Boel Westin: Tove Jansson. Ord, bild, liv

Schildts 2007
597 s.

' Allting är mycket osäkert och det är just det som lugnar mig'
'Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut rauhalliseksi.'
(Muumikirjasta Taikatalvi)

Valmistauduin Tove Janssonin juhlavuoteen - ensi vuonna 100 vuotta syntymästä - haukkaamalla ehkä hieman liiankin ison palan. Boel Westin on Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen professori, joka kirjoitti väitöskirjansa vuonna 1988 Tove Janssonin muumimaailmasta, Familjen i dalen. On siis ymmärrettävää, että myös hänen elämäkertateoksensa Tove Janssonista on todella perusteellinen ja sisältää kronologisesti ilmestyneistä muumikirjoista analyysit ja merkitysten tulkintoja. Luin sittenkin tämän kirjan enkä äskettäin julkaistua uutta teosta 'Tove Jansson, tee työtä ja rakasta' (Tuula Karjalainen),jonka arvostelusta tämän vanhemman elämäkerran löysin.

Koska Tove Jansson oli suomenruotsalainen, kuten äitinikin, halusin lukea kirjan alkukielellä - päästäkseni häntä lähemmäs. En ole kaksikielinen, ja kirjassa on lisäksi omat vaikeutensa muumimaailman nimien ja nimitysten myötä, joten se lisäsi uupumisen tunnetta kirjan loppua kohden.

Henkilökohtainen näkökulmani Tove Janssoniin on ehkä hieman erilainen kuin monilla. Ja luulisin, että Tove Jansson olisi siitä kovin mielissään! Olen nimittäin ihastunut hänen maalauksiinsa, kun taas muumit eivät ole olleet minulle lapsena tai myöhemminkään kovin tärkeitä.  Päin vastoin kuin kirjailija Göran Schildt, joka tämän kirjan mukaan oletti että Tove Janssonin lukuisten ystävien ja ihalijoiden joukossa on varmasti monia jotka kysyvät itseltään, miksi hän joka loi Muumilaakson lukuisat kuolemattomat hahmot itsepäisesti haluaa maalata aika sovinnaisia öljymaalauksiaan tai kirjoittaa kaunokirjallisia kirjoja. Kaunokirjallisuuudella Schildt viittaa muumikirjojen jälkeen kirjoitettuihin romaaneihin ja novellikokoelmiin, jotka eivät saaneet yhtä yksimielistä kiitosta. Tove Jansson oli kuitenkin kirjoittanut muumit 'ulos' siinä vaiheessa. Hän on taidemaalarina tulossa Ateneumiin ensi vuonna. Odotan sitä näyttelyä ja Sinistä hyasinttia innolla. 

Ajankohtainen jouluhyasintti kuvassa. Toven hyasintti on maalattu Ranskassa Bretagnen rannikolla ja on tunnelmaltaan etelämainen.

Tove Jansson piti itseään ensijaisesti taidemaalarina ja vasta sitten kirjailijana, vaikka julkisuus ja maailmanlaajuinen menestys tuli muumikirjojen kautta. Tämä on varmasti monilahjakkuuksien tyypillinen dilemma, mutta Tove Janssonilla ehkä enemmänkin, koska ei luopunut kummastakaan intohimosta. Maalaamista hän kaipasi enemmän, mutta siihen hän olisi tarvinnut yksinäisyyttä, rauhaa ja keskittymistä. Sitä hän ei taas saanut riittävästi johtuen muumikirjojen nopeasti maailmanlaajuiseksi paisuneesta suosiosta.


Tove Jansson syntyi vuonna 1914 boheemiin taiteilijaperheeseen. Isä oli suomenruotsalainen kuvanveistäjä Viktor Jansson ja äiti syntyjään ruotsalainen Signe Hammarsten, kuvittaja ja graafikko. Ei ole yllättävää, että tästä taustasta kasvavan lapsen maailmankuva on suvaitsevainen, epäsovinnainen, kyseenalaistava ja mielellään tabuja rikkova. Kaikissa muumikirjoissa, joita hän kirjoitti yhdeksän kappaletta, kirjailija kyseenalaistaa, murtaa rooleja, yllättää kekseliäiden hahmojensa kautta ympäristöissä, jotka tulevat Toven kesistä saaristossa. Meri ja varsinkin myrskyävä meri arvaamattomana, vaarallisena, vapaana on loputon inspiraation lähde.

Saaristomaisemaa

Tove Janssonilla oli läheiset ja lämpimät välit vanhempiinsa. Isä, 'Faffan' toivoi tyttärestään taiteilijaa ja oli tämän menestyksestä ylpeä. Tyttären ja isän välille kasvoi poliittisia ristiriitoja sodan aikana. Isällä oli vuoden 1918 sodan jääkärinä sympatioita Saksan suuntaan, kun taas Tove oli pasifisti eikä hyväksynyt isän näkemyksiä. Riidat sovittiin myöhemmin. Isän kanssa hänellä oli yhteistä rakkaus mereen. Majakat, meri, rannat, saari. Isä rakasti myrskyä. "Kun vesi alkoi nousta, hän ilahtui ja sanoi 'pelkään pahinta'." Äidiltään hän peri tarinoinnin taidon, kuvittamisen lisäksi. Suhde äitiin oli niin läheinen, että se lähes esti Tovea elämästä omaa elämäänsä aikuisena. Äiti, 'Ham' oli leskeksi jäätyään mustasukkainen Toven elämänkumppanille Tuulikki Pietilälle.

Tove opiskeli koulun jälkeen Tukholman Teknisessä koulussa, jonka jälkeen siirtyi Helsinkiin Ateneumiin aloittamaan kuvataiteilijan opintojaan. Samanaikaisesti hän piirsi satiiriseen lehteen, nimeltä Garm. Kuvataideopiskelijat olivat kapinallisia ja kritisoivat opetusta. Iso joukko keskeytti opintonsa samanaikaisesti, niin myös Tove Jansson muutaman vuoden opiskelun jälkeen.

Perhe asui taiteilijakoti Lallukassa ja Tove seurusteli taiteilijoiden kanssa. Sam Vanni oli tärkeä ystävä, samoin Atos Wirtanen, vasemmistoälykkö jonka kanssa hän suunnitteli kihlausta. Tove matkusteli ympäri Eurooppaa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa.  Hän kirjoitti novelleja lehtiin, kuvitti muiden kirjailijoiden teoksia, maalasi ja osallistui näyttelyihin. Ensimmäinen muumikirja julkaistiin Ruotsissa vuonna 1945.

Muumikirjoja sovitettiin myös näytelmiksi. Tukholman Dramatenissa hän tapasi Vivica Bandlerin ja tästä tuli hänen ensimmäinen dramaattinen rakkautensa. Elämänkumppaninsa hän tapasi myöhemmin. Taiteilija Tuulikki Pietilän, 'Tootin' kanssa hän oli onnellinen. He asuivat vierekkäisissä taloissa Helsingin Ullanlinnassa ja pystyivät kulkemaan toistensa luo vinttikäytävien kautta! Se oli tärkeää: työ ja rakkaus lähellä. Kesät vietettiin Klovharunin saaressa Pellingin saaristossa, Porvoon edustalla ja matkoilla maailmalla. Japani oli tärkeä kohde. Muumit olivat ja ovat siellä olleet erityisen suosittuja.
 
Muutamassa vuodessa helsinkiläisestä lasten kirjailijasta ja taidemaalarista tuli 1950-luvulla maailmankuulu kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä. Hän oli asettanut moraaliseksi velvoitteekseen  vastata kaikkiin saamiinsa kirjeisiin, joita tuli ihailijoiden lisäksi laajalta ystävä- ja tuttavapiiriltä ja monilta kustantajilta. Kirjeenvaihto vyöryi päälle päivittäin, kaikkialta maailmasta. Hän lepäsi tästä matkoillaan, mutta kirjeet odottivat kotona. Veli Lasse lajitteli sillä aikaa.  'Voisin oksentaa muumipeikon päälle',Tove kirjoitti, yksityisesti.Vaikuttaa siltä, että tämän kokoinen bisnes olisi vaatinut ainakin sihteeriä ellei enemmänkin avustavaa henkilökuntaa. Menestyksen kasvaessa kustantajillakin on enenevästi vaatimuksia ja kirjailija joutuu taistelemaan vapautensa puolesta.  Tulee myös onnenonkijoita, jotka keksivät vaatia omistusosuutta muumipeikkoon. Tove Jansson on Suomen eniten käännetty kirjailija.

Kirjaan on käytetty kymmenittäin lähteitä, mutta eräs jatkuvasti seuraava punainen lanka on kirjeenvaihto sydänystävän, Yhdysvaltoihin muuttaneen  Eva Konikoffin kanssa. 

Näyttää siltä kuin Tove Janssonilla olisi ollut koko elämänsä ajan taakkana muumit, itse luotu kultainen häkki. 'Muumipeikko on kasvanut liian isoksi'.  Hän oli menestyksestään hämmästynyt ja tyytyväinen, mutta myös osittain alituisessa kapinassa  'muumimamma' -imagonsa kanssa. Yksityisissä päiväkirjoissa on myrkyllisiä ja ironisia huomioita 'onnellisista idiooteista jotka antavat toisilleen anteeksi eivätkä koskaan ymmärrä kun heidät on petetty'. Muumit ovat toiveunta. Muumikirjat ovat aikuisten ja lasten kirjoja.

Tämä kirja on suomennettu nimellä Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.

           

Teräväpiirtokuvassa poika, kaverit, tytöt, unelmat ja välissä - isä

Ensimmäinen kirja Karl Ove Knausgårdin muistelmaromaanisarjassa käsitteli ensin lapsuutta, mutta hyppäsi myös isän kuoleman aikaan. Toisessa kirjassa hän elää nuoren isän elämää oman perheensä kanssa Ruotsissa, Tukholmassa ja Malmössä.

Tämä Kolmas kirja kertoo Knausgårdin lapsuudesta ensimmäisestä kouluvuodesta alkaen teinivuosien kynnykselle. Kirjasarja ei siis ole kronologinen. Eletään 1970- ja -80-lukua Norjan Tromoyassa, Etelä-Norjan rannikon suurimmalla saarella.  Ei tarvitse montaa sivua lukea ennen kuin on tämän kirjoittajavelhon mukana jakamassa hänen pienen pojan kokemuksiaan, ensimmäisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta. Onko syynä sitten tuo yksityiskohtien runsaus ja tarkkuus, niin monta tarinaa, jokainen niistä koukuttavasti kerrottuna?  Se kuinka hän paljastaa ja levittää kaikille nähtäväksi intiimeistä intiimimmät tunteensa, silloinkin, ja varsinkin silloin kun niissä ei ole mitään sankarillista. Se herättää rohkeudessaan ja rehellisyydessään myötätuntoa.

 Minusta tuntuu, entisenä pikkutyttönä, että pikkupojissa löytyy hämmästyttävä määrä energiaa ja elämänriemua. Saaren yhteisössä on iso lauma pikkupoikia, jotka vaeltelevat metsissä ja rannoilla loputtoman kiinnostuneina.

- Minne te olette menossa, Trond kysyi
- En tiedä, sanoin
- Saanko tulla mukaan?
- Tule vain

- Tunturissa on sateenkaari, mennään etsimään aarretta

Varsinkin tässä tapauksessa voi ihmetellä, että elämänriemu säilyy ja onnellisia hetkiä tulee vastaan, kun pojalla on sadistisia raivokohtauksia kadonneen sukan mittaluokan asioista kehittävä isä. Isän pelko on iso varjo kaikkialla ja koko ajan. Se ei kuitenkaan estä poikaa kokemasta ja ottamasta riskiä, vaikka monta kertaa tuloksena on itku - jota tyttömäistä piirrettä isä erityisesti inhoaa. Siitä huolimatta
Pystyin juoksemaan reitin sokkona. Minun ei koskaan tarvinnut pysähtyä, tiesin aina mihin kohtaan jalka kannatti laskea. Kun juoksimme tiellä, Leif Tore voitti joka kerta, mutta täällä voittaisin minä, tiesin sen. Se oli hyvä ajatus, hyvä tunne, ja yritin pitää sen hengissä niin pitkään kuin mahdollista.

Tämäkin tapa, jolla lapsi lohduttaa itseään ja kääntää epäoikeudenmukaisuuden tunteen siedettäväksi, on niin tutun tuntuinen:
Kuolema oli ylipäätään suloinen ajatus tuohon aikaan, sillä Anne Lisbet ei suinkaan ollut ainoa joka olisi saanut katua tekojaan, myös isä olisi seisonut arkkuni ääressä itkien liian nuorena kuollutta poikaansa. Koko naapuruston asukkaat olisivat siellä, ja he olisivat joutuneet arvioimaan uudestaan ajatuksiaan joita heillä oli ollut minusta, sillä nyt olin poissa, ja vasta nyt heille paljastuisi kuka olin oikeastaan ollut.

Teini-iän kynnyksellä koulun tytöt aiheuttavat ihania väristyksiä, polttavaa kaipausta. Tulee ylpeitä valloituksia, jotka nopeasti vaihtuvat kirveleviksi menetyksiksi. Karl Ove tekee ensi treffeille liian tarkan minuuttiaikataulun. Kumpikaan ei nauti 15 minuutiksi ajastetusta pususta, jolla tehdään luokan ennätys. Se oli suunnitelma, jolla poika ratkaisi ongelman mitä sanoa treffeillä.

I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?

Muutakin ajan musiikkia soi sivuilla, viimeisten Beatlesien ohella.

Poika säilyi hengissä, järjissään huolimatta tolkuttomasta isästä. Hänestä tuli hieno kirjailija. Kyllä, minä olen yksi monista lumoutuneista. Hyväksyn tämän epäkronologiankin. Enkä edes osaa asettaa näitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki kolme toistaiseksi suomennetut upposivat tähän lukijaan hyvin. Erinomaisia suomennoksia myös. Näitä kauniita kukkia saa nuuhkia:

--- ettei lapsuuden aikaisilla pienillä tapahtumilla ole enempää painoarvoa kuin tomulla, jota ohi ajava auto nostattaa, tai voikukan haituvilla joita pieni suu puhaltaa. Oi, eikö tuo jälkimmäinen olekin kaunis kuva, se miten tapahtuma tapahtuman jälkeen leviää ilmaan, oman tarinansa muodostaman pienen niityn ylle, putoaa ruohonkorsien lomaan ja katoaa?

Suom. Katriina Huttunen. Like 2013, 470 s

Helsinki on kaunis

Monen blogistin tämän vuodenajan kuvakavalkadeista innostuneena, näppäilin minäkin muutaman kuvan lauhan joulukuun alun Helsingistä. Helsingissä on ihana kävellä vanhoja katuja. Kaupunki on pieni verrattuna maailman metropoleihin, mutta kuitenkin sen kokoinen että löytyy eri-ilmeisiä kaupunginosia.  Pitkäsilta on edelleen vaikuttava jakaja.  Vanhat duunarikaupunginosat, Vallila, Hakaniemi, Sörnäinen ovat karuja, samalla jotenkin mutkattomia. Hakaniemen halli ja tori ovat alkuperäisen oloisia verrattuna Kauppatorin turistisyöttölöihin.

Eteläinen Helsinki on koristeellisten vanhojen arvorakennusten hallitsema, hienojen kattojen vuoropuhelua, vanhojen puistojen paksurunkoisia puita. Sitten tulee vastaan meren peili. Kun näitä katuja kävelee, mieleen putkahtelevat Kjell Westön Missä kuljimme kerran, Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin, ja muut Komisario Palmu-leffat. Meren rannalla Kaurismäen Calamari Union jossa lähdettiin Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa. Tai vaikka  Georg Malmstenin laulu
 
Kun rantsussa näin skiglarit ja bulit ongarit,
niin skönelle mä kaipasin.

'Ethän koputa ikkunaan koska minä ja yks Iina saadaan slaagit /Hunden'

Kaivopuiston rannassa kaksi pikkupoikaa tasapainoilee kivetyksellä. Siitä tulee minulle tänään mieleen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni Kolmas kirja, jota luen lähijunassa matkalla Espoosta Helsinkiin. Ällistelen kuinka läheltä keski-ikäinen mies näkee omaan pikkupojan maailmaansa vieläkin.

  

Ja vielä Rikhardinkadun kirjastoon, jossa voi piipahtaa vain haistelemassa ilmaa ja tunnelmoimassa kirjatornin äärellä. En tiedä toista näin liikuttavaa kirjastoa. Hienoja uusia on monessa paikassa, mutta tämä on söpö!

Westö, Kjell: Missä kuljimme kerran

 Luettu 05/2007

Vuoden 2006 Finlandia-palkinnon voittaja. Historiallinen romaani sijoittuu Helsinkiin, aikaan 100 vuotta sitten ja siitä aina1940-luvulle. Leikkauksia ylemmän keskiluokan salongeista köyhän kansanosan kortteleihin Vallilassa. Rakkauskertomuksia, toteutumattomia kaipauksia, lujia ja peräänantamattomia tyyppejä, viinalle persoja taiteilijoita, natsismista viehättyneitä nuoria miehiä marssii ohi kuvissa, joissa Helsingin historia herää eloon. Ahkerasti on Westö tutkinut ajan tapahtumia sanomalehdistä. Niinkin paljon, että pieni karsiminen olisi ollut hyväksi. Lopussa jännite katoaa ja mielenkiinto alkaa hiipua. Ihmisten kohtalo ei enää niin kiinnosta. Ne sukeltavat takaisin arkistoituihin sanomalehtileikkeisiin ja lakkaavat olemasta elossa.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels
Suom. Helen Moster
Siltala 2012
526 sivua





Loistoristeilijä purjehtii pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa Rio de Janeirosta Kap Hornin kautta kohti Chileä. Laivan hemmotelluille asiakkaille tarjotaan paitsi seitsemän ateriaa päivittäin, uima-altaita, kuntoilukeitaita, luistinratoja, puutarhoja myös tukea mielenterveyden ja aviosuhteiden ongelmiin - joihin luksusristeilyllä myös etsitään apua. Niitä tarjoaa keski-ikäinen psykologi ja avioliittoneuvoja Almut Schäfer, jonka parikymppinen poika Sebastian on pestautunut yksinhuoltaja-äidistään tietämättä laivan baaripianistiksi. Tai heidät on siis pestannut sama entinen Stasin päällikkö, joka nyt vastaa laivan henkilöstöstä.

Molemmat ovat entisen Itä-Saksan, DDR:n länteen muuttaneita kansalaisia. Lukija seilaa tällä luksuslaivalla vuoroin äidin, vuoroin pojan mukana. Laivan kuvastosta tulee nopeasti mieleen Titanic ja elokuvassa tarkkaan kuvatut ylelliset interiöörit, vaikka aikaa on kulunut melkein sata vuotta.  Sama kerrosten hierarkia vallitsee; yläkerrosten parvekkeelliset luksushytit, alakerrosten messi ja henkilökunnan ahtaat kopit.

 Almut elää laivalla uudelleen traumaattista elämäänsä DDR:n valtiollisen turvallisuuspalvelun valvonnan alla - petturi saattoi löytyä läheltä. Sitä hän ei pysty unohtamaan senkään takia, että hänet laivalle pestannut Bernd Gaus oli Stasin miehiä ja edelleen, uudessakin tilanteessa, 'firman' mies.  Heitä yhdistää, mutta myös erottaa, piano ja pianokonsertot, Schubert, Bach. Musiikillisesti analfabeetille tämä musiikillinen osuus ei avaudu eikä ole kovin kiinnostava, henkilöt suhtautuvat asiaan - siis käsittämättömällä -  intohimolla. Äidin tuskailu maailmalle häipyneen poikansa, sukupolvien välisen vaikean kommunikaation ja kadonneen yhteyden takia on ymmärrettävämpää.

 Hyvin taitavasti kirjailija muuttaa kieltä äidin akateemisesta, kokeneemmasta nuoren miehen nopeaan, rentoon kieleen.

Almut muistelee elämäänsä Leipzigissa, jossa Venäjä (Neuvostoliitto) oli ainoa mahdollinen matkustussuunta:

Ainoastaan Odessaan minut olisi ehkä saanut houkuteltua. Odessa oli niitä paikannimiä, joita isä käytti puheessaan satunnaisesti autuas ilme kasvoillaan. Kun hän lausui nimen ääneen, se kuulosti maagiselta, lämpimältä ilmalta ja oudon harvinaiselta eteläiseltä mereltä eikä yhtään popliinitakkisten veljessuudelmalta tai rakettiautoilta, jotka rämisivät keskuskomiteamuumioiden edessä kammottavalla harmaan-harmaan-harmaalla Punaisella torilla.

Odessa valikoitui myös peitenimeksi tympeälle ilmianto-organisaatiolle.

Sebastianin nuoren miehen tuntemuksia laivan yksinäisyydessä:

Jos on vähänkin blues, et saa missään tapauksessa mennä nojailemaan reelinkiin yöllä. Jos kuitenkin menet, ensimmäisen kolmen minuutin aikana voit vielä kuvitella olevasi joku elokuvasankari ja annat hiusten hulmuta melodramaattisesti, mutta oli asento sitten mikä tahansa, viimeistään kolmen minuutin päästä tilanne muuttuu vakavaksi ja tunnet olosi todella paskamaiseksi. Hylätyksi. Yksinäiseksi. Kodittomaksi. Koko hela hoito.

Mehukkaasti kuvataan laivalla liikkuvia tyyppejä papeista tv-julkkiksiin.

Puhvettia täydennetään kyllä jatkuvasti, minkä vuoksi kaikkea on saatavilla mihin aikaan vaan, mutta homo germanicus elakelaisis ei vaan usko sitä. Ainakaan se e halua ottaa riskiä.

Samalla kun äiti kamppailee menneisyyden muistojen kanssa, poika virittelee tunteitaan laivan sairaanhoitajaan Lindaan, ja seurustelee hyttikavereiden, tarjoilijoiden ja apumiesten kanssa. Kaveriporukka lisääntyy yllättäen neljällä nigerialaisella salamatkustajalla. Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua, että onko näitä käänteitä jo liikaakin, mutta kyllähän tämä meidän aikaamme oleellisesti kuuluu, siinä kuin saksalaisten pako Argentiinaan sekä ennen että jälkeen toisen maailmansodan. Erilaisia saksalaisia. Näitäkin kohdataan, kun Almut kiipeää jäätikön reunalle maailman eteläisimmäissä kaupungissa Ushaiassa ja laskeutuu vanhuksen rämän auton kyydissä, saksalaisten vanhempiensa sinne tuoman ihmisen. 

Kuinka paljon ihmisen tulisi uhrata energiaa menneisyytensä likaiseen osaan?  Almut pohdiskelee hytissään yöllä. Ehkä ei ihan näin paljon ajattelee siinä vaiheessa lukija. Kirja on paksu, yli viisisataa sivua. Hetkittäin tuntui kuin olisi syönyt paksua voileipäkakkua, jossa loppumattomat DDR-muistelot eltaantunutta majoneesia. Toisaalta suomennos ja kieli on enimmäkseen hienoa ja hauskaa. Sitkeä uurastus tuli sittenkin palkituksi viehkoilla havainnoilla merestä, albatrosseista, napakoilla tyyppikuvauksilla.  Joitakin pieniä suomen kielen kielioppivirheitä siellä täällä. Ehkä saksan kieli on vaikuttanut.

Marraskuussa

odottelen aina, että sade loppuisi,  että marraskuun matala aurinko pääsee taas heittämään viistoa valoa nurmikon viimeiselle vihreälle. Tähän voisi vaikka kiepauttaa jonkun hienon runon, mutta kun olen -  vielä - vain satunnainnen runojen ohi kulkija, on käytettävä vastaan tulevia näkymiä

Kaisaniemi, Helsinki  23. marraskuuta

Josh Basell: Villipeto

Siltala, 2013
Wild Thing, suomentanut Markku Päkkilä
424 s



Aikamoinen ilotulitus tämä jännäri, kauhukertomus, seikkailutarina, joka heti ensimmäisiltä sivuilta alkoi ainakin minun päässäni elää myös elokuvallista elämäänsä, Quentin Tarantinon ohjaamana ehkä - tai mitä niitä nyt onkaan noita mykistyttäviä ohjaajia, joista ei tiedä mihin niitä elokuvia milloinkin pitäisi luokitella tai paremminkin miten suhtautua. Tästä riittäisi materaalia.

Tämä on myös jatko-osa kirjalle Niittaa noutaja, mutta voidaan lukea myös itsenäisenä teoksena, kuten tässä tapauksessa. Mutta yhdessä lukemattomista alaviitteistä, kirjailija huomauttaa että jos kiinnostuit elämästäni, aloita tuosta.

Entinen mafian palkkaama tappaja , nykyisin  mafian etsimä ja sitä todistajansuojeluohjelmassa pakoileva risteilylaivan hammaslääkäri Lionel Azimuth saa erikoisen toimeksiannon omalaatuiselta miljonääriltä. Kumppaninaan hemaiseva, suorapuheinen ja suoran toiminnan nainen, paleontologi Violet Hurst hän suunnistaa retkikunnan jäsenenä Minnesotaan, korpikylään, josta sivistys on kaikonnut. Kylässä aktiivisin on nuorten miesten kautta huumebisnestä pyörittävä kapakan emäntä, ja kylän suurin huomioarvo tulee murhista, joiden tekijäksi epäillään Loch Nessin hirviön tyyppistä järven asukkia.

Juonen käänteet ovat niin hulvattomia, että en edes osaisi niitä kerrata, mutta vauhtia, jännitystä - romantiikkaakiin piisaa niin että Ian Fleming, Bondin isä kääntyilee haudassaan. Jotain samaa nasevuutta löytyy dialogistakin (muistaakseni, luin Bond-kirjoja 60-luvulla!), mutta naisnäkökulmasta naisen rooli on onneksi kehittynyt objektista tekijäksi.

Kirjoittaja Josh Basell on amerikkalainen lääkäri ja kirjailija. Sillä selittyvät tiheästi kirjaan ripotellut alaviitteet, joissa tietoiskuina kerrotaan taustoja milloin irronneen hampaan kiinnittämisestä, milloin LSD-tokkuran vasta-aineista, joilla palautetaan toimintakyky.

Käytän huumeita enää harvakseltaan, koska vanhemmiten sitä pääsee henkisesti yhtä ailahtelevaan ja päättämättömään tilaan ilmankin..

Sen lisäksi kerrotaan runsaasti ekologisista, paleontologisista ja poliittisista yksityiskohdista!  Kirjailija tosin huomauttaa lopun viiteluettelossa - jossa viitteiden määrä ja taustatietojen kirjo yltyy lähes maaniseksi -  että tämä ei ole tietokirja vaan romaani.

Poliittisesti irvaillaan lähinnä republikaaniselle teekutsuliikkeelle. Sen tunnetuin edustaja Sarah Palin esiintyy retkikunnassa hirviöhavainnon tuomarina. Irvailusta saavat - alaviitteissä - osansa kuitenkin myös demokraatit Jimmy Carter, jonka palestiinalaismyönteisen kuvan takaa paljastetaan taloudellisia sidonnaisuuksia, samoin kuin Al Gore. Juutalaisuus, Israel ja Palestiina, ovat eräs kirjailijan sydäntä lähellä olevista teemoista, ja hän uhkaakin omistaa sille vielä huomionsa tulevassa kirjassa, ja luettelee myös läjän teoksia, joita jokaisen joka haluaa asiasta mitään lausua, tulisi lukea.

Kaikesta tästä kaoottisesta tietotulvasta huolimatta, joka kirjaa rikastaa, se on hauska.

Alan miettiä, miksi muistot ovat niin puolivillaisia, että mielikuva vieressäni istuvasta Violetista on niin merkityksetön verrattuna siihen hetkeen, kun hän istui siinä. On selvää, ettei liha ole paras mahdollinen tallennusväline, vaikka se tuntuukin välittävän aistimukset niiden tapahtumahetkellä.

Liitteenä on erillinen luku: Ehdokkaita ilmastonmuutoksen historian käännekohdaksi, jonka jälkeen paluuta ei enää ole ja mitä voidaan tehdä - kirjoittanut Violet Hurst, romaanin paleontologi ihmenainen.  Kirjoittaja käy läpi poliittisia päätöksiä ja tapahtumia vuoden 2010  marraskuusta aina vuoden 1879-83 Tyynenmeren sotaan, joka oli sota lepakon- ja lokinpaskasta. Se oli havaittu erinomaiseksi lannoitteiden raaka-aineeksi.

Nämä paikoin vihaisestikin puhisevat viitteet ja liitteet muuttavat koko kirjan hyvin erikoiseksi. Ensin se on hyvin sujuvasti ja hauskasti kirjoitettu seikkailu, sitten viitteitä alkaa rapista lisää ja lopuksi niitä kaatuu päälle. Kameleontti, jonka väri on lopulta muuttunut toiseksi.

Suomennos on erinomainen, hyvin luontevaa kieltä. Ehkä se on parempi kuin alkuperäinen, who knows!

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan

Huumeiden kulttuurihistoria

Otava 2013, 237 s.

Historioitsijan näkökulma huumeisiinkin tuo sitä perspektiiviä, mikä minkä hyvänsä ilmiön tarkastelussa on hyväksi. Muuten olemme tiukasti oman aikamme lapsia ja heijastelemme tämän päivän asenteita. Kuusikymmenluvun nuoren mieleen ei tule, että 1800-luvun alussa suhtautuminen huumeisiin oli vapaampaa ja sääntely vähäisempää. Hippikulttuuri ja tajunnan räjäyttävät psykedeeliset huumeet olivat osa suurta mullistusta ja siis jotain ennen näkemäntötä. Näin silloin haluttiin kertoa.

No no. Ei mitään uutta auringon alla. Huumeet tai huumaavat aineet ovat kulkeneet ihmiskunnan mukana aikojen alusta ja niihin on ollut vaihtelevia suhtautumistapoja. Hämeen-Anttila käy läpi tutkijan kiihkottomuudella, aine aineelta, eri puolilla maailmaa eri aikoina sekä lääkkeinä että viihteenä käytettyjä huumeita: oopiumi, hasis, morfiini, eetteri, ilokaasu, sienet, meskaliini, LSD. 

Länsimaissa huumeet löydettiin 1800-luvun alussa, muualla maailmassa huumaaviin aineisiin oli tutustuttu aiemmin: intiaanit pureskelivat kokapensaan lehtiä, Aasiassa oli syöty, juotu ja poltettu oopiumia ja hasista, Kamtshatkassa oli kuivattu kärpässientä.

Kun oopiumi oli löytänyt tiensä länteen, sen saatavuus oli vapaata ja se oli huokeaa. Siitä tuli briteille tärkeä kauppa-artikkeli Kiinassa, joka koetti rajoittaa oopiumin leviämistä maahansa. Iso-Britannia kävi kaksi sotaa Kiinaa vastaan ja pakotti Kiinan pysymään avoimena huumekaupalle. Länsi taisteli vapaan kansainvälisen huumekaupan puolesta.

Oopiumia käytettiin myös lääkkeenä moneen vaivaan: 'Jos apteekin hyllyiltä poistettaisiin modernin lääketeollisuuden kemiallisesti valmistamat aineet, ne täytyisi täyttää oopiumijohdannaisilla'.

Aineiden ohella Hämeen-Anttila kertoo eri aineiden kulttihenkilöistä, pioneereista, tutkijoista ja heidän yksityiskohtaisista kokeiluistaan, näyistään, kokemuksistaan. 

Historian valossa näyttää siltä, että kielloilla ei ole koskaan saatu aikaan toivottua tulosta, oli sitten kyse huumeista tai alkoholista. Kieltolain aikaan alkoholin kulutus ei pienentynyt, ja kun sitä kaupattiin salaa, kaupattiin sitten väkevämpiä, jolla maksimoitiin hyöty. Samoin on käynyt huumekaupassa. Kriminalisointi on luonut huumerikollisuudesta kannattavan teollisuudenalan, jonka tuotteet ovat valvonnan ulkopuolella.

Anton Tsehov: Kirsikkapuisto
Näytelmä Suomen Kansallisteatterissa, ohjaaja Mika Myllyaho



Kuva: Wikipedia/fi

 Jos ei tunne Tšehovin näytelmää ennestään, tuskin ymmärtää Kansallisteatterin versiosta paljonkaan. - kirjoitti Suna Vuori Hesarin kritiikissä tästä esityksestä, ja teilasi sen kohtuullisen epäonnistuneeksi.

Kirjallisessa sivistyksessäni on paljon aukkoja, mm. jopa yksi lähes Tsehovin kokoinen. Novellikokoelman luin joskus, ja muistan vaikuttuneeni niiden ajattomuudesta.  Näytelmän nyt nähtyäni, täytyy sanoa, että ilmeisesti tämä hölmöys sitten pelasti minut. Odotukset olivat hyvin marginaalissa, kun en muutenkaan ole teatterin suurkuluttaja, vaan muutaman kerran olen päättänyt,  että nyt en enää astu yhteenkään teatteriin. Usein niin teatraalista.

Näytelmä kertoo venäläisen joutilaan yläluokan lakastumisesta konkurssin partaalla ilman kykyä nähdä tilaansa tai tehdä sille mitään, mukana kirjava joukko ihmisiä,  jotka dramaattisessa murroksessa uppoavat tai hyötyvät.

Se miten rooleja on muokattu verrattuna edellisiin klassikkoversioihin näytelmästä ei häiritse ollenkaan, jos ei vertailukohtaa ole. Liikkuva junavaunu, jonka sisältä lähikuvia tuodaan isolle näytölle, toimi lopulta hyvin vaikka ensin epäilytti, tultiinko tänne videonäyttöä katsomaan. Mukana on ehkä vähän ylimääräistä sälää ja temppuilua, mutta elämys siitä tulee silti. Esitys on  humoristinen, koskettava, dramaattinen. Sen verran hienoa on dialogi ja näyttelijöiden työ. Nuorissa on voimaa ja energiaa, mutta aina lumoutuu vanhan näyttelijän, Esko Salmisen,  rauhallisesta näyttelemisestä, pienten mutta tarkkojen vivahteiden ilmaisusta.

1500 natsien anastamaa taulua löydettiin Saksassa

Tämä päivän Hesarista bongattu uutinen liittyy läheisesti lähiaikoina lukemaani hienoon muistelmaan, nimittäin Edwin de Waalin kirjaan  ' Jänis jolla on meripihkan väriset silmät'. Ephrussin suku oli juuri näitä uutisessa mainittuja juutalaissukuja, joiden taideaarteet katosivat natsihallinnon myötä ja joita he eivät uutterista yrityksistä huolimatta onnistuneet palauttamaan. Itävallan sodan jälkeisen hallituksen linja oli käsittämättömän ynseä.

Tässä arvioni kirjasta:
Jänis jolla on meripihkan väriset silmät












Tästä huolimatta, vaikka uutinen tuo mieleen synkeitä asioita, ja vaikka sataa solkenaan, marraskuun harmaa ja ruskea voi hohtaa himmeästi kuin sametti.

Pietiläinen, Tuomo ja Tutkiva työryhmä: Wahlroo$.

Epävirallinen elämäkerta 

Vihdonkin online tässä blogissa. Kaikki vanhat tekstit kirja-arvioistani vuodesta 2003 siirretty tänne.  Kovin ajankohtaisesta kirjasta pääsenkin tähän ´ live´ hommaan: Eilen näin Tuomas Pietiläisen  + tamperelaisen työryhmän esittelemässä tätä kirjaa Helsingin kirjamessuilla. Tässä vaiheessa on kohde itsekin, Wahlroos jo kommentoinut kirjaa ja todennut että kirja on 'ihan ok', jonka tekijäryhmä tyydytyksellä toi julki. Miksei olisi ihan ok Wahlroosillekin, sen verran monta kertaa hänen ylivertaisuutensa lähes kaikissa pyrkimyksissään tulee esille. Alkoi jo tulla vähän liikaa makeaa.

Hesarin taloustoimittaja, Tampereen yliopiston vierailijaprofessori, monet palkinnot pokannut Tuomo Pietiläinen on työryhmineen kohdistanut tutkivan katseensa Suomen talouselämän eturivin vaikuttajaan, Björn Wahlroosiin. Tuloksena on perusteellinen, kohteensa kautta myös Suomen lähihistoriaa monelta suunnalta valottava opus. Elämäkerta on 'epävirallinen' koska Wahlroos tai hänen lähipiirinsä ei ole kirjan tekemiseen osallistunut, vaan kirja perustuu työryhmän tekemiin yli 200 haastatteluun ja arkistolähteisiin. ja on Tampereen yliopiston tutkivan journalismin hanke, työryhmässä 25 journalismin opiskelijaa. Wahlroosista 'tuntui luontevammalta olla ottamatta osaa projektiin'.

Olin odottanut Wahlroosin melko ylimielisen imagon takia kriittistä, negatiivisempaakin kuvaa kuin mitä kirjasta muodostuu. Päin vastoin, sekä nimellä että nimettömänä haastateltavien kommenteissa toistuvat enimmäkseen äly, nopeus, määrätietoisuus, karisma, verkostoitumiskyky, ylivertaiset neuvottelu- ja sosiaaliset kyvyt sekä - näkyvimpänä – julkisuuden hallintakyky.

Hän jättää muut kiistelemään. Heittää luun ja muut riitelevät ja kaluavat sitä. Tavallaan hän ei ota niistä sanomisistaan vastuuta. - sanoo Arja Alho.

Yksinvaltaiset otteet, raivokohtaukset kun alaiset eivät ole samaa mieltä, esiintyvät pieninä säröinä ja poikkeuksina kokonaiskuvassa. Kriittisin osa on oikeastaan johdannossa, kirjan tekemistä perusteleva osio:

Kovaan markkinatalouteen uskovan Wahlroosin tutkiminen on tärkeää hänen vaikutusvaltansa vuoksi. Hänen ajamansa aatteet edistävät tuloerojen kasvua ja suomalaisen yhteiskunnan liikettä kohti uudenlaista luokkarakennetta: sekä pääomatuloja nostavien miljonäärien että halpa- ja silpputyötä tekevien kansalaisten joukko on kasvanut. Wahlroosin lounaskutsusta tuskin kieltäytyy monikaan päättäjä, ja palan painikkeeksi Wahlrtoos tarjoilee ajatuksiaan. Tarvittaessa hän ottaa kantaa julkisesti. Wahlroosilla on myös muodollisia kanavia: hän saa ajatuksiaan esiin esimerkiksi Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen elinkeinopoliittisessa neuvottelukunnassa ja Elinkeinoelämän valtuuskunnanhallituksessa. Rahallisesti hän on tukenut RKP:n lisäksi kokoomusta. Wahlroos vaikuttaa yhteiskuntaan niin ikään erilaisten säätiöiden kautta.

- - -

On aiheellista pohtia, onko hyväntekeväisys sittenkin maineen ja päätösvallan ostamista.

Wahlroosin ikäpolvi muistaa päähenkilöstä jo varhain julkisuudessa käsiteltyjä uutisaiheita, nimittäin värikkään isän, kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisen kansliapäällikkö Bror Wahlroosin sekä Wahlroosin opiskeluaikaisen äärivasemmistolaisen taistolaiskauden, josta hän tokeni Hankenin opintojensa aikana ja käänsi perusteellisesti takkinsa. Käy ilmi myös se, että virheiden myöntäminen ja kurssin muuttaminen, kuten tämä mainittu taistolaisepisodi, ei myöskään ole Wahlroosille mikään ongelma. Taistolaisaikaa käsiteltiin 50-vuotisjuhlissa hauskana episodina.

Wahlroosin ura Hankenista yliopistoprofessuurien kautta – myös USA:ssa – pankkimaailmaan on nopeaa nousukiitoa, ja vielä nopeampaa on rikastuminen sekä oikea-aikaisten että onnekkaiden toimien johdosta.

Kirjassa käydään huolellisesti läpi Suomen pankkikriisiä 90-luvulla, jolloin matkan varrella syntyi ruumiita.Kaikissa käänteissä Wahlroos pelasi korttinsa hyvin ja kun pöly laskeutuu, hän tepastelee paikalta pankkitilit entistä muhkeampina. Usein näyttää, että kauaskantoisissa pankkikaupoissa vastapuoli, esim. valtiovallan edustaja ei ole ollut tilanteen tasalla:

Mandatumin ja Sammon osakkeiden vaihdolla Wahlroos sai omistuksen Sammossa, minkä jälkeen suomalaisten vuosikymmeniä maksamat lakisääteiset maksut kulkeutuivat osinkoina Wahlroosille ja muille osakkeenomistajille.

Isä Bror Wahlroos selvisi pahasta alkoholismista vasta vuosikymmenten sikailujen jälkeen. Pojalla ei näitä ongelmia ole, esimerkki on ollut riittävän varoittava. Wahlroos jättää illallisvieraansa nauttimaan anniskelusta ja vetäytyy lukemaan, ollakseen skarppina seuraavana päivänä. Illallisia järjestetään entisessä Armfeltin, nykyisessä Joensuun kartanossa Halikossa, jota entisöitiin kuusi vuotta. Illallisvieraina on Suomen talouselämän vaikuttajia, Ruotsin puolelta kuningas Kaarle XVI Kustaa kuuluu myös ystäviin ja metsästyskavereihin. Wahlroos on luonnollisesti myös hyvä ampuja, koska kaikki mihin hän ryhtyy, enimmäkseen onnistuu. Tässä on Suomen varsinainen Aurinkokuningas!

Toivottavasti neuvottelupöydissä ja lounailla päättäjät muistavat kenen asialla ollaan, kun pöydässä istuu tämä mies, joka helposti vie kuin pässiä narusta kun tilaisuus annetaan.

Carpelan, Bo: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja

(Blad ur höstens arkiv) 
 Luettu 8/2013

 

Carpelanin viimeinen kirja kertoo elämän lopusta, kuoleman lähestymisestä, enteellisesti, koska hän kuoli samana vuonna kuin tämä kirja julkaistiin, vuonna 2011.

En tiedä miksi se on romaani, jossa on Tomas Skarfelt -niminen päähenkilö. Teksti kulkee minä-muodossa eikä siinä ole dialogia tai juonen käänteitä, jotka kertoisivat tarkemmin tuon päähenkilön elämästä. Tämä Tomas vaikuttaa ylimääräiseltä kun Bo Carpelan pohdiskelee elämää ja sen loppua yleensä.

Kirja on suorapuheinen ja viisas, hämmentävä kuin lapsen tai vanhuksen tutkiva katse. Meitä on lapsia, aikuisia ja vanhuksia, pelkistää kertoja. Haikeus, kaipaus, luopumisen tunne on vahva; tuokin pihapuu jatkaa elämäänsä, kun minua ei enää ole. Silti se ei ole murheellinen, vaan kauniin kielensä takia nautittava ja ironisella huumorilla maustettu.

'Onko taiteen tekemisen sisin tanssia, rytmiä, musiikkia? Vanha mies tekee minkä pystyy, tanssii pirun huonosti. Päästä varpaisiin hän tuntee väristyksen, mutta ahteri ei liiku. Se siitä. Toisinaan olemassaolo on omiaan panemaan pisteen enimmälle.'

Tuokiokuvat lapsuudesta välähtävät metsän tai pihan näkymistä:

'Kapeat käsivarret, pienet lapaluut, äiti, joka seisoi eteisessä ja piteli suurta valkoista kylpypyyhettä, sitä, joka tuoksui niin suloisesti saippualta, ja johon peityin kokonaan, niin että olin kuin pehmoinen perhosen kotelo äidin sylissä hierottavana. Onni on vain lyhyissä hetkissä, muistan sen, onnen.

Bo Carpelan sai Finlandia-palkinnon kahdesti ja eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon le Prix Européen.

Lundberg, Ulla-Lena: Jää
Luettu 7/2013

Sisältää juonipaljastuksen:

Pitkäpiimäinen jaarittelu saaristopapin ja pastorskan saapumisesta Luodon saaristoseurakuntaan, elämästä siellä sodan jälkeisenä aikana 1940-luvun loppupuolella. Kokonaisuus on kuin kotiseutumuseon historiikista, henkilöiden kautta lähempää nähtynä. Heistä ei kuitenkaan alun jälkeen kiinnostu.

 Kuvatut tyypit, haaveilevasta papista, tarmokkaasta ja käytännöllisestä papinrouvasta postinkantaja Antoniin jäävät jotenkin aapismaisiksi ja epäkiinnostaviksi. Postinkantajalla on jotain hämäriä luonnon ilmiöihin perustuvia näkemisen kykyjä ja hänen mietteitään ripotellaan kirjan välikkeisiin kursiivilla, ne ovat vieläkin puuduttavampia kuin muut osat.


Kirjailija on syntyisin Kökarista ja kirja sai vuonna 2013 Finlandia-palkinnon, ehdokkaista valinnan teki presidentti Tarja Halonen. Jännite jää syntymättä ja uteliaisuus hiipuu kirjan edetessä. Luin loppuun kursorisesti. Papin perheellä oli synkkä loppu, pappi hukkuu kevätjäihin.

McCleen, Grace: Ihana maa

Luettu 07/2013

 

Vuonna 1981 syntyneen brittikirjailijan omaelämäkerrallinen esikoisteos, joka heti kahmi palkintoja.

Onkin hyvin luettavassa muodossa oleva tytön näkökulma uskonnollisen yksinhuoltajaisän kasvattamasta, ja sen seurauksena koulukiusatusta tytöstä, joka on rakentanut itselleen mielikuvitusmaailman huoneeseensa ja käy dialogia jumalan kanssa.

Aiheesta huolimatta kirja on yllättävästi kepeä ja hauska. Jännittäväkin selviytymiskertomus tiukan uskonnollisen maailmankäsityksen umpikujasta vapautumisesta. Vastaava raskaan aiheen kepeä käsittely ei onnistu suomalaisilta, vaan tällaiset traumamuistelot – lopussa isä ja tytär luopuvat uskostaan – ovat meillä aina synkeitä.

'Pystyt siis saamaan aikaan lumisateen', ääni sanoi. 'Mitähän muuta sinä pystyisit tekemään?' 'Olet Jumala, etkö olekin?' 'Hys', sanoi ääni. 'Olen tarkkaillut sinua jo jonkin aikaa. Saattaisit olla minulle varsin hyödyllinen. Sinulla on mahtava mielikuvitus. Tarvitsen jonkun sinunlaisesi välineekseni. Ihmeitäja sellaisia juttuja.'

Rajala, Panu: Lavatahti ja kirjamies
Luettu 06/2013

 

Panu Rajala, puolittain hömppäjulkisuudessa tahriintunut professori, kirjoitti kirjan 7 vuoden mittaisesta avioliitostaan laulajatähti Katri Helenan kanssa. Se on osittain, mutta ei pelkästään ilkeä, ja saattoi tahria lopulta hänen omaa mainettaan enemmän kuin Katri Helenan. Se näyttäytyy vähän tympeänä paljastuskirjana mutta oli itse asiassa odotuksiani parempi. Oli siinä kuitenkin itseironiaakin.

Mahdottomalta se suhde nyt sitten lukijallekin näyttäytyi, kun ne odotukset ja mielenkiinnon kohteet poikkesivat aika perusteellisesti ja miehen mukaan naisen speksit olivat kovin vaativat hänen olemiselleen, ja elämäntavat tiukat. Eli skismaa aiheuttavat niin jääkaapin oveen kiinnitetyt dieetit, puutteellinen sivistys kuin turhan tiiviit yhteydet henkimaailmaan

Markus Määttänen, Aamulehdessä:

Rajalan uutuudessa Katri Helena paitsi automaattikirjoittaa viestejä edesmenneeltä puolisoltaan Timpalta, myös bongaa ulkoavaruuden olioita talonsa lähettyviltä. "Ne on ihan ystävällisiä, ne vain haluaa tutkia meitä ja antaa apua, jos tarvitaan." Katri Helenan usko henkimaailmaan on niin vahva, että kirjamiehen ja lavatähden yhteen sovittamistakin tähti pitää edesmenneen Timppansa huumorina rajan takaa.

Chaline, Eric: Maailmanhistorian huonoimmat ennustukset ja ihmiset niiden takana
Luettu 02/2013

 

Tämä opus virkisti elämää influenssan kourissa. Palasia ihmiskunnan historiasta hauskassa valossa kun kulloinkin vallassa tai arvostetussa asemassa olevat henkilöt lausuvat suurella itseluottamuksella ennusteitaan, jotka myöhemmässä valossa näyttäytyvät liikuttavan hassuina. Kuten ettei tarvita radiota tai puhelinta, koska on riittävästi lähettejä , jotka toimittavat sähkeet perille. Että New York hukkuu kohta 3 m lantakerrokseen. Ettei kukaan jaksa tuijottaa illat pääksytysten jotain vanerilaatikkoa huoneen nurkassa.

 Maailma olisi loppunut ja Jeesuksen toinen tuleminen tapahtunut moneen kertaan, jos kaikkien profeettojen sanomiset olisivat toteutuneet. Laumoittain ihmisiä on mennyt profeettojen mukana ennenaikaiseen kuolemaan. Kiinalainen Wang Hoo laittoi 1500-luvulla ruutipanoksen rottinkituoliinsa ja laukaisi. Hän poistui tältä maapallolta ikiajoiksi. Se sitten taas liittyi haaveeseen päästä kuuhun.

Kirjan esittelystä netissä: 

 Nyt se on todistettu: ihminen ei ole ennustava eläin. Maailmanhistorian huonoimmat ennustukset kaivelee historian kerrostumia, paljastaa ihmiskunnan herkkäuskoisuuden ja esittelee merkittävimmät ihmiset ja instituutiot, jotka ovat lipsauttaneet ikimuistoisia sammakoita suustaan ja joilla on kunnia olla vastuussa ihmiskunnan noloimmista ennustuksista. Pahasti mönkään menneitä povauksia löytyy kaikilta niiltä osaamisalueilta, joista ihminen on julistanut jotain tietävänsä: uskonnosta, politiikasta, tieteestä, talouselämästä, kulttuurista ja sodankäynnistä. Kirjan luvut etenevät kronologisesti antiikista nykyaikaan, ja tekstiä elävöittävät nelivärikuvitus ja kartat. Teoksen sivuilla pääsee kohtaamaan koko joukon pistämättömiä trendien nuuskijoita, kuten esimerkiksi

- opetuslapset Matteus, Markus, Luukas ja Paavali, jotka ennustivat Jeesuksen ensimmäisen toisen tulemisen- Karl Marx, joka uumoili, että kapitalismi tuhoutuu ja kommunismi voittaa- Henry Morton, jonka mielestä hehkulamppu oli floppi jo syntyessään- kapteeni Edward Smith, jonka mukaan Titanic oli uppoamaton- Variety-lehti, joka kirjoitti rock and rollista vuonna 1955, että "se on unohdettu ensi kesäkuussa"- Gary North, joka pisti päänsä pantiksi, että maailman tietokonejärjestelmä romahtaa keskiyöllä 1.1.2000.

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan - ja tämän jälkeen asianlaita herättää suurta kiitollisuutta. Teos on korvaamaton tuki jälkiviisastelun jalossa taidossa!

Enia, Davide: Maan päällä

Luettu 06/13

Italialainen kirjailija saapui Suomeen Messilän kirjailijapäiville samanaikaisesti kun sain kirjaston varauksen itselleni. Mutta eipä tämä sisialainen nuorten poikien ja isoenon kukkoilu eli machoilu ja nyrkkeilyn opettelun ihanuus oikein sytyttänyt. Vähän liiallista kikkailua myös aikatasojen nopealla vaihtelulla.

Kolmen sukupolven kautta eletään Sisilian ja Italian historiaa, isoisä Rosario selviää Italian sotaretkeltä Pohjois-Afrikasta, isoeno Umbertino perustaa nyrkkeilysalin, parin kappaleen välein ollaan Afrikassa ja muutamaa riviä myöhemmin taas minä-henkilön, nuoren Davidun nyrkkeilyottelussa tai seuraamassa nuoren tytön valloitusta. Liikaa testosteronia ja hikeä! Ja se naiskäsitys, madonna tai huora! Pahh.

Lappalainen, Elina: Syötäväksi kasvatetut. Miten ruokasi eli elämänsä.

Luettu 06/13

Tieto-Finlandialla vuonna 2012 palkittu neutraaliuuteen pyrkivä teos tulenarasta aiheesta. Monet tätä aihetta käsitelleet kirjoittajat leimataan helposti elintarviketeollisuuden piirissä fanaattisiksi aktivisteiksi, vegaanit y.m. fundamentalistit.

Elina Lappalainen on sen sijaan maatilalla lapsuutensa viettänyt, nykyään Talouselämän toimittaja, joka myös syö lihaa. Kirjassaan hän pyrkii ymmärtämään teollisuudenkin näkökulmia, ja löytämään kompromisseja kuitenkaan luopumatta tavoitteesta, joka on tuotantoeläinten hyvä elämä. Eli että ne saisivat elää usein lyhyen elämänsä lajityypillisesti, terveinä ja hyvin kohdeltuina.

Siihen on selvästi useista ongelmakohdista pitkä matka. Luomutuotanto on massatuotantoon verrattuna marginaalista, vaikkakin lisääntynyt viime vuosina. Broilerit ovat kovan jalostustuotannon kummajaistuloksia, räjähdysmäisen nopeassa kasvussaan, mutta tuotanto on kuitenkin Suomessa kansainvälisessä katsannossa hyvin hoidettu, lääkkeitä esimerkiksi käytetään vähän. Sen sijaan isommat eläimet, siat ja nautaeläimet kärsivät isoissa tuotantolaitoksissa, joissa ne saavat liikkua liian vähän eikä lajityypilliseen elämään ole annettu mahdollisuuksia.

Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Luettu 05/2013

 

Kari E. on selkokielinen kosmologian professori, uskonnoton tieteen popularisoija. Tässä hän purkaa enemmän henkilökohtaisia näkemyksiään uskonnoista ja erityisesti uskonnollisesta elämänkatsomuksesta ja kirkon roolista yhteiskunnassa.

Se on hänen näkökulmastaan lievimmillään harmitonta ja pahimmillaan eli vanhoillisimmillaan vahingollista, ahdistavaa ja tunkkaista kehityksen jarruttamista ja ihmisten kiusaamista. Eniten hän arvostelee uskovaisten uskoa raamatun erehtymättömyyteen, koska hän sanoo kaiken tieteen ja tieteen kautta tapahtuvan tiedon lisääntymisen pohjautuvan erehtymisen mahdollisuuteen. Se antaa tilaisuuden korjaukseen ja oikeampaan tietoon.

Niinpä hän on muuntanut viime syksynä ilmestyneen kirjan ' Tiedän uskovani, uskon tietäväni' – jossa toinen tiedemies Esko Valtaoja keskustelee uskovaisen kanssa – muotoon 'Tiedän uskovani, uskon erehtyväni' jonka niminen luku kirjasta löytyy. Hyvin perusteellisesti hän käy läpi uskovaisten itselleen rakentamia ansoja. Lopulta hän toivoo, että uskonnoista jäisi jäljelle vapain ja suvaitsevaisin uskonnon harjoittamisen tapa matkalla kohti parempaa elämää eli uskonnottomuutta: '...kohti tulevaisuutta, jonka muotoa en kykene erottamaan vaikka aavistan sinne vievän valtatien johtavan yhä etäämmälle uskovien maailmasta.'

Pertti Nybergin arviosta netissä:

Yhtä uskonnollista ääripäätä edustaa Kansanlähetys. Enqvist käy läpi tämän ahdasmielisen järjestön kantoja, ja tiivistää yhteisön ilosanoman näin: "Jumala vihaa ihmisiä, tavoitteena on pikainen maailmanloppu ja suuren ihmisjoukon kärräys helvetin ikigrilliin".Tämän kirjoitettuaan Enqvist pohtii, että jos ilosanoma on tätä luokkaa, on vaikea kuvitella, mitä Kansanlähetys kutsuisi surusanomaksi.

Johan Lahdenperä/HS:

Missä tiede on elävää, siellä Jumala on kuollut, Enqvist sanoo ja kummastelee Suomen uutta uskonrauhan lakia, joka on häpeätahra sananvapaudelle. Miksi juuri uskovien (= luulevien) tunteita pitää suojata, kun uskoksi voi väittää mitä tahansa? 

Kirjan kantena on amerikkalaisen Edward Hopperin hieno maalaus, Office in a Small City, 1953

Diktonius, Elmer: Janne Kuutio, puupiirros sanoin

Luettu 05/2013

Kirjallisuuskurssilla joskus vuosia sitten Avoimessa Yliopistossa tämä mainittiin merkittävänä modernismin esimerkkinä, lähes kulttiteoksena. Yritin joskus vuosia sitten aloittaa mutta jätin kesken vaikka kirja on lyhyt, vain 129 sivua. Nyt otin uudelleen käsittelyyn enkä enää ymmärtänyt miksi olin sen jättänyt joskus kesken.

Se on kirjava polku jätkämies Jannen elämää ja kattaa Suomen historiasta ajanjakson 1918 vuoden sodasta 1930-luvun lamakauteen. Janne pakenee punakaartilaisten joukossa, riehuu puukon kanssa, hommailee viinatrokarina, keljuilee lapualaiskyyditsijänä, lakonrikkurina. Ei mikään ylevä elämä, mutta eletty.

Kukin luku on hetken taltioiva väläys, tuokiokuva ensin Jannen sanoin läheltä ja sitten kursiivilla kirjailija kommentoi tapahtumia, tulkitsee ja ymmärtää ei niin sankarillista sankaria. Kuvaukset ovat niin tarkkoja yksityiskohdissaan että ne ovat kuin valokuvia. Tässä katkelma viimeisen luvun 'Lastiluukku' alusta:

'Ei edes taivaanrantaa – vain pimeä kolo, ja se on marraskuun yö; vain yksi valoisa läiskä – ja se on lastilaituri. Kovaa kohua on meri: heittäytyy herkeämättömästi aallonmurtajan kivenhiljaisia laitoja vastaan, vihoittelee tuskasta jouduttuaan satimeen – tämä vaivainen pikkukaupunkisatama, joka ulottaa puolivalmiit laiturilonkeronsa vaahtoilevaan mereen, häiriten sen syksyistä kuohua ja murtaen sen rikki.'

Wikipediasta:

Kirjan rakenne on omalaatuinen ja se on yksi kokeellisimmista Suomessa kirjoitetuista romaaneista. Elmer Diktonius kirjoitti modernismin tyylin mukaisesti. Diktonius kommentoi kirjan tapahtumia aina lukujen lopussa. Kirjailija suhtautuu ironiseen sävyyn Jannen edesottamuksiin. Kerronnan visuaalisuus ja auditiivisuus ovat keinoja tavoittaa tilanteen luonne niin, että se ilmentää samalla Jannen ja yleensäkin raskasta työtä tekevien ihmisten elämää ja kokemuksia. Satamatyön kuvaus on kuin modernistinen maalaus, jossa ekspressionistiset, futuristiset ja kubistiset piirteet yhdistyvät visuaaliseksi kokonaiskentäksi.Diktonius ei kuitenkaan kirjoittanut laveaa proosaa ja hän itsekin kuvasi teostaan "puupiirrokseksi sanoin". Tuokiokuvat ovat hänen proosassaan parasta.

Sisällissotakuvaus on kirjan merkittävimpiä ympäristöjä. Se on hyvin erilainen muista sisällissotakuvauksista, koska siitä puuttuu kokonaan valkoisten ja punaisten sisällissotakertomuksiin yhdistetty sankarihohde. 1918 vuoteen sijoittuva kuvaus sisältää hyvin kielteistä kuvausta sodasta; ”se saakelin sota ja se kirottu vallankumous”. Myös eri satamakuvauksia on useita, ennen sotaa ja 30-luvulle sijoittuvia.

Egan, Jennifer: Aika suuri hämäys
(A Visit from the Goon Squad)
Luettu 04/2013

 

Newyorkilaisen kirjailijan romaani, joka Best seller -hyllystä osui käsini, voittanut palkintoja. Niin levoton, ajasta, ja paikasta toiseen hyppivä, että on oikein pätevä 'aikalaiskuvaus' tai aikansa kuva.

Suuri joukko ihmisiä häslää toisiaan kohdaten 1970-luvulta aina futuristiseen kuvitelmaan vuodelta 2020. Yksi luvuista on power point -muodossa. Kirjailijalla on niin ehtymätön mielikuvitus, että leuka loksahtaa lukiessa. Teksti on täynnä hienoja , runollisiakin kiteytyksiaä. Esim:

Pöydän takana oli pelkkää näköalaa - kaupunki levittäytyi edessämme kuin katukauppiaan kangas, jonka päällä halvat kello ja vyöt hohtavat. Sellainen New York oli, loistokkuudestaan huolimatta se tuntui olevan kaikkien saavutettavissa, minä mukana lukien.'

Ja tämmöisiä luonnehdintoja tyypeistä: 'Lulun itseluottamus tuntui paljon äärimmäisemmältä kuin vain onnellisen lapsuuden perinnöltä. Se oli koteloitua itseluottamusta, ikään kuin Lulu olisi ollut valepukuinen kuningatar, joka halusi kulkea tuntemattomana ihmisten keskellä.' 

Silti, en tiedä miksi olo jäi kuitenkin vähän tyhjäksi. Että mitä tällä kaikella nyt sitten halutaan sanoa? Vai pitääkö sitä sanomaa sitten olla?

Ala-Harja, Riikka: Maihinnousu
Luettu 04/2013

Kirja ja kirjailija nousivat otsikoihin viime syksynä, kun hänen sisarensa julkisti Hesarin kautta suuren närkästyksensä siitä, että heidän perheensä vakavaa sairautta oli käytetty kirjassa aineistona. Suuttumus oli tässäkin, kuten lukemattomissa vastaavissa tapauksissa, ilmeisen turha. Moni kirjailija ja kirjallisuustoimittaja kirjoitti näkemyksistään ja kaikille oli yhteistä se, että kirjailijalla ei oikeastaan ole muuta käytettävissä kuin omat elämänkokemuksensa ja lähipiiri tulee siinä yhteydessä enemmän tai vähemmän tunnistettavaksi. Tämä on taiteilijan vapautta ja hänen oikeutensa.

Kirjan luettuani en myöskään ymmärrä suuttumusta; perhe-elämä tai mikään kovin intiimi tai henkilökohtainen ei tässä paljastu sen kautta, että kuvataan lapsen sairauden oireita ja kamppailua taudin kanssa. Intiimiä ovat kirjoittajan omat tunteet eron kuohuissa ja lapsen sairastumisen aiheuttamassa ahdistuksessa ja pelossa.

Kirja kertoo ranskalaisesta Normandiassa asuvasta pariskunnasta, heidän suhteensa loppumisesta ja samalla lapsen sairastumisesta leukemiaan. Samalla paikallishistoriaa valotetaan kertojan turistioppaan työn kautta. Kertoja toimii oppaana matkailijoille, jotka saapuvat alueelle perehtymään toisen maailmansodan loppunäytökseen eli Normandian maihinnousun tapahtumiin ja maisemiin.

Kirja on nyky-Suomen kirjallisuudelle tyypillisesti hyvin ohut ja nopeasti luettu. Pelkistetty ja kirkas tyyli on kuitenkin tarkkaa ja miellyttävää lukea. Naisen tunnelmat miehen uskottomuuden paljastuttua ja lapsen sairastuttua tulevat lähelle. Lapsi toipuu ja lopussa on koettelemusten jälkeen optimismia. Omaelämäkerrallinen osuus on tuo ero. Kirjailija muutti tyttärensä kanssa Suomeen erottuaan ranskalaisesta miehestään.

Franzén, Jonathan: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Luettu 04/2013

Jonathan Franzén kuuluu amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Tässäkin omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassa teksti soljuu hengityksen pakottomuudella. Hän kertoo omasta perheestään, lapsuudesta, vanhemmistaan ja veljestään kouluiän kautta aikuisuuteen ja naissuhteisiinsa epäsovinnaisesti, rehellisen oloisesti ja hauskalla huumorilla ja itseironialla. 

Ilmeisesti kirjailija on kirjoittanut jo lapsena, niin tuoreita yksityiskohtia tulee lapsuudesta saakka mukaan. Muodostuu kuva amerikkalaisesta 60-lukulaisesta: eli demokraatti puoluekannaltaan, luonto-ihminen, joka aikuisena heittäytyy fanaattiseksi lintubongariksi. Lopussa hän yltyy ylistämään lintujen dinosauruksilta saamaa perintöä, jonka me ihmiset ahneuksissamme olemme kadottamassa ja samalla viemässä näiltä ihanilta otuksilta elinmahdollisuudet. 
 

Kirjan esittelystä:

Poika pelkää hämähäkkejä, koulua, tansseja, virtsakouruja, musiikinopettajia, suosittuja tyttöjä - ja vanhempiaan. Välttyäkseen nörtin maineelta ja sen myötä sosiaaliselta kuolemalta hänen pitää opetella luonteva kiroilu ja salata mieltymyksensä uuteen kuuden trigonometrisen funktion Texas Instruments -laskimeensa. Hänen on kehitettävä säälittäviä mutta kekseliäitä keinoja selviytyäkseen puberteetin arvaamattomista sosiaalisista miinakentistä.Jonathan Franzenin syvästi henkilökohtainen esseekokoelma Epämukavuusalue kertoo murrosiän haavoista, tuskallisesta kiemurtelusta ja epävarmuudesta, ja vihdoin kasvusta aikuiseksi. Teoksessa 60- ja 70-luvun Keskilännen esikaupunkimaailma arvoineen on tarkan, omakohtaisen analyysin kohteena, samoin nykyamerikkalainen yhteiskunta ja sen poliittinen ilmapiiri, joita Franzenin esseet kuvaavat sävykkäästi ja älykkäästi.