Agatha Christie Mallowan: Come, Tell Me How You Live

En olisi tätäkään seikkailua kokenut ilman toisen bloggarin viitoittamaa tietä:
May I express my warmest thanks to Elämän krestomatia who lured me to follow the wonderful excavation journey of Agatha and Max with associates to Syria in the thirties of last century.

No niin, yritin siinä tavoitella Agathan sivistynyttä englantia. Jouduin tämän seikkailun kokeakseni luopumaan mukavuuden – ja laiskuuden - tilastani, ja tarttumaan englanninkieliseen alkuteokseen, koska kerran suomennosta ei ole saatavilla. Luultavasti Agathan 1940-luvun englanti on lähempänä 60-luvun kouluenglantiani kuin nykyiset englanniksi kirjoittavat kirjailijat olisivat, joten lukukokemus olikin odotuksiani kevyempää. Ja myös viehkoa, hauskaa, viisasta, lämmintä, kodikasta, ja niin englantilaista sanan parhaassa merkityksessä. Jos olen joskus lukenut jonkun Agatha Christien dekkarin, niin ei siitä kyllä ole jäänyt muistijälkiä. Sen sijaan moni Miss Marplen elokuvaksi kuvatuista seikkailuista, jotka sijoittuvat Lähi-idän (vai oliko se ehkä sittenkin vain se Egypti: Kuolema Niilillä?) muinaisille alueille kyllä pulpahtivat mieleen tätä lukiessani.

Agatha ja hänen toinen miehensä, arkeologi Max Mallowan – 14 vuotta vaimoaan nuorempi – tekivät 1930-luvulla useita matkoja Syyriaan, jossa tutkivat muinaisjäännöksiä ja suorittivat arkeologisia kaivauksia monissa eri kohteissa (Chagar, Brak). Tässä kerrotut matkat on tehty jo 1930-luvulla ennen toista maailmansotaa, mutta Agatha kokosi kokemukset kirjaksi vasta sodan jälkeen.


Pariskunnan matkaan lähtöä kuvataan pakkaamisesta alkaen. Arkeologi aloittaa näet matkan tarkistamalla mikä on enimmäismäärä tavaraa, minkä hän voi kuljettaa mukanaan. Siitä lähtien hän pakkaa matkalaukkunsa täyteen kirjoja ja kun kaikki on täytetty, hän raivaa pois pari kirjaa välttämättömiä alusvaatteitaan ja hammasharjaansa varten. Ja kysyy myös löytyisikö vaimon matka-arkuista vielä vapaata tilaa – muutamalle kirjalle. Samanlaisella myhäilevällä mutta tarkalla katseella Agatha kohtaa kaiken uuden matkallaan. Paikallinen apulainenkin Syyriassa toteaa, että on hyvä että arkeologin vaimo on mukana, koska tämä nauraa kaikille vastoinkäymisille ja vaikeuksille. Niitä riitti tuona aikana, jolloin matkustaminen ei ollut koko kansan huvia. On Agathallakin huonot päivänsä, päivän kestäneen kuuman automatkan jälkeen hän kaipaa vain teetä ja monta aspiriinia. Enimmäkseen hän on täynnä ihastusta ja iloa osallistuessaan miehensä Maxin ja hyvin coolin arkeologikollega Macin rinnalla löytöretkiin rakastamassaan maassa, etsiessään tuhansia vuosia vanhojen kulttuurien jäänteitä ja tehdessään havaintoja paikallisesta luonnosta, kulttuurista ja ihmisistä.


Paikallinen byrokratia on kaikkialla syvälle juurtunutta. Sekä tullin, pankin että postin virkailijat ovat asemastaan tietoisia ja palveluja tarvitsevia juoksutetaan mielin määrin. 'They are polite, charming, but anxious to evade any actual transaction. Oui, oui, they murmur sympathetically. 'Ecrivez un lettre!' And they settle down again with a sigh of relief at having postponed any action.' Moni päätelmä näyttää nykylukijan silmissä niin karskilta, että kutsuttaisiinko niitä jo nykyään rasistisiksi, ainakin poliittisesti epäkorrekteiksi. Esimerkiksi paikallisten apulaisten hälläväliä-asenne ansaitsemiseen. Kun sato on korjattu, työtä ei tarvitse tehdä tulevan varalle, ruokaa on. Sirkka lauloi lystiksensä-filosofiaa siis. Palveluskuntaan kuuluu hyvin säästäväinen Michel, joka kertoo ostaneensa hyvin halvan hevosen. Se osoittautuu vanhaksi naiseksi.


Kuitenkaan Agathan asenne ei ole alentuva, hän tarkkailee kanssaihmisiä uteliaasti ja antaa heidän olla omanlaisiaan. Kurdinaisia hän vertaa arabinaisiin ja ihailee näiden ylpeyttä, itseluottamusta, ryhtiä. He ovat kuin isoja värikkäitä kukkia, nauravat helposti, katsovat silmiin ja komentelevat miehiään. Arabimiehet ovat tästä tohkeissaan. Kurdinainen ei epäile etteikö olisi miehen veroinen tai vähän parempi. Aavikolla istuessaan Agatha pohdiskelee orientin ihmisen mielenlaatua, sitä kohtalonuskoa, joka toisaalta johtaa passiivisuuteen mutta myös pelottomuuteen. Alueella asustaa arabeja, kurdeja, jesidejä, armenialaisia joilla kaikilla on oma uskontonsa – Syria is full of fiercely fanatical sects of all kinds, all willing to cut each other's throats for the good cause! - Siltä se näyttää tänäänkin!


Ei voi olla ihailematta tuon ajan länsimaisen naisen rohkeutta lähteä vaikealle matkalle miesseurassa, joka on tottunut hyvin askeettisiin olosuhteisiin. Silti Agatha näyttää nauttivan täysin siemauksin kukkivasta erämaasta, kollegoiden, palveluskunnan ja paikalle saapuvien vieraiden tarkkailusta ja samalla hän toteuttaa omia päämääriään, kirjoittaa ja valokuvaa – sekä kuljettaa mukanaan suurta kenkävarastoaan, jota Turkin tulli pitää epäilyttävänä, ja kartuttaa sitä edelleen! Hän myös sopeutuu vaivatta keskusteluihin paikallisten kanssa, kuten päätyessään samaan junaosastoon turkkilaisen naisen kanssa. Turkkilaiset rehvastelevat isolla lapsikatraallaan siihen malliin, että hänkin katsoo asialliseksi lisätä itselleen pari poikaa 'with shameless mendacity' vaikka on oikein tyytyväinen vain yhteen tyttäreensä.


Agathan ja Maxin matkojen aikaan, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Syyria oli Ranskan siirtomaa. Käytäntönä kaivausten jälkeen oli, että löydökset jaettiin puoliksi – 'The Division' – eli ne jaettiin tasa-arvoisiin puolikkaisiin. Paikallishallinnon edustajien käytyä valitsemassa osansa, se osa jäi Syyriaan ja toinen rahdattiin British Museumiin.


Niin, ihanan Agathan ja Maxin mukana matkustaminen oli hyvin miellyttävä turnee toiseen maailmaan ja aikaan eikä vähiten siksi, että brittiläinen vanha englanti on niin hauskaa luettavaa. Max ja paikallinen sheikki keskustelevat kaivausten päättyessä tulevasta. Sheikillä on vaikeuksia peittää rikastumisen haluaan joka hänelle yllättäen kaivausten johdosta avautuu:

- Let there be no talk of gifts between brothers! My only wish is to serve you and the Government. If I am out of pocket by so doing – well, to lose money in such a way is honourable.
- We should know no peace of heart unless we were quite sure that gain and not loss will be the result to you of our work here.


Agatha Christie Mallowan: Come, Tell Me How You Live
Rediscoveries, London 1946, renewed 1974 by Agatha Christie Mallowan
Introduction by David Pryce-Jones
207 s

Muinainen eläin löytää fossiilin

Arto Salminen: Paskateoria

Nyljetyistä ajatuksista, edellisestä lukemastani, johtaa satoja pikkupolkuja luettaviin kirjoihin. Tämä oli ensimmäinen löytämäni.

Ensimmäinen lause: Tapansa kullakin: Jasmine pieri nussiessaan.

Sodoman ja Gomorran kaltaisena näyttäytyy maailma. Se on rietas, moraaliton ja vailla toivoa. Pessimistinen näkymä. Toimittaja Antti Suurnäkki metsästää juttuja työnantajalleen, räväkälle iltapäivälehdelle, joka kilpailee toisen samanlaisen kanssa markkinaosuudesta. Suurnäkillä ei ole illuusioita sen suhteen, mitä juttuja halutaan mutta ei silti haluaisi suostua siihen, olemaan haaskalintu. Kotona pitää hoitaa lääkärivaimoa, joka haikailee omaa taloa eikä huomaa miehensä jäähtyneitä tunteita. Miestä houkuttaa vain Jasmine, lähiöslummissa asustava työtön, antelias nainen.

Mutta ei Jasminekaan ole sitä yksinkertaista hyvää ja konstailematonta, mitä Antti luulee löytäneensä. Mikään ei tässä kylmässä maailmassa ole. Rakkaus onkin vain naimista, ottamista ja antamista. On vain hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä, ostamista ja myymistä. Ei ole solidaarisuutta, ei arvokkuutta. Tästä nihilistisestä maailmasta Salminen kirjoittaa lakonisesti, lauseilla, jotka tuovat mieleen toisen armottoman, Juha Seppälän.

- Jaat lehtiä? - En jaa, ne lehdet jakaa mua.

Vaikka Antti Suurnäkki haraa vastaan ja yrittää pitää kiinni ammattiylpeydestään toimittajana, päätoimittaja Juurakko piiskaa porukkaansa ja opettaa iltapäivälehden perustotuuksia, sitä mikä myy. Sitä on vain yksityinen ja henkilökohtainen, yhteiskunnan tila ja sen ilmiöt ajassa ei ole sitä. Ja me lyödään vain lyötyä. Muut saavat olla rauhassa. Se on lehden etu. Se on lukijoiden etu.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2001, mutta onko mikään muuttunut? Samalla meiningillä iltapäivälehdet metsästävät lööppejään, ja repivät lihat irti julkkiksista ja muista, jotka eivät varo tekemisiään. Me luemme juttuja, emmekä tule niistä fiksummiksi. Salminen kirjoittaa ronskilla tyylillä; yötoimittajat käyvät kirkkaalla vodkalla, se lasketaan pienemmän palkan lisäeduksi. Se on sitä paikallista sopimista. Kessu saa 50-vuotislahjaksi huoran, jolla kaikki saavat yön juhlia. Nainen sanoo tuntuvan kuin olisi tullut koiralauman panemaksi. - Mehän ollaankin demokratian vahtikoiria.

Kirja on poliittinen satiiri, yhteiskunnallinen puheenvuoro lehdistön alennustilasta ja kapitalismin kaiken jyräävästä tiestä kohti lopullista tuhoa sillä paskateoria on tämä:

Työväenluokka on jo lopetettu tarpeettomana. Nyt ne riistää keskiluokkaa- sunkaltaisiasi. Ostokykyinen väki hupenee joka päivä. Kohta kapitalistit ei pysty myymään enää mitään, paitsi yrityksiä toisilleen. Kurjuus lisääntyy, rosvot lisääntyy, köyhät velloo kuin meret aallot. Tulee se päivä kun koko paska romahtaa kerralla niskaan.

Paskateorioita on itse asiassa toinenkin. Siinä lopullinen tuho tulee ihmisten häviämättömistä metaanipäästöistä, monen Jasminen. Lopputulos on sama.

Arto Salminen: Paskateoria

WSOY 2001, 149 s

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

                                                                  Teos 2014, 487 s

Aimo ja Köpi, kaksi keski-ikäistä, oppinutta ja hyväkuntoista miestä soutaa Kustavista Hailuotoon. Alun perin matkan piti suuntautua Kokkolaan, oopperaan, mutta jatkuu sittenkin Hailuotoon asti. Niin kuulostavat miehet Juha Hurmeelta kaikissa pohdiskeluissaan ja sen verran vähän miehistä kerrotaan, että siinä näyttää soutavan kaksi pahvista juhahurmetta. Pitkän retken loppua kohden kaverusten matkanteostakin kerrotaan vähän enemmän ja alkavat Aimo ja Köpi siten muuttua vähän eloisammiksi, ja erillisiksikin, vaikka hyvin harmoninen parivaljakko on kyseessä. Mielipiteet käyvät hyvin yksiin ja loppupäässä aletaan jo telepaattisesti lähestyä toisen mietteitä.

Soutumatka on paitsi heinäkuinen luontoretki pitkin Länsi-Suomen rannikkoa, filosofinen matka taiteeseen, kirjallisuuteen, teatteriin, musiikkiin. Köpin ja Aimon vuoropuhelun kautta Hurme messuaa, saarnaa, paasaa, pohdiskelee, kertoo kaikesta tässä elämässä oppimastaan aina kosmologiaan ja alkuräjähdykseen asti, tai paremminkin sieltä saakka. Kustavista kun aloitetaan, niin Volter Kilvestä ja Alastalon salista sekä Saaristosarjasta. Ja paikkakunnista Laupunen ja Parattula – josta muuten mekin olemme lähteneet Iniöön omalle kesäpaikallemme vuosikymmenien ajan. Aimo kertoo aina päivän päätteeksi kansanperinne-tyyppisiä anekdootteja.

Vuorotellen nämä oppineet kaverukset saavat vettä myllyynsä toisiltaan. Kun toisen esitelmä – puhuttuja esseitä nämä ovat perehtyneisyydessään – pääsee päätökseensä, toinen on sillä välin vetristänyt puhumislihaksensa seuraavaan puheenvuoroon. Välillä soudetaan rantaan, etsitään leiriytymispaikka, joko virallinen tai epävirallinen. Tuntemattoman saunassakin piipahdetaan, mutta myös tuttujen kahvipöydissä, keitetään soppaa trangiassa, käydään ruokakaupassa ruokaostoksilla ja viinakaupassa viinaostoksilla. Sitten tehdään petipaikat, ja jos reitille osuu uimahyppyri rannalla, riittiin kuuluu molemmilla hypätä 10 metristä.

Täst'eteenpäin reitti olikin selvä kuin autokoulunopettaja. Vene laituriin, reppu selkään ja ripeää marssia Hernetkosken mökille 500 metrin päähän. Herne oli kotosalla ja kalasoppakin sopivasti valmiina. Herne oli siitä asiallinen jätkä, että se piti täysin luontevana, että Kustavista souti yllätysvieraita päivällispöytään.


Pääasia on yhteinen keskustelu, jossa rikastetaan lukijan tietopiiriä esimerkiksi monen suomalaisen jo manan majoille kadonneen kirjailijan kirjoituksista. Nopeita juoniselostuksia, analyyseja ja modernisoitujakin tiivistelmiä tarjotaan Volter Kilven lisäksi mm näistä: Juhani Aho, Bo Carpelan, Elmer Diktonius, Pentti Haanpää, Martti Haavio, Veikko Huovinen, Matti Hälli, Maria Jotuni, Ilmari Kianto, Aleksis Kivi, Selma Lagerlöf, Maiju Lassila, Väinö Linna, Veijo Meri, Timo K. Mukka, Nortamo, Teuvo Pakkala, Juhani Peltonen, Samuli Paronen, Samuli Paulaharju, Sakari Pälsi, Pentti Saarikoski, Pentti Saaritsa, Arto Salminen, Sally Salminen, Runar Schildt, Kaarlo Uskela y.m. Vastaava määrä ulkomaisia kirjailijoita Anna Ahmatovasta Virginia Woolfiin saa lumoutuneet arviot, joissa intohimoa ja rakastumista ei peitellä. Sillä jos Köpi ja Aimo jotain rakastavat niin kirjojen lukemista – se on perusasia, ja seuraavaksi niistä puhumista.

Eivät peittele Köpi ja Aimo myöskään suuttumustaan . 'Vittu mitä paskaa' tiivisti Alexander Stubb kommenttinsa Pohjoismaiden Neuvoston keskusteluista pari vuotta sitten. Sitä ei ollut tarkoitettu julkisuuteen. Köpi ja Aimo käyttävät samaa kieltä harkitusti ja julkisuuteen tarkoitetusti niistä asioista ja ilmiöistä, jotka sitä vaativat. Esimerkiksi Taru Mäkelän ohjaama elokuva Arto Salmisen romaanista 'Varasto' saa Köpin tulistumaan. Arto Salmisen provosoiva duunarikuvaus on vesitetty salonkikelpoiseksi ja hyväntuuliseksi komediaksi, särmät hiottu. Jo Hurmeen 'Hullusta' tuli selväksi kirkon ja uskonnon vastaisuus, ja niin tässäkin Köpi hyökkää uskonnon vallankäyttöä, tekopyhyyttä, eriarvoisuuden pönkitystä ja sovinismia vastaan. Ne ovat hänen – ja Albert Camusin - mielestä keinotekoisia tukipisteitä, ajatuksen kainalosauvoja ja tarjoavat ihmiselle vain rampauttavaa ja harhaanjohtavaa apua. Itse Jeesusta ei Köpillä ole mitään vastaan, esimerkiksi näin:

Jeesuksella ei ole muutoinkaan seksuaalisuudesta mitään rajoittavaa tai pahaa sanottavaa toisin kuin hänen vaikutuksensa synnyttämällä kristillisellä kirkolla, jonka pääteemoja kaikkinainen seksin demonisointi ja nujertaminen on ollut.

Kuin Hitchcockin filmeissä, joissa äijä itse vilahtaa ensimetreillä jossain katukuvassa ovesta sisään kadoten, tässä Juha Hurmeen teltta ilmestyy kavereiden naapurustoon oopperan aikana. Miehet eivät kohtaa tuttuaan hereillä, vaan Hurme on aamulla häipynyt ja jättänyt lapun, jossa kehottaa kavereita jatkamaan matkaa Hailuotoon. Näin tehtiin. Köpi perehdyttää soutukaverinsa myös teatterin ja musiikin maailmaan ja paiskaa tässäkin suustaan pohjattoman tietolaarin taiteen ja teatterin olemuksesta bluesin juurille. Kuulen hänen julistuksessaan teatterin ja taiteen tehtävästä - häiritä ihmisen laiskaa mukavuudenhalua, kohdata vieraus ja vihamielinen maailma, oppia että lopullista totuutta ja varmuutta ei ole - turkkalaisia kaikuja. Luulenpa olevani juuri noita henkisesti laiskoja, joita Köpi ja Aimo mäiskivät reippaalla kädellä.

Salvador Dalin valuvat kellot ovat pätevä kuvaus ajan todellisesta olemuksesta.

Köpi ihastelee monia muusikkoja eri sukupolvista Skip Jamesista Bob Dylaniin. Tässä pätkä hänen vuolaasta rakkaudentunnustuksestaan säveltäjä, muusikko Erik Lindströmille:
'Pikku midinetti' on kuin Tshehovin tai Maupassantin novelli yksinäisestä ompelijasta, joka tekee ammatikseen morsiuspukuja. Teksti operoi unen, unelman ja todellisuuden bermudankolmiossa varmoin ottein.

Juha Hurme on myös hyvin hauska kirjoittaja, Köpin ja Aimon soutumatka tarjoaa syvällisen kirjallisuus-, teatteri- ja taideanalyysin lisäksi monta raikuvaa naurua. Viime vuonna edesmennyt Martti Innanen suomalaisista muusikoista saa arvostavan muistokirjoituksen.

'Tyrvään närhet' täydentää Häme-trilogian sotkemalla menetetyn rakkauden ja Tyrvää-Borneo-reittiä seilaavan närhiparven inspiroimat kielikuvat lujaan poeettiseen umpisolmuun.

Hurmaava Juha Hurme ja sankarinsa Köpi & Aimo tarjosivat monta täysinäishyminöivää hetkeä. Sen lisäksi huomaan, että pitää tutustua Karen Blixenin Seitsemään salaperäiseen tarinaan ja Walt Whitmaniin. Noin alkajaisiksi. Mutta sataviisikymmentä muutakin vinkkiä tuli siinä samalla.

Merisoutu ja puiden välissä koskemattomassa maastossa puikkelehtiva perinteinen hiihto ovat samaa katoavaa perinnettä. Onneksi on Juha Hurme kertomassa niiden hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Helmikuuta Turuss

En ole kovin kauan vielä voinut kävellä mihin aikaan päivästä missä vain, lähteä ulos kun aurinko on korkeimmillaan ja retkelle, koska on kaunis päivä - niin kuin nyt eläkkeellä. Vain ennen kouluikää, 50-luvulla, ja nyt eläkeläisenä, yli 40 vuoden työvuoden jälkeen, voin kävellä kauniina talvipäivänä, sellaisena kuin eilen, keskellä päivää ja nauttia myöhään pudonneen lumen kimalluksesta, noista sinisistä varjoista. Aika vähän näitä päiviä on tänä talvena ollutkaan. 

Korppolaismäeltä Turussa aukeaa näkymä, jossa hyhmäisessä Aura-joessä vanha Suomen Joutsen ja edessä höyrylaiva Bore köllöttelevät, eläkkeellä nekin. Olisi kyllä mahtavaa, jos me kansalaiset joskus pääsisimme pienelle purjehdukselle Suomen Joutsenen kyydissä, vaikka vain Airistolle. Tai edes näkisi sen seilaavan kerran täysissä purjeissa.

Enemmän zoomia tarvittaisiin tämänkin tikan tarkempaan kuvaan. Tarmokas koputus kävi.

Turku - tai sen 60-70-luvun päättäjät - on kuuluisa noiden vuosikymmenten hävitystyöstä, siitä mikä kohdistui moneen hienoon talovanhukseen. Paljon on silti vielä jäljellä, onneksi, se on todettava paluumuuttajana. Hauskoja puutalokorttelejakin enemmän kuin muistin, pikku Pietarin pihoineen, Portsassa tietenkin mutta siellä täällä muuallakin. Keskustaa ympäröivät, täällä eteläpuolella ainakin - siis tois pual jokke - kallioiset mäennyppylät, ja monenmuotoisia kallioseinämiä, lohkareita luolineen löytää. Nekin olen huomannut paremmin nyt, pitkän poissaolon jälkeen.

Vesi vetää aina luokseen, peilaa valoa ja varjoja - se ei ole koskaan samanlainen. Aurajokikin on monen ilmeinen, harmaa ja mutainen tai täynnä pieniä valoisia väreitä niin kuin eilen.

Märkä lumi on saanut kaupunkilaisten luovat kyvyt kukoistukseen, se ilmenee runsaina lumiukkoesiintyminä eri puolilla kaupunkia, tässä city-lumiukko ihan rantakadun ravintoloiden tuntumassa. Vielä pystyssä. Tällä kuvalla voisinkin osallistua siihen haasteeseen rauhan puolesta, jota Hesarin mielipidekirjoittaja tänään ehdotti: tee mieleisesi taideteos lumesta, vaikka vaatimatonkin, valokuvaa se ja julkaise netissä rauhan puolesta. En tiedä tämän tekijää, lumiukko on pieni ja pröystäilemätön, mutta viehkeä. Hattukin on.

Tony Judt: Huonosti käy maan

Ill fares the land, suomentanut Petri Stenman

Like 2011, 235 s

Me kykenemme sammuttamaan auringon ja tähdet, koska niistä ei heltiä osinkoja. - John Maynard Keynes 

Tony Judt oli (1948-2010) brittiläinen historioitsija, poliittinen keskustelija ja intellektuelli, yliopiston professori, joka vaikutti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Hän saneli tämän viimeisen kirjansa, 'testamenttinsa' ALS-taudin halvaannuttamana kuolinvuoteellaan. Judtin nimen bongasin Jukka Kemppisen blogista, Suomen parhaaksi jossain – varmaan Hesarissa – valitusta, jota lammasmaisesti aloin minäkin lukea.

Kirjan huono nimi on peräisin sen ensimmäisestä sitaatista eikä oikein peilaa sisältöä, kun loppuosa sitaatista jää pois. Judtin yhteiskuntafilosofiseen puheenvuoroon, viimeiseen, sisältyy poliittisten linjojen pohdintaa, nykyistä maailman tilaa ruoditaan historian kautta ja tietenkin kirjoittajalla on myös ehdotuksia, jotta nykyinen tila kääntyisi parempaan. Tämä on kriittinen puheenvuoro, hätähuutokin, kaiken sen puolesta, jonka Judt katsoo tulleen lähes hävitetyksi viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana. Kyse on yhteisöllisyyden ja tasa-arvon vähenemisestä, syvällisemmän arvokeskustelun vaihtumisesta talousvetoiseen keskusteluun, yksilöllisen taloudellisen menestymisen oletetusta arvosta yli kaiken muun. Siitä kuinka pelkkä talouspuhe, ekonomismi yhteiskunnallisen keskustelun ylhäältä annettuna normistona estää kaikesta muusta puhumisen. Onko elämän tarkoitus aineellisen oman edun tavoittelu? Missään nimessä kirja ei ole kuivakiskoinen tai vaikea, vaan vetävästi kirjoitettu, tai siis saneltu. Monia yleisiä myyttejä tulee esille uudessa valossa, ainakin minulle.

Judt kaivaa esille yhteiskunnallisia peruskysymyksiä 1700-luvulta saakka, ottaa mukaan keskusteluja ja filosofeja Adam Smithistä George Orwelliin ja John Maynard Keynesiin. Kysymyksiä kuten minkälainen valtio halutaan, mikä on oikein, johtaako se parempaan yhteiskuntaan. Kun yhteinen päämäärä on kadoksissa, epävarmuus ja epäluulo luovat pohjaa pelolle luottamuksen sijaan, peruskysymykset on kysyttävä uudelleen. Kansalaisyhteiskunnat nojaavat luottamukseen ja keskinäisriippuvuuteen.

Kuolinvuoteeltaan Judt saarnaa viimeisen kerran nykyistä markkinavetoista, sääntelemätöntä kapitalismia ja yksityistämistä vastaan, piiskaa julkisen sektorin vähättelijöitä ja kertaa 1900-luvun poliittista historiaa, joka näyttää että näin on ollut vain viimeiset 30 vuotta, kun maailmansotien muistot – 'ei koskaan enää' - ja suuren laman syyt on unohdettu. Ja näköjään myös viimeisimmän finanssikriisin syyt.

Suurimmat yksityisen etuoikeuden ja julkisen piittaamattomuuden äärimmäisyydet ovat pulpahtaneet uudelleen pinnalle Yhdysvalloissa ja Britanniassa, noissa sääntelemättömästä markkinakapitalismista intoilevien tulenjohtokeskuksissa. Sosialistinen suunnittelu ei aikoinaan tiennyt mistään mitään, mutta samoin ovat jo markkinateoreetikotkin ehtineet osoittaa tietämättömyytensä. Tehdessään leikkauksia köyhien hyvinvointiin lainsäätäjät niin Britanniassa kuin Yhdysvalloissa ovat olleet merkillisen ylpeitä 'vaikeista valinnoista', joita heidän on täytynyt tehdä. Köyhät äänestävät paljon pienemmin joukoin kuin ketkään muut. Niinpä heidän rankaisemiseensa ei sisälly juurikaan poliittista riskiä. Eriarvoisuus ei ole pelkästään moraalisesti hämmentävää, vaan myös tehotonta.

Judtin mukaan kapitalismi pelastettiin niiden muutosten ansiosta, jotka tuolloin yhdistettiin sosialismiin. Konsensus oli sodan jälkeen laajaa, markkinoiden vapautta rajoitettiin yhteisen edun nimissä. Usko jonka mukaan yksityinen voitto johtaa aina väistämättä yhteiseen hyvään, ei selvinnyt lamasta hengissä. Lyndon B. Johnsonin Great Society (ja Rooseveltin New Deal aikaisemmin) toteutti sosiaalidemokraattisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, hallituksen hankkeita, joiden seurauksena kaksi amerikkalaista sukupolvea nautti varmoista työpaikoista ja ylöspäin suuntautuvasta sosiaalisesta liikkuvuudesta. Sitä ei oltu aikaisemmin nähty Yhdysvalloissa. Kolmen vuosikymmenen ajan sotien jälkeen vallitsi yksimielisyys siitä että korkeat julkiset menot ovat hyvää politiikkaa, jonka avulla rakennettiin infrastruktuuria, koulutusta, tiedonvälitystä. Asioita, joihin yksilön resurssit eivät riitä. Amerikka muistutti oudolla tavalla Eurooppaa.

Alkaessaan purkaa reittiä nykypäivään, Judt kääntää katseen 60-luvun nuoriiin ja päättelee, että sodan jälkeisten sukupolvien hyvinvointi ja turvallisuus alkoi näyttäytyä seuraavan sukupolven silmissä yksilön itseilmaisua ja vapautta rajoittavana. Se hyvinvointi oli itsestään selvää, kuin hengitettävä ilma. Ei mitään minkä vuoksi kannatti enää kapinoida. Kapinoida kannatti vain radikaalien hankkeiden vuoksi, jossain kaukana. Diktatuuri, esimerkiksi Maon Kiinassa, sopi kuvaan, muta omassa maassa päävaatimus oli yksilöllisyys. Tämä on Judtin mukaan 60-luvun ironinen perintö: vasemmistolla oli sama agenda kuin uudella oikeistolla.
Seurauksena oli politiikan pirstaloituminen, yhteisöllisyyden mureneminen, päämäärän katoaminen. Hallitus ei ollut enää ratkaisu, vaan ongelma.  Kuten Margaret Thatcher sanoi:  Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä. Reagan komppasi Yhdysvalloissa samanaikaisesti. Valtion roolissa tärkeintä oli puuttumattomuus. Verotukseen suhtauduttiin epäluuloisesti, se merkitsi vain vastikkeetonta tulonmenetystä, ei panosta yhteisen hyvän tuottamiseen.

Paradoksaalista on, että vapaudellaan kerskuvat anglosaksiset valtiot ovat ulottaneet orwellilaisen valvonnan pidemmälle kuin yksikään eurooppalaisista 'holhousvaltioiksi' nimetyistä hyvinvointivaltioista. Tämän todistaa hyvin myös juuri Docpoint-festivaalilla Helsingissä näkemäni CitizenFour -dokumentti Edward Snowdenin yhden miehen sodasta, vastassaan Yhdysvaltojen turvallisuuspalvelu NSA, National Security Agency.

On laskettu, että Thatcherin kauden yksityistämisen aikana tahallisen alhainen hinta, jolla pitkäaikaista julkista omaisuutta markkinoitiin yksityiselle sektorille, johti 14 miljardin punnan nettosiirtoon veronmaksajilta osakkeenomistajille ja sijoittajille + pankeille menneet miljardien välitysmaksut. Julkisen sektorin yksityistämishankkeet näyttäytyvät houkuttelevina erityisen riskinotto-kykyisille yrittäjille myös siksi, että elintärkeät palvelut turvataan joka tapauksessa. Omistajat voivat ottaa riskejä, hallitus ja veronmaksajat rientävät paikkaamaan.

Judt pohtii verkon ja kansalaisaktivismin demokratiavajetta. Hänestä globalisaation harha on se, että yhteinen mielenkiinto ei tee yhteisöä. Lontoossa mustat taksit, bussien ja junien väritys vahvistavat kollektiivista identiteettiä. Hän puhuu Lontoon 'aidatuista yhteisöistä', joita rikkaat ovat ostaneet yhteisestä kaupungista ja joita yksityiset vartiointiliikkeet vartiovat. Ponnistelut arjen yksityistämiseksi kuitenkin tosiasiassa pirstaloivat ja jakavat julkisen tilan tavalla, joka uhkaa kaikkien vapautta. Seurauksena on, että kun julkista ei enää arvosteta yksityistä enemmän, kohdataan jossain vaiheessa varmasti vaikeuksia ymmärtää, miksi lakia, yhteistä hyvää, pitäisi arvostaa enemmän kuin voimaa.

Judt suree sosiaalidemokratian ja vasemmiston väsynyttä nykytilaa. Sosiaalidemokratia on jossain muodossa jo politiikan arkea. Kommunismin kaaduttua purkautui kokonainen oppirakennelmien vyyhti, joka oli sitonut vasemmiston yhteen yli sadan vuoden ajan. Olipa opin moskovalainen muunnelma kuinka kieroutunut tahansa, sen äkillisellä ja täydellisellä katoamisella ei voinut olla kuin hajottava vaikutus kaikkiin puolueisiin ja liikkeisiin jotka kutsuvat itseään sosiaalidemokraattisiksi. Se takaseinä, johon oli nojattu mutta jonne ei haluttu mennä, oli kadonnut.

Judt korostaa toisin ajattelun tärkeyttä demokratian hengissä pysymiselle. Yhdysvalloissa kaikki keskustelu julkisen vallan menoista tai valtion roolista saa samat vastaukset: kaikki haluavat matalat verot eikä kukaan halua nähdä 'sosialismia' Amerikassa. Britit ovat lammasmaisesti hyväksyneet kaiken valvontakameroista tehostettuihin ja tungetteleviin poliisitoimiin maassa, joka on tällä hetkellä maailman 'yli-informoiduin' ja autoritaarisin demokratia. - Tämä tieto tuli esille myös Edward Snowden -dokumentissa. Britannian tiedustelupalvelu GCHQ Government Communications Headquarters tekee yhtä kattavaa ja kaikkialle menevää urkintaa kuin NSA Yhdysvalloissa.

Näyttää siltä, että alan kirjoittaa kirjaa uudelleen. Lopetan siihen, minkä ymmärrän tästä opuksesta evääksi tulevalle. On opittava uudelleen arvostelemaan niitä, jotka meitä hallitsevat. Ehkä se meillä paremmin osataankin kuin Yhdysvalloissa tai Britanniassa. Demokratia toimii vain kun me kansalaiset osallistumme yhteisiin asioihin. Kuulostaa taas kliseeltä, mutta mitä siitä. Totta se on. Emme saa uskoa, että yleisistä asioista on jo päätetty, vaan niistä pitää keskustella. Ainoa sisältö ei voi olla ikuinen talouskasvu.

Meidän pitää muistaa isovanhempiemme vastaukset yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen: New Deal ja sosiaalidemokratia Euroopassa. Mikä tahansa yhteiskunta voi vajota julmuuteen ja holtittomuuteen, esimerkkejä löytyy yhä lähempää. Hylkäämällä vuosisadan uurastusten tulokset petämme paitsi edeltäjämme myös tulevat sukupolvet.

Tämä oli hyvä opas poliittiseen lähihistoriaan. Nykyisen oikeiston ja vasemmiston erot näkyvät ja se mistä on tultu tähän aikaan. Terminologia on samaa edelleen. Konsensusta myöten. Historia opettaa.

Tämän on lukenut myös Booksy blogissa Booking it some more. (eikä hän ruvennut kirjoittamaan kirjaa uudelleen kuten tässä alkoi tapahtua).