Elämäni kirjojen kertomana

Lisäsin ajankohtaisen kuvan: 1. lokakuuta ja liekehtivät vaahterat.

Innostuin minäkin tästä kirjanimileikistä, joka kai alkoi Kirjasähkökäyrä -blogista. Vaikka ensin olin varma, että tuohon en ainakaan lähde. Lopulta olikin aika hauskaa etsiä sopivia jatkoja noihin eri kohtiin. Ja tuli kahlattua läpi vanhoja luettuja, mikä oli virkistävää sekin.

Lapsena olin: Kontallaan

Nyt olen: Homo aboensis

Haluaisin olla: Maan päällä

Ominaisuuteni, josta en luovu: Identiteetti

Taito, jota haluan kehittää: Uiden kotiin

Kotini: Ainoa mikä jää

Elämäni: Oppiaika eli nautintojen kirja

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Järjen valossa

Asia, jota ilman en voisi elää: Kaikki laulavat linnut

Asia, jota en haluaisi kokea: Sodan kauneus ja kauheus

Työni: Syvien pohdintojen jaosto

Työpöydälläni: Siivoojan käsikirja

Yöpöydälläni: Ristivetoa

Antavat voimaa: Ruutia valkokankaalla

Vievät voimia: Joka veljeään vihaa


Haaveilen: Minä en pelkää (Io non ho paura)

Viestini ystävälle: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Minua mietityttää usein: Erään katoamisen anatomia

Minua pelottaa joskus: Demokratian kuolema

Tulevaisuudensuunnitelmani: Takaisin luontoon

Korjaus Työpöydällen 2.10. Yhtä ja toista jää kesken ei ollut kirja. Vaikka olisi sopinut hyvin työpöydälleni, vaihdoin nyt oikeaan opukseen.

Jennifer Clement: Basquaitin leski - Rakkaustarina

Tutustuin Jennifer Clementiin viime vuonna Helsingin kirjamessuilla. Hän on kansainvälisen PENin pääjohtaja. Luin aiemmin hänen tuoreimman romaaninsa Rakkaudesta aseisiin. Kansiliepeessä hänet mainitaan yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi, mutta Wikipedian amerikkalais-meksikolainen lienee hänelle oikeampi kansallisuusmäärite. Hän on asunut Mexico Cityssä yksivuotiaasta asti ja on palannut sinne opiskeluaikojensa jälkeen. Myös kirjamessujen haastattelussa hän painotti, että se kaupunki on hänen kotinsa enemmän kuin mikään muu.

Kirjojen nimet toimivat yllättävästi. Maistoin Basquaitissa jotain ihan muuta, ehkä meksikolaista. Olin autuaan tietämätön taiteilijasta nimeltä Jean-Michel Basquait. Maalausharrastuksestani huolimatta yleissivistykseni taidehistoriasta ja taiteesta on aukkoja täynnä. Yksi aukko tuli tässä vähän paikattua, ja nykyään Google auttaa, voi tutkia k.o. taiteilijan teoksia ja lukea muuta oheistietoa. Jean-Michel Basquait oli haitilaisen isän ja puertoricolaisen äidin poika, ensimmäinen maailman taidepyhättöihin noussut musta kuvataiteilija, jonka teoksista maksetaan omaisuuksia. Taiteilijuus alkoi graffiteista New Yorkin slummeissa ja metrojunissa. Miehellä oli sekä nais- että miespuolisia rakastettuja, mm Andy Warhol, Keith Haring ja Madonna. New Yorkin taidepiireissä hänellä oli nimekkäitä tuttuja William Burroughsista Allen Ginsbergiin. 

Suzanne Mallouk on se tyttöystävä ja rakastettu, jonka näkökulma värittää tämän kaunokirjallisen sukelluksen Basquaitin taiteeseen ja elämään, huumeiden täyteiseen ja itsetuhoiseen. He eivät koskaan avioituneet, mutta ennakoivasti eräs ystävistä antoi Suzannelle nimen Basquaitin leski, miehen vielä eläessä. Melkein suuremman vaikutuksen teki Suzannen elämänkäänteistä lukeminen ennen taiteilijan muusa-kautta. Niistä pätkistä muodostuu kuva erityisestä tytöstä, leikkisästä, pelottomasta, hyvin empaattisesta. Vähän saman tapainen kovia kokenut, mutta inhimillisyytensä säilyttänyt tyyppi kuin Lucia Berlin. Vielä sinä lyöt maailman hepnaadilla, sanoo Suzannen äitikin

Suzanne osaa neuloa, luistella, laulaa, ennustaa kädestä ja polttaa askikaupalla tupakkaa lämpimikseen. Pikkutytöistä hän on aivan ihana, koska sanoo: "Hei neitiseni, kuulen sydämesi sykkeen." Kuin soittorasia.

Itse taiteilijaelämän kuvaus on yhtä rankkaa luettavaa kuin yleensäkin huumeiset syöksykierteet ja vielä rankemmaksi sen tekee köyhästä menestyneeksi ja varakkaaksi nopeasti nousseen lahjakkuuden tuhon tie. Menestyksestä näyttää seuraavan vain helppo kokaiinin ja heroiinin saatavuus. Sen sijaan aivan lumoavaa on Clementin kieli, se on runoa ja tanssia, leikkiä, valoa ja värejä. Hän maalaa tekstillään sivun kokoisia graffiteja, nopeita irrallisia väläyksiä. Vaikuttaa, että juuri tällaisen romaanin, ekspressiivisen ja yllätyksellisen nämä rakastavaiset ansaitsivat. Taiteilija voisi arvostaa tätä kuvaa, rujoa ja rajua. Musta huumori kukkii, jääkaapista löytyy punaiset korkokengät ja rahaa. Sama jääkaappi huutokaupataan myöhemmin viidellätuhannella dollarilla Andy Warholille, sen on Jean piirustellut täyteen kuvia. 

Jeanin, Basquaitin taiteella on missionsa: mustan taiteilijan on päästävä museon seinälle. Ja siinä tehtävässä hän onnistuu paremmin kuin hyvin. Siitä huolimatta, että taksit eivät pysähdy hänen merkeistään edes siinä vaiheessa kun hän kulki Armanin puvuissa, viisituhatta dollaria taskussaan. Siinä tämä pari muistuttaa toisiaan, kumpikaan ei piittaa rahasta. Suzannea ei osteta tuhatlappusilla silloinkaan kun hän tarjoilee työkseen kuppilassa. Heitä yhdistää myös rasismin kohtaaminen ja sen vastustaminen. Suzanne on isänsä puolelta puoliksi arabi.

Tarina kulkee Clementin runollisina kuvauksina, joita seuraa Suzannen omaääninen ja konkreettisempi muisto samasta aiheesta. Se toimii hyvin, koska ajoittain huumekaaos alkaa rasittaa. Tulee mieleen se kerta, kun join viskiä kuunnellessani Tom Waitsia. Tunnelmaan pääseminen tuntui vaativan sitä. En silti laulanut ja lopetin sen tunnelmoimisenkin. Sitä lähestymistapaa en tässäkään kaivannut.

Tämä proosakollaasi on paitsi rakkaustarina myös tarina suuresta ystävyydestä, Suzanne Malloukin ja Jennifer Clementin. Päättelen, että se elää edelleen vahvana. Kuten Suzannekin, joka työskentelee nykyään riippuvuutta hoitavana psykiatrina ja psykoterapeuttina New Yorkissa - ja suoritti tutkintonsa vieläpä korkeimmilla arvosanoilla. 

Kiitos Terhi Kuusistolle hienosta suomennoksesta.

Jennifer Clement: Basquaitin leski - Rakkaustarina
Widow Basquait - A Love Story, 2014, suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2015, 224 s

Basquaitin leski oli lukuseurana tänä viikonloppuna, kun laitoimme kesämökin, veneen, kajakit etc talviteloille. Näkemiin kesä. 

Kim Thúy: Ru

Lisää pakolaisia tällä kanavalla. Nyt Vietnamin venepakolaisia matkalla Siaminlahden yli Vietnamista Malesiaan ja sieltä pakolaisleirin kautta edelleen Kanadaan.

Kaikki Kim Thúyn Russa on pientä ja siroa ja kaunista, alkaen kirjoittajasta, kirjan kannesta itse romaaniin - sen kolibrimaisen nopeisiin muistojen väläyksiin. Kirjailija vieraili viime keväänä Helsinki Litissä. Haastattelu oli yhtä nopeaa kikatusta sekin. Kirjailijan sisällä näytti lymyilevän stand up-koomikko, kaikelle nauramisen, ja naurattamisen, jopa provosoinnin halua. Elämä on taistelua, jossa suru tietää tappiota. Semmoinen eetos näyttää iskostetun syvälle tähän vietnamilaiseen perheeseen. Se ei ehkä ole poikkeuksellista; omat havaintoni Suomen vietnamilaistaustaisista vahvistavat kuvaa itseltään paljon vaativista ja työteliäistä ihmisistä.

Omaelämäkerrallinen muistelma lehahtaa kevyesti muistosta toiseen, vaikka ne muistot ovat todella raskaita. Veneestä pudonneita, mereen kadonneita lapsia, ankaraa kasvatusta, suuren perheen elämää teltassa valkoisia matoja kuhisevassa mutapellossa, köyhyyttä ja prostituutiota. Karseisiin kokemuksiin, mukaanluettuna läheisten seksuaalinen hyväksikäyttö, suhtaudutaan näennäisen kevyesti, kuin ne olisivat normaalia ihmisen arkea.  Pelastuminen leiriltä uuteen elämään Kanadassa lienee ollut niin suuri kontrasti, että koko pieni teos sädehtii rakkautta ja kiitollisuutta, kaikesta.

Ru merkitsee vietnamissa kehtolaulua ja tuudittamista. Romaaniksi tätä kannessa kutsutaan, mutta enemmän tämä on assosiaatioista kutoutuva muistelma, kieleltään paikoitellen vuoripuron kirkas. Välillä purossa töksähti esille kivi, jokin kulttuurillinen vieraus eli kuvaus, jota oli vaikea käsittää. Usein se liittyi  kasvatukseen, tietynlaiseen kovuuteen. Tämä tuli esille varsinkin äidin suhteen, jota kirjailija arvostaa äidin vaatimuksista huolimatta. Äiti sanoi, että silmiäni voitaisiin ehkä suurentaa ja jopa hörökorvilleni olisi kenties tehtävissä jotakin. Äiti hioo tyttärestään menestyjää.

Ennen Vietnamin sotaa ja kommunistien valtaantuloa perhe oli varakas. Varallisuus oli pakomatkalla mukana jalokivinä, muoviseen rannerenkaaseen piilotettuna - joka lopulta katosi perheeltä. Perhe päätyi aluksi Quebecin lähistölle, Granbyn kaupunkiin. Vaikka perhe aloittaa alusta, siivoojina, vastaanottoa kuvataan sydämelliseksi. Tässä minua huvitti paikallisen luonnontieteilijän innokkuus esitellä tulokkaille luontoa, tietämättä että näille valtavien paarmojen surina oli ollut arkea pakolaisleirillä.

Meidän ei tarvinnut olla hiljaa, että olisimme kuulleet niiden pörinän. Nyt luonnontieteilijäoppaamme kehotti kuiskaten meitä kuuntelemaan hyönteisten surinaa ja kannusti meitä yrittämään ymmärtää sitä.

(Huvitti siksikin, että tästä kuvauksesta tuli oitis mieleen traaginen tapaus. Tai no, ei siis huvittanut se traaginen osa vaan sitä edeltävä...Suomeen asettunut, ranskalainen luonto-opas Dominique Arduin oli meidän Vierumäellä järjestetyn työpaikan virkistysseminaarin ohjelmassa. Hän vei meidät suomalaiset läheiseen metsään kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Hihitellen eräs kollega kuiskasi, että kohta varmaan syödään jäkälää. Metsä ei meille ollut kovin outo paikka, eikä hiljaisuuskaan. Tuo ei vielä ollut traagista, mutta Dominique Arduin oli. Hän katosi jossain Jäämerellä matkallaan yksin hiihtäen kohti Pohjoisnapaa. Tavoite oli onnistua siinä ensimmäisenä naisena.)

Äitinä Kim Thúy ei näytä jatkavan oman äitinsä tyyliä, vaan hän on täynnä rakkautta poikiaan kohtaan, ei niinkään vaatimuksia. Varsinkin autistipojastaan hän kirjoittaa kauniisti, kunka tätä on rakastettava matkan päästä, koskettamatta, mutta hänen ansiostaan jokaisesta ilon kipinästä on tullut siunaus. Koko laaja suku - nimettömät mutta numeroidut - milloin täti numero neljä, milloin eno numero kaksi nostavat hauskoja, haikeita ja surullisia muistikuvia, joita kirjailija purkaa kiinnostavasti ja monivivahteisesti. Monessa kuvauksessa sivutaan erotiikkaa aika epäsovinnaisella tavalla.

Täti numero kahdeksan on minulle kuin isosisko. Hän kuvaili minulle, millaisen värähdyksen oli kokenut kuullessaan sanan "jumalatar". Sen oli kuiskannut hänen korvaansa eräs mies, kun täti oli istunut äidiltäni salassa polkupyöränsä tangolla miehen syleilyssä. Nimenomaan täti numero kahdeksan opetti minut nauttimaan hetken huumasta, ohimennen lausutusta imartelusta ja varastetuista tuokioista. 

Kim Thúy palaa myöhemmin Hanoihin ja havaitsee pakolaisena toteuttaneensa amerikkalaisen unelman, mutta samalla menettäneensä oikeuden esittää vietnamilaista. Kotona Montrealissa hän on automaattisesti erillinen ulkonäkönsä takia. Tähän tietynlaiseen ikuiseen kodittomuuteensa hän on päättänyt valita itselleen sopivan suhtautumisen, rakastavan. Sen hän vakuuttaa olevan itselleen helppoa, sillä hän on perinyt isältään pysyvän tyytyväisyyden tunteen.

Hän nauttii elämänsä jokaisesta tuokiosta niin kuin se olisi aina se paras ja ainoa, hän ei vertaile eikä mittaa. Sen vuoksi hän huokuu aina täyttä ja kauneinta onnea, ihan sama seisooko hän hotellin portaikossa lattiarätti kädessä vai istuuko hän limusiinissa strategianeuvottelussa ministerinsä kanssa.

Kuulostaa buddhalaiselta.

Haastattelussa Kim Thúy kertoi kirjoittaneensa kirjan työmatkoillaan autoa ajaessaan. Siinäkin saattaa olla mukana iloista liioittelua, mutta toki kirja toisaalta antaa mielikuvan nopeasta assosioinnista. Suomennoksen kaunis kansi täydentää hienosti tyylikästä kirjaa.

Kim Thúy: Ru
2009, ranskasta suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kuvat iStockphoto Shutterstock
Gummerus, 2019, 144 s

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Kaunokirjallisuus avartaa maailmaa ja lisää empatiaa. Totta se on. Kaukana Suomessa, kaukana Algeriasta, lukija voi kokea suurta myötätuntoa kotinsa, kielensä, koko siihenastisen elämänsä menettänyttä vanhenevaa kabyylimiestä kohtaan. Mikä kabyyli? Se on eräs Algerian vanhoista berberiheimoista, jotka asuttivat aluetta, nykyistä Pohjois-Algeriaa jo ennen arabien maailmanvalloitusta.

Ranskalainen Alice Zeniter kertoo Unohtamisen taidossa oman algerialaistaustaisen sukunsa riipaisevan tarinan. Tarina on oikeastaan saumatonta jatkoa eurooppalaisen kolonialismin historiaan, jota lähiaikoina lukemani Tappakaa ne saatanat kuvasi etäämpää ja pidemmällä valotuksella. Vuonna 1986 syntynyt kirjailija palaa romaanissa perheensä ja sukunsa kokemuksiin, aikaan ennen Algerian itsenäistymistä, sisällissotaan ja sotaan ranskalaisia vallanpitäjiä vastaan. Kirjassa puhutaan sekä maansa menettämisestä että sen unohtamisesta. Romaanin alkuperäinen nimi on menettämisen taidosta, mutta suomennos unohtamisesta. Molemmista on puhe.

Pariisilainen Naïma, galleriassa työskentelevä, moderni kolmekymppinen nainen on kirjan varsinainen kertoja nykyajassa, vaikka ensimmäisessä osassa päähenkilö onkin isoisä Ali, sitten isä Hamid, ja vasta kolmannessa Naïma itse. Hän kertoo isoisänsä Alin ja isänsä Hamidin tiestä kotiseutunsa oliivipuulehdoista Ranskan vankileirejä muistuttaviin olosuhteisiin ja lopulta Ranskan muslimienemmistöisiin lähiöihin, joista nykyään lähinnä uutisoidaan terroristihautomoina.

Yhtä suuren haavan kuin itse sota tekee sodan kaaokseen leikkaama viilto: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Kuka on sankarillinen mujahedin, kuka petturi, yhteistoimintamies, harki? Terroristi vai vapaustaistelija? Harkeiksi kutsuttiin ranskalaisten apujoukkoihinsa värväämiä algerialaisia. Asetelmat vaihtuvat sodassa. Ranskassa pied-noirit, Algerian ranskalaiset ovat itseoikeutettuja kansalaisuuteen ja ihmisen elämään, mutta muiden, aiempien ystävien kohdalla ovet sulkeutuvat. Isoisä Ali on entinen sotaveteraani, ranskalaisten mukana jo natseja vastaan taistellut. Nyt hänestä tulee molempien tahojen hylkimä. Nöyryytystä täydentää vaurastuneen ja vahvan patriarkan aseman menetys perheen ja suvun silmissä. Voittajasta tulee häviäjä.

Sitä on itsenäisyyssota: väkivaltaan, johon on syyllistynyt pieni, tavallisesti aivan itsekseen jossakin kellarissa, luolassa tai metsän perukoilla järjestäytynyt vapaustaistelijajoukko, vastataan lähettämällä ammattilaisarmeija kiiltävine tykkeineen tappamaan vapaapäiväänsä viettäviä siviilejä.

Nuori kirjailija kirjoittaa ihailtavan vahvasti ja eläytyvästi isoisänsä aikaisesta, itselleen vieraasta maasta, jonne isoisä Ali kaipaa ja jonka isä Hamid yrittää unohtaa ja vaieta olemattomaksi. Maa ja menneisyys salaisuuksineen kiinnostaa Naïmaa sitä enemmän mitä vähemmän hän saa irti heistä, jotka sieltä lähtivät tai pakotettiin lähtemään.

Romaani jakautuu kolmeen osaan: Isän Algeria, Kylmä Ranska ja Pariisi on yhtä juhlaa eikä jännite putoa missään vaiheessa. Vuosi 1962 on tärkeä jakaja ja sen perhe yrittää myöhemmin pitää piilossa. Kun on silloin poistunut Algeriasta, se kertoo keihin on sodan aikana kuulunut. Maahan jääneillä voi olla monta syytä vihata ja pelätä noita ihmisiä, entisiä naapureita, joiden maille ja taloihin uudet asukkaat ovat asettuneet. Ranskalaiset taas mielellään unohtavat heidän panoksensa. Ranska ompelee suunsa kiinni piirittämällä vastaanottoleirit piikkilanka-aidoin. 

Raastavinta on lukea kuvausta perheen vanhempien toivottomuudesta, kielen ja muun yhteisen katoamisesta. Lapset kasvavat ja oppivat uuden maan tavoille, mutta vanhemmat jäävät neuvottomina ulkopuolisiksi.

Puhuessaan vanhemmilleen he tietävät amputoivansa pois kokonaisen uuden kypsemmän elämän ja heistä tulee taas pikku kabyyleja. Heidän aikuistumiselleen ei ole keskusteluissa sijaa, koska arabia ei seuraa heitä tähän aikaan ja ranska sulkee heidän vanhempansa ulkopuolelle.

Ihmeellisen luontevasti Zeniter maalaa romaanistaan yhä täyteläisemmän sukutarinan. Edellisen sukupolven mykkyys on katkaisemassa yhteyden menneeseen lopullisesti. Sitten tapahtuvat Pariisin terroristi-iskut ja lisääntyvä fokus maahanmuuttajiin saa oman taustan valaisemisen tuntumaan entistä tärkeämmältä Naïmalle.

Kuvaus nyky-Algeriasta näyttää, että tämäkin meillä uutisissa vain taistelevien terroristijoukkojen näyttämönä esitetty maa on monikasvoinen. Tizi Ouzoun maakunta, jonne Naïman matka juurille vie, on vapaamielisempää seutua kuin pääkaupunki Alger, naiset kulkevat paljain säärin, hunnuttomina ja huivittomina, istuskelevat baareissa ja kinastelevat miesten kanssa politiikasta.

Unohtamisen taito on ajankohtainen teemoiltaan, nyt ja ilmeisesti aina. Sodat ja sisällissodat rikkovat koteja ja ihmisiä, ampumahaavojen jälkeen on parannettava henkiset arvet, mutta koti-ikävä jää, karjalaisille yhtä lailla kuin algerialaisille tai syyrialaisille. Kuinka parantua menetyksestä, jatkaa elämää, löytää itsensä ja kotinsa uudelleen? Mikä on seuraavien sukupolvien tapa kohdata historiansa, itsensä?

- Niillä, joista puhun, ei silti ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin yrittää revetä kahteen suuntaan. Kun he syntyivät, Algeria sanoi heidän olevan algerialaisia, koska heidän vanhempansa ovat, ja Ranska sanoi heidän olevan ranskalaisia, koska he syntyivät Ranskan maaperällä, joten he istuivat koko elämänsä virallisestikin kahdella tuolilla, mutta sinä...älä ala esittää algerialaista, jollet aio palata Algeriaan. Mitä hyötyä siitä olisi?

Paikoitellen kielessä kiemurtelee turhan pitkiä lauseita, jotka maistuvat hitusen kömpelöiltä. Viimeiset kaksi vuotta hän on maannut lähinnä Christophen kanssa. Kammottava verbi rakastelulle, huh. Eikö raamatussa puhuta makaamisesta? Abraham makasi Saaran tms. No nämä ovat pikkuriikkisiä kauneusvirheitä loisteliaassa kertomuksessa

Nuori nainen on kirjoittanut mahtavan romaanin painavista aiheista. Ja kuinka kevyen ja vaivattoman tuntuisesti hän tarinaansa kuljettaa, se ei lakannut hämmästyttämästä. Unohtamisen taito on sivistävä sukusaaga historian kautta tähän päivään. Lukemisen juhlaa.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito
L'Art de perdre, 2017, suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2019, 569 s

Turkulainen kehuu Tamperetta

Kävin viikko sitten Tampereella. Teemana ns sales meeting entisten kollegoiden kanssa. Sales meeting on tähän mennessä pidetty Helsingissä, Imatralla, Turussa, Tukholmassa, Tallinnassa ja Madeiralla. Nimi on lainattu entisestä työelämästä, mutta muuta yhteistä niihin miitingeihin ei ole.

Edellisestä Tampere-visiitistäni on kulunut kymmenen vuotta. Nyt keskusta on muutoksen kourissa, kun raitiotie rakentuu halki kaupungin. Se on asiallista toimintaa. Raitiovaunu tuo kaupungille urbaanin luonteen ja nostaa Tampereen entisestään vahvan karaktäärin uusiin ulottuvuuksiin. Kiskot näyttivät jo nyt hyviltä. Vertaamatta tulee mieleen Turun toriparkki, älyttömyyden huippu, joka tuhoaa Turun pientä keskustaa entisestään. Nuo tuhotyöt on Turussa perinteisesti osattu ja on ollut mitä tuhota.

Parasta Tampereella on arkkitehtuuri, sekä uusi että vanha eli se miten vanhat teollisuuslaitokset on osattu säilyttää ja jatkaa niiden elämää. Historia on kaupungin vetovoimalle a ja o ja ö. Ilman ajan kerroksia kaupunki on kokoelma hengettömiä rakennuksia, pahimmillaan rumia ja huonosti rakennettuja. Kuten Helsingissä nyt Kalasatama ja monet pääkaupunkiseudun lähiöt.

Kaupungin keskellä virtaava vesi, sillat ja padot tuovat mieleen Tukholman Mälarin ja meren välissä. Puistot täydentävät maisemaa, puut ja istutukset ovat syyskuun alussa muhkeimmillaan.

Tampereen kauppahalli on kaunis ja tilava, täynnä tuoksuvia leipomoita ja ravintoloita. Tosi tyylikäs ja eläväinen halli.

 Ranskalainen kalakeitto bouillabaisse maistui.

 Mitkä näkymät Pyynikin munkkikahvilan näkötornista! Hienoa harjualuetta isoine mäntyineen.

Nutturat löysällä kävimme illalla katsomassa Tampereen Työväen Teatterin uutta musikaalia Poikabändi. Ei mikään kovin kummallinen juoni toijalalaisista nuorista miehistä matkalla maineeseen, mutta sekä musikaalisesti että tanssi- ja muilta taidoiltaan lahjakas esiintyjäkaarti osasi ja ilo tarttui. Kyllä siinä vanhemmankin naisen silmä lepäsi ja nuoremmat naiset vaikuttivat vaipuvan suorastaan hurmokseen, sen verran paljon poikaenergiaa tarjottiin. Tarina oli viihdyttävä ja oli siellä yksi tyyppi, joka oli vähän enemmänkin nauruhermoja avaava. Hän oli tietenkin ruotsalainen menestysvalmentaja nimeltään Jassen Gripen.

Tampere on komea kaupunki ja sopivan kokoinen, isompi kuin Turku, pienempi kuin Helsinki. Ja jos ei ole Lauri Viidan Moreenia lukenut, se aukko kannattaa paikata. Eikä vain minkään yleisen sivistyksen vaan hienon lukuelämyksen takia.

Kuvat voisivat olla paremmin mietittyjä, parempia. Yleinen seurustelu ja porukassa liikkuminen vähän verottavat havainnointia. Enkä edes ajatellut tätä blogiin lisätä, mutta innostuin oikeasti Tampereesta. Pitää tehdä sinne useammin asiaa. Junamatka Turusta kestää alle pari tuntia. Varför Paris, vi har ju Åbo - kasseja näkee Turussa. Voisi olla tämmöinenkin teksti: Varför Helsingfors - vi har ju Tammerfors! 

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii

Pääsin käymään sadan vuoden takaisessa Bombayssa ja Kalkutassa. Se, ei niinkään murha yhtään missään kiinnosti ensinnä. Dekkarissa joutuu sitten käymään läpi tuota haukotuttavaa murhatutkimustakin. Feministinen painotus auttoi kestämään ja hillitsi kiukkua naisten kokemista vääryyksistä, alistamisesta ja sorrosta. Naisten asema sadan vuoden takaisessa Intiassa ei ollut häävi, eikä se uutisten perusteella ole siitä edes kovin paljoa parantunut. Yhteiskunnallinen ja historiallinen näkökulma, eksotiikan ohella, teki tästä Sujata Masseyn, palkitun dekkarikirjailijan rikosromaanista mielenkiintoisen.Yhdysvaltalaisella kirjailijalla on monikulttuurinen tausta: intialainen isä ja saksalainen äiti.

Päähenkilö Perveen Mistry on vähän päälle parikymppinen neuvokas ja itsenäinen varakkaan perheen tytär. Oxfordissa koulutetulla isällä on lakiasiain toimisto Bombayssa, jossa tytär avustaa isäänsä matkalla kohti täysivaltaista kumppanuutta. Isän kunnianhimoisena tavoitteena on kouluttaa tyttärestä seuraaja itselleen. Hän piti pöydän toista puolta varattuna kaupungin ensimmäiselle naispuoliselle lakimiehelle. Perhe tunnustaa zarathustralaista vanhaa uskontoa, heistä käytetään Intiassa nimitystä parsi. Uskonto on peräisin Persiasta ja sen rituaalit ja tavat on tärkeä yhteisöä lujittava elämän osa, kuten hinduille tai muslimeille heidän sääntönsä. Zarathustralaisuus on maailman suuria uskontoja tasa-arvoisempi naisille.

Epäilyn rikoksesta Perveen haistaa ensinnä varakkaan tekstiilitehtailijan Omar Faridin testamenttia tutkiessaan. Muslimimiehellä on kolme leskeä. Mutta miksi kukin on luovuttanut oman perintöosuutensa hyväntekeväisyyteen? Eristyksessä elävät lesket pitää nuhteessa ja muurien sisällä isän nimeämä edunvalvoja. Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1921. Rinnan varsinaisen rikosvyyhdin kanssa kulkee ajallisesti viisi vuotta aiempi ajanjakso, jolloin Perveenin elämä oli saamassa uuden suunnan  salamarakastumisen jälkeen. Perinteitä uhmaten lopulta perinteiseen suuntaan. Avioliitot kun oli tapana järjestää ja puoliso löytää oman uskonyhteisön sisältä. Avioliitto vie Perveenin Kalkuttaan ja aiheuttaa suuren mullistuksen sekä  tyttären että hänen perheensä elämässä.

Murha Bombayssa on vuoden 2018 rikosromaani, joka sijoittuu sadan vuoden takaiseen, Britannian hallitsemaan autonomiseen Intiaan. Se tarkastelee herkällä katseella sen aikaista suurten varallisuuserojen epätasa-arvoista yhteiskuntaa eikä Perveenin opiskeluajan ystävän Alicen brittiläistä yläluokkaa edustava perhe saa kovin lämmintä kuvausta.

"Olen sanonut miehelleni monta kertaa, että monotonisissa yhteisöissä on turvallista." 
Homogeenisissa, Perveen ajatteli. Sitä sanaa lady Hobson-Jones tavoitteli. Homogeenisyys kylläkin johtaa monotoonisuuteen, yksitoikoisuuteen.
Vihjaisiko lady Hobson-Jones toivovansa, että Malabar Hillistä tulisi taas alue, jossa vain englantilaiset saivat asua?

Romaanin päähenkilö Perveen on takaliepeen mukaan saanut inspiraationsa Intian ensimmäisestä naisasianajajasta Cornelia Sorabjista. Tyyppivalikoimaa on runsaasti ja hahmot luonnehdittu eloisasti, kieli on sujuvaa ja vivahteikasta, dialogi osuvaa. Viimeisillä sivuilla on käännöksiä intialaisista ruokien, tapojen, vaatteiden y.m. nimityksistä, joita puheessa käytetään: faluda (makea juoma, joka usein maustetaan ruususiirapilla ja basilikansiemenillä, urdun kielinen sana) tai khala (täti, hindi/gudzarati/urdun kieli), madrasa (koulu, jossa annetaan islamilaista opetusta, urdu).

Kiukusta en oikeastaan päässyt tässä eroon. Niin sikamaisen loputonta on naisen alistaminen ollut ja on kulttuureissa, joissa uskonto on naisen pyhittämisen ja kunnioittamisen nimissä harrastanut naisen sortamista, kiusaamista, hallintaa, ihmisarvon mitätöintiä.

Mikä sitten on vaihtoehto - se että karkaatte naimisiin? Rustom näpäytti. En koskaan löydä itselleni morsianta, jos aiheutat sellaisen häpeän!

Veljen huudahdus kertoo yhden esimerkin. Binamazin, kuukautisten aikainen eristäminen, enimmillään 8 päivää kuukaudessa on toinen. Intian vapausliikekin saattoi taistelussaan brittejä vastaan käyttää naisia välikappaleena. Muslimit puolustaisivat naistensa kunniaa. Perveenillä on rikoksen selvittämisessä oivallinen sauma, hän pääsee naisten suljetulle puolelle, jonne edes virkavallan miespuolisella edustajalla ei ole asiaa. Mikä hyvänsä särö siihen muuriin, jonka naista hallitseva mies on rakentanut, on häpeä kyseiselle miehelle.

Murhamysteerin selvitys kantaa jotenkuten, mutta minulle tämän rikosromaanin ansiot ovat muualla: taidokkaasti kuvatussa yhteisössä ja historiallisessa ajankuvassa - Intia brittiläisen kolonialismin ja moninaisten uskontojen kiehuvassa painekattilassa.

Sujata Massey: Murha Bombayssa. Perveen Mistry tutkii
The Widows of Malabar Hill, 2018, suomentanut Maija Heikinheimo 
Gummerus Kustannus Oy, 2019, 460 s