Tänäänkin marraskuu näyttää parhaat puolensa

Tuulee pohjoisesta, nollakeli, mutta tuntuu kylmemmältä. Valoa on kitsaasti, jotain seitsemän tuntia kait. Saattaa sataakin vielä, ehkä räntää. Nyt jos koskaan voi lojua  hyvällä omatunnolla sohvan nurkassa, poltella tuikkuja, lukea ja tänään varsinkin katsoa Teemaa.

Teema näyttää Laurie Andersonin kollaasielokuvan Koiran sydän. Tutustuin Laurie Andersoniin joskus 80-luvulla, kävin katsomassa hänen kokeellisen elokuvansa 'Home of the Brave' ja ostin siitä tehdyn LP:n - jonka sitten tapani mukaisesti soitin puhki enkä enää palannut siihen. Koiran sydämessä on pääosassa siis läheinen koira. Koirat, kissatkin, ja vauvat ovat ihana aihe, molempia voi katsoa loputtomiin ja antaa niistä lähtevän lämmön tulvia.

Myöhemmin voi Teeman elokuvafestivaaleilla nauttia vielä japanilaisesta animaatiosta ja monesta muustakin elokuvasta, joista kaksi olen nähnyt. A Late Quartet oli hieno eikä vähiten siksi, että erästä pääosaa esittää Philip Seymour Hoffman. Ja toinen on se elokuva, jolla on maailman hauskin nimi: Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien. Hyvin suomennettu tuosta nimestä En duva satt på en gren och funderade på tillvaron. Siinä on hyvin kaurismäkeläinen kuvasto, semmoista 50-luvun pelkistettyä, teksteistä ja kaupallisesta kuvahälystä vapaata maisemaa, mutta huumoria on ripaus enemmän. Onhan se ruotsalainen.

Tämä ylimääräinen mainos siksi, että mahdollisimman moni huomaisi nauttia tarjonnasta. Ei tarvitse siis raahautua biitsille aurinkoon tai keksiä erilaisia retkikohteita. Kyllä kelpaa kun saa täysillä elää marraskuuta Suomessa. No nyt jo sataakin jotain pientä hilettä taivaalta.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit

Keltainen paritalo, maatila puutarhoineen, jossain Uudellamaalla, on paikka, johon Hannele Mikaela Taivassalon In transitin henkilöt palaavat matkoiltaan ja josta he taas lähtevät. Talossa asustaa nykyajassa Sem, hiljalleen yläkerran, Semilän, vuoteeseensa hiipuva vanhus, hänen kälynsä Vera, lapsenlapsi Galadriel ja tämän viimeisin mies, Muukalainen. Talossa on lapsuuttaan elänyt myös Galadrielin pikkuveli, nyt maailmalla itsekseen viihtyvä Nallukka. Talosta poistutaan lyhyissä vaihtuvissa muistoissa, päiväkirjamerkinnöissä ja sen villiintyneeseen puutarhaan palataan uusiin tapaamisiin, jossa edellisen sukupolven V ja seuraavan sukupolven G:n ystävä, Muukalainen kohtaavat puutarhakeinussa päiväsavuillaan.

Talokaan ei ole oikeastaan kenenkään koti, se on yhtä sattumalta sellaiseksi kasvanut kuin tuulen kuljettamasta siemenestä kasvanut puu. Kukin talon asukkaista on oikeastaan haaveillut jostain muusta, mutta palaa sinne, koska se on ainoa paikka, jonne voi palata. Sukulaiset ja muukalainen kohtelevat toisiaan ystävällisesti, mutta toisiaan he eivät tunne eivätkä toistensa unelmia.

Ajassa kuljetaan vanhemman sukupolven muistoista jostain 50-luvulta Galadrielin, maailmanmatkaajan lentomatkoilla aina vuoden 2015 kevääseen, jolloin saksalainen pilotti ohjasi lentämänsä matkustajakoneen päin vuorta. Pääosassa ovat noiden kolmen: Semin, Veran ja Galadrielin elämät ja rakkaudet. Sem, viisikymmenluvun nuorimies on aikansa lapsi. Hän on kokenut elämänsä suurimman intohimon toisen nuorukaisen kanssa Tukholmassa, Bernsin kristallikruunujen alla, kulkenut kiillotetuissa kengissä Humlegårdenissa, mutta jättänyt sen taakseen velvollisuudesta, palannut tilalleen, haalareihin ja peltotöihin. Sem on kätkenyt intohimonsa itseltäänkin. Vera on samaa sukupolvea, nuoruutensa Helsingin Käpylässä viettänyt elämäniloinen nainen, hiljalleen perheellisen miehen toiseksi naiseksi ajautunut, ja rakastunut. Galadriel ajelehtii levottomana elokuva-alan työntekijänä, alituiseen intohimonsa riivaamana, jatkuvassa välitilassa, seuraavaa hetken huumaa takaa ajamassa, milloin Los Angelesissa, milloin Bombayssa, milloin Arktiksessa Fridtjof Nansenin jalanjäljillä.

Oliko Galadrielilla sijaa edes itsessän vai joutuiko hän kenties sen takia liikkumaan, olemaan matkalla jonnekin muualle koska osa hänestä jäi aina ulkouoliseksi ja loppuosa seurasi perässä ollakseen hukkaamatta jotain, hukkaamatta sitä näkyvistä?

Galadriel on viettinsä vanki, intohimosta riippuvainen. Elokuva-alan kollega George Gordon Junior, perheenisä, on se, jonka pelkkä puhelinviesti riittää hänet kuumentamaan. Hän laskee päiviä seuraavaan tapaamiseen, joka elokuvatyyliin alkaa heti eteisessä vaatteiden repimisellä. Rauhallisemmat tyypit, kuten Peter M. Arvidsson, ja päivänvalo eivät tälle intohimolle riitä; salaisten tapaamisten jännitys vetää levotonta naista.

Taas törmäsin romaaniin, josta löydän yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Sem kuljeskelee Tukholman katuja hämillään nuoruuden ihanuudesta, maailman mahdollisuuksista. Sellaisena itsekin muistan 60-luvun lopun. Humlegården oli tuttu puisto, siellä minäkin haikailin jotain. Galadriel lähetettiin Sveitsistä kotiin, kun au pair-tytöt järjestivät talossa bileet kun isäntäväki oli poissa. Olin Zürichin Ottikerstrassella au pairina. Alakerran englantilainen Heather - muistan paksun maskaran - lähetettiin kotiin kun ilta poikien kanssa venähti liian pitkälle. Galadriel epäviihtyi Sveitsin järjestyksessä ja 'kirkkaudessa'. Sama kokemus minulla.

Taivassalo kirjoittaa ilmavaa lausetta, se istuu hyvin lentämiseen ja unelmointiin. Hän uppoutuu syvälle henkilöidensä tunne-elämään, yksinäisyyteen, haluun ja haaveisiin. Yksittäiset, irralliset kohtaukset, eri aikoina, eri paikoissa sopivat hyvin luettavaksi kuin pienet novellit, vaikka solmiutuvat samaan sukupuuhun. Silti, se mikä alkuun maistui virkistävältä, omaperäiseltä, herkältä alkoi kasaantua monotoniseksi ja hivenen kyllästyttäväksi. Tunteita märehditään loputtomasti. Mikähän merkitys on nimillä, Sem, Galadriel - Taru sormusten herrasta? En tiedä, kun en ole lukenut. Välillä Vera on V ja Galadriel G. Kuin kirjailija olisi päättänyt jättää nimet luonnosmaisesti, vähän niinkuin maalauksissa nykyään maali saa valua.

Loppua kohden Galadrielin ja George Gordon Juniorin kohtaamiset ovat yhtä replaytä. Sitä ennen, ennen kyllääntymispistettä, romaani on täynnä kaunista ja koskettavaa. Galadrielin vimmaisten matkaan lähtöjen vastakohtana Semin hiipuva alistuminen; rakkaus riittää, ei tarvita intohimoa. Hänen katuva olemuksensa, kun ei voi tarjota Esterille, vaimolle sitä, tango passionia.

Me olisimme voineet nyt syleillä toisiamme pimeässä, Ester ja minä. Olisin voinut silittää hänen hiuksiaan ja sanoa että kaikki muuttuu hyväksi, hän olisi itkeä tirauttanut minua vasten, flanellipyjama niin paksu ettei olisi siitä juuri kastunut, minä olisin tuudittanut ja hyssytellyt häntä ja hän olisi nukahtanut.

Näin Omppu ja Ulla.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Suomennos Raija Rintamäki
Teos & Förlaget, 2016, 460 s

Marraskuun ihana valo

Tänään marraskuu taas näytti parhaat puolensa täällä Lounais-Suomessa. Aurinko ja mustat kuurosadepilvet vuorottelivat, valo valui matalalta hunajan värisenä, mustassa pilvessä näkyi sateenkaari, ruoho oli vielä vihreää, puissa viipyi menneen syksyn muisto.

Lukemiseni, sekä blogien että luettavana olevan romaanin, on keskeytynyt viikoksi. Syynä tänne maailmaan pinnistäneet suloiset vauvat, kaksin kappalein. En ole koskaan kokenut itseäni kovin äidilliseksi. Päin vastoin, silloin kun omista vauvoista olisi pitänyt nauttia, olin täynnä itseäni ja omia halujani. Halusin pois hiekkalaatikon reunalta, halusin lukea, halusin töihin, halusin aikuisten luo.

Vauva on ihmeellisen luottavainen. Vauvan kun laskee hoitopöydälle niin se näyttää siltä, että kaikki on hallinnassa, että ihminen joka sitä hoitaa, tietää mitä tehdä. Hoitajakin toivoo sitä, mutta ihan varma ei voi olla. Vauva nostaa pikku jalkojansa ja silmäilee kattoa, päästää kannustavan kähinän ja on sen näköinen, että kyllä sä nyt tämän hoidat. Kun rutiinit ja rutinat on toistettu muutaman kerran, hoitajakin kasvaa ihmisenä ja huomaa, että mikään muu ei ole niin tärkeää kuin että tämä nuppunen olisi tyytyväinen. Aina se ei onnistu, vaan vauvaa joutuu kääntelemään monenlaisiin asentoihin jotta saavutettaisiin sitä tyydyttävä optimaalinen rentous. Vauva roikkuu lopulta poikittain sylissä kädet suorina - ja kyllä, ei uskoisi mutta tämä asento on paras. Jonkin aikaa.

En ole haaveillut lapsenlapsista. Siksi, kun he tulivat, olin yllättynyt siitä kaikesta. Kuinka iloista ja onnellista on saada seurata pikkuisen ihmisnupun silmän liikkeitä, täydellistä pientä korvaa, nostaa pieni käärö vierelle tyynylle, kietoa kädet sen ympärille ja vain olla siinä, leikkiä karhuemoa - ja sitten taas antaa lopullinen vastuu vanhemmille.

Så pratar du med ditt barn om Trump!

Kyllä Ruotsi on aina Ruotsi! Siellä ymmärretään, että Trumpin voitto on maanjäristykseen verrattava katastrofi. Mutta säästäkää edes lapset! Heiltä ei saa viedä toivoa! DN on haastatellut psykologia. Ja eräs tunnettu suudelma on taas kerran toiminut hyvänä alustana.

Foto: Mindaugas Kulpis, AP

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo

- Älä unohda, että olen tehnyt kaunokirjallista työtä jo kaksikymmentä vuotta.
- Haluatko kirjoittaa suuren teoksen? Siinä onnistuu vain yksi sadoista miljoonista!

- Entä sitten? Sielullisessa katsannossa epäonnistunut yritys ei ole yhtään vähemmän arvokas kuin kaikkein suurin mestariteos. Voi ajatella, että moraalisesti se on jopa korkeammalla. Koska siitä ei saa tunnustusta.

Boris Alihanov tässä sanailee vaimonsa kanssa omasta asemastaan, tulevaisuudestaan. Vaimo on jo tehnyt päätöksensä: hän ei tänne jää. Hän ottaa mukaansa heidän tyttärensä Mašan ja he lähtevät Yhdysvaltoihin. Vielä käydään viivytystaistelua. Boris Alihanov on Neuvostoliitossa sensuroitu, epäonninen - onko hän silloin epäonnistunut? - kirjailija, joka on löytänyt työpaikan Aleksandr Puškinille omistetulla museoalueella, Puškinskije Goryssa. Kirjailija kamppailee paitsi toimeentulonsa, kirjailijuutensa ja vaimonsa myös viinan, enimmäkseen vodkan, joskus myös makean portviinin kanssa. Se on tehokas moottori, siinä ei vain ole jarruja.

Boris Alihanov on Sergei Dovlatovin alter ego. Ulkomuseo pohjautuu kirjailijan omiin kokemuksiin Mihailovskojen Puškin-museon oppaana. Neuvostoliiton toisinajattelijoihin lukeutunut kirjailija emigroitui vuonna 1978 Yhdysvaltoihin. Se on hänen romaaniensa suuri trauma, haava, joka värittää hänen romaaniensa tunnelmaa: melankoliaa mustalla huumorilla.

Kirjailijaa ei pidättele kotimaassaan Eremitaasi, Neva tai koivut vaan kieli. Sillä vieraalla kielellä ihminen menettää kahdeksankymmentä prosenttia persoonallisuudestaan. Hän kadottaa mahdollisuuden vitsailla ja olla ironinen. Se yksin riittää saattamaan minut kauhun valtaan. Joku muukin on sanonut samaa ironiasta. Että se on ainoa mitä köyhälle päähänpotkitulle jää. Lisäksi kirjailijan on mieluummin saatava olla toimetonna, seurata sivusta. Kalastaa ja mieluiten ilman saalista, sanoo Alihanov.

Alihanovin opastukset Puškin-museossa saavuttavat suosiota, koska hän kirjailijana osaa syventää sanomaansa ja jakaa Puškin-rakkauden, joka onkin ehdoton edellytys museo-oppaaksi tulemiselle. Hän ottaa opastuksissaan käyttöön kirjailijan vapauksia, varsinkin kun osa turisteista ei pölkkypäisyyttään sen parempaa ansaitse. Naispuolisia kollegoitaan minä-kertoja Alihanov kuvailee tylysti. Ehkä siihen ei kuitenkaan sisälly niinkään sovinistista asennetta vaan enemmän järjestelmän, byrokratian ja onton patsastelun kuminaa - sen sellaisen kritiikkiä. Puškin-museon oppaiden ja muiden lähistön asukkaiden elämä puolilahoavissa mökeissä, toisiaan juopottelussa tukien, absurdin dialogin säestämänä on räikeä kontrasti turistien kansoittaman kartanon saleille. Eipä ihme, ettei Dovlatov sopinut neuvostokirjailijoiden kaanoniin.

Bukovskimaisesti kirjailija rehentelee juomisellaan, piiskaa itseään - että ehtisi ennen muita. Yllättäen Bukovski mainitaan. Ei kylläkään Charles Bukowski, vaan Vladimir Bukovski, vankileireillä ja psykiatrisessa pakkohoidossa kiusattu kirjailija. Hän ja monet muut Neuvostoliiton toisinajattelijat ja kulttuurielämän nimet - jotka on listattu kirjan loppuun taustatietoineen - vilahtavat Alihanovin ja Tanja-vaimon keskusteluissa, joissa kirjailija puolustelee rakkauttaan mielettömään kotimaahansa. Hän ei lähde, ei vaikka hänen rakkaimmat lähimpänsä ovat lähdössä.

Siinä missä joku toinen tarvitsee kahdeksan lausetta, Dovlatovin lakoninen lause ja tiivis ilmaisu putoaa tässäkin romaanissa kauniisti kuin viistosti veteen heitetty litteä kivi: se ottaa yhden hypyn ja vielä seitsemän lisää, renkaat jäävät väreilemään. Kirjailija tuntee kommunistisen kotimaansa absurdin järjestelmän, hän lähes rakastaa miliisiäkin, ja varsinkin sen vodkaa nauttivia työläisiä, sotamiehiä ja marsalkkoja. Eräs näistä, Tšekan eli salaisen poliisin edustaja, Beljajev ennustaa Neuvostoliitolle vauhdikasta loppua:

Tulee päivä, jolloin kaikki ryyppäävät. Tavallisesta sotamiehestä aina marsalkka Gretškoon. Tehdastyöläisestä raskaan teollisuuden ministeriin. Kaikki paitsi pari-kolme naista, lapset ja ehkä juutalaiset. Eikä se tule mitenkään riittämään kommunismin rakentamiseen... Silloin koko karuselli pysähtyy. Tehtaat ja tuotantolaitokset, konepajat ja traktoritallit... Ja sitten mongolit tulevat taas. Mutta tällä kertaa lännestä. Heitä johtaa toveri Kissinger.

Lukemistani Dovlatovin romaaneista tämä on asteen verran matalavireisempi, alistuneempi, surullisempi. Silti tämäkin ohut romaani on kuin jääkylmä snapsi sopivan suolapalan kera. Vahva ja maukas ja pirskahteleva.

Sergei Dovlatov: Ulkomuseo
Заповедник, 1983, suomentanut Pauli Tapio
Idiootti 2016, 171 s

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Kello on yksitoista, moottoritie lähes tyhjä. Johannes alkaa puhua, Toma nyökkäilee, mies puhuu matkustamisesta, rajojen ylittämisestä ja siitä, miten kummallista on olla ulkomailla, vaikka oikeasti sama maa jatkuu. Miten raja on kuin hallusinaatio. Toma ei jaksa väittää vastaan, hänen hommansa on ajaa, ja sitä paitsi hän voi käyttää Johanneksen sanoja nähdessään seuraavan kerran Marinkan opiskelijakavereita.

Rekkakuski Toman kyydissä vuonna 1980 alkaa matka halki Eurooppalaisten unien, rajojen ja aikojen. Emma Puikkonen kattaa lukijalle kirjavia näkymiä viimeisten vajaan neljänkymmenen vuoden eurooppalaisesta historiasta ja kurkottaa lopuksi tulevaisuuteen vuoteen 2027. Novellin omaiset episodit eri vuosikymmeniltä, matkoilta, joissa on usein päätepisteinä kaksi paikkakuntaa Euroopan sydämessä punoutuvat aikojen kuluessa yhteen, kun vastaan tulee uudessa paikassa vuosikymmeniä myöhemmin tuttu hahmo. Samalla kun Toma ajaa ruotsalaisen liftarin seurassa kohti Zaragozaa Gdanskin telakalla tapahtuu; Lech Walesa nostattaa työläisissä kapinahenkeä. Berliini-Bukarest vuonna 1990:  Berliinin muuri murtuu ja sen jakama perhe tapaa uudelleen, muuri on tehnyt heistä toisilleen vieraita, ikävä on kestänyt liian kauan. Tukholma-Belgrad vuonna 1996. Budapest-Berliini vuonna 1998. Vuonna 2014 kosovolaispojat piilottavat jalkapallo-ottelussa Albanian lipun vessaan keskellä vihamielistä serbiyleisöä. Vuonna 2010 kun Islannissa purkautuu tulivuori Eyjafjallajökull Ibizalla kuvataan hollantilaista tosi-TV-ohjelmaa 'De beste zangers van Nederland'.

Henk tuijottaa minua ja pyyhkii huuliaan. Tajuan vaistomaisesti, että nyt pitää hiljentää vauhtia, naisen liikkuminen rajojen yli on sopivaa vain hetken, sen hetken jona kaikki juhlivat ennen kuin kukaan ehtii pelästyä. Olen saanut ruutuaikaa ja klikkauksia, nyt on toimittava niin että samaistuminen ja myötätunto ovat minun puolellani. Henk onneksi, typeryyttään, auttaa minua ja sanoo: - Huora. Katson häntä, kuulen kameroiden surisevan. En saa suuttua, en saa liikkua tuumaakaan toiminnan suuntaan. Katson häntä ja annan surun valua itseäni pitkin. Olen spektaakkeli.

Vuoden 2027 tulevaisuuskuvassa tapaamme Tukholmaan päätyneen raiskatun somalialaisnaisen tyttären, Immin media-alan yrityksessä Magicorpissa ottamassa vastaan tilauksia globaaleilta asiakkailta, valtioilta, yrityksiltä. Hän käsikirjoittaa uutisia halutusta näkökulmasta. Organisaatiossa on monen tason työntekijöitä. Sitoutetut ovat tehneet hautakivisopimuksen, heille ei puhe muiden kanssa ole sallittua, he ovat usein siirtolaisia. Ylimpänä ovat jo ikähoitoja ostaneet seniorit, he ovat ostaneet lisävuosia, joita tehdään verisuonistorobottien avulla. 

Eurooppalaiset unet rakentaa mielenkiintoisesti kuvaa yhteisestä Euroopasta, rajoiltaan repeilevästä koska - kuten Johannes, ruotsalainen sanoo - rajoja ei oikeasti huomaa. Dramaattiset uutiset nousevat tarinoissa maamerkkeinä: Itä-Euroopan vapautuminen kommunistisesta hallinnosta, sitä seuraavat uudet konfliktit Balkanilla, Berliinin muurin murtuminen, islantilainen tuhkapilvi lentoliikenteen tiellä, jatkuvasti lisääntyvä Afrikasta ja kriisialueilta pakenevien ihmisten virta. Ajan ilmiöt seuraavat mukana: muualta tulleet etsivät paikkaansa, vihamielinen ympäristö on kohdattava, mutta se on sotaa parempi. Etualalla kulkevat ihmisten tarinat, heidän unelmansa, kuvitelmansa, tulkintansa todellisuudesta, välistä surrealistiset. Onhan elämä välillä painajaista ja ihmisen uskon näkemäänsä ja  kokemaansa on pakko horjua.

Tulevaisuuden kuva viimeisessä luvussa on dystopian tyyppinen: älylaitteiden dominanssi näyttää jyräävän kaiken inhimillisyyden eikä käsikirjoittajalla ole vapaata valintaa. Korporaatiot valitsevat todellisuudesta itselleen sopivan kuvan. Yritysympäristö tuo mieleen Juha Jokelan ja nykyajan satiiriset bisneselämän kuvaukset ja se on siksi kylmäävä. Lopussa kytee kuitenkin kapina ja Gdanskin telakaltakin tulee viesti.

Olen häkeltynyt Emma Puikkosen kertojan ja kirjoittajan lahjoista. Kun en siis hänestä ole aiemmin kuullut. Kuinka perusteellisesti hän on uppoutunut invalidisoituneen ruotsalaisen perheenisän, unkarilaisen poliitikon tai albanialaisen teinin nahkoihin. Ihailusta mykistyneenä voin vain kiittää ja kumartaa tästä lukuelämyksestä. Lisäksi kiitän Suketusta, jonka blogista hänet bongasin. Olen yhtä innoissani kuin Omppu. Eurooppalaiset unet ansaitsee kaiken huomion, on se vaan niin hieno!

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016, 179 s