Vuonna 2019 luin suunnilleen saman verran kuin muinakin vuosina ja kirjoittelin samaan tahtiin. Se on verkkaista verrattuna (kirja)blogeihin yleensä enkä aio sitä sen kummemmin muuttaa. Tällä tahdilla blogi ei rasita eikä addiktoi. Blogeja seurasin ehkä hieman entistä vähemmän, johtuen runsaasta tarjonnasta. Pakko on rajata, ja helppoahan tuo onkin. Kirjablogimaailmassa se on hieman vaikeampaa kuin jossain muoti- tai muussa somemaailmassa, luulisin. Niin monia pitäisi lukea, paljon hyvää ja hienoja kirjoittajia on hollilla.
Tässä ei niin talvisia jokimaisemia Auran rannalta tänään 31.12.2019.
Kun katson tänä vuonna lukemiani romaaneja, monesta hienosta lukukokemuksesta nostan tässä vaiheessa Hassan Blasimin Allah99, Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin ja Andrea Levyn Pitkän laulun.
Tietokirjoista painavimman jäljen jättivät Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat ja Benjamin Carter Hettin Demokratian kuolema. Edellinen kertoo oleellista faktaa länsimaisen hyvinvoinnin perustasta eli siirtomaapolitiikasta, orjuudesta ja raaka-aineiden ryöstöstä, jälkimmäinen on kammottavan ajankohtaisen oloinen kuvaus 1930-luvun Saksan poliittisesta tilanteesta. Siitä voi oppia, että muilla kuin populisteilla on sittenkin vielä suuri valta ja mahdollisuus määritellä, mistä asioista ja miten keskustellaan eli olla menemättä mukaan äärioikeiston vihanpitoon. Silakkaliike on tervetullut! Muutkin tavat keskustella viisaasti ja faktapohjaisesti pitävät ihmiset edelleen ihmisinä toisilleen. Syytän tuota Benjamin Carter Hettiä - että aloin juhlapuhujaksi.
Rauhaa ja rakkautta tutut ja tuntemattomat - Hyvää Uutta Vuotta!
tiistai 31. joulukuuta 2019
Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Tämä 16 novellin kokoelma on 2019 vuoden viimeinen lukemani. Se on Uraanilampun jälkeen Harry Salmenniemen seuraava novellikokoelma. Kuten edellisessä, tässäkin kokoelmassa aiheet liikkuvat laajalla skaalalla, yksilön mielenterveydestä yhteiskunnan päättäjien terveyteen, kapitalismin kritiikista elokuvan kritiikkiin, unista harhoihin. Suomalaisia instituutioita presidenteistä Marimekkoon ja Nokiaan pilkataan vähän Juha Seppälän tyyliin. Siinä ohessa upotetaan myös mainetta niittänyt uusi suomalainen elokuva Hymyilevä mies, oikein kuvien kera. Melkein provosoiduin niin häijystä katseesta. Pariin otteeseen käydään psykiatrin - onko hän hullu vai ihan asiallinen? - vastaanotolla, jossa potilaskertomuksia seuraavat psykiatrin henkilökohtaiset muistiinpanot tapauksesta. Järkensä menettänyt, kerrotaan Siltalan sivuilla. Aha. En ihan saanut selvää, vaikka psykiatri henkilökohtaisessa tekstissään mainitsikin epätodellisesta olostaan sekä iloitsevansa toisten kärsimyksestä, koska kärsii kovasti itse.
Novelleissa on vähintään huolestunut ja useammin ahdistunut tunnelma, milloin se ei ole rienaavan nihilistinen. Esseetyyppinen pohdinta Reservatio mentalis, vyöryttää kapitalismin kritiikkiä ja maailmantuskaa. Tulevaisuus maalataan synkin värein, koska päättäjät ovat sokeita ja julmia sekä asemansa takia meille muille vaarallisia. Kertoja ei aina usko selviämiseemme, vaikka se on ainoa edellytys tasapainolle. Linnut ja oravat siirtyvät puusta toiseen eivätkä huolehdi siitä, kuinka Golfvirran käy. Niiden murheettomuudessa pesii viisaus ja ilo. Oravat eivät tiedä, minne ovat käpynsä piilottaneet. Mutta ne tietävät että jossakin niiden on pakko olla. Tätä tarkoittaa oravien uskonto.
Eräs muotokuva päättäjästä maalataan novellissa Päätöksiä. Se on kliseinen kuvaus kylmästä poliitikosta, naisministeristä, joka tietää olevansa muita parempi vaikka sitten poteekin syyllisyyttä. Huonommin sille ylemmyydentunnolle käy novellissa Vaikeus kieltäytyä croissantista. Suolikaasut hoitavat turistin pudotuksen A-luokasta. (- Aina ei muuten käy niin, todellisuudessa. Kuulin vuosia sitten tutun tutusta, joka sai pahan turistiripulin lentokentällä kotiin palatessaan. Huuhteli pikkuhousunsa lentokentän vessassa, pujotti ne märkinä takaisin ja lähti lennolle. Siellä hänelle oli yllättäen varattu paikka bisnesluokassa, Armani-pukuisen liikemiehen vieressä. Siinä molemmilla kasvun paikka.)
Ihminen on onnellinen eläin on pisin novelleista. Kertoja etsii onnea ja löytää sen keskinkertaisuudesta ja itsereflektion välttämisestä. Matkallaan halki latteiden kokemustensa hän ihmettelee, millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista. Pitikin valita juuri nuo nimet! Harvoista novelleista voi nauttia kuten Tšehovin ja Maupassantin. Että tämmöinen ihminen esimerkiksi. Edelleen kertoja ihmettelee ihmisten intohimoja ja niiden ajamana tehtyjä tekoja. No niissä on kieltämättä usein harkinnan menettämisen paikkoja. Antaa itselleen reseptiksi muistaa aina jokailtainen hampaidenpesu kun alkaa intohimottaa.
Tästä eteenpäin novellit menevät entistä räkäisemmiksi ja alkavat tympiä. Tarjolla on ällistystä, provokaatioita. Tulee mieleen ranskalaiset elokuvat, siis Godard. Tyyppi sai tehdä mitä vain, aina kehuttiin. Näissä ei toki ole mitään Godardista, vaan se on samaa, että hehkutetaan rasittavaa. Itsetarkoituksellista outoutta, josta en saa kiinni. En tiedä, mikä tässä ottaa päähän. Ehkä maistan novelleissa aika paljon provosointia sen itsensä vuoksi.
Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala, 2019, 218s
Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä
maanantai 30. joulukuuta 2019
Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
Kirja kuin koru. Silkin sileät kovat kannet, napakat ja ehyet sivut, joilta Eeva Kilven mietteet ja aforismit virtaavat kuin mainingit ulapalta, ajan yli, ajattomasti. Samalla niin henkilökohtaisia ja lähellä; ajatuksen voi poimia kuin rannan lämpimän kiven, veden hioman. Kansi: pikkulinnut ja lehvät johtavat sen metsikön siniseen hämärään, jossa Eeva Kilpi vielä vanhuksena kulkee. Ja haluaa loppuun asti pitää kiinni oikeudestaan siihen, vaikka huolestunut jälkipolvi alkaa nähdä sen hänelle vaarallisena.
Sininen muistikirja kerää kirjailijan päiväkirjamerkintöjä kahdenkymmenen vuoden ajalta, kaikkina vuorokaudenaikoina; päivämäärät ja kellonajat on huolellisesti merkitty. Pitkän elämän kuvista riittää monen yön uneen ja valvomisiin, aamun ensi hetkiin. Lapsuudenkodista mieheen ja rakkauteen, omista pojista lapsenlapsiin, ailahtelevista onnen tunteista yksinäisyyteen, kaivattuun ja ristiriitaiseen.
22.8.2003 klo 23.12
Minä elän muuten aivan normaalia elämää, minä vain huolehdin tästä vanhuksesta joka nyt olen.
Kyyditsen häntä paikasta toiseen, kävelytän häntä, käyn hänelle kaupassa, laitan hänelle ruokaa, siivoan hänelle ja kylvetän häntä. Puen hänet tilaisuuksiin, maalaan hänen huulensa, panen hieman punaa hänen poskipäihinsä, kampaan auki hänen tukkansa kun se on kuivunut kiharaiseksi papiljoteilla, pesen hänelle pyykkiä, ostan hänelle kukkia ja yritän pitää hänet hyvällä tuulella, vaikka se ei ole aina helppoa. Hän kärsii yksinäisyydestä, vaikka tarvitsee sitä ja hän kärsii myös kodittomuuden tunteesta, vaikka hänellä on kaunis koti, eikä hän aio koskaan sopeutua vanhenemiseen, vaikka arvostaa elämänkokemusta ja tuntee itse viisastuvansa koko ajan.
Sain kirjan Tarukirja/Margitin nobelveikkauksen arvonnassa. Kiitos Margit kirjahyllymme uusimmasta kaunottaresta!
Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
WSOY 2019, 103 s
Graafinen suunnittelu Mika Tuominen
maanantai 23. joulukuuta 2019
Petina Gappah: Muistojen kirja
Edelleen Petina Gappahin Tanssimestarin novelleista vaikuttuneena piti lukea vielä Muistojen kirja, kun Takkutukka sitä suositteli - uusimman Pimeydestä loistaa valo-romaanin pettymyksen jälkeen. Gappah innostaa minua erityisesti siinä, kuinka hän yhdistää yhteiskunnallisuuden, loistavan tavan kuvata erilaisia ihmistyyppejä ja omaa synnyinmaataan Zimbabwea sekä aika hulvattoman huumorin. Korruptoitunut ja ahne hallinto saa osansa lahjomattoman juristin kynästä, feministisellä katseella täydennettynä. Sillä maassa laki turvaa tasa-arvon, mutta perinteet tekevät sen tyhjäksi kirjaimeksi.
Chikurubin vankilassa Zimbabwen Hararessa, Memory, romaanin minäkertoja, mustien vanhempien albiinotytär odottaa murhasta syytettynä kuolemantuomiota. Häntä syytetään varakkaan valkoisen adoptioisänsä, Lloydin murhasta. Hän kertoo tarinaansa lapsuudesta alkaen amerikkalaiselle toimittajalle, jonka kautta toivoo saavansa oikeutta ja vielä mahdollisuuden välttyä kuolemantuomiolta.
Lehdissäkin on kirjoitettu monissa Afrikan maissa homoihin ja albiinoihin kohdistetusta sorrosta ja syrjinnästä. Vanhat taikauskot ylläpitävät ihmisten pelkoja ja kauhua tämän erilaisuuden edessä, sen lisäksi että albiinolla on Afrikan auringossa hyvin hankalaa ihon palamisen ja jatkuvan suojautumistarpeen takia. Olen murungudunhuna musta nainen, jota ei leimaa murungun eli etuoikeuden valkoisuus vaan dunhun eli naurettavuuden ja teeskentelyn aavemainen valkoisuus. - Tässä alkuperäiskielinen sana on sentään ystävällisesti englanninnettu/suomennettu, mutta jatkossa seuraa taas liikaa lauseita, joissa afrikkalaiskielinen (shona, manyika??) lause jätetään kylmän viileästi sellaisenaan tekstiin.
MaiNever huusi manyikaksi "Magemenzi andinobvire wonini, andinobvire wacha zuva ngezuva"
En ihan ymmärrä tätä Gappahille tyypillistä piirrettä. Olisi mukavaa ymmärtää paikalliskielisetkin huudahdukset, sen verran paljon niitä lauseita tässäkin romaanissa on. Lukija jää hölmönä raapimaan päätään.
Memory kertoo perhetragediasta, usean sisaruksen kuolemasta köyhällä slummialueella, uskontoja vaihtavasta epävakaasta äidistä ja sitäkin vakaammasta isästään. Muistot ovat niin kovia, että tyttö on selittänyt asiat itselleen toisin eikä muisto tapahtumista oikaise niitä. Äidin taikausko ja alttius tulkita uniaan toimintakäskyiksi tekee hänestä epäluotettavan ja tyttö joutuu keksimään selityksiä oudoille näkymille. Kertomuksen mysteeri, mikä on Memoryn suhde murhattuun mieheen ja mitä on tapahtunut vuosien varrella, keriytyy hiljalleen auki. Tarina liikkuu lapsuuden ja nuoruuden muistoista naisvankilan nykyhetkeen, sen mielivaltaisiin vartijoihin ja vankien keskinäiseen ystävyyteen.
Totta, Muistojen kirja päihittää tuon Pimeydestä loistavan valon. Hienoa kieltä, vetävää kerrontaa, luontevaa dialogia - lukuunottamatta niitä käsittämättömiä paikalliskielisiä. Kertomuksen edetessä, arvoitusten selvitessä, jännite lopahtaa ja tulee pientä paikallaan junnaamisen tuntua. Edelleen Tanssimestarin novellikokoelma jää minulle Gappahin ehdottomasti parhaimmaksi. Lisäksi juonen käänteissä on paha uskottavuusongelma olennaisessa kohdassa. Jopa Cambridgessa opiskellut päähenkilö petaa itselleen murhasyytteen siihen malliin, että siinä oli nielemistä.
Petina Gappah: Muistojen kirja
The Book of Memory, 2015, suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2017, 307 s
Mukavia joulun pyhiä kaikille, toivottavasti pukki tuo hyviä kirjoja ja suklaata, joista nauttia kuusen tuoksussa. Se on parasta joulussa.
sunnuntai 15. joulukuuta 2019
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Juha Itkonen kirjailijana oli minulle tähän asti tuntematon. Radio Suomesta olen joskus keskiviikkoisin kuunnellut päivällistouhuissa Pyöreä pöytä-keskusteluohjelmaa, jossa hän on keskustellut ajankohtaisista aiheista muiden fiksujen ihmisten kanssa. Hänen romaaniensa nimet ovat hieman siirappisina työntäneet minua kauemmas. Anna minun rakastaa enemmän, Palatkaa perhoset, Hetken hohtava valo. Tämä Ihmettä kaikki on selvästi samaa sarjaa. Öhh, ylimakeaa.
Omaelämäkerrallinen romaani tempaa kuitenkin mukaansa lapsiperheen arkeen ja sen nopeasti kriisiytyvään tilanteeseen ensimmäiseltä sivulta. Perheeseen ollaan odottamassa kolmatta lasta eikä kaikki yhtäkkiä olekaan kunnossa. Sen jälkeen yllätykset jatkuvat. Kyllä romaanin nimellä on hyvät perusteet. Ja onhan sen omistuskirjoituskin liikuttava: Pikku karhulle ja pikku tiikerille. Tippa tulee silmään melkein jo siinä.
Itkonen kirjoittaa jäntevästi, vetoaa syvästi tunteisiin ja herättää ajatuksia. Ajatuksia parisuhteesta, isyydestä, rakkaudesta, uskosta, musiikista ja kirjoittamisesta. Uhkatilanteista ja peloista niiden kohdalla, ahdistuksesta. Oli todella kiinnostavaa lukea miehen ja isän intiimejä ajatuksia alueesta, joka vanhempina aikoina oli heiltä normien mukaan paljolti pois rajattu. Onneksi tasa-arvo on tässäkin lisääntynyt. Vaikka biologia ei muuksi muutu, siitä ei enää ole perusteeksi epätasa-arvoon perheessä tai muualla. Liikutuin ja myötäelin isän peloissa ja huojennuksen hetkissä.
Olen mies, joka jälkikäteen utelee tietoja vaimonsa lääkärikäynnistä. Mies, joka epäilee vaimonsa antaneen hänelle oman synnynnäisen optimisminsa värittämiä tietoja. Ahdistunut, pelkäävä, epäilevä mies puuttumassa naisten asioihin, raskauden ja äitiyden kysymyksiin ---
Vaimon nimi on Rose. Rose tuo mieleen Titanic-elokuvan rakastavaiset eikä liene sattumaa. Minä-kertoja on romanttinen ja tunteellinen mies, hänen rakkautensa vahvaa. Naisena ei voisi toivoa enempää, mies on herkkä, avoin ja keskusteleva, ei mikään klisee suomalaisesta tuppisuusta, josta saa kiskoa ulos sanoja. Kirjailijalle kaikkein vaikeimpien asioiden sanominen on vielä helpompaa kirjoittamalla. Siinä piilee vaaransa, kuten mies huomaa. Kirjoittaessa dialogi puuttuu, toinen tempautuu omaan ajatusvirtaansa kuulematta toisen kysymystä, näkemättä ihmettelevää tai pettynyttä ilmettä.
Knausgårdia Itkonenkin on lukenut, häneen päähenkilö vertaa elämäänsä ja kirjoittamistaan. Ja, kyllä, hyvinkin heissä on jotain samaa. Häpeän tunteita ja pelkoja molemmat käsittelevät rohkeasti. Tästäkin mies potee syyllisyyttä; ettei saisi siirtää negatiivisia pelkojaan raskaamman taakan kantavalle vaimolleen. Jotain tuttua löysin tuossa reaktiotavassa, jota Itkonen kutsuu karmaksi: että ei saisi liikaa iloita, silloin kun näyttää siltä että iloon olisi aihetta. Siitä tulee rangaistus seuraavassa käänteessä. En saanut ajatella liian optimistisesti. En saanut iloita liikaa, en varsinkaan näyttää iloani muille tai lasku seuraisi perässä. - Samaa pakkomielteistä taikauskoa harrastan minäkin. Kell' onni on se onnen kätkeköön, sanoi Eino Leino. Psykologian asiantuntijalla ollut siitä sanottavansa, kateutta korostavasta negatiivisuudesta.
Kovan paineen alla puolisot ja mies yksin pohtivat suhdetta uskontoon ja Jumalaan, sitä voisiko siltä suunnalta saada helpotusta. Mies toteaa, ettei ystäväpiirissä ole montakaan, joka uskoisi. Hänen itsensä kohdalla läheisempi suhde on selvästi lapsuuden perua. Iltarukouksia on rukoiltu ja suvussa on hartaita uskovaisia, jotka ovat samalla lämpimiä ja hyviä ihmisiä. Mitään syytä repiä irti sitä juurta ei ole - muuta kuin oma älyllinen pohdinta. Minä sen sijaan lähestyin Jumalaa ainoastaan äärimmäisessä hädässä ja pizzataksipohjalta.
Minulle romaani antoi aihetta monenlaisiin muisteloihin, noiden pelkoreaktioiden ja uskon asioiden lisäks. Tyttäreni ehti toipua hieman ennen aikojaan syntyneiden kaksosten kanssa nyt jo suljetun Kätilöopiston perhehuoneessa. He asuivatkin samoilla suunnilla kuin tässä romaanissa liikutaan, Käpylässä. Näin lapsenlapseni ensimmäistä kertaa pelottavan pieninä ja avuttomina isossa tutkimushuoneessa, välkkyvien näyttöjen vieressä, nasaaliletku nenässä. Onneksi, tässäkin tapauksessa!
Romaani on hyvin liikuttava kertomus perhettään rakastavasta hyvästä isästä. Huumoria tarjoavat oikeastaan isän pahimmat hetket; hän heittäytyy ahdistuksiinsa niin perusteellisesti että se menee jo komiikan puolelle. Pienikin signaali saa mielen syöverit purkautumaan ja mielikuvituksen tuottamaan tuhon näkymiä. Optimistinen vaimo on ilmeisen tärkeä tasapainottava tekijä. Sen tämä harvinaisen avoin ja vilpitön puoliso tunnustaa. Melkein tekee pahaa tämmöiselle kyyniselle vanhalle pierulle lukea näin hyvän ihmisen ajatusmaailmasta. Paremmin ymmärrän Molièren Don Juania, jonka kävin eilen katsomassa Turun Kaupunginteatterissa.
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018, 293 s
tiistai 10. joulukuuta 2019
Hassan Blasim: Allah99
Vastaan myöntävästi. En jaksa käydä tähän hedelmättömään väittelyyn aiheesta Irakiiin kärsimään jääneet versus muualle kärsimään lähteneet. Šiialaiset versus sunnit. Kurdit versus arabit. Uskovaiset versus maallistuneet. Iranin kannattajat versus Saudi-Arabian kannattajat. Petturit versus isänmaalliset. Kansallismieliset versus islamistit. Allahu akbar versus Öyhöti ökbör.
Lukemiseni näyttää edelleen painottuvan pakolaisuuteen. Edellisen lukemani kirjoitti Australiaan pakeneva kurdikirjailija. Hassan Blasim on Tampereen kautta Helsinkiin päätynyt irakilainen purkkajeesus. Irakin Purkkajeesus on häneltä aiemmin lukemani, kansainvälisen Independent-palkinnon vuonna 2004 voittanut novellikokoelma. Mutta nyt moniääninen kirjailija on Hassan "Minervanpöllö" Buma, Allah99-blogin pitäjä. Kiitos humanitaarisen katastrofin minulle myönnettiin mukiinmenevä rahoitus, ja niin lähdin etsimään Jumalan yhdeksääkymmentäyhdeksää nimeä.
Finlandia-ehdokkuutta oli Allah99:llekin pohdittu, mutta kielisääntöjen tiukista pykälistä tuli este. Kirja ehdittiin julkaista jo ennen suomennosta Italiassa alkukielellä eli arabiaksi. Puoltaisin sekä ehdokkuutta että palkintoa. Tosin en ole lukenut muista tämän vuoden ehdokkaista yhtäkään.
Suomentaja Sampsa Peltonen kirjoittaa esipuheessaan, että kirja vaatii lukijaltaan paljon. Ei minusta, kirja on hauska, purevan pisteliäs, sivistynyt, yllättävä, kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus. Sen pirstaleisuus ja monet tarinat tuovat mieleen sekä Tuhannen ja yhden yön tarinat - Bagdad! - että monet nykyromaanit, joissa kolutaan kaupunkien baareja, naidaan, ryypätään, iloitaan ja masennutaan - Berliini, Bryssel, Tampere, Helsinki. Näissä paikoissa mieleeni tuli myös Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Kertojasta ei aina ole selvyyttä, sillä tarinat hyppäävät Bagdadin kaduilta sähköpostiviesteihin ystävän kanssa, haastatteluista päiväkirjamerkintöihin. Yllättävää kyllä, se ei häiritse ollenkaan. Päin vastoin, kollaasista syntyy havainnollinen kuva pakolaisen turvattomasta, kaoottisesta elämästä, jatkuvasta epävarmuudesta.
Valona pimeydessä loistavat kirjat ja filosofia, huomattavimpana vaikuttajana romanialais-ranskalainen ajattelija Emil Cioran. Eikä nykyinen, tarinoista paljastuva Bagdad ole todellakaan mikään satujen säihkyvä kaupunki vaan veren ja savun sekainen irvikuva entisestä. Kuolemalta pakolaisetkin yrittävät välttyä, Sheherazaden lailla.
Blasim on täynnä raivoa uskonnon kuristusotetta kohtaan Irakissa ja kaikissa islaminuskoisissa maissa nykyään. Hän on ateisti eikä missään nimessä hiljainen sellainen. Päin vastoin, pureva pilkka ja ironia ovat hänen aseitaan kamppailussa ihmistä sortavan ideologian kanssa.
Ajatukseni karkaavat koko ajan tämän neandertalilaisen islamismin esiinmarssiin. Irakin ja Libanonin kaltaisissa maissa ilmiö saanee pian samanlaiset mittasuhteet kuin rutto Camus'n romaanissa. Häkäilemättömät karvanaamat (joiden parrat on takuulla värjätty ja hajustettu "ristiretkeläisten" tuotteilla) pelaavat pahaenteisesti upporikasta ja rutiköyhää.
Pakolaisella on vastassaan samat ikuiset kysymykset, "where are you from", kahden tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Pakolaisten Euroopan kaupungeissa hajallaan olevat suvut ja ystävät tietävät tuttujen kohtaloista ja kadunvarsipommien tuhoista. Silti ihmiset haluavat elää, pitää hauskaa, rakastua. Isien ja isoisien kautta Blasim kertoo Irakin historiaa, kuinka ollaan tultu siihen, että "irakilaisella naisella on kaksi käärinliinaa: musta kaapu elävänä, valkoinen kuolleena". Kuinka ei ole mitään islamilaista maailmaa, on Irakin, Afganistanin tai Turkin todellisuus eivätkä ne ole yksi.
Suomalaisista baareista on rekisteröity herkällä korvalla keskusteluja, absurdeja, hauskoja. Onko lieventävä asianhaara rasismille, että kyllä suomalaiset toisiaankin vihaavat? Irakilaisella on tekemistä suomalaisten tuntojen selvittämisessä: on kuin vastaanottokeskuksessa työskentely vaatisi tunteiden ja myötätunnon kieltämistä. Kirjailijalle koti on rakastavat ihmiset, olivatpa he sitten pakkas-Suomessa tai pätsi-Irakissa. Maa alueena on pelkkä maa-alue. Mutta synnyinmaansa suhteen Blasim on pessimisti.
Uskonryhmittymien väliset väkivaltaisuudet eivät lakkaa ennen kuin islamin historian ruumis raijataan patologin pöydälle perustelliseen kuolemansyytutkimukseen ja Koraani ja hadithit desinfioidaan laboratoriossa.
Suomentaja on tehnyt taas hienoa työtä. Silti loukkaannuin lievästi (se on muotia) toisen suomentajan puolesta. Sampsa Peltonen mainitsee, ettei Emil Cioranin kiinnostavasta tuotannosta ole saatavilla laadukkaita suomennoksia. Suomennettu on. Siinäkin on varmasti takana paljon intoa ja työtä. Saattaapi olla aika haastava suomennettava. Nyyh, sen suomentajan puolesta.
Kansi on muuten mielestäni hyvin tyylikäs.
Hassan Blasim: Allah99
2018, Arabiankielestä suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY 2019, 328 s
Kansi Khaled Al Nassiry
perjantai 29. marraskuuta 2019
Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.
Australian pakolaispolitiikkaa kiristävä laki oli astunut voimaan vain neljä vuorokautta aiemmin. Iranissa syntynyt kurdi, toimittaja ja runoilija Behrouz Boochani oli onnistunut pääsemään Australiaan. Paikka oli Joulusaari/Christmas Island, jossa etäisyys Indonesiasta Australiaan on lyhin. Indonesiasta Boochani ja pari kuorma-autollista muita pakolaisia eri maista nousi hiekkarannalla yön pimeydessä alukseen. Se oli hänelle jo toinen yritys, ensimmäinen vene oli haaksirikkoutunut. Läheltä piti sama kohtalo toisen kerran. Tämäkin vene/alus (jäi vähän epäselväksi minkä kokoinen) alkoi yskiä matkalla ja hajosi lopullisesti vähän ennen kuin australialainen sota-alus noukki venepakolaiset.
Perillä ei odottanutkaan vapaus, vaan metallihäkki. Saarelta pakolaiset kuljetettiin lentäen Manuksen pakolaisleirille. Toinen Australian tähän tarkoitukseen käyttämä saari on Nauru. Molemmat kuuluvat Papua Uudelle Guinealle, jonka kanssa Australia on tehnyt sopimuksen. Ennen lähtöä pakolaiset voivat vielä allekirjoittaa paperin, jonka perusteella heidät palautettaisiin lähtömaihinsa tai pakolaisanomuksen, jolloin he saisivat pakolaisstatuksen. Se status tarkoitti tässä tapauksessa, että he jäisivät Manuksen saarelle lopullisesti. Näin toimii Australian entisestään kiristetty pakolaispolitiikka. Käytännössä saaret ovat vankisaaria ja niihin rakennetut keskukset huonosti hoidettuja vankiloita, poissa silmistä ja valvonnan ulottumattomissa. Näin kohdellaan meritse saapuvia pakolaisia, joilla turvapaikka-anomus on tekemättä ennen saapumista. Kansainväliset ihmisoikeuslait, YK:n tai Amnestyn tuomitsevat lausunnot eivät ole asiaa muuttaneet.
Löysin kirjan pari viikkoa sitten lehtiuutisesta, jossa kerrottiin Behrouz Boochanin kuuden vuoden jälkeen päässeen Uuteen Seelantiin. Kirja on kirjoitettu whatsapp-viesteillä ja kertoo ensimmäisestä vankilavaiheesta. Se on kirjoitettu seuraavassa keskuksessa, kun ensimmäinen vankila suljettiin ja kiellettiin, ymmärtääkseni vankilakapinan seurauksena. Kirja on voittanut kaksi arvostettua australialaista kirjapalkintoa.
Se on paitsi muistelma karmeista kokemuksista myös kunnianhimoinen analyysi väkivaltaisesta alistamiskoneistosta ja sen psykologisista mekanismeista, ihmisistä sen kohteina ja tekijöinä. Teoreettisena mallina kirjoittaja viittaa kyriarkaaliseen järjestelmään, jonka tarkoitus on tuottaa kärsimystä ja alistaa. Termi on lainattu feministiseltä teologilta Elisabeth Schüssler Fiorenzalta. (En ole yllättynyt kurdikirjailijan feminismistä. Olen päätellyt, että heidän kulttuurilleen ja historialleen on ominaista naisen vahvempi rooli yhteiskunnassa kuin mikä on yleistä muissa nykykulttuureissa.)
Jo merimatka ja sen kuvaus kertoo tarkasta psykologisesta silmästä ja taidosta kuvata ihmisiä; rakastavaa pikkuperhettä Sri Lankasta, öykkärimäistä kurdimiestä ja hänen pahatapaista poikaansa, meritaudin heikentämiä nuorukaisia, myrskyn heitettyä uupuneet miehet, naiset ja lapset sekaisin täydessä, uppoavassa aluksessa. Kirjoittajan runokieliset ajatukset ja muistikuvat rytmittävät raporttia tästä tuskien taipaleesta kohti vielä suurempaa ahdinkoa.
All our dreams, all our fears, all our brave souls
All drowned
A massive disaster into a massive disaster
Sinking into mountains of waves
Drowning into the darkness
Sinking into the bitter ocean
Swallowed up by the ocean
Swallowed up without mercy
Ihmiset, jotka pakenevat vainoa omissa maissaan - kuten toimittaja Boochani Iranin valtiollista väkivaltaa - jotka etsivät paikkaa missä elää vapaina ja rauhassa, päätyvät sadistiseen vankilaan läpitunkemattoman viidakon keskelle, missä käärmeet, rupikonnat ja ravut ryömivät maassa, nälkiintyneet vangit taistelevat lintujen kanssa puusta putoavista mangoista, missä tropiikin kukat kukkivat uhkeina vankilan viemärilietteen uomissa ja moskiitot piinaavat kaikkia. Päivisin aurinko käristää vankilan armottoman kuumaksi, juomavesi pulloissa kiehuu, suihkuun jonotetaan. Fox Prison on paikan nimi ja se koostuu ränsistyneistä likaisista kopeista, neljäsata ihmistä jalkapallokenttää pienemmällä alueella. He odottavat viileää yötä ja painajaisiaan.
Järjestelmä on rakennettu syvälliselle nöyryyttämiselle, pakolaisilta riistetään ihmisarvo, heistä tehdään esimerkki: näin teillekin käy, jos yritätte tulla tänne. Omituista ajatella, että koko Australian valkoihoinen väestö on entisten rangaistusvankien ja heidän jälkeensä siirtolaisten jälkeläisiä. Nyt he pystyttävät maanpäällistä helvettiä niille, jotka yrittävät seurata heidän esimerkkiään.
Pakolaisilta viedään toivo, heitä kidutetaan epäsäännöllisesti toimivilla tuulettimilla, yllättäen runsaalla aamiaisella, jota seuraa kesken loppuva ruokatarjoilu, rikkoutuvilla viemäreillä, puolen kupin maitoannoksilla, jota ylittävät laitetaan sivuun virheellisinä. On sairaala joka vain näyttää siltä. Sairaalasta neuvotaan sydänvaivaista juomaan vettä, samoin vatsavaivaista. Mutta henkilökunnalla on valkoinen asu. Sieltä saavutaan paikkailemaan vartijoiden pahoinpitelemiä, mutta haavat jäävät hoitamatta. Ainoa lääke on särkylääke, siihen kehittyykin riippuvuus. Boochani päätyy hammasvaivassaan papualaiseen lääkintään, koska ei halua sisälle sairaalan tappavaan myllyyn. Sillä mielettömät säännöt ja epäjohdonmukaiset rutiinit ovat väkivaltaisen järjestelmän tapa murtaa vangit. Itsemurhia tehdään parranajoterillä.
The weak always consider themselves powerful when they see others suffering. Vankilan järjestelmä suosii vihoittelua ryhmien kesken, sille on alun perin hyvät lähtökohdat. Afgaaneilla ja iranilaisilla on siihen keskenään pitkät perinteet ja ylpeys. Vankilan julmuus ja yksinäisyys saa kuitenkin entiset asetelmat ja vanhat traumat haalistumaan, vankien kesken kehittyy ainoa mahdollinen vaihtoehto selviämiselle, veljeys, jopa hulluttelu hulluissa olosuhteissa. Se saa ilmeettömät vartijat hermostuneiksi. Myös paikalliset papualaiset ovat uhreja. Boochani kuvaa heidän luontaista ystävällisyyttään ja vapauttaan, jonka laista hän ei ole nähnyt missään. Heidät Australian kanssa tehty sopimus pakottaa osaksi väkivaltakoneistoa. He eivät toimi kovinkaan tehokkaasti; palkka on huono, joten siihen ei ole syytä.
Kirjailija ei kerro kohtalotovereistaan omilla nimillä, paitsi niitä kahta, jotka kuolivat leirillä. Muut ovat esimerkiksi The Father of the months-old child, The Insomniac, The Toothless, The Rohingya Boy, Maysam the Whore, The Cunning Young Man, The Cow, The Smiling Youth.
Where have I come from? From the land of rivers, the land of waterfalls, the land of ancient chants, the land of mountains. - - - Do the Kurds have any friends other than the mountains? Pimeyden turvin kirjailija kiipeää aidalla mangopuun alle ja viidakon pimeydessä meren rannalle asti. Täällä kipeät ja suloiset muistot nuoruudesta, perheestä, joka on aina joutunut pakenemaan, rakkauksista, vuorista ja joista sekoittuvat tropiikin meren pauhuun ja hienoihin kuviin luonnon antamasta hetkellisestä vapaudesta.
Kirja on väkevä puheenvuoro ja osoitus valtavasta sitkeydestä. Onneksi kirjoittaja on - ehkä - selviytynyt pahimmasta. Moni elää ja kuolee Manuksen ja Naurun saarten vankileireillä. Kuinka loputonta julmuutta ja niin turhaa ihmiselämän tuhlausta!
Kirjan on farsin kielestä englanniksi kääntänyt Omid Tofighian, kielenkääntäjä, yhteiskunnallinen luennoitsija ja tutkija, Leidenin ja Sydneyn yliopistoista valmistunut ja Kairon amerikkalaisen yliopiston filosofian professori. Kirja on omistettu Janet Galbraithille, who is a bird. Hän on runoilija ja kirjailija joka on perustanut Writing through fences -nimisen foorumin, joka työskentelee maahanmuuton yhteydessä säilöön otettujen kirjailijoiden ja taiteilijoiden kanssa.
On rainy days the island has a different colour and fragrance
When the rain pours down there is no sign of mosquitoes
When it rains, one doesn't feel the heat that drenches bodies in sweat
The Flowers Resembling Chamomile
Dancing incessantly
Breathing heavily
Gasping as though in love with the cool ocean breeze
I love those flowers
A zeal for resistance
A tremendous will for life bursting out from the coils and curves of
the stems
Bodies stretching out to reveal themselves for all to witness.
Behrouz Boochani:No friend but the mountains. Writing from Manus prison.
Pan Macmillan Pty Ltd, 2018
Anansi International, 2019
398 s
maanantai 18. marraskuuta 2019
Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta
Rahalla ei ole isänmaata, mutta puoluekirjan se sentään tunnistaa. Säätiön varoja oli päätynyt lähinnä keskustalaisille poliitikoille.
Nimi ei kuulosta kovin raflaavalta, mutta osuva se on. Valtakunta Suomi-valtiossa. Tämä pamfletti hakkaa mennen tullen keskivertodekkarin juonen mielikuvituksellisissa käänteissä ja useat sen päähenkilöistä päihittävät häikäilemättömyydessään paatuneetkin konnat.
Kirja kertoo epämääräisin keinoin operoivasta ja vaikutusvaltaiseksi paisuneesta verkostosta, jossa suihkii enemmän tai vähemmän menestyneitä liikemiehiä ja poliitikkoja. Heitä yhdistää Keskustapuolue. Kun uutta rahaa tarvitaan tai rahahana alkaa ehtyä, aina löytyy kaveri säätiössä, jolla on rahastoidea, keinot ja suhteet. Jos vanha firma jää kiinni hämärähommista, uusi entistä ehompi pöytälaatikkofirma, holding-rahasto tai muu keinottelukuvio perustetaan käden käänteessä ostamaan, myymään, vaihtamaan samojen henkilöiden nimissä tarkoituksenmukaisesti hinnoiteltuja osakkeita, lupia, arvopapereita. Mukana kuviossa on aina helppoa julkista rahaa, joka kanavoidaan sivuraiteelle, valvonnan ulottumattomiin, tai siis omille valvottavaksi. Yhtenä hyvin voideltuna rahahanana esitellään Ara-järjestelmä, joka on mahdollistanut valtavien julkisella rahalla hankittujen omaisuusmassojen siirtymisen yksityiseen omistukseen. Aran 60 hengen vahvuisen organisaation on määrä valvoa, mutta kun Nuorisosäätiön sotkut tulivat julkisuuteen, se palkkasi konsultit tekemään selvityksen.
Isoja summia liikutellaan, mutta yllättävän vähän niillä saadaan aikaan julkisten tukien pykälissä tarkoitettua uutta yrittäjyyttä, uutta elinkeinoa, uutta tervetta toimintaa. Ei, lopputuloksena on samojen tyyppien hyvä veli-verkosto, joka turvaa jäsenilleen jatkuvan hyvän elintason ja nostaa turvalleen menneet bisnekset uudessa muodossa tolpilleen. Liiketoimien todellisen motiivin selvittäminen on kuin jahtaisi varjoa.
Yleisradion toimittajan Jyri Hännisen ja vapaan toimittajan Jarno Liskin kirja ei muuttanut vain kuvaani Keskustapuolueesta vaan koko Suomi-kuvaani. Eikä parempaan suuntaan, siihen tuli sävyjä, jotka muistuttavat oligarkkien Putin-Venäjää tai Italian mafiaa. Keskustapuoluetta, entistä Maalaisliittoa kutsutaan usein valtionhoitajapuolueeksi, sen verran yleisesti se on ollut hallituspuolue. Sillä on pitkät juuret ja harvaan asutussa maassa pitkä historia selittänee osaksi sen nykypäiviin asti kestäneen mahtiaseman. Muualla Euroopassa entiset agraaripuolueet ovat kutistuneet tai kadonneet puoluekentästä. Keskustapuolue on ehtinyt pedata asemiaan kauan. Se on mahdollistanut esimerkiksi säätiöiden valvontaorganisaation miehittämisen omilla. Pukki kaalimaan vartijana sopii moniin tapauksiin. Eikä nyt puhuta Teemu Pukista.
Kirjan eri osioissa käsitellään pimeää rahaa, jo oikeuteen päätynyttä nuorisosäätiötä, Matintalon salaisuuksia, julkisen rahan lähteestä kasvavaa yksityistä asuntojättiä eli TA-yhtymää, veroparatiiseja, Esko Ahoa Putinin palveluksessa ja vielä kerrotaan, kuinka Juha Sipilä oikeastaan miljoonaomaisuutensa teki. Oliko kyseessä sittenkään yksityisen innovatiivisen insinöörin kasvuyritys ja siitä saatu myyntivoitto? Oli kyllä, mutta se insinööri ei ollut Juha Sipilä, vaan Nokialla uraa tehnyt Lauri Kuokkanen, jonka yrityksen Sipilä taitavasti hoiti omiin nimiinsä aika salaperäisellä tavalla, Rautaruukin tytäryhtiön johtajana. Moni kaupassa mukana olleista ei enää muista yksityiskohdista tai on poistunut joukosta. Sipilä on julkisuudessa ylläpitänyt toisenlaista legendaa omasta yrittäjyydestään eikä tämä tutkivan journalismin - kirjan lähteenä kauppa-, yhdistys- ja säätiörekisterit, sähköpostit ja puolueen sisäiset asiakirjat - faktatieto ole pahemmin näkynyt julkisuudessa.
Tekijät kertovat myös, että Keskustapuolue ei ole ainoa, jota he tutkivat, mutta keskustan pitkä historia ja sieltä paljastuneet väärinkäytökseet osoittautuivat luultua laajemmiksi. Talousrikostutkija oli myös sitä mieltä, että "kun ollaan riittävän korkeassa asemassa, ei ole olemassa enää puoluekantaa. Eliitillä on yhteiset edut, on kyse sitten demarista, kepulaisesta tai kokoomuslaisesta." Kaikkea ei haluta tai pystytä selvittämään.
Sipilän ja monen muun keskustavaikuttajan lisäksi kirja kertoo Esko Ahon urasta. En tiennyt, että Aholla on uhkapeliongelma. Jotenkin se sopii kyllä nykyisiin kuvioihin. Luvussa käsitellään Fennovoiman vaaditun kotimaisuusasten täyttämistä kroatialaisin voimin. Nakkikioskin kokoluokkaa oleva yhtiö lähtisi rahoittamaan ydinvoimaa Suomessa. Sylttytehdas löytyi venäläisestä Sberbankista, jonka hallituksen jäsen Esko Aho on. Tässä käsitellään kiinnostavasti myös venäläisten oligarkkien tilannetta Krimin valtauksen jälkeisten pakotteiden aikana. "Miksi varastaa rahaa, jos voit lomailla vain Sotšissa", sanoi brittiläinen toimittaja MOT:n haastattelussa.
Valokiila suunnataan lopuksi Sitraan ja Sipilän toimintaan sen rahojen vastaanottajana. Kaikki keskustalaiset eivät osallistu väärinkäytöksiin tai hyväksy niitä, mutta maaseudulla pienissä kunnissa esimerkiksi yrittäjän voi olla vaikeaa olla muuta kuin valtapuolueen kannattaja. Keski-Pohjanmaalla kaikki eivät sulata vanhoillislestadiolaisia keskustalaisten hyväveli-verkostoja.
Mutta eihän tämä todellisuus pienessä Suomessa toisaalta ole mikään ihme, sillä
Keskustan puoluekokous on osanottajamäärältään maailman toiseksi suurin. Isompi on vain Kiinan kommunistisella puolueella.
Vaikka kökkötraktori joskus köhii, ei sen sammumista kannata jäädä odottelemaan.
Keskustapuoluetta koskevia juttuja ei toimittajien mukaan ole Ylessäkään saanut ongelmitta ja nopeasti julkisuuteen, joten sekin kertoo jotakin puolueen mahdista. Kiitos kirjasta, se oli sekä jännittävä että valaiseva.
Jyri Hänninen & Jarno Liski: Keskustan valtakunta. Kertomus rahasta, vallasta ja korruptiosta
Into, 2019, 198 s
tiistai 12. marraskuuta 2019
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtori David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana (lisätty 13.11. - kirjan nimi suomennettuna olikin näin pitkä. Ei näy kannessa.)
Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi.
Odotukseni olivat korkealla. Petina Gappahin novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta oli täysosuma: hauska, ilkikurinen, koskettava, murheellinen eli elämää kaikissa sateenkaaren väreissä kuvaileva ja tyylikkäästi kerrottu kokoelma, täynnä yllätyksiä ja kipinöivää kielen ilotulitusta. Sitäkin kamalampaa on nyt todeta, että pettymys oli melkoinen, kun olin nääntyä ennen kuin David Livingstonen ruumis oli saatu roudattua Sambian Chitambon kylästä rannikolle. Retkikunnalle matka oli huomattavasti raskaampi.
Edelleen arvostan kirjailijaa korkealle siitä, ettei hän rakenna sankarimyyttejä, ei valkoisista, ei mustista, ei arabeista, juutalaisista, kristityistä, muslimeista tai pakanoista. Hän kertoo ihmisistä, olosuhteista, ajasta, kaikista löytyvistä valoisista ja pimeistä kohdista, rakkauden kaipuusta, haaveista ja ristiriidoista. Hänen tarinoissaan ei pahvikuvilla ole sijaa, ei tässä romaanissakaan.
Ihminen voi tehdä hyvää ja olla silti paha, ja tehdä pahaa ja olla silti hyvä. Mutta vaali hänestä sellaista muistoa, josta saat lohtua. Näin opastaa Halima, retkikunnan kokki poikaa, jonka hengen tohtori Livingstone pelasti, ja josta tämä ei haluaisi kuulla pahaa puhuttavan, esimerkiksi yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa. David Livingstone on tämän romaanin alusta loppuun ruumis, sisäelimistä tyhjennetty ja auringossa kuivattu. Retkikunnan jäsenet muistavat häntä matkan aikana eikä kuvasta tule kiiltokuvaa. Vaikka nuo mustat, palvelijat ja orjat eivät tule keräämään pyhiinvaeltajia haudoilleen, he ponnistelevat, jotta sellainen paikka löytyisi maailman tuntemalle tutkijalle. Heidän vaivalloinen matkansa ja uhrauksensa, kymmenen kuollutta ja viisitoista kadonnutta matkan aikana on se valo, joka loistaa pimeydestä.
Matka kuvataan kahden retkikunnan jäsenen näkökulmasta. Ensimmäinen on Halima, naispuolinen kokki ja toinen on Jacob Wainwright, harras kristitty, papiksi haluava mies. Näkökulmat ovat onnistuneita siinä mielessä, että nämä kaksi suhtautuvat vastakkaisilla tavoilla Livingstonen alkuperäiseen lähetystehtävään. Sittemmin Livingstone keskittyi enemmän Niilin lähteiden etsimiseen. Halima ei näe kristinuskon ylemmyyttä oikeutettuna vaan röyhkeänä ja omahyväisenä. Wainwrightille Livingstone ei ole riittävän harras kristitty.
Ruumissaattue kohtaa matkallaan sairautta ja kuolemaa ja joutuu kamppailemaan taikauskoa vastaan, sillä valkoihoisen ruumiin mukana kylään epäiltiin tulevan myös pahoja henkiä ja onnettomuutta. Villieläinten lisäksi todellinen uhka olivat myös orjanmetsästysjoukot. Alueella toimi valkoisten kanssa menestystä saavuttaneita orjakauppiaita.
Haliman kertomusta värittävät naisten ja miesten parisuhdekiemurat. Halima pelkää tulevaa kohtaloaan, koska Livingstone oli luvannut hänelle oman talon ja vapauden. Wainwright kiemurtelee uskonasioissaan, retkikunnassa on sekä kristittyjä että muslimeja ja käännytyshalu on kova. Hän joutuu vastentahtoisesti toteamaan, että muslimien rituaaleissa on alkuvoimaista kauneutta. Hartaan ja kiihkeän miehen - Livingstone kutsuu häntä Jakob Kiivailijaksi - rukoukset ja tunnontuskat, kun hän oli rakastunut retkueen hehkeään nuoreen naiseen eivät jaksa kiinnostaa. Mies kun vaikuttaa aika lapselliselta ja omahyväiseltä. Siihen nähden hänen päiväkirjamerkintönsä saavat turhan paljon tilaa.
Niin hyvin kuin ymmärränkin Petina Gappahin halun kirjoittaa romaani tästä itselleen tärkeästä aiheesta, ei se minusta ole onnistunut kovin hyvin.
Jo Tanssimestarissa Petina Gappah viljeli dialogissa paikalliskielen sanoja. Se antoi kertomuksille oikeaa maustetta ja sopi hänen hulvattomaan kertojan käsialaansa. Tässä sama ilmiö muuttuu rasittavaksi toistuessaan liian tiheään. Lopussa on parin sivun lista arabian-, swahilin- ja muunkielisistä sanoista ja sanonnoista: muzungu - valkoihoinen, horme - vaimo, bibi - emäntä, bwana - isäntä, pagazi - kantaja, askar i- sotilas, mtoto - lapsi jne. Ymmärrän ratkaisun, kun on kyse asioista, joille ei löydy käännöstä, kuten pombe - hirssistä valmistettu kalja, mutta kun sille on vastineensa muissa kielissä, en. Suomennosta en arvostele ollenkaan, se on sujuva.
Jukka Petäjä sanoo Hesarissa, että tässä madellaan varsin keskinkertaisen afrikkalaisen maagisen realismin maaperällä. Sitä en ymmärrä ollenkaan, en nähnyt tässä sitä. Myyteistä kerrotaan kyllä, mutta kertomus itsessään ei kulje niillä mailla, minusta. Mutta Petäjä on kokenut ammattikriitikko, joten hänen sanaansa voi epäilemättä luottaa.
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Out of Darkness, Shining Light, 2019, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2019, 377 s
Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi.
Odotukseni olivat korkealla. Petina Gappahin novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta oli täysosuma: hauska, ilkikurinen, koskettava, murheellinen eli elämää kaikissa sateenkaaren väreissä kuvaileva ja tyylikkäästi kerrottu kokoelma, täynnä yllätyksiä ja kipinöivää kielen ilotulitusta. Sitäkin kamalampaa on nyt todeta, että pettymys oli melkoinen, kun olin nääntyä ennen kuin David Livingstonen ruumis oli saatu roudattua Sambian Chitambon kylästä rannikolle. Retkikunnalle matka oli huomattavasti raskaampi.
Edelleen arvostan kirjailijaa korkealle siitä, ettei hän rakenna sankarimyyttejä, ei valkoisista, ei mustista, ei arabeista, juutalaisista, kristityistä, muslimeista tai pakanoista. Hän kertoo ihmisistä, olosuhteista, ajasta, kaikista löytyvistä valoisista ja pimeistä kohdista, rakkauden kaipuusta, haaveista ja ristiriidoista. Hänen tarinoissaan ei pahvikuvilla ole sijaa, ei tässä romaanissakaan.
Ihminen voi tehdä hyvää ja olla silti paha, ja tehdä pahaa ja olla silti hyvä. Mutta vaali hänestä sellaista muistoa, josta saat lohtua. Näin opastaa Halima, retkikunnan kokki poikaa, jonka hengen tohtori Livingstone pelasti, ja josta tämä ei haluaisi kuulla pahaa puhuttavan, esimerkiksi yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa. David Livingstone on tämän romaanin alusta loppuun ruumis, sisäelimistä tyhjennetty ja auringossa kuivattu. Retkikunnan jäsenet muistavat häntä matkan aikana eikä kuvasta tule kiiltokuvaa. Vaikka nuo mustat, palvelijat ja orjat eivät tule keräämään pyhiinvaeltajia haudoilleen, he ponnistelevat, jotta sellainen paikka löytyisi maailman tuntemalle tutkijalle. Heidän vaivalloinen matkansa ja uhrauksensa, kymmenen kuollutta ja viisitoista kadonnutta matkan aikana on se valo, joka loistaa pimeydestä.
Matka kuvataan kahden retkikunnan jäsenen näkökulmasta. Ensimmäinen on Halima, naispuolinen kokki ja toinen on Jacob Wainwright, harras kristitty, papiksi haluava mies. Näkökulmat ovat onnistuneita siinä mielessä, että nämä kaksi suhtautuvat vastakkaisilla tavoilla Livingstonen alkuperäiseen lähetystehtävään. Sittemmin Livingstone keskittyi enemmän Niilin lähteiden etsimiseen. Halima ei näe kristinuskon ylemmyyttä oikeutettuna vaan röyhkeänä ja omahyväisenä. Wainwrightille Livingstone ei ole riittävän harras kristitty.
Ruumissaattue kohtaa matkallaan sairautta ja kuolemaa ja joutuu kamppailemaan taikauskoa vastaan, sillä valkoihoisen ruumiin mukana kylään epäiltiin tulevan myös pahoja henkiä ja onnettomuutta. Villieläinten lisäksi todellinen uhka olivat myös orjanmetsästysjoukot. Alueella toimi valkoisten kanssa menestystä saavuttaneita orjakauppiaita.
Haliman kertomusta värittävät naisten ja miesten parisuhdekiemurat. Halima pelkää tulevaa kohtaloaan, koska Livingstone oli luvannut hänelle oman talon ja vapauden. Wainwright kiemurtelee uskonasioissaan, retkikunnassa on sekä kristittyjä että muslimeja ja käännytyshalu on kova. Hän joutuu vastentahtoisesti toteamaan, että muslimien rituaaleissa on alkuvoimaista kauneutta. Hartaan ja kiihkeän miehen - Livingstone kutsuu häntä Jakob Kiivailijaksi - rukoukset ja tunnontuskat, kun hän oli rakastunut retkueen hehkeään nuoreen naiseen eivät jaksa kiinnostaa. Mies kun vaikuttaa aika lapselliselta ja omahyväiseltä. Siihen nähden hänen päiväkirjamerkintönsä saavat turhan paljon tilaa.
Niin hyvin kuin ymmärränkin Petina Gappahin halun kirjoittaa romaani tästä itselleen tärkeästä aiheesta, ei se minusta ole onnistunut kovin hyvin.
Jo Tanssimestarissa Petina Gappah viljeli dialogissa paikalliskielen sanoja. Se antoi kertomuksille oikeaa maustetta ja sopi hänen hulvattomaan kertojan käsialaansa. Tässä sama ilmiö muuttuu rasittavaksi toistuessaan liian tiheään. Lopussa on parin sivun lista arabian-, swahilin- ja muunkielisistä sanoista ja sanonnoista: muzungu - valkoihoinen, horme - vaimo, bibi - emäntä, bwana - isäntä, pagazi - kantaja, askar i- sotilas, mtoto - lapsi jne. Ymmärrän ratkaisun, kun on kyse asioista, joille ei löydy käännöstä, kuten pombe - hirssistä valmistettu kalja, mutta kun sille on vastineensa muissa kielissä, en. Suomennosta en arvostele ollenkaan, se on sujuva.
Jukka Petäjä sanoo Hesarissa, että tässä madellaan varsin keskinkertaisen afrikkalaisen maagisen realismin maaperällä. Sitä en ymmärrä ollenkaan, en nähnyt tässä sitä. Myyteistä kerrotaan kyllä, mutta kertomus itsessään ei kulje niillä mailla, minusta. Mutta Petäjä on kokenut ammattikriitikko, joten hänen sanaansa voi epäilemättä luottaa.
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Out of Darkness, Shining Light, 2019, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2019, 377 s
sunnuntai 10. marraskuuta 2019
Elokuva: Rakkautta vailla
Ylen Teema kunnostautui taas näyttämällä Venäjän parhaimpiin nykyohjaajiin kuuluvan Andrei Zvjagintsevin elokuvan Rakkautta vailla vuodelta 2017.
Elokuvan värit ovat harmaa, musta, varakkaan kodin minimalistiset värit, köyhemmän kirjavat, autiotalon ruosteiset käytävät. Alussa nähdään liikkumaton lampi, ehkä juuri marraskuisessa valossa, siniharmaassa usvassa, lehdettömät puut rannoillaan, jäätymässä hiljalleen.
Sieltä astutaan 12-vuotiaan Aljoshan maailmaan. Aljosha lennättää maasta löytämäänsä punavalkoista varoitusnauhaa matkalla koulusta kotiin. Kotona hän on näkymätön, olematon tai häiriötekijä. Vanhemmat ovat eroamassa, äiti, Ksenja on häijy ja miehelleen vahinkoraskaudesta 12 vuoden jälkeenkin katkera. Hän on jo löytänyt itselleen uuden miehen, varakkaamman, paremman. Myös isä, tiukan ortodoksin johtamassa firmassa - erota ei pidä, perhe on oltava - työskentelevä Boris on löytänyt uuden naisen ja "pannut tämän taas paksuksi". Nyt vanhemmat riitelevät pojasta, jota kumpikaan ei haluaisi. Poika itkee äänetöntä itkua kylpyhuoneen oven takana. Ostajat tulevat jo katsomaan asuntoa, äiti läppäisee pöydän vierellä istuvaa poikaansa näiden nähden. Molempien vanhempien uutta elämää seurataan tahoillaan. Koti on enimmäkseen pimeä ja tyhjä. Kunnes Aljosha katoaa.
Andrei Zvjagintseviä on syytetty oman pesän likaamisesta, sen verran synkkiä hänen antamansa kuvat nyky-Venäjästä ovat. Hän on itse kieltänyt olevansa yhteiskunnallinen ohjaaja. No, kyllä nämä hänen elokuvansa terävästi nyky-yhteiskuntaa kuvaavat - niin miksei niitä sitten voisi sellaisiksi kutsua, höh? On tämä asetelma toki yleismaailmallinenkin: pariskunnasta on tullut perhe ei-toivotun raskauden jälkeen. Ja ilmeisesti ohjaaja saa jatkossakin tehdä kotimaassaan elokuvia, kunhan ei liian kuuluvasti julista yhteiskuntakriittisyyttään.
Naiskuva elokuvassa on kammottava: naiset hiovat itsestään kauneussalongeissa entistä hehkeämpiä, varakas mies on tähtäimessä, ottavat itsestään selfieitä jatkuvalla syötöllä ja ovat kamalia suustaan. Toisaalta, mieskin saa osansa: Boris on välinpitämätön laiskanpulskea vätys, joka vain laskeskelee miten selvitä seuraavaan suhteeseen sen enempiä ponnistelematta. Naisen kovuus on kuitenkin kuvattu räikeämpänä, joten herää kysymys, halutaanko äidin syyllisyys pojan katoamiseen näyttää painavampana.
Ksenjan rakkaudeton asenne poikaan saa yhden selityksen, kun Aljoshaa lähdetään etsimään autolla 3 tunnin ajomatkan päähän Pietarista, isoäidin, Ksenjan äidin luota. Perillä odottaa rääväsuinen ja katkeroitunut akka, joka nimittelee tytärtään ja epäilee tätä ja vävyään yrityksistä käyttää häntä hyväkseen. Rakkautta ei ole sieltä löydettävissä nyt eikä sitä ole koskaan ollut. Rakkaudettomuus on ylisukupolvista ja jättää jäisen jäljen ihmisiin.
Kadonneen pojan etsintä saa korttelin vapaaehtoiset partiot liikkeelle, koska poliisistakaan ei ole apua ennenkuin epäillään rikosta. Eikä kovin ilmeistä kiinnostusta asiaan. Ne resurssit ja muu rikollisuus nimittäin. Autiotalon kellarikäytävät kumisevat, alkava talvi piiskaa räntää lammen rantaheinikkoon. Vanhemmissa tapahtuu muutoksia. Äiti katsoo puhelimestaan muitakin kuvia kuin itseään.
Elokuvassa ei ole pehmentäviä elementtejä, kaikki on kirskuvan kylmäävää. Pojan neuvottomuus ja aikuisten julmuus riipaisee, se on sydäntä särkevää katsottavaa. Tietämättömyys, ratkaisematon arvoitus kasvattaa hyytävää uhkaa. Löytyykö poika piilostaan vai löytyykö hän ruumishuoneelta? Lampi on jäässä ja tuuli on heittänyt punavalkoisen nauhan puun oksiin.
Luulin ensin, että elokuvassa oli jokin tekstityshäiriö. Vain dialogit oli tekstitetty, mutta elokuvassa on paljon taustapuhetta, autoradiosta, tv:stä. Osa siitä kuulosti uutisilta ja oli kovempaa kuin taustahäly, mutta sitä ei ollut tekstitetty, tai ainakin vain pieneltä osin. Jäin ihmettelemään, mitä kaikkea siinä meni ohi.
Elokuva voitti Cannesissa tuomariston palkinnon vuonna 2017.
Rakkautta vailla
Nelyubov
Elokuvan värit ovat harmaa, musta, varakkaan kodin minimalistiset värit, köyhemmän kirjavat, autiotalon ruosteiset käytävät. Alussa nähdään liikkumaton lampi, ehkä juuri marraskuisessa valossa, siniharmaassa usvassa, lehdettömät puut rannoillaan, jäätymässä hiljalleen.
Sieltä astutaan 12-vuotiaan Aljoshan maailmaan. Aljosha lennättää maasta löytämäänsä punavalkoista varoitusnauhaa matkalla koulusta kotiin. Kotona hän on näkymätön, olematon tai häiriötekijä. Vanhemmat ovat eroamassa, äiti, Ksenja on häijy ja miehelleen vahinkoraskaudesta 12 vuoden jälkeenkin katkera. Hän on jo löytänyt itselleen uuden miehen, varakkaamman, paremman. Myös isä, tiukan ortodoksin johtamassa firmassa - erota ei pidä, perhe on oltava - työskentelevä Boris on löytänyt uuden naisen ja "pannut tämän taas paksuksi". Nyt vanhemmat riitelevät pojasta, jota kumpikaan ei haluaisi. Poika itkee äänetöntä itkua kylpyhuoneen oven takana. Ostajat tulevat jo katsomaan asuntoa, äiti läppäisee pöydän vierellä istuvaa poikaansa näiden nähden. Molempien vanhempien uutta elämää seurataan tahoillaan. Koti on enimmäkseen pimeä ja tyhjä. Kunnes Aljosha katoaa.
Andrei Zvjagintseviä on syytetty oman pesän likaamisesta, sen verran synkkiä hänen antamansa kuvat nyky-Venäjästä ovat. Hän on itse kieltänyt olevansa yhteiskunnallinen ohjaaja. No, kyllä nämä hänen elokuvansa terävästi nyky-yhteiskuntaa kuvaavat - niin miksei niitä sitten voisi sellaisiksi kutsua, höh? On tämä asetelma toki yleismaailmallinenkin: pariskunnasta on tullut perhe ei-toivotun raskauden jälkeen. Ja ilmeisesti ohjaaja saa jatkossakin tehdä kotimaassaan elokuvia, kunhan ei liian kuuluvasti julista yhteiskuntakriittisyyttään.
Naiskuva elokuvassa on kammottava: naiset hiovat itsestään kauneussalongeissa entistä hehkeämpiä, varakas mies on tähtäimessä, ottavat itsestään selfieitä jatkuvalla syötöllä ja ovat kamalia suustaan. Toisaalta, mieskin saa osansa: Boris on välinpitämätön laiskanpulskea vätys, joka vain laskeskelee miten selvitä seuraavaan suhteeseen sen enempiä ponnistelematta. Naisen kovuus on kuitenkin kuvattu räikeämpänä, joten herää kysymys, halutaanko äidin syyllisyys pojan katoamiseen näyttää painavampana.
Ksenjan rakkaudeton asenne poikaan saa yhden selityksen, kun Aljoshaa lähdetään etsimään autolla 3 tunnin ajomatkan päähän Pietarista, isoäidin, Ksenjan äidin luota. Perillä odottaa rääväsuinen ja katkeroitunut akka, joka nimittelee tytärtään ja epäilee tätä ja vävyään yrityksistä käyttää häntä hyväkseen. Rakkautta ei ole sieltä löydettävissä nyt eikä sitä ole koskaan ollut. Rakkaudettomuus on ylisukupolvista ja jättää jäisen jäljen ihmisiin.
Kadonneen pojan etsintä saa korttelin vapaaehtoiset partiot liikkeelle, koska poliisistakaan ei ole apua ennenkuin epäillään rikosta. Eikä kovin ilmeistä kiinnostusta asiaan. Ne resurssit ja muu rikollisuus nimittäin. Autiotalon kellarikäytävät kumisevat, alkava talvi piiskaa räntää lammen rantaheinikkoon. Vanhemmissa tapahtuu muutoksia. Äiti katsoo puhelimestaan muitakin kuvia kuin itseään.
Elokuvassa ei ole pehmentäviä elementtejä, kaikki on kirskuvan kylmäävää. Pojan neuvottomuus ja aikuisten julmuus riipaisee, se on sydäntä särkevää katsottavaa. Tietämättömyys, ratkaisematon arvoitus kasvattaa hyytävää uhkaa. Löytyykö poika piilostaan vai löytyykö hän ruumishuoneelta? Lampi on jäässä ja tuuli on heittänyt punavalkoisen nauhan puun oksiin.
Luulin ensin, että elokuvassa oli jokin tekstityshäiriö. Vain dialogit oli tekstitetty, mutta elokuvassa on paljon taustapuhetta, autoradiosta, tv:stä. Osa siitä kuulosti uutisilta ja oli kovempaa kuin taustahäly, mutta sitä ei ollut tekstitetty, tai ainakin vain pieneltä osin. Jäin ihmettelemään, mitä kaikkea siinä meni ohi.
Elokuva voitti Cannesissa tuomariston palkinnon vuonna 2017.
Rakkautta vailla
Nelyubov
Ohjaus Andrei Zvjagintsev
Venäjä 2017
sunnuntai 3. marraskuuta 2019
Kim Thúy: Vi
Ru'n jälkeen tulee Vi. Nykyään erillisten romaanien nimissäkin on sarjallisuutta, kuten elokuvissa tai kuvataiteessa. Kim Thúyn romaanien nimet ja kirjojen kannet täydentävät niiden sisältöä: äärimmäisen tiivistettyjä, suomalaiselle eksotiikkaa säkenöiviä pieniä koruja. Pieni koko ja lyhyet kappaleet hämäävät, sillä rivien väleihin ja itse lauseisiin kätkeytyy enemmän. Sitä paitsi kirjailija ei sen enempiä johdattele uusiin käänteisiin, jää vain puolikas tyhjää sivua ja ollaankin Hanoissa eikä enää Kanadassa, tai Malesian pakolaisleirillä. Jos jäit vielä sutimaan Quebeciin, ei voi mitään. Luet tekstiä joka on kuin kolibri, värikäs ja äärimmäisen nopeasti siipiään liikuttava lintu. Se voi lentää taaksepäinkin. Samalla tavoin kanadalainen kirjailija nappaa vietnamilaisen venepakolaisen kokemusvirrastaan välähdyksen tuolta, toisen täältä.
Ru merkitsee kehtolaulua tai tuudittamista, Vi taas on päähenkilön, minäkertojan nimi. Vi muistuttaa paljon Ru'ta. Samoista kokemuksista on riittänyt edelleen, niissä on sama erikoinen yhdistelmä ihmettelyä onnistumisesta sittenkin, kiitollisuutta elämälle, joka on jossain vaiheessa ollut niin täynnä ankaruutta ja menetystä. Vi kertaa isovanhempiensa ja vanhempiensa historiaa Vietnamissa, muistelee isän komeutta ja äidin oveluutta. Tie miehen sydämeen käy äidin erityisen maukkaan kahvin kautta, sen salaisuus oli sivettikissan uloste.
Kontrastit korostavat toisiaan: sadismilta näyttävä koulukasvatus kohtaa buddhalaisen tyyneyden. Viivottimella lyöty oppilas harvoin onnistui pitämään kirjoituksensa kahden millimetrin viivastolla sotkematta. Pakolaisleirin todellisuus sopeuttaa moneen: kahdesta orvosta tulee perhe, mutta kuinka sopeutua siihen, että äiti ja sisarukset eivät leiristä päästyä ole koko ajan vieressä, kun on nukuttukin kylki kyljessä, tai kuinka kertoa kadonneista?
Äiti on perheen entistä vahvempi voima, isän jäätyä entiseen kotimaahan. Kauneus on se tärkein asia, jolla nainen raivaa itselleen tien menestykseen. Eli siis menestyvän miehen vaimoksi. Hán seurassa oppisin miten ollaan kaunis. Äidinkin opetukset jäävät ajan muutoksen jalkoihin eikä hänestä ole enää pysäyttämään itsenäisemmän naisen elämään kasvavaa tytärtään, vaikka samanlaisia kunniakäsityksiä tytön käytöksestä pilkistää vietnamilaisessa perhetraditiossa kuin mitä nykyään saadaan lukea joidenkin lähi-idästä tulleiden pakolaisten perheissä.
Eksotiikkaan luen myös sen tietyn kovuuden, mikä ihmisten arvottamisessa ilmenee. Vai onko se pakolaisleirin darvinistista opetusta? Sellainen poikki-ja-pinoon luonnehdinta kuin että "hän ei ollut syntymässään saanut erityisiä lahjoja" kuulostaa armottomalta.
Eniten Kim Thúyn nopeissa - hän on itse vakuuttanut että kirjoittaminen on ollut hyvin nopeaa -assosiaatiohin pohjaavissa teksteissä kiehtoo niiden sekä selkeä että runollinen kieli yhdistettynä yllättäviin kuviin, joissa yhdessä tuokiossa raaka ja rujo kohtaa koristeellisen ja kauniin. Ja tietenkin vahva eksotiikan mauste tuo oman makunystyröitä kutkuttavan ja nojatuolimatkailijan mielikuvitusta ravitsevan keitoksen. Ruoasta puhutaankin paljon. Rakkaudesta myös.
Vincent vertasi minua harvinaiseen udumbraan, josta buddhalaiset väittivät, että se kukkii vain kerran kolmessatuhannessa vuodessa, vaikka oikeasti kukkia kehittyy sadoittain hedelmänkuoren alla. Joskus ne rikkovat kuoren ja kukoistavat lehdellä, säleikössä tai kaikkialla vartalossani ensimmäisen suudelmamme jälkeen.
Kim Thúy: Vi
2016, ranskan kielestä suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019, 133 s
keskiviikko 30. lokakuuta 2019
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Jokainen muistoihin palaava luku on nimetty henkilön mukaan, joka siinä vaiheessa vaikutti Doriksen elämässä - ja jossain vaiheessa tuo henkilö tulee uudelleen vastaan yliviivattuna, ja poistuu. Välillä palataan Doriksen, hauraan vanhuksen arkeen, jossa hän yrittää ehtiä kirjoittaa kaiken, ehtiä vielä elää seuraavaan puheluun Jennyn kanssa, ja pitää puolensa sosiaalitoimea vastaan, joka sairaalassa yrittää saada Doriksen suostumuksen, nimen paperiin vanhainkotiin siirtoa varten. Doris on sitkeä ja pippurinen vanhus.
Punaisen osoitekirjan tapa kertoa yhdestä elämäntaipaleesta, köyhästä kodista kesken koulun varakkaan madamen piiaksi lähetetystä tytöstä, Danderydin sairaalaan vanhuksena päätyvästä Doriksesta näiden postikorttimaisten osoitekirjamerkintöjen kautta toimii lukiessa mainiosti. Siitä tulee ajan- ja tapainkuvaus Euroopasta ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen. Palatessaan tähän hetkeen se muistuttaa haikeuden sekaisella lämmöllä, että jokainen elämän pyörteisimmän vaiheen taaksensa jättänyt vanhus katsoo nuorempiaan kokeneemman silmien kautta. Sitä nuoremmat eivät useinkaan pysähdy ihmettelemään, kuulemaan mitä vanha ihminen on kokenut. Toisaalta kukin vuorollaan on samassa taaksepäin katsomisen tilanteessa. Ihmisiä kiinnostavat eniten toiset samassa elämänvaiheessa olevat.
Tämän osoitekirjan ja sen muistojen ytimessä kulkee romanttisen rakkauden tulipunainen liekki, toisiaan ikuisesti kaipaavien rakastavaisten tarina. Kyllä, kadotetut rakkaudet ovat hienoja, hän mutisee.
Tämän osoitekirjan ja sen muistojen ytimessä kulkee romanttisen rakkauden tulipunainen liekki, toisiaan ikuisesti kaipaavien rakastavaisten tarina. Kyllä, kadotetut rakkaudet ovat hienoja, hän mutisee.
Toistuvia ovat myös äidit, eri sukupolvissa. Äidit, jotka hylkäävät lapsensa, köyhä äiti, nisti äiti, raiskatuksi tullut - kohtalot ovat kovia, mutta Lundberg kuvaa Doriksen vaiheita elämänmakuisesti, tosin uskottavuuden rimaa hipoen. Doris ei maalaa itsestäänkään sisarentyttärentyttärelle enkeliä, hänella on nuoruuden valintansa, joita katuu vanhuuden viisaudessa mutta ei saa tekemättömäksi.
Kirjan tyyppikavalkadi oli kiinnostavasti kuvattu, levoton salonkikuningatar, elämänjanoinen nuori Doris Pariisissa mannekiinina, rakastuneen Doriksen hurmioituneesta levottomaan elävät tunnelmat, amerikkalainen, poikansa kiusaama äiti, Paul, irlantilainen erakko. Näitä värikkäitä tyyppejä riittää, koska Doriksen elämä on täynnä uskomattomia käänteitä, hieman liian uskomattomia.
Romantiikan kukkaa ravitaan reippaalla kädellä. Sen lisäksi, valitettavasti, loppua kohden lisääntyy myös imelyys ja 'rakastan sinua'- lauseen käyttö amerikkalaiseen tapaan, inflaation kokien. Se tuli terveisinä San Franciscosta sisarentyttärentyttären Jennyn mukana. Sinänsä siis ihan paikallaan. Liiallinen ja pitkitetty hyvästijättö makeutuu loppua kohden sokeriseksi. Loppupeleissä vain rakkaus ratkaisee, laulaa enkelikuoro. Sääli oikeastaan, koska luin Doriksen elämää pitkälle innostuneena - ennen kuin latteuksien laattakivet alkoivat kasaantua.
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Den röda addressboken, 2017, suomentanut Tuula Kojo
Otava, 2018, 317 s
Kirjan tyyppikavalkadi oli kiinnostavasti kuvattu, levoton salonkikuningatar, elämänjanoinen nuori Doris Pariisissa mannekiinina, rakastuneen Doriksen hurmioituneesta levottomaan elävät tunnelmat, amerikkalainen, poikansa kiusaama äiti, Paul, irlantilainen erakko. Näitä värikkäitä tyyppejä riittää, koska Doriksen elämä on täynnä uskomattomia käänteitä, hieman liian uskomattomia.
Romantiikan kukkaa ravitaan reippaalla kädellä. Sen lisäksi, valitettavasti, loppua kohden lisääntyy myös imelyys ja 'rakastan sinua'- lauseen käyttö amerikkalaiseen tapaan, inflaation kokien. Se tuli terveisinä San Franciscosta sisarentyttärentyttären Jennyn mukana. Sinänsä siis ihan paikallaan. Liiallinen ja pitkitetty hyvästijättö makeutuu loppua kohden sokeriseksi. Loppupeleissä vain rakkaus ratkaisee, laulaa enkelikuoro. Sääli oikeastaan, koska luin Doriksen elämää pitkälle innostuneena - ennen kuin latteuksien laattakivet alkoivat kasaantua.
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Den röda addressboken, 2017, suomentanut Tuula Kojo
Otava, 2018, 317 s
sunnuntai 27. lokakuuta 2019
Kirjapuhepläjäys Helsingin kirjamessuilla perjantaina - mais où est la France?
Kuva Juha Nurmisen & Niko Kettusen Meren lumosta |
Kiirettä pukkasi perjantaiaamuna. Olin alimittoittanut bussi-metro-lähijuna -matkani aikataulun Pasilaan. Niinpä kipitin kasseineni kovaa vauhtia raiteelle 17 vain huomatakseni, että lähijuna jätti minut ja kaksi aika karun oloista päihdealan kokemusasiantuntijaa katsomaan jälkeensä. - Seuraava lähtee raiteelta 3, luki toinen heistä raiteen näytöltä. - Se juna lähti ennen aikojaan, valitin heille laukatessani heidän perässään. - Kolme ihmistä yritti päästä mukaan, myötäili toinen miehistä alikulkutunnelissa, jossa juoksin heidän kolisevan tölkkikassinsa perässä kohti kirjamessuja. Ehdittiin. Yhdistävä kokemus tämäkin. Olivat parempikuntoisia kuin olin odottanut. Taas pääsin yhdestä ennakkoluulosta.
La mécanique de la peur oli painetun messuohjelman otsikko, mutta uusin päivitys oli kotimaisin voimin keskusteltu Miten suojautua vihapuheelta ja valeuutisilta? Tuomas Kerkkänen Ylen Ajankohtaistoimituksesta ja Valtioneuvoston kanslian informaatiovaikuttamisen ja kriisiviestinnän johtava asiantuntija Jussi Toivanen keskustelivat Toimittajat ilman rajoja ry:n Suomen puheenjohtajan Jarmo Mäkelän johdolla. Keskustelu oli jo puolessa välissä kun ehdin paikalle. Siinä vaiheessa pohdittiin sitä, voisiko ns maalittamisen lukea rikoslain tarkoittamaan organisoituun väkivaltaan, joka silloin on raskauttava seikka. Sitä ei kuitenkaan pidetty sellaisena, vaan enemmän sattumanvaraisesti some-tyyppisesti kasaantuvana ilmiönä. Suomessa automatisoituja botteja on vielä suurta maailmaa vähemmän, ei ole niin selkeästi koordinoitua toimintaa. Toimittajat korostivat tärkeimpänä tapana kohdata vihapuhe ja maalittaminen olla menemättä siihen mukaan, ja tuottaa edelleen faktapohjaista, oikeaa informaatiota. Siksikin, että vihapuheiden tarkoituksena on myös estää toimittajien työtä viemällä heidän aikaansa ja energiaansa.
Seuraava keskustelu tapahtui Tiedetorilla, Tiede & edistys - lehden järjestämänä aiheesta Talous ja ympäristö, esiintyjinä Yrjö Haila, Eeva Houtbeckers ja Ari Hirvonen. Yrjö Haila, ympäristöpolitiikan emeritusprofessori, pohti antroposeenin ajan vaikutusta. Antroposeeni tarkoittaa ihmisen ylivoimaista muokkaavaa vaikutusta maapalloon verrattuna muihin luonnonvoimiin. Talouden näkökulma on liian kapea ja peittävä. *) Moralisoinnin ja siunailun sijaan tutkija kaipaa käytännöllisiä hankkeita, esimerkiksi miten laskentatoimessa arvioidaan yritysten menestys ympäristön kautta. Talvivaara toimi esimerkkinä, kaivoksen jätealtaita suunniteltaessa ei huomioitu sateen mahdollisuutta.
Tutkija Eeva Houtbeckers valotti nykyistä jatkuvan talouskasvun kyseenalaistavaa keskustelua. Hän on tutkinut ruokajärjestelmien kehitystä talouden näkökulmasta, esimerkiksi ruokapiiritoimintaa vastakohtana suurten keskusliikkeiden ruokatuotannolle. Hän määritteli itsensä ekofeministiksi; vastustaa heikompien hyväksikäyttöä, eläinten tai ihmisten. Keskustelu meni minulta osittain yli hilseen, mutta ymmärsin Houtbeckersin vahvan ja heikon teorian osuudesta, että taloustietoon olisi ympäristön suhteessa sovellettava heikkoa teoriaa eli kysyvää ehdottoman vastauksen sijaan. Esimerkkeinä heikosta teoriasta on opettajien ja tutkijoiden tapa, vahvasta taas papillinen puhe, jossa ehdoton ja oikea vastaus tiedetään etukäteen.
Haila puhui ympäristörikosten suhteesta taloudellisiin intresseihin ja totesi, että taloudellisen toiminnan kriittiset rajat on saatava aikaan useiden toimialojen kautta, substanssialojen tuki on tarpeen, taloudelliset arvot erikseen ja yksin ei riitä tulevaisuudessa, jos haluamme ratkaista ympäristöön kohdistuvia uhkia.
Tässä välissä tapasin Tarukirjan Margitin Nobel-veikkauksen palkinnon luovutuksen merkeissä (Jos lauseessa on Nobel, on sen muotoilukin sitten hieman kapulasta. Vaikka maine onkin hieman räjähtänyt viime aikoina.) Juteltiin lukemisesta ja kirjoittamisesta, bloggaajayhteisöstä ja kaivattiin muutamaa vaiennutta blogia, kuten esim Booksya ja hdcanista. Olipa kiva tavata Margit ja kiitos vielä kirjasta!
Suunnistin sitten kohden keskustelua teoksesta Lupa tappaa – Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. Sen ovat toimittaneet Tampereen yliopiston tutkijat Jaakkojuhani ja Ollimatti Peltonen (veljeksiä?), jotka aihetta valottivat. Miksi sota on pitänyt oikeuttaa? Sotaa ja sotasankareita on ihailtu, mutta sotaa tietenkin myös vihattu. Perustelut voidaan jakaa kohteiden mukaan: omille sotaa perustellaan emotionaalisilla tekijöillä, patriotismilla, uljuudella, pelolla. Ulkovalloille perusteet ovat rationaalisempia, luodaan kuva vihollisesta. Tutkijat mainitsevat kirjassa esimerkkejä historiasta: Aleksanteri Suuren kostoretki, johon käytettiin vapauden retoriikkaa. Kansat 'vapautetaan'. Uskonnot ja uskonnollisuus on tärkeä perustelu.
Hyökkäys- vai puolustussodista tekijät huomauttivat, että kaikki sodat oikeastaan selitetään puolustussodiksi. Pohdittiin myös ikuista kysymystä, onko sota meissä, tuleeko aina olemaan sotia. Puhuttiin maskuliinisuuden, alfaurosten aggressiivisesta imagosta, mieskuvasta. Sotilas vapautetaan aina yksilön vastuusta, sanoi Väinö Linna. Mutta mahdollisuudet sodattomuuteen ovat tutkijoiden mielestä olemassa.
Sotaisan ihmisen historian jälkeen oli ihanan vilvoittavaa katsoa Juha Nurmisen hienoja kuvia maapallon merenalaisesta suuruudesta, elävästä fossiilista nimeltään hai, yli 400 miljoonaa vuotta vanhasta lajista, joka oli täällä ennen kuin maapallolla kasvoi metsää vielä missään. Ja sadoista muista vedenalaisista elävistä. Meren lumo: elämää pinnan alla on merta arvostavien ihmisten teos.
Juha Nurmisen loistavien kuvien ohella teos sisältää tiedetoimittaja Niko Kettusen artikkeleita evoluutiosta, valashaista,
pygmimerihevosesta ja monesta jännästä otuksesta. Jos on lukenut Kettusen tiedesivun kolumneja Hesarista, tietää että miehellä on riemastuttava kyky löytää yhteneväisyyksiä jostain merenpohjan kaikkia imitoivasta rauskusta ja päivänpoliittisista tapahtumista. Tekijöiden valtava kiinnostus ja rakkaus meriin välittyi hyvin tässäkin tilaisuudessa. Miehet eivät voineet olla hymyilemättä kirjaansa esitellessään. Ei, vaikka he jos ketkä tietävät meriä uhkaavat, ilmaston lämpenemisen tuomat muutokset ja ovat myös huolissaan. Korallien vähenemisestä oli puhetta.
Millaista on käsitellä Ukrainaa kirjailijana, toimittajana ja tutkijana. Tästä aiheesta keskustelivat Charly Pasternak-Salonius, Sofi Oksanen ja Antti Kuronen. Paikat missä Sofi Oksanen esiintyy, ruuhkautuvat pahasti ja ajoissa pitää olla paikalla. Joten en valokuvannut päitä takaapäin. Koirapuisto on Sofi Oksasen teos, jonka tapahtumapaikka on Ukraina. Olin ajatellut jättää tämän Oksasen kirjan väliin, mutta kiinnostuin kyllä keskustelusta niin, että aion sittenkin lukea sen. Sijaissynnytykset ovat hyvin korruptoituneen Ukrainan köyhien naisten tapa tienata lisää. Länsimaisille ostajille mainostetaan munasolun luovuttajan hyviä ominaisuuksia. Jos jokin menee vikaan, esimerkiksi kehitysvammainen lapsi syntyy, hän jää luovuttajalle, kauppa purkautuu.
Dnipron kaupunki on tapahtumapaikka. Nimi ei meillä paljon näy uutisissa, mutta miljoonakaupunki sekin on. Toinen kaupunki kirjassa on Nižyn. Kuronen mainitsi olevansa iloinen, että sekin oli löytänyt tiensä romaaniin. Se on lähellä sitä paikkaa, jossa venäläiset agentit, separatistit ampuivat alas malesialaisen koneen. Kuronen on kyllä hämmästyttävä toimittaja, vaikuttaa että hän menee minne hyvänsä miinakentälle juttuja tekemään. Kuten nyt esim Turkin hyökättyä Syyrian kurdialueille, jonne hän ilmeisesti lähti seuraavalla lennolla. On myös sympaattinen keskustelija.
Sofi Oksanen totesi, että kun romaani kertoo lähihistoriasta, faktojen on oltava oikein. Se on sekä fiktiota että muistiin kirjaamista. Hän sanoi olevansa iloinen, jos joku tulevaisuuden kirjailija voi käyttää hänen romaaniaan lähdeteoksena.
Keskustelijat olivat varovaisen optimistia Ukrainan tulevaisuuden suhteen. Positiivinen tarina, irtautuminen Venäjästä jatkuu, vaikka paljon vaaroja on edelleen olemassa.
Seuraavaksi kokoontui Erkki Tuomiojan fan club runsaslukuisena. Mies on taas pullauttanut markkinoille uuden teoksen, Tunnustan pelänneeni pahinta, joka sisältää hänen päiväkirjansa vuosilta 2001-2002. Juttelin odotellessa pariskunnan kanssa, josta mies oli lukenut Tuomiojan edelliset päiväkirjat, kuten minäkin, ja ihmetteli sitä, että ne ovat niin vetävää luettavaa. Samaa olen minäkin ihmetellyt. Se ehkä johtuu siitä, että Tuomioja on hyvä kirjoittaja ja toiseksi, että päiväkirjamerkinnät eivät ole sama kuin muistelma. Niissä on autenttisempi hetken tunnelma, ei jälkiviisasta selittelyä tai suodatusta. Kirjan toimittanut Veli-Pekka Leppänen vahvisti, ettei editoi niitä sen enempää kuin että pätkii Tuomiojan usein turhan pitkiä lauseita. Nato oli yksi teema, suhteemme on edelleen pragmaattinen, sanoi ET. Vuoden 2001 terrori-iskun jälkeisen ajan Tuomioja näkee menetettynä mahdollisuutena. Maailma oli silloin yhtenäinen teon tuomitessaan, ja hänen mielestään siinä olisi voitu käyttää se yhteenkuuluvuuden tunne muiden konfliktien ratkaisuun.
*) Lisäys 29.10. Tästä taloustieteen kapeasta näkökulmasta nähtiin hyvä esimerkki eilisissä iltauutisissa. Kerrankin Luontoliitto ja MTK olivat löytäneet toisensa ja molemmat organisaatiot esittivät edustajiensa välityksellä huolensa metsätilojen päätymisestä enenevässä määrin sijoitusrahastojen käsiin. Vesa Puttonen ei nähnyt asiassa syytä huoleen, vaan win-win-win -tilanteen. Voittajia ovat ostajat, myyjät ja sijoittajat.
Seuraavaksi kokoontui Erkki Tuomiojan fan club runsaslukuisena. Mies on taas pullauttanut markkinoille uuden teoksen, Tunnustan pelänneeni pahinta, joka sisältää hänen päiväkirjansa vuosilta 2001-2002. Juttelin odotellessa pariskunnan kanssa, josta mies oli lukenut Tuomiojan edelliset päiväkirjat, kuten minäkin, ja ihmetteli sitä, että ne ovat niin vetävää luettavaa. Samaa olen minäkin ihmetellyt. Se ehkä johtuu siitä, että Tuomioja on hyvä kirjoittaja ja toiseksi, että päiväkirjamerkinnät eivät ole sama kuin muistelma. Niissä on autenttisempi hetken tunnelma, ei jälkiviisasta selittelyä tai suodatusta. Kirjan toimittanut Veli-Pekka Leppänen vahvisti, ettei editoi niitä sen enempää kuin että pätkii Tuomiojan usein turhan pitkiä lauseita. Nato oli yksi teema, suhteemme on edelleen pragmaattinen, sanoi ET. Vuoden 2001 terrori-iskun jälkeisen ajan Tuomioja näkee menetettynä mahdollisuutena. Maailma oli silloin yhtenäinen teon tuomitessaan, ja hänen mielestään siinä olisi voitu käyttää se yhteenkuuluvuuden tunne muiden konfliktien ratkaisuun.
Juha Roiha haastatteli filosofi Maija-Riitta Ollilaa Tekoälyn etiikka-nimisesta uutuusteoksesta. Ollila on erinomainen haastateltava, hän on viisas, hauska ja selkeäsanainen ja murjaisee tuon tuosta napakan tiivistelmän ihmisen olemuksesta, usein ihmisen tavasta pettää itseään. Pointtina tuli se, että paljon puhutusta - ja pelätystä - tekoälystä pitäisi ajoissa eli nyt sopia periaatteet, mitä siltä haluamme ja mitä emme. Tekoäly tai koneoppiminen on kaksisuuntaista, koneet muuttavat myös ihmistä. Siitä meillä on ympärillämme käveleviä esimerkkejä, kännykkä kädessä käveleviä, jollaisia tyyppejä ei vielä parikymmentä vuotta sitten kukaan osannut kuvitella.
Toisaalta filosofi myös rauhoitti ihmisiä lietsomasta itseään hysteriaan, emme ole lähelläkään kaikkein dystooppisimpia näkymiä. Esimerkiksi ei tarvitse huolestua siitä, että autistit työskentelevät mieluummin robotin kuin ihmisen kanssa. Se voi olla ensiaskel parempaan kommunikointiin myös ihmisten kanssa. Tai siitä, että vanhukset ovat ihastuneet hyljevauva-robottiin. Sen on todettu lisäävän myös vanhusten keskinäistä kommunikaatiota. Ei välittämisen tunteen tarvitse olla huijausta. Ihmiset eivät tunne oloaan kotoisaksi kroonista työniloa potevan robotin kanssa. Suhtautuminen on kahtalaista: toiset ajattelevat että tulevaisuudessa ihminen tekee vain merkityksellisiä töitä, toiset taas että kehitys on hidasta ja sitä ennen työttömyys kasvaa. Näin tapahtuukin, mutta murehtimisen sijaan pitää pohtia, kuinka järjestämme jokaiselle elannon.
Ollila otti esille mielenkiintoisia teemoja virkistävällä tavalla. Kun suunnittelemme tekoälyä, suunnittelemme omaa tulevaisuuttamme. Aika paljon tässä tuli vastaan samoja aiheita, joita Yuval Noah Harari on kirjoissaan pohtinut. Esimerkiksi, haluamme tuntea olomme turvalliseksi, mutta emme kuitenkaan halua olla jatkuvassa kontrollissa. Autonomiset aseet tekevät sodankäynnistä turhankin helppoa. Mitä algoritmit tekevät diktaattoreiden käsissä? Robotit on opetettava myös valehtelemaan, sillä on tilanteita jossa rakkaudellisuus ylittää totuudellisuuden tarpeen.
Ollila otti esille mielenkiintoisia teemoja virkistävällä tavalla. Kun suunnittelemme tekoälyä, suunnittelemme omaa tulevaisuuttamme. Aika paljon tässä tuli vastaan samoja aiheita, joita Yuval Noah Harari on kirjoissaan pohtinut. Esimerkiksi, haluamme tuntea olomme turvalliseksi, mutta emme kuitenkaan halua olla jatkuvassa kontrollissa. Autonomiset aseet tekevät sodankäynnistä turhankin helppoa. Mitä algoritmit tekevät diktaattoreiden käsissä? Robotit on opetettava myös valehtelemaan, sillä on tilanteita jossa rakkaudellisuus ylittää totuudellisuuden tarpeen.
Märta Tikkasta ei näkynyt, oli sairastunut. Häntä korvasi S&S kustannuspäällikkö Anna Friman. Pakko kir on Tikkasen kirjeistä ruotsalaisille ystävilleen koottu teos. Kirjeenvaihto on toiminut kirjailijalle tärkeänä paineen purkajana ja hän on saanut ystäviltään sitä tukea, mitä on kaivannut perheen, kirjallisen kentän, kriitikoiden puristuksessa. Keskustelijat (toisen nimi unohtui) totesivat, että kirjeistä välittyy paljon inhimillisiä tunteita, Tikkanen kertoo niistä kaikista avoimesti, vihasta, kateudesta miespuolisille palkituille kirjailijoille - ja osoittaa myös huumorintajunsa.
Mais où est la France? Ranskan piti olla teemamaa, näin jossain kyltin France, mutta ohjelmasta en pahemmin löytänyt sitä eli ranskalaisia kirjailijoita esimerkiksi. Aika näkymätön teema se tällä kertaa oli.
Annastiina Heikkilä vastasi teemaan uudella teoksellaan Miksi Ranska raivoaa? Ville Blåfield haastatteli.
Kirjassa käsitellään Macronin Ranskaa ja sitä viimeisen vuoden ravistellutta keltaliiviliikettä. Sen taustoja ja Macronin tapaa kohdata kapina. Ranskalaisilla on ollut suuresta vallankumouksesta lähtien matalampi kynnys lähteä kaduille osoittamaan mieltä epäkohtia vastaan kuin missään muussa maassa. Sama ilmiö kuin muuallakin on tapahtunut myös siellä: maa on kahtiajakautunut, Pariisin eliitti ei tunne sitä elämää, jota eletään lähiöissä tai maaseudun tyhjenevissä pikkukaupungeissa. Ihmiset ovat kyllästyneitä puolueisiin, tiedotusvälineisiin, AY-liikkeeseen. Tähän tyytymättömyyteen Macronin karisma ei enää riittänyt. Keskustelijat mietiskelivät kotvasen karisman luonnetta. Heikkilä vertasi Macronia Sipilään, samaa yritysjohtajan tehokkuutta havaiten. Myös samoja eliittiä hyödyttäviä ratkaisuja, kuten omaisuusveron poisto, mutta dieselveron korotus, joka juuri kolahti maaseudun autoistaan riippuvaisiin ihmisiin.
Macron oli isossa liemessä, kun sattui jotain suurempaa: Notre Damen tulipalo, jonka tunnereaktion Macron osasi hyödyntää. Hän lupasi, että se on ennallaan viidessä vuodessa. Macronin kannalta tulipalo oli 'Deus ex machina'.
Kylläpä oli taas piristävää kuunnella viisaita ja hauskoja keskusteluja kokonaisen päivän. Vielä kun ulkona satoi ja tympeä talviaika turhan nopeasti pimenevine päivineen tekee tuloaan. Tämä riitti, kiitoksia ja au revoir!
Kirjassa käsitellään Macronin Ranskaa ja sitä viimeisen vuoden ravistellutta keltaliiviliikettä. Sen taustoja ja Macronin tapaa kohdata kapina. Ranskalaisilla on ollut suuresta vallankumouksesta lähtien matalampi kynnys lähteä kaduille osoittamaan mieltä epäkohtia vastaan kuin missään muussa maassa. Sama ilmiö kuin muuallakin on tapahtunut myös siellä: maa on kahtiajakautunut, Pariisin eliitti ei tunne sitä elämää, jota eletään lähiöissä tai maaseudun tyhjenevissä pikkukaupungeissa. Ihmiset ovat kyllästyneitä puolueisiin, tiedotusvälineisiin, AY-liikkeeseen. Tähän tyytymättömyyteen Macronin karisma ei enää riittänyt. Keskustelijat mietiskelivät kotvasen karisman luonnetta. Heikkilä vertasi Macronia Sipilään, samaa yritysjohtajan tehokkuutta havaiten. Myös samoja eliittiä hyödyttäviä ratkaisuja, kuten omaisuusveron poisto, mutta dieselveron korotus, joka juuri kolahti maaseudun autoistaan riippuvaisiin ihmisiin.
Macron oli isossa liemessä, kun sattui jotain suurempaa: Notre Damen tulipalo, jonka tunnereaktion Macron osasi hyödyntää. Hän lupasi, että se on ennallaan viidessä vuodessa. Macronin kannalta tulipalo oli 'Deus ex machina'.
Kylläpä oli taas piristävää kuunnella viisaita ja hauskoja keskusteluja kokonaisen päivän. Vielä kun ulkona satoi ja tympeä talviaika turhan nopeasti pimenevine päivineen tekee tuloaan. Tämä riitti, kiitoksia ja au revoir!
*) Lisäys 29.10. Tästä taloustieteen kapeasta näkökulmasta nähtiin hyvä esimerkki eilisissä iltauutisissa. Kerrankin Luontoliitto ja MTK olivat löytäneet toisensa ja molemmat organisaatiot esittivät edustajiensa välityksellä huolensa metsätilojen päätymisestä enenevässä määrin sijoitusrahastojen käsiin. Vesa Puttonen ei nähnyt asiassa syytä huoleen, vaan win-win-win -tilanteen. Voittajia ovat ostajat, myyjät ja sijoittajat.
tiistai 22. lokakuuta 2019
Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Tyhmä neitsyt on kaikkea muuta kuin tyhmä. Ida Simonsin romaani kuvaa nuoren juutalaistytön kasvua murrosikäiseksi, 1920-30-luvulla, aikaa myrskyn edellä, Alankomaiden Scheweningenissä. Antwerpenissä vieraillaan säännöllisesti, Berliinissäkin piipahdetaan. Simonsia verrataan takakannen tekstissä amerikkalaiseen Stoneriin - unhoon painumisen ja uudelleen löytämisen takia. Romaani on julkaistu alun perin 1959 mutta löydettiin uudelleen vuonna 2014, jonka jälkeen siitä tuli käännösten kautta kansainvälinen menestys.
Gittel on kohtuullisen hyvin toimeen tulevan perheen tytär, teräväkatseinen ja hulvattoman hauska kertoja, intohimoinen pianistin alku. Jos hänen liikemies-isänsä olisi ryhtynyt hautausurakoitsijaksi, ihmiset olisivat vihdoinkin saavuttaneet kuolemattomuuden, on isän oma päätelmä jatkuvasti epäonnistuvista hankkeista. Vanhemmat riitelevät kuin kissa ja koira ja sen riitinomaisen tapahtuman seurauksena Gittel ja äiti lähtevät aina laukkujensa kanssa sukulaisten vieraiksi Antwerpeniin.
Monien särmikkäiden persoonien juutalaisyhteisö juhlineen, ihmissuhdesotkuineen ja rituaaleineen ikuistetaan tässä meheväksi aikalaiskuvaukseksi. Yhteisöä tuntuu leimaavan samanaikaisesti aika monen eksentrisen tyypin huumori, joka on saanut kehittyä täydelliseen kukoistukseen tietynlaisen ihastelevan kauhistuksen ilmapiirissä. Siellä on Wally-setä, joka laatii dokumentteja - laillisella signeerauksellaan - ennustuksistaan koskien sukulaisten edesottamuksia. Hän tekee vaimonsa ja tyttärensä pähkähulluksi ja kaiken kukkuraksi hän on aina oikeassa. Isoäidit käyvää kipunoivaa taistelua keskenään, milloin mykkäkoulu sen sallii.
Harry-pappa on juutalainen antisemiitti; hänen ikäpolvessaan se ei ollut mitenkään harvinaista. He saivat siitä suhteellisen harmitonta tyydytystä, jota kaasukammiosukupolvelle ei enää suotu.
Paitsi että tuo kaasukammio-maininta on ainoa romaanissa, mikä viittaa tuleviin tapahtumiin, kirjailija itse selvisi hengissä keskitysleiriltä. Siinäkin mielessä tämä on poikkeus juutalaisista kertovissa viime vuosisadan alun romaaneissa. Ja kirjailija voi kirjoittaa esimerkiksi tuollaisen hätkähdyttävän kuvauksen.
Gittelin maailmaa täydentävät omat mielikuvitushahmot, joiden kanssa voi tarpeen tullen paeta aikuisten hölmöyksiä. Tyhmä neitsyt kasvaa päähenkilönsä myötä. Ajan mittaan yhteiskunnallinen levottomuus lisääntyy, asunto- ja vuokramarkkinat hiipivät mukaan ja tuovat palettiin tummempia värejä. Samanaikaisesti aikuisten maailma aiheuttaa Gittelille useamman pettymyksen. Se on romaanille eduksi, vaikka tuleekin hieman äkkinäisesti ja vaikka nämä perhe- ja sukutarinan ihmissuhdekuvaukset ovatkin harvinaisen herkullisia. Aika sinisilmäisestä tytöstä on kasvanut tarkkavainuinen itsenäinen nuori nainen, joka näkee entistä paremmin aikuisten pelien taakse.
Voi olla, että minusta tympeältä kuulostava nimi - viittaa raamatun opettavaiseen kertomukseen viisaista ja tyhmistä neitsyistä ja heidän tavastaan hoitaa öljyruukkujaan - viivytti tutustumistani tähän kaikin puolin viihdyttävään ja viisaaseen romaaniin. Suomennos on loistava, kieli muovautuu täydellisesti pikkuvanhan lapsen ja kasvavan nuoren maailmaan. Kiitos ja kumarrus Sanna van Leeuwen!
Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Een dwaze maagd, 1959, suomentanut Sanna van Leeuwen
Gummerus, 2015, 190 s
lauantai 19. lokakuuta 2019
Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli.
Espanjan katalaanit protestoivat näinä päivinä Barcelonan kaduilla. Plaça del Diamant, Timanttiaukio löytyy edelleen sieltä, ilmeisesti ihan kaupungin sydämessä. Tänne katalonian kielellä kirjoittanut Mercè Rodoreda sijoittaa samannimisen romaaninsa tapahtumat ja henkilöt. Enkä ole koskaan lukenut mitään tämän tapaista. Tarkoitan sen mystistä tapaa imeä lukija magneettikenttäänsä.
Natàlia, minäkertoja kohtaa nuorena naisena itsevarman pojan, Quimetin, joka päättää ensinäkemältä, että tytöstä tulee hänen kuningattarensa, vaimonsa. Tytöltä ei sen kummemmin kysytä, hän alistuu, köyhänä ja äidittömänä hänen sisältään on kadonnut kyky haluta mitään itselleen. Mies ei välitä edes hänen oikeasta nimestään, vaan nimeää hänet uudelleen Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Se siitä kuningattaresta. Häntä käskevät ensinnä mies, sitten isä, sitten miehen kaverit, sitten Enriqueta-rouva... Nuorta naista viedään kuin juhtaa remontoitavaan vuokra-asuntoon, palvelemaan miestään ja tämän ystäviä, valmistamaan aterioita, ja kuulostelemaan miehensä vaivoja ja olotiloja. Ei niin, etteikö rakkauttakin olisi, mustasukkaisuutta myös puolin ja toisin.
Aika on Timanttiaukiossa Espanjan sisällissodan kynnyksellä 1930-luvulla. Ulkona Barcelonan kaduilla tunnelma kiristyy köyhien ja varakkaampien työnantajien välillä. Sisällissota lähestyy, miehet lähtevät tasavaltalaisten puolella sotaan, Espanjan kansalliskaartia vastaan. Barcelona on tasavaltalaisen Espanjan pääkaupunki. Natàlialla on kaksi pientä lasta ja 4-kymmenpäinen kyyhkysparvi hoidettavanaan.
Onko nainen jotenkin simppeli, hidasälyinen vai miksi hän alistuu aina lisääntyvään raadantaan ja näyttää sopeutuvan kaikkeen? Naisen identiteetti on hajonnut kokonaan, tallottu katukiven rakoihin, ja vasta yksinäisyys irrottaa hänet näkemään itsensä. Sitä ennen Natàlia kuvailee tarkkaan askareensa, kyyhkysten hoidon, kotinsa sisustuksen, siivoamansa talon kerrokset, pöydät ja pöytäliinat, sen pihan portit ja tavat soittaa kelloa jotta portti avattaisiin, talon koppavan isännän, joka tietää puolensa ja oikeutensa ja miten siivoojan tuntipalkka lasketaan. Mutta vasta kyyhkysistä hän huomaa voivansa päättää jostain enemmästä kuin kyyhkynen.
Ja kotilo, joka oli onnistunut sulkemaan sisäänsä kaikki meren valitukset, oli minulle enemmän kuin ihminen. Yksikään ihminen ei pystyisi elämään jos sen sisällä kävisi koko ajan sellainen kohin. Ja kun pyyhin pölyjä kotilosta, kuuntelin aina hetken sitä ääntä.
Timanttiaukiota ja sen via dolorosaa keventää siellä kulkevien ihmisten, nuorten miesten ja naisten, ystävien, naapurinrouvien elämänmakuinen, kaunistelematon mutta myös vivahteikas kuvaus. Oikeastaan vain 'työtakkiherraksi' kutsuttu varakkaan talon herra edustaa johdonmukaista nilkkiyttä. Muut näyttävät ihmisiltä, enemmän tai vähemmän hyviltä ihmisiltä. Ja heidän muotokuviinsa on sipaistu valoa tuovaa huumoria.
Tietenkin romaani kuvaa suuria ahdingon aikoja, köyhän äidin kamppailua sisällissodan aikana. Natàlia ajautuu äärimmäisiin valintatilanteisiin nälkää näkevien lastensa kanssa. Siitä huolimatta naisen sisäinen maailma kuvataan vahvana, mielikuvituksellisena, rikkaana eikä siitä voi olla kiinnostumatta. Naisen näkemisen tapa on niin haavanlehtimäisen herkkää että sitä on melkein vaikea kestää. Barcelonan kadut, puistojen penkit, aprikoosipuusta lehahtavat linnut samoin kuin kaupassa kiiltelevät oliivitölkit, kaikki on niin läheltä kuvattu että yhdestä lauseesta avautuu ovia; pääsen sisälle niihin huoneisiin, niille kaduille. Koko sisukkaan naisen maailmaan, josta lopulta löytyy aikaa unille, ja tajunnanvirtamaiselle ajatusten vyörylle.
Ja tunsin ajan kulumisen voimakkaasti. En tarkoita pilvien ja auringon ja sateen ja yötä koristavien tähtien aikaa, en keväiden enkä syksyjen aikaa keväiden ja syksyjen toistuvassa virrassa, en aikaa joka laittaa puihin lehdet ja repii ne pois, en sitä joka saa kukat puhkeamaan ja lakastumaan ja maalaa ne värikkäiksi, vaan sisälläni etenevää aikaa, jota ei voi nähdä mutta joka muovaa vähitellen meitä kaikkia.
Mercè Rodoreda: Timanttiaukio
La plaça del Diamant, 1962, suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Otava, 1988, 207 s
tiistai 15. lokakuuta 2019
Teatteri- ja elokuvahuvia syysväreissä ja taas yksi kirja keskeytetty
Sapiens, Kansallisteatteri
Oli pelättävissä, että kävelemme kohti liian älyllistä, kuivakiskoista, akateemista esitystä. Yuval Noah Hararin Sapiens -teoksen näyttämöllepano vaikutti sellaiselta ansalta. Meillä oli vielä jälkimakua hieman vastaavanlaisesta - etukäteen ajateltuna - Turun kaupunginteatterin näytelmästä pari vuotta sitten. Tekijöinä oli iso joukko yliopistotaustaisia ihmisiä. Esitelmää pukkasi antropologiasta ja muusta. Haukotutti. Ei innostanut, eikä varsinkaan naurattanut. Eihän sen komedia pitänytkään olla, mutta parhaimmillaan mikä hyvänsä taide on silloin kun nokkela huumori yhdistyy oppineisuuteen.
Joka tapauksessa Hararia olimme lukeneet ja sopivasti innostuneet tämän viime vuosina maailman valloituksensa tehneen israelilaisen historioitsijan ja tietokirjailijan teeseistä.
Ensin oli pimeää. Totaalinen pimeys teatterissa, jossa istutaan vieri vieressä loppuunmyydyssä näytöksessä. Tukala hetki, mietin nouseeko paniikki ja missä ajassa. Näin mentiin ihmiskunnan alkuun, meidän yhteiseloomme muiden homo-sukuisten apinoiden kanssa. Luontodokumentin tyyppinen selostus kertoi, miksi juuri sapiens raivasi muut tieltään. Opittiin tulenteko, maan muokkaus ja samalla syötävän lihan kypsennys. Muilta apinoilta meni tuntikausia raa'an lihan pureksimiseen, kun meikäläiset nieleskelivät pehmenneen ateriansa.
Siitä alkoi pikkuhiljaa maanviljelys ja eläinten käyttö ihmisen ravinnontuotannossa, kotieläiminä. Ihmiset sosiaalistuivat, erottivat omansa aidoilla, jäivät paikoilleen. Sieltä, maanviljelyksestä asti ovat peräisin välilevyn pullistumat, niveltulehdukset ja tyrät eli siis alati vähenevä liikkuminen, joka piti keräilevän ja metsästävän ihmisen luonnollisella tavalla kunnossa.
Ihmisten kesken syntyi hierarkioita. Kuplia. Niiden ylläpitämiseksi tarvittiin tarinoita, myyttejä, uskontoja, myöhemmin nationalismia, kommunismia, kapitalismia. Kaikki aseita huonompiosaisten pitämiseksi kurissa.
Ymmärrän uskontojen ja nationalismin tarinoiden hyvinkin yhdistyvän myytteihin, mutta en sitä, että poliittiset ideologiat kommunismi, kapitalismi tai natsismi rinnastetaan niihin. Minusta ne ovat poliittisia malleja, joilla yritetään ehdottaa mihin suuntaan yhteiskuntia niiden kannattajien mielestä pitäisi viedä. Joka tapauksessa tässä oli minulle tuttua juttua Hararin 21 Oppitunnista maailman tilasta, jonka olen lukenut. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka sokeuttavaa aikojen muuttuessa on tukeutua vanhoihin ja rajoittaviin tarinoihin, kun jokaisen ihmisen olisi syytä ajatella omilla aivoillaan ja seurata valppaasti ajan muutoksia.
Näyttämöllä persoonattomat, naamiomaiset ihmishahmot esittivät eri aikoja ihmisen historiassa. Mutta siinä, missä pientä ennakkoluuloa aiheuttava kokemuksemme oli jäykistynyt kuivakiskoiseksi esitelmäksi, Kansallisteatterin Sapiens onnistui olemaan yllätyksellinen ja virkistävä tapa esittää ei niinkään helppo kuvaelma Hararin ajatuksista ihmisestä ekologisena sarjamurhaajana, jolla kuitenkin on päässään moninaisia mahdollisuuksia erilaisiin valintoihin. Ja kyllä nuo persoonattomat hahmot sitten pokkasivat esiripun edessä innokkaiden aplodien kaikuessa.
Töölönlahti kylpi auringossa ja yön sateen kostuttamat puunrungot hehkuivat hiilenmustina hunajaisten lehvästöjen lomassa.
Elokuva: Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta
Ohjaus Nick Broomfield
UK, 2019
En ole varsinaisesti fanittanut Leonard Cohenia, vaikka olen nähnyt aiemmin konserttitaltiointeja ja hänessä vahvan tulkitsijan. Matalasti muriseva ääni sopii täydellisesti noihin klassikkokappaleisiin. Kävin jopa hänen viimeisimmässä konsertissaan Suomessa Hartwall-areenassa. Poistuimme väliajalla, koska istuimme katon rajassa, näimme alhaalla kirpun kokoisen miehen hatun alla eikä se areena sopinut ollenkaan niihin kappaleisiin. Todella räikeä epäsopivuus.
Elokuva kiinnosti dokumenttina tietystä ajasta. Marianne oli norjalainen nuori nainen, ja heidän rakkaustarinastaan elokuva alkaa. Elokuva koostuu aika sumeista vanhoista valokuvista, filminpätkistä ja haastatteluista. Cohenin musiikki soi dokumentissa yllättävän vähän, mikä oli pettymys, koska nykyisissä elokuvateattereissa on niin hyvä äänentoisto että mielellään sitä olisi enemmän kuunnellut. Esimerkiksi Kaurismäen Le Havren jälkeen minun oli hankittava Renegades CD, jossa soi ihana Matelot.
Cohen ja Marianne Ihlen tapasivat Kreikassa Hydran saarella 60-luvulla. Sinne muotoutui ajan hengessä jonkin näköinen hippiyhteisö taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita, jotka elelivät vapaan rakkauden, pilvenpolton, taiteen ja yleisen nautiskelun ilmapiirissä. Se sopi joillekin, monille ei, eikä yleisesti lapsille, jotka jäivät tuuliajolle ja päätyivät alkoholismiin, huumeisiin, tai laitoksiin, kuten Mariannen Axel-poika.
Leonard Cohen selvisi voittajana ja palasikin usein saarelle. Marianne ei oikein selvinnyt, sillä hän kantoi sitä samaa traumaa kuin kaikki naistenmiesten entiset rakastetut: ei olisi halunnut miestä jakaa, mutta joutui pakon edessä. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä Cohen oli lähes pakkomielteenomaisesti kiinnostunut naisista ja seksistä. Hän kiitti onneaan, että oli nuori 60-luvulla, jolloin sai heittäytyä täysillä nauttimaan kaikkialla eteen tulevista rakkauden hetkistä. Aika ärsyttävää oli nähdä muusikon roolipeli: naisvaltaiset katsomot näkivät synkistelevän, yksinäisen, masentuneen runoilijan, jolle tarjosivat lohtua. Yksityisesti läheiset, miehet ja naiset kertoivat että hän oli 'hauska heppu'. Se ei vain sopinut estradille. Eikä arki sopinut runoilijalle. Dokumentissa oli eräs vanhempi nainen (eksä?), jonka hauskat lohkaisut osuivat maaliin. Naisten silmät totisesti säihkyivät, kun pääsivät Cohenin lähietäisyydelle. Joku sanoikin, että yksi yö Cohenin kanssa on parempaa kuin koko elämä tylsän tyypin kanssa. Yllättävän hapokasta oli kiertue-elämäkin 70-luvulla, ei luulisi esiintymisestä tulevan mitään lsd-pöllyissä.
Marianne ja Leonard poistuivat keskuudestamme vain kolmen kuukauden sisällä toisistaan. Dokumentti oli mielenkiintoinen ja hyvin kasattu eikä kuvien laatu haitannut. Antoipa käsityksen ajan kulumisesta. Kuten tietenkin päähenkilöidenkin fyysinen olemus. Musiikin vähäisyys oli kuitenkin väärin meitä katsojia/kuulijoita kohtaan.
Keskeytin taas yhden kirjan: En vain jaksanut lukea Viv Groskopin: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Sitä kehuttiin kovasti lehtiartikkelissa. En oikein jaksanut hänen analyysejään tyyliin "Kappas, Tolstoihan tietää paljon elämästä. Hän kuvaa ihmisiä, joiden elämä on sekaisin, koska se on normaalia, rehellistä ja todellista." Brittiläinen kirjailija on oikein pätevä kirjoittamaan kirjan, venäjän kielen maisteri, toimittaja ja stand-up koomikko. Voi olla että tuo sitaattikaan ei tee kirjalle oikeutta. Näin kävi. Luin venäläisiä klassikkoja nuorempana, monia kahteen kertaan.
Oli pelättävissä, että kävelemme kohti liian älyllistä, kuivakiskoista, akateemista esitystä. Yuval Noah Hararin Sapiens -teoksen näyttämöllepano vaikutti sellaiselta ansalta. Meillä oli vielä jälkimakua hieman vastaavanlaisesta - etukäteen ajateltuna - Turun kaupunginteatterin näytelmästä pari vuotta sitten. Tekijöinä oli iso joukko yliopistotaustaisia ihmisiä. Esitelmää pukkasi antropologiasta ja muusta. Haukotutti. Ei innostanut, eikä varsinkaan naurattanut. Eihän sen komedia pitänytkään olla, mutta parhaimmillaan mikä hyvänsä taide on silloin kun nokkela huumori yhdistyy oppineisuuteen.
Joka tapauksessa Hararia olimme lukeneet ja sopivasti innostuneet tämän viime vuosina maailman valloituksensa tehneen israelilaisen historioitsijan ja tietokirjailijan teeseistä.
Ensin oli pimeää. Totaalinen pimeys teatterissa, jossa istutaan vieri vieressä loppuunmyydyssä näytöksessä. Tukala hetki, mietin nouseeko paniikki ja missä ajassa. Näin mentiin ihmiskunnan alkuun, meidän yhteiseloomme muiden homo-sukuisten apinoiden kanssa. Luontodokumentin tyyppinen selostus kertoi, miksi juuri sapiens raivasi muut tieltään. Opittiin tulenteko, maan muokkaus ja samalla syötävän lihan kypsennys. Muilta apinoilta meni tuntikausia raa'an lihan pureksimiseen, kun meikäläiset nieleskelivät pehmenneen ateriansa.
Siitä alkoi pikkuhiljaa maanviljelys ja eläinten käyttö ihmisen ravinnontuotannossa, kotieläiminä. Ihmiset sosiaalistuivat, erottivat omansa aidoilla, jäivät paikoilleen. Sieltä, maanviljelyksestä asti ovat peräisin välilevyn pullistumat, niveltulehdukset ja tyrät eli siis alati vähenevä liikkuminen, joka piti keräilevän ja metsästävän ihmisen luonnollisella tavalla kunnossa.
Ihmisten kesken syntyi hierarkioita. Kuplia. Niiden ylläpitämiseksi tarvittiin tarinoita, myyttejä, uskontoja, myöhemmin nationalismia, kommunismia, kapitalismia. Kaikki aseita huonompiosaisten pitämiseksi kurissa.
Ymmärrän uskontojen ja nationalismin tarinoiden hyvinkin yhdistyvän myytteihin, mutta en sitä, että poliittiset ideologiat kommunismi, kapitalismi tai natsismi rinnastetaan niihin. Minusta ne ovat poliittisia malleja, joilla yritetään ehdottaa mihin suuntaan yhteiskuntia niiden kannattajien mielestä pitäisi viedä. Joka tapauksessa tässä oli minulle tuttua juttua Hararin 21 Oppitunnista maailman tilasta, jonka olen lukenut. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka sokeuttavaa aikojen muuttuessa on tukeutua vanhoihin ja rajoittaviin tarinoihin, kun jokaisen ihmisen olisi syytä ajatella omilla aivoillaan ja seurata valppaasti ajan muutoksia.
Näyttämöllä persoonattomat, naamiomaiset ihmishahmot esittivät eri aikoja ihmisen historiassa. Mutta siinä, missä pientä ennakkoluuloa aiheuttava kokemuksemme oli jäykistynyt kuivakiskoiseksi esitelmäksi, Kansallisteatterin Sapiens onnistui olemaan yllätyksellinen ja virkistävä tapa esittää ei niinkään helppo kuvaelma Hararin ajatuksista ihmisestä ekologisena sarjamurhaajana, jolla kuitenkin on päässään moninaisia mahdollisuuksia erilaisiin valintoihin. Ja kyllä nuo persoonattomat hahmot sitten pokkasivat esiripun edessä innokkaiden aplodien kaikuessa.
Töölönlahti kylpi auringossa ja yön sateen kostuttamat puunrungot hehkuivat hiilenmustina hunajaisten lehvästöjen lomassa.
Elokuva: Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta
Ohjaus Nick Broomfield
UK, 2019
Pari kuvaa kauniista Turusta.
En ole varsinaisesti fanittanut Leonard Cohenia, vaikka olen nähnyt aiemmin konserttitaltiointeja ja hänessä vahvan tulkitsijan. Matalasti muriseva ääni sopii täydellisesti noihin klassikkokappaleisiin. Kävin jopa hänen viimeisimmässä konsertissaan Suomessa Hartwall-areenassa. Poistuimme väliajalla, koska istuimme katon rajassa, näimme alhaalla kirpun kokoisen miehen hatun alla eikä se areena sopinut ollenkaan niihin kappaleisiin. Todella räikeä epäsopivuus.
Elokuva kiinnosti dokumenttina tietystä ajasta. Marianne oli norjalainen nuori nainen, ja heidän rakkaustarinastaan elokuva alkaa. Elokuva koostuu aika sumeista vanhoista valokuvista, filminpätkistä ja haastatteluista. Cohenin musiikki soi dokumentissa yllättävän vähän, mikä oli pettymys, koska nykyisissä elokuvateattereissa on niin hyvä äänentoisto että mielellään sitä olisi enemmän kuunnellut. Esimerkiksi Kaurismäen Le Havren jälkeen minun oli hankittava Renegades CD, jossa soi ihana Matelot.
Cohen ja Marianne Ihlen tapasivat Kreikassa Hydran saarella 60-luvulla. Sinne muotoutui ajan hengessä jonkin näköinen hippiyhteisö taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita, jotka elelivät vapaan rakkauden, pilvenpolton, taiteen ja yleisen nautiskelun ilmapiirissä. Se sopi joillekin, monille ei, eikä yleisesti lapsille, jotka jäivät tuuliajolle ja päätyivät alkoholismiin, huumeisiin, tai laitoksiin, kuten Mariannen Axel-poika.
Leonard Cohen selvisi voittajana ja palasikin usein saarelle. Marianne ei oikein selvinnyt, sillä hän kantoi sitä samaa traumaa kuin kaikki naistenmiesten entiset rakastetut: ei olisi halunnut miestä jakaa, mutta joutui pakon edessä. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä Cohen oli lähes pakkomielteenomaisesti kiinnostunut naisista ja seksistä. Hän kiitti onneaan, että oli nuori 60-luvulla, jolloin sai heittäytyä täysillä nauttimaan kaikkialla eteen tulevista rakkauden hetkistä. Aika ärsyttävää oli nähdä muusikon roolipeli: naisvaltaiset katsomot näkivät synkistelevän, yksinäisen, masentuneen runoilijan, jolle tarjosivat lohtua. Yksityisesti läheiset, miehet ja naiset kertoivat että hän oli 'hauska heppu'. Se ei vain sopinut estradille. Eikä arki sopinut runoilijalle. Dokumentissa oli eräs vanhempi nainen (eksä?), jonka hauskat lohkaisut osuivat maaliin. Naisten silmät totisesti säihkyivät, kun pääsivät Cohenin lähietäisyydelle. Joku sanoikin, että yksi yö Cohenin kanssa on parempaa kuin koko elämä tylsän tyypin kanssa. Yllättävän hapokasta oli kiertue-elämäkin 70-luvulla, ei luulisi esiintymisestä tulevan mitään lsd-pöllyissä.
Marianne ja Leonard poistuivat keskuudestamme vain kolmen kuukauden sisällä toisistaan. Dokumentti oli mielenkiintoinen ja hyvin kasattu eikä kuvien laatu haitannut. Antoipa käsityksen ajan kulumisesta. Kuten tietenkin päähenkilöidenkin fyysinen olemus. Musiikin vähäisyys oli kuitenkin väärin meitä katsojia/kuulijoita kohtaan.
Keskeytin taas yhden kirjan: En vain jaksanut lukea Viv Groskopin: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Sitä kehuttiin kovasti lehtiartikkelissa. En oikein jaksanut hänen analyysejään tyyliin "Kappas, Tolstoihan tietää paljon elämästä. Hän kuvaa ihmisiä, joiden elämä on sekaisin, koska se on normaalia, rehellistä ja todellista." Brittiläinen kirjailija on oikein pätevä kirjoittamaan kirjan, venäjän kielen maisteri, toimittaja ja stand-up koomikko. Voi olla että tuo sitaattikaan ei tee kirjalle oikeutta. Näin kävi. Luin venäläisiä klassikkoja nuorempana, monia kahteen kertaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)