Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kerrostushoidossa on erityisen tärkeää käsitellä hetkeä, jolloin harjoitteen lähtökohtana olevat viitteelliset tukisanat alkavat siementyä. Tällä botaniikasta lainaamallani termillä, jonka ilmaisuvoimaa myös väitöstilaisuudesani kiiteltiin, havainnollistan ohjattua assosiaatioprosessia, joka parhaassa tapauksessa alkaa tuottaa uusia lajikkeita, uusia syväajatuksia.

En tullut lukeneeksi Laura Lindstedtin Finlandia-palkittua Oneironia, josta nousi kulttuurisen omimisen kohu. Se tuntui kaunokirjallisuuden yhteydessä todella omituiselta. Minusta kirjailijalla on täysi oikeus eläytyä mitä erilaisimpiin henkilöhahmoihinsa, taustoista, uskonnosta, ihon väristä riippumatta. Sekä asemastaan riippumatta. Romaani ei muuten vain kiinnostanut luettuani arvosteluja. Eikä kiinnostanut etukäteen Nataliakaan, päätin vain tutustua kirjailija Lindstedtiin tämän teoksen kautta vaikka asetelma - terapeutti ja nymfomaniasta kärsivä asiakas - aika paljon tökki. Näin pätkän haastattelusta, jossa Lindstedt sanoi haluavansa haastaa itsensä tällä aiheella ja pornosta kirjoittamisella.

En tiedä, oliko tässä pornoa, vaikka psykologin ehdottamat piirrokset sekä miehisestä että naisellisesta elimestä kuvittavat kertomusta. Enemmän  oli kuivahkoa terapeutin analyysia asiakkaan ongelmasta ja seuraavan tapaamisen ja tehtävien läpikäyntiä. Tunnelmasta kehkeytyy neljän seinän sisällä lievästi klaustrofobinen ja samalla latinan ja ranskan kielisellä (ammatti)terminologialla koristeltuna kireän akateeminen, mistä kaikesta syntyy poseeraamisen maku. Vai onko se parodiaa, jopa satiiria? Ei kovin hauskaa kuitenkaan. Psykoanalyysin isä Freud ja muut filosofit, Sartre etc saavat reipasta feminististä kyytiä.

Natalia saapuu psykoterapeutin vastaanotolle arkielämäänsä häiritsevän ongelman takia: hän ei saa ajatuksiaan irti seksistä, jota hän pakkomielteisesti harjoittaa tai ajattelee. Graafisen suunnittelijan hommatkin ilmeisesti kärsivät. Psykologi, minäkertoja, väitellyt tohtori pitää asiakasta, Nataliaa, onnenpotkuna tutkimuksensa ja uransa kannalta. Kerrostushoito on omiaan tähän tapaukseen. Kaivamme esiin erilaisia kerrostumia ja kerrostamme lisää. Kerrostamme niin kauan ja niin hartaasti, että se mikä sinua jäytää ja satuttaa kadottaa voimansa. Natalia paljastuu vaativaksi asiakkaaksi, joka ei ehdoitta hyväksy terapeutin valta-asemaa, passiivista sohvalla makaajan roolia. Provosoivasti hän ajastaa itse jokaisen istunnon vanhanaikaisella herätyskellolla, jonka asettaa vatsalleen pärisemään. Kello on ensimmäinen asiakkaan ja terapeutin välisen valtataistelun väline.

Eräs elementti neljän seinän sisällä, yhdellä niistä, on Suukorva-niminen maalaus, joka osoittautuu olevan Natalian suvusta peräisin ja on sittemmin päätynyt psykoterapeutin seinälle. Sitäkin analysoidaan omana erillisenä kuvionaan.

Romaani täyttyy terapeutin akateemisesta Natalian seksuaalisuuden ja hänen lapsuuden aikaisten traumojensa ja niiden ilmenemismuotojen analyysilla. Niissä on omahyväisen hallinnan  tuntu, mutta vaikuttaa että Natalia saa viimeisellä kirjeellään sen lentämään taivaan tuuliin.

En voi sanoa, että tämä lukukokemus olisi ollut kovin mieleinen. Jos jostain pidin, niin viimeisestä luvusta, jota koristaa alussa huolellisesti piirretty vulva ja jossa Natalia käy keskustelua vulvansa kanssa. Siinä on hauskaa revittelyä ja loppu on kaiken kaikkiaan onnistunut ja riehakas, kuivakkaan terapian ja monen miespuolisen auktoriteetin kanssa käydyn miekkailun jälkeen. Niin aiheellista kuin onkin kyseenalaistaa miehiset määritelmät naisen seksuaalisuudesta ja halusta.

Saatko ajatuksestani kiinni? Toisinaan, mutta tuon tuosta ne lehahtivat muualle.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
Teos, 2019, 217 s

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Oikukkaat puutarhat on novellikokoelma. Mikä tuli yllätyksenä, luulin hakevani kirjastosta Eugenideksen uusimman romaanin. Lukukokemuksen jälkeen olen onnellinen: sain lukea kymmenen yllätyksellistä, mehukasta, taitavasti kirjoitettua, mukaansatempaavaa novellia, sen sijaan että olisin joutunut kahlaamaan liian suulaaksi kasvavaa romaanipaksukaista - jollainen romaani pahimmillaan voi olla. Noin niinkuin aika tylysti karrikoituna.

Valittajat, Lentopostia, Liemipumppu, Vanhaa musiikkia, Lomaosake, Kuka on pahis, Oraakkelivulva, Oikkujen puutarha, Uudet perustukset ja Tuoreessa muistissa -nimiset novellit on kirjoitettu vuosina 1988-2017. Novelleissa vanhenevien naisten perhesuhteet ja parisuhteet rapisevat muistellessa kuin kuivat lehdet puista, mutta ystävyyden luja ydin kirvoittaa vielä yhteisiin unelmiin. Amerikkalainen nuorimies kelaa elämäänsä Thaimaan valkealla hiekkarannalla, turistigrillien käryssä, sitkeän ameeban riehuessa suolistossa. Semmoinen saattaa keventää olemuksen nirvanan kaltaiseen tilaan. Nelikymppisen naisen biologinen kello tikittää. Entinen poikaystäväkin saa kutsun aika määrätietoisiin bileisiin ja löytää itsestään ns alfauroksen.

Useampi novelleista valottaa jälleen kerran sitä toisenlaista, edelleen villimpää länttä millaisena Yhdysvallat yhteiskuntana suomalaisen lukijan silmissä näyttäytyy. Sen ohessa myös universaaleja pettymyksiä ihmissuhteissa, rakkaudessa, vääriä tulkintoja ja niistä seuraavia vääjäämättömästi toisistaan etääntyviä polkuja ihmisten välillä joilla näyttäisi olevan yhteistä, vääriä valintoja helpon rikoksen ja kaidan lainkuuliaisen polun välillä. Taloudellinen ahdinko nostaa pintaan tunteita, joita ihminen ei haluaisi päivänvaloon, ahneuden ja kateuden. Tai yltiöoptmistinen asenne vie rikkauksista vuotavien kattojen alle. Taidokkaasti Eugenides lopettaa novellinsa lauseeseen, johon päätyessään on lukijana ehtinyt vaivihkaa kasata pahaenteisiä aavistuksia. Tuskan hiessä jää miettimään, mitä tekisin tuossa tilanteessa.

Novelleissa näkyy vaikutteita Raymond Carverilta, jopa suorastaan yksi samanlainen vertaus, nainen raikkaana kuin iso lasi vettä. Se ei haittaa, kelpaa sieltä vaikutteita ottaakin. Eugenideksen novellit ovat sukulaisia, mutta omanlaisiaan hienoja kuvaelmia. Pieninä ja täyteläisinä elokuvina näin jokaisen. Kirjailijan katse on tarkka, mutta lämmin, ihmiset alhaisine tunteineenkin, häpeän hetkilläkin saavat viisaan tulkin koettelemuksilleen elämän aallokossa.

Käyn katsastamassa makuuhuoneen. Huonekaluissa on tiettyä motellimaisuutta, mutta lipastolle äiti on pannut valokuvia minusta ja veljistäni. Vessan oven sisäpuolella on peili, jonka näen koska ovi on auki. Peilistä näen isäni. Hän virtsaa. Tai yrittää. Hän seisoo pöntön edessä ja tuijottaa alas ilmeettömänä. Hän keskittyy johonkin ongelmaan, johon en itse ole koskaan joutunut keskittymään ja jonka joudun vielä itsekin kohtaamaan, vaikka en pysty kuvittelemaan, millaista se on.

Niin, se villi länsi on sitä, että ihmiset saattavat asua ja raapia elantonsa jotenkin moninaisimmilla tavoilla kuin meillä. Jokainen on oman onnensa seppä-filosofia näkyy noissa kertomuksissakin. Ja viimeinen Tuoreessa muistissa liippaa läheltä joitakin kuukausia sitten näkemääni elokuvaa Ruotsissa asuvasta pakistanilaistaustaisesta perheestä, jossa tytär kamppaili oikeudesta omiin valintoihin.

Jeffrey Eugenides - jonka romaanista Middlesex en enää paljoa muista - kirjoittaa yhtä taiturillisesti aiheesta kuin aiheesta, klavikordin sävelasteikoista antropologin tutkimuksiin koskien dawatien seksuaalisia tapoja kasuariinarannikolla. Voi olla että suurimman vaikutuksen teki sittenkin Uudet perustukset, jossa taloudellisessa paineessa hikoileva kustannustoimittaja Kendall taistelee pornolla vaurastuneen mutta poliittisesti edistyksellisen kustantajan leivissä omasta paikastaan auringossa. Myötätunto mieheen herää ja juuri siksi hänen selviämisensä kasautuvista uhkista alkaa totisesti kiinnostaa.

Kendallia oli aina innostanut ihmisen halu tehdä jotain tällaista hyödytöntä, jotain vaativaa ja taitavaa ja suorastaan hullua, kunnes hän muisti, että häneltä itseltään puuttui tämä kyky, ja siihen innostus sitten tyssäsikin. Hän ei pystynyt tarvittavaan sitkeyteen eikä hyväksymään sellaisen taidon hankkimiseen liittyvää häpeää kulttuurissa, jossa kurinalaisuutta ei arvostettu vaan jossa siihen kohdistettiin jopa avointa pilkkaa.

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
Fresh Complaint, 2017 suomentanut Arto Schroderus
Otava, 2019, 303 s

Pirkko Saisio: Epäröintejä. Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä.

Se mikä tapahtuu jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle.
Paitsi nuorena kuoleminen.
Se ei voi tapahtua minulle.
Mutta olisi voinut tapahtua, silloin kauan sitten.

Alaotsikko oli niin pienellä kannessa, että huomasin sen vasta nyt kun aloin lukemastani kirjoittaa. Rakkaus on ensimmäisenä eikä turhaan. Aiheita esiintyy tässä kirjassa yhtenä lukuna, sama otsikko kuin Jouko Turkan yhdellä teoksella. Tutustumiseni Pirkko Saisioon alkoi vasta myöhemmällä iällä ja vasta hänen viimeisistä teoksistaan, tästä ja tästä. Ja Slava tietenkin.Pidän paljon näistä pohdinnoista, mietiskelystä, jutustelusta. Ja siitä itseironisesta huumorista, jolla hän pyyhkäisee naamaltaan liian juhlavan ilmeen. Ei patetiaa eikä paasaamista. Maailman tarinat koostuvat nimittäin seitsemästä aiheesta (vrt seitsemän kuolemansyntiä). Ne ovat yleviä, Rakkaudesta Kuoleman kautta Katumukseen, mutta Saision listalla viimeisenä tulee Pitkästymisen välttely.

Tässä kokoelmassa novellimaiset, draamalliset lyhytproosan palaset liikkuvat keveästi kohti tunnelmallista proosarunoutta: ilmavasti sivuille painettuja ajatuskulkuja, jotka vaihtuvat lakonisiin dialogeihin, omaelämäkerrallisesta aineksesta kuviteltuihin kohtaamisiin. Saisio tutkailee kokemusmaailmaansa, teatteria, esiintymistä ja kirjoittamista monissa maisemissa, Suomessa, Madeiralla, Hammerfestissa, Berliinissä.

Kirjailija punoo monenlaisia kohtauksia, ehdottaa aiheita, pysähtyy kohtaukseen, pohdiskelee mitä tehdä henkilöilleen, vetäytyy taustalle - ja kirjoittaa hienoja dialogeja. Käsikirjoittaja, ohjaaja ja kirjailija tepastelevat näillä näyttämöillä. Rakkaudesta puheen ollen, Repliikki, sijoittuu kolmeen eri kertomukseen.

Petetty on yllätetty, hämmentynyt, ja sanoo sen, mitä tällaisissa tapauksissa on tapana sanoa, sanoo, ettei hän ole lesbo.
Ja sitten kuningasrepliikki Pettäjälle:
- En minäkään ollut ennen kuin sinut tapasin.

Repliikkiaiheesta löytyy kolme kertomusta, toinen ja kolmaskin yritys repliikiksi. Kirjallisuuden maailmassa Dostojevskia ei voi välttää, mutta sillä suunnalla päivitys on tarpeen ja silloin tulevat vastaan uudemman ajan Kristuksen takia houkat, hyvin venäläisiä kohtaloita. Sitä taustaa vasten kirjailija analysoi Pussy Riotin aktivismia ja sen kahta näkyvimpää toimijaa, Maria Aljohinaa ja Nadežda Tolokonnikovaa. Pohtiessaan Venäjällä kohahduttanutta rakkaustarinaa Maria Aljohinan ja tämän meluisimman kriitikon Dmitri Enteon välillä, kirjailija päätyy oivallukseen:

Tämä rakkaustarina, tai pelkkä tarina, kätkeytyy monen
naamion taakse.
Naamion takana on toinen naamio, naamioita naamioita
peittämässä.
Ei maatuskanukkea suotta juuri Venäjällä keksitty.

Onkin luontevaa, että kirjailija jatkaa keskustelua Tshehovin kanssa novellista Karviaismarjat. Jos olisin näytelmäkirjailija, Epäröintejä luultavasti avautuisi vielä läheisemmällä tavalla. Usein kirjailija keskustelee itsensä ja lukijan kanssa, epäröi, ja antaa itselleen luvan vaihtaa suuntaa keskellä kertomusta, miettii, mitä mikin suunnanvaihto merkitsee.

Monissa tarinoissa voi aavistaa teatterimaailman sisäpiirin kokemuksia, mutta tunnistettavuudesta etäännytettynä. Kaiken kaikkiaan Pirkko Saision seurassa viihtyy, kuten viisaan ja hauskan ihmisen kanssa aina. Näitä pohdiskelevia ja keskustelevia kirjoja lukiessa tunnelma on lämmin ja läheinen, paikoitellen hulvaton.

Tumma on kuitenkin aikuinen nainen; ei ole mahdollista, että hän rakastuisi lohduttomasti naiseen, jonka kanssa on vaihtanut muutaman satunnaisen ajatuksen.
Tumma tuntuu väittävän vastaan; hänestä kirjailija ei nyt seuraa hänen tunnemaastoaan riittävän sensitiivisesti.

Pirkko Saisio: Epäröintejä. Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä.
Siltala 2019, 260 s

Sisaret 1918, toim. Reetta Laitinen

Sisaret 1918  voitti Vuoden Sarjakuva-Finlandian 22.3.19. Jälkijunassa - resiinalla perässä - luin tämän Suomi 100 v -juhlavuonna ilmestyneen kirjan. Kun en Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 -musikaaliakaan nähnyt. Tutkija FM Reetta Laitinen on koonnut kirjaan kymmenen sarjakuvapiirtäjän antologian sisällissodasta.

Kunkin piirtäjän kertomus on yhden naisen tai tytön kokemus, seitsemän punaisten ja kolme valkoisten puolelta. Lapsen näkökulma on Reetta Niemensivun Toinissa vahva, hyvin on kuvattu lasten huolettomuus, kuinka vanhempien pelot pikkuhiljaa kulkeutuvat lasten uniinkin.

Ja kaikki kauhukertomukset vastapuolen tekemisistä.

Monen piirtäjän erilaiset käsialat, valokuvantarkasta muutamalla viivalla per ruutu vetäistyihin, oli ensin outoa, mutta sittenkin sopii mainiosti kuvaamaan eri tyyppisiä naisia eri tilanteissa samassa sodassa. On siinä toki myös oma mielenkiintonsa nähdä, kuinka monella tavalla noitakin asioita voi kuvittaa. Tiitu Takalon Ida on tarkimpia. Tampereen naiskaartin ja Idan kohtalosta tuli mieleen Lauri Viidan Moreeni.

Kunkin luvun alussa kerrotaan sisällissodan ja osapuolten erilaisista lähtökohdista ja taustoista, erilaisista syistä liittyä esimerkiksi punakaartiin. Muun muassa se että punakaartista sai töitä ja palkkaa.

Aino Sutisen Emmi kertoo myös Emmin asetoverin ja vankileiriystävättaren Martta Koskisen tarinaa, josta nähtiin muutama vuosi sitten dokumenttielokuva Ompelijatar. Ja housuista, jotka tekivät naisista vapaita ja itsenäisiä, niin tulenaroiksi kuin osoittautuivatkin, housut. Emmi Niemisen Mandi puhuu vankileireistä, hänen tarinansa oli kirjoitettu vapauttamisen jälkeen 6.8.1918. Pidän paljon tästä maalauksellisesta piirrosjäljestä.

Monista, eri aikoina luetuista teksteistä ja nähdyistä elokuvista - alkaen Täällä Pohjan Tähden alla-trilogiasta - muodostuu syvenevä kuva Suomen itsenäisyyden alusta ja tästä syviä railoja kansaan repineestä sodasta. Oikeastaan Väinö Linna hakkasi sen kuvan kuin kiveen ja teoksista tehdyt elokuvat vahvistivat niitä mielikuvia. Sittemmin olen lukenut Moreenin (aika myöhään), Teemu Keskisarjan historiateoksen Viipuri 1918 ja nyt tämän sarjakuvan. Nämä kolme, ja Martta Koskisen Ompelijatar, muuttivat kuvaa paljon ja selkeästi toivat toisella tavalla esille sen, kuinka suuri osa punaisten kannattajista oli etelän kaupunkien uutta teollisuustyöväestöä.

Vaikka kirjaan on otettu mukaan muutama valkoisen puolen nainen, painopiste on punaisten kokemuksilla. Kamppailu elinehdoista alkoi rajulla tavalla ja siitä maksettiin kova hinta, mutta kirjassa ei ole haluttu sodan raaimpia taisteluita kuvata. Kirjan esipuhekin osoittaa, että siitä on vaikea kirjoittaa vielä sadan vuoden jälkeen. Kuinka siirtyä itsenäisyyden juhlahumusta muistelemaan lähihistoriamme kipeintä tapahtumasarjaa - omiaan vasten käyvää kansaa? 

Sisaret 1918, toim. Reetta Laitinen 
Albumin taiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.Arktinen Banaani 2018, 112 s
Kansi Tiitu Takalo