaria, kurtisaaneja kuten Kamelianainen, turkulaisiin tarkastusnaisiin ja toteaa nämä harmaavarpusiksi, jotka tapasivat nähtävästi melko vähään tyytyviä ja usein ilmeisen vähävaraisia asiakkaitaan kaupungin laitamilla sijainneissa, karuissa vuokrahuoneissaan. Seksin lisäksi yhdessäoloon liittyi seurustelua isommallakin joukolla, ateriointia, kahvittelua ja viinan juontia.

Venäjän keisarillista armeijaa oli värvätty vuosikausiksi Suomen rannikkokaupunkeihin ja sen kasarmien tuntumassa turkulaiset tarkastusnaisetkin hengailivat. Sieltä löytyi seuraa ja joskus aviopuolisokin, joka saattoi tarjota mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun. Mielenkiintoinen tieto on se, että tuolloin Suomesta kehittyi ensimmäisine muslimi- ja juutalaisvähemmistöineen uskonnollisesti monikulttuurinen maa, aikaisemmin kuin entisestä emämaasta Ruotsista, jossa vastaava kehitys tapahtui vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kirsi Vainio-Korhonen kertoo vähäosaisten naisten historiaa suurella myötätunnolla; naisten elämä oli jatkuvaa pelkoa uusista raskauksista ja taudeista, kamppailua omasta ja lasten paikasta. Heillä oli suuri riski joutua kehruuhuoneelle eli naisten työlaitokseen, joka oli se pelottavin paikka näännyttävän työmääränsä takia: työtä tehtiin aamuviidestä iltayhdeksään. Naisilla oli apuna sisaruksensa, nuorina vanhempansa ja kirjoitustaitoisiakin, jotka auttoivat kirjoittamaan valituksia saatuihin tuomioihin. Jotenkin syntyy kuva, että vaikka näillä ihmisillä oli tosi rankkaa, he olivat kuitenkin usein omanarvontuntoisia ja valmiita kamppailemaan oikeuksistaan. Eikä virkavalta ollut niin mielivaltaista, etteikö heidän valituksiaan olisi ainakin käsitelty. Mutta kovaa oli köyhän naisen elämä, heillä ei useinkaan ollut muuta kuin se nuoruus, lyhyt sekin.

Kirja on runsaasti kuvitettu, vanhoilla maalauksilla, valokuvilla ja rakennuspiirroksilla museoiden arkistoista. Maalaukset ovat yllättävän hienoja eikä niitä ole historiateosten sivuilla näkynyt siihen malliin kuin juuri noita kruunupäitä ja ylimyssäätyistä väkeä. Suurennuslasilla maalauksista löytyi kiinnostavia yksityiskohtia. Useat ovat norjalaisten ja ruotsalaisten aikalaistaiteilijoiden tekemiä.

Pehr Hilleström, Två tjänsteflickor vid en bäck. Wikimedia Commons.

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa on tyylikäs historiateos. Tuntuu lohdulliselta, että nuo ankaran elämän eläneet vähäosaiset naiset ovat saaneet historialleen näin ymmärtävän kirjoittajan.


Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa
SKS Kustannus, 2018, 283 s