Klassikkohaaste: Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Tapahtuu Englannin Devonissa, Neekerisaareksi tuolloin 1930-luvulla nimetyllä saarella. Kutsun saapua viikoksi saarelle saa kymmenen hengen, toisilleen tuntematon ryhmä. Kuusi miestä, kaksi naista sekä saarelle jo etukäteen saapunut palvelijapariskunta. Tuomari, lääkäri, seikkailija, entinen kenraali, entinen kotiopettajar, sihteeri, pari "herraa" - ihmisiä erilaisilla taustoilla. Kukin on saamastaan kutsusta hämmentynyt, koska yhteys kutsujaan on menneisyyttä tai muutoin hauras. Kutsukirjeen allekirjoitukset vaihtelevat, mutta U.N. Owen = unknown on yhdistävä nimi. Kirjeen lähettänyt pariskunta ei ole saarella, mutta on jättänyt tarkat ohjeet palvelusväelle. Saarelle saavutaan veneellä, joka enimmäkseen liikennöi saarelle aamuisin, paitsi huonolla säällä. Saari on jyrkkine rantakallioineen luoksepääsemätön ja karu.

Perillä asetelma muuttuu entistä salaperäisemmäksi, kun ryhmän kokoonnuttua päivällispöytään jostain kaikuu ääni, joka syyttää jokaista vierasta rikoksesta, kuolemaan johtaneista rikoksista. Ääni kertoo, että syytetyt ovat päässeet tuomiotta tai rikoksia ei ole huomattu. Ne tapahtuivat vuosia sitten. Äänen lähteeksi paljastuu levysoitin, mutta kuka väänsi gramofonin soimaan?

Tapahtumien kehyksenä toimii vanha loru kymmenestä neekeripojasta/sotilaspojasta (neekeri-versio myöhemmin siivottu pois), joista kukin vuorollaan menehtyy eri tavoin. Loru löytyy kartanon makuuhuoneista seinille ripustettuna. Varmemmaksi vakuudeksi salongin pöydällä on vielä kymmenen pientä posliinipoikaa, jotka jatkossa vähenevät todellisuutta vastaavasti. Hyvin ennalta arvattavasti jäädään sitten seuraamaan, missä järjestyksessä kukin ryhmästä putoaa pelistä pois, kun loru toteuttaa itseään.

"Kaikkien aikojen rikosromaani" hehkutetaan takakannessa. Minusta tämä oli hyvin  monotoninen ja pitkäveteinen kertomus, vanhentunut muutenkin kuin vain kymmenen neekeripoikaa -sanavalinnan kohdalla. Henkilöhahmojen luonnehdinnoiksi on riittänyt melkein ainoastaan ammattinimike, muu kuvaus on ohutta. Samoin ympäristön tai ajankuva on laimea. Suihkuverhona käytettiin tuolloin öljyttyä silkkiä. Se oli aika kiinnostava tieto. Turhan vikkelästi alkanut päiden putoaminen töksähtää eikä edes herätä kauhun väristyksiä, sen jäädessä ainoaksi toiminnaksi. Romaani ei ehdi tutustuttaa henkilöihinsä, minkä seurauksena harvenevan ryhmän kasvava pelko ja keskinäinen epäluulo ei vie mukanaan vaan jätti kylmäksi - huolimatta vaikuttavasta vainajien määrästä. Rikosromaanin juonen kulku paljastuu jo nimessä eikä arvuuttelu syyllisestä riitä pitämään yllä mielenkiintoa. Loppuratkaisuakaan en osaa pitää kovin nerokkaana, se on monella tavalla epäuskottava. Matkalla kohti oikean syyllisen löytymistä romaani kuvaa kasvavaa epäluulon ilmapiiriä,  joka tässä rakennetussa ansassa kasvaa yhteiseksi paniikiksi ja joukkopsykoosiksi.

Alkuperäinen nimi "Ten little niggers" vaihtui amerikkalaisessa painoksessa nykyiseen, rasismisyytösten jälkeen. Miksi sitten kirjan sisällä puhutaan Neekerisaaresta, kun englantilaisessa versiossa puhutaan Soldier Islandista? Se on ilmeisesti jäänyt epähuomiossa muuttamatta. Mutta ei ainoastaan nimi ole vanhentunut, koko murhamysteeri maistui pölyiseltä. Palautui taas mieleen, kuinka ikävystyttäviä murhatutkimukset voivatkaan olla. Dekkarit ja murhamysteerit eivät todellakaan ole my cup of tea, vaikka yritin tällä luotettavalta tuntuneella valinnalla päästä siihen taikapiiriin.

Ylivoimaisesti jännittävämpi, hauskempi, eloisampi, kiinnostavampi oli ainoa tähänastinen (ainakin blogiaikana) Agatha Christieni: Come tell me how you live. Kirja Agathan ja arkeologipuolisonsa Max Mallowanin matkasta Syyriaan.

Haasteessa piti vielä kehua itseään klassikon selättämisestä. Tämä ei nyt ollut mikään iso urakka, koska kirja oli nopealukuinen, mutta sen sijaan tämä toiseen klassikkohaasteeseeni valitsemani teos oli pettymys. En ollut sille oikea lukija. No, sen maine taitaa hyvin kestää yhden poikkipuolisen kommentin kerran sadassa vuodessa.

Klassikkohaaste on todella kiva ja hyödyllinen tapa paikata aukkoja lukuhistoriassa. Ihminen kun on luonnostaan aika utelias oman aikansa uutuuksista, vaikka klassikot  näyttävät kyntensä olemalla nimenomaan enemmän kuin vain oman aikansa kuvia.  Lisää tämänkertaisen haasteen lukijoita Tuntematon lukija-blogin koontipostauksessa. Kiitos !


Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
And then there were none (Ten little niggers), 1939, suomentanut Helka Varho 1940
WSOY, 254 s

Lena Ackebo: Vi ses i Sofo

Kuinka näppärästi sarjakuvateos voikaan viedä helteiseltä Aurajoen rannalta suoraan Sofoon, Tukholman trendikkääseen Södermalmin kaupunginosaan. Sofo = South of Folkungagatan, jossa osoitteessa on muodikasta hengata ja vielä hienompaa asua. Erityisen kätevää se on tämmöiselle seitsemänkymppiä lähentelevälle tädille, joka ei missään nimessä jaksaisi enää notkua baareissa näitä värikkäitä tyyppejä seuramaassa. Ihana tehdä se kaiman, Lena Ackebon opastuksella. Koska hän on niin älyttömän hauska, tarkkasilmäinen ja -korvainen. Vi ses i Sofo on jatkoa "succé-albumille" Fucking Sofo.

Huumori on mustaa ja sarkastista, mutta tämä tyyppikavalkadi ja heidän suustaan tuleva dialogi on ehdottoman autenttista ja sitä tulvii. Tyypit on taitavasti piirretty ja luonnetutkielmat herkullisen osuvia. Etualalla käydään keskustelua, mutta ohikulkijankin repliikit puhelimeen tai kaverille napataan kuvaan. Ja miten hauskoja tyyppejä, yksityiskohdissaan kuteita ja koruja myöden tutkittuja! Itsetehostusta, turhamaisuutta, pieniä valheita, hienostelua ja teeskentelyä - sitä se on, mutta hymyily sille on armeliasta. Tämmöisiä me ihmiset olemme, epätäydellisiä, ja se juuri on niin kiinnostavaa.

Vi ses i Sofon juttu kulkee kaupunginosan eri baareissa ja kadulla. Edellisen tarinan lopussa ohi kulkee pariskunta, jota taas seurataan seuraavaan baariin. Yhdistävänä tekijänä on vanha kingi, Jörgen, joka näillä kaduilla ja baareissa on kuin kala vedessä. Hän on kaikille velkaa, mutta uusi laina on koko ajan kehitteillä, uusilla tarinoilla. Hän on vanha vasemmistolainen kapitalismin vastustaja, joka ei McDonaldsiin astu. Jörgen on lähellä saada kuonoonsa, mutta ei pienestä hermostu vaan puhuu itsensä ylös suosta ja jättää juttukaverinsa sekaviin tunteisiin.

Vanha konkari ei vierasta nuoria blondejakaan, heihin voi tehdä vaikutuksen oletetuilla tutuilla. Naisia voisi kiinnostaa viileä samppanja Jörgenin jääkaapissa. Sen hän on saanut Paris Hiltonilta. Ammattejakin löytyy, hundsykolog voisi purra nuoriin naisiin. Jörgenin hymy ei hyydy. Sen sijaan häneltä löytyy loputtomasti viisautta juuri alla kuvatun tyyppiseen dialogiin. Miksi hankkia koira, jos sen ylläpito on niin kallista että se täytyy laittaa päiväkotiin että voisi tehdä töitä koko päivän että voisi olla varaa siihen?

Mainio pari ovat siskokset Fanny ja Alexandra. Fanny antaa hervottoman esimerkin omaan napaan herkeämättä tuijottavasta tyypistä, joka onnistuu uhriutumaan kaikesta. Siskolle synttärilahjaksi tarkoitettu kellokin päätyy sitten omaan ranteeseen ja aivan loogisen päättelyn seurauksena.

Mukana on vielä Herr Gårman, lannistumaton standup-koomikko, King of comedy. Jonot baarin ulkopuolella ovat pitkiä, ja keskustelu polveilee.

Osiossa nimeltä 'Titta dom snackar' kuvaan astuu jo vakiintuneita nelikymppisiä, joiden keskusteluissa vaikutus tehdään sillä kuka on aiemmin aloittanut retkiluistelun tai muilla oikeaoppisen elämän tiedonjyvillä. Kunnes Jörgen astelee paikalle ja kertoo vähän hänen ja Göstan yhteisistä kouluvuosista luokkaretkineen.

Jörgen ei myöskään vähättele panostaan nuorison kasvatuksessa, saavat häneltä jotain puhumisen aihetta, sen sijaan että räpläävät aifounejaan ja murehtivat kuinka moni heidän 5000 seuraajastaan tykkää siitä, että he juovat sikakallista oluttaan sofossa pilvisenä lauantaina.

Tässä sopii muistella, että paikka joka teki minuun suurimman vaikutuksen vuonna 1968 oli Restaurang Stampen, jazzkapakka kuin suoraan New Yorkista. Kävin sen ovella uudelleen noin vuonna 2000 ja siellä he olivat edelleen, kanta-asiakkaat. Kaikki noin kahdeksankymppisiä valkohapsia, still going strong, ainakin paikalle päässeet.

Lena Ackebo: Vi ses i Sofo. Ett seriealbum
Kartago förlag, 2012, 111 s

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan Nix kymmenen vuotta. Se näkyy amerikkalaisen kirjailijan 700-sivuisessa teoksessa. Kirjailija on ruopannut mukaan viimeiset 50 vuotta Yhdysvaltojen yhteiskunnallista maisemaa, palasia sen poliittisesta historiasta, perhe- ja opiskelijaelämää ja maustanut tarinaa vielä oman, norjalaislähtöisen äidinpuoleisen sukunsa myyteillä. Hyvin runsaasti teemaa ja tarinan käänteitä. Nimi Nix merkitsee tässä näkkiä, norjalaismyyttien taruolentoa. Se on jokin johon rakastut, joka sitten katoaa ja vie mukanaan. Se mitä rakastat kaikkein eniten satuttaa sinua aikanaan kaikkein pahiten, sanoo äiti pojalleen.

Äiti, Faye katoaakin jälkiä jättämättä pojan, Samuelin elämästä kun tämä on vielä lapsi ja näkyy seuraavan kerran TV-uutisissa parikymmentä vuotta myöhemmin poliittisen mielenilmauksen radikaalina hyökkääjänä. Yhdysvalloissa on käynnissä presidentinvaalien esivaalikampanja. Vuosi on 2011. Samuel Anderson on tässä vaiheessa opiskelijoihinsa frustroitunut college-opettaja, kirjallisuuden professori, nettipeliaddikti ja nuoruuden rakkauttaan haikaileva mies. Pakasteateroita markkinoiva isä ja poika ovat vanhenneet yhdessä.

Romaani peruuttaa ajassa vuoteen 1968, Fayen nuoruuteen, radikaalin vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen kuohuntaan Chicagossa, Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. Kolmas aikataso on vuodessa 1988, Samuelin lapsuudessa. Samuel Anderson saa painavimman syyn selvittää äitinsä salaperäinen elämä kustannustoimittajaltaan Guy Periwinkleltä: Samuelilta on odotettu jo kauan ja turhaan romaania. Nyt äiti on TV-kuuluisuus, 'Packer Attacker' ja sen aiheen pitäisi oitis lyödä pöytään korkeat myyntiluvut. Kunhan taotaan niin kauan kun rauta on kuumaa.

Kuusikymmenluku näyttäytyy rajuna: vanhat konservatiiviset arvot törmäävät meluisaan "vallankumouksellisuuteen", hippien rakkaus lakastuu kuolema sioille ja ho-ho-ho-chiminh-huutojen myötä, vaikka runoilija Allen Ginsbergkin pyörii mukana ommmm-hyminöineen. Nuoruus on täynnä sattumanvaraisia valintoja, tunteiden arvailua, kun ei voi tietää. Lapset ovat kaikkina aikoina yhtä suojattomia auktoriteettien hyväksikäyttöä vastaan. Petos väijyy suositun tytön äkillisessä ystävyydessä. Fayen ja Henryn, Samuelin vanhempien koti ja asetelma tuo mieleen Revolutionary Roadin, kirjan ja elokuvan, jossa naisen haaveet lakastuvat hyvin hoidetun talon kulisseissa.

Nix kattaa hauskasti näkyville 60- ja 2010-luvun opiskelijaelämää; kaikkeen muuhun paitsi opiskeluun fokusoitua, aika karrikoituna. Siinä missä kuusikymmenluvun aktivistit pössyttelevät huumeita, suunnittelevat mielenosoituksia ja toimintaa, nykyinen opiskelijasukupolvi kopsaa esseitä netistä, näyttelee keskittymistä ja käy proffan kanssa vakavaa keskustelua siitä, etteikö kopsattu essee olisi k.o. opiskelijan omaisuutta eli oma. Hyvät nettivideot ovat Lauralle arvokkainta materiaalia, verrattavissa kullanhuuhdontaan ja siksi essee Hamletista on ajanhaaskausta.

Parhaimmillaan Nix maalaa herkkiä luonnekuvia äidistä ja pojasta, pojan ystävyydestä varakkaan perheen poikaan ja rakkaudesta tämän siskoon. Tämä lapsuuden ja nuoruuden aika on vahvaa ja vakavasti otettavaa kuvausta nuoruuden haavoittuvuudesta ja perheen historian painolastista. Auton ikkunasta vilahtaa jo monista romaaneista ja elokuvista tuttua, taloustaantuman jälkeistä Keski-Lännen kuvausta hylättyine tehtaineen ja huutokaupattuine maatiloineen, trumpilaista maisemaa. Satiiria nyky-Yhdysvalloista, ja samoin kuusikymmenluvusta.

Mutta valtava sivuhenkilöiden vyörytys, selittämättömästi hikoileva asianajaja, suihkussa teurastamon hajuja huuhtova Hubert Humphrey (presidenttiehdokas), sadomasokistinen hippinainen ja häneen rakastunut poliisi, monikasvoinen kustannustoimittaja sekä kymmenet yksityiskohdat pelien maailmasta klassiseen pianonsoittoon kertovat sitä samaa: ehkä kymmenen kirjoitusvuotta on ollut sittenkin liian pitkä aika synnyttää tämä romaani. Olisiko lukijaa voitu armahtaa, ja jättää edes örkkien taistelu videopelimaailmassa vähemmälle? Kun sentään vielä lähdetään etsimään norjalaista myyttiä Hammerfestistä saakka. Mukaan on ympätty jopa kamppailu vieraslajeja vastaan, tässä tapauksessa laji on nimeltään litulaukka.

Satiiri vähenee loppua kohden, mutta patetia ja kaikenkattava rakkaussanoma lisääntyy. Lopulta tuntuu kuin olisi niellyt todella ison palan kakkua. Eikä siitä oikein saa selvää, onko se suolaista vai makeaa ja mikä se oikein on. Kirjan kannet ovat täynnä sitaatteja kiittävistä arvioista. Kunnianhimoinen romaani tämä varmasti on, komea ja koskettavakin, mutta siihen olisi tullut enemmän ryhtiä monien rönsyjen karsimisesta. Iloisen odottava, innostunutkin tunnelmani oli loppuun päästyäni ehtinyt lässähtää.

Tässä linkki Kirjaluotsin ja Luettua elämää-blogin  monipuolisiin arvioihin. Vähän samansuuntaisia lukukokemuksia.

Nathan Hill: Nix
The Nix, 2016, suomentanut Raimo Salminen
Gummerus, 719 s

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Nähdä, näki, nähnyt. Tuntea, tunsi, tuntenut. Ja muita verbejä, joita afrikkalaiset pakolaiset, turvapaikanhakijat opiskelevat Saksassa. Saksa haluaa opettaa verbinsä heille, mutta ei halua heitä itseään. Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt ilmestyi vuonna 2015, ennen suurinta pakolaisaaltoa Saksaan, mutta on yhtä ajankohtainen nyt. Libyasta lähdettiin Gaddafin aikaan ja edelleen. Libya ja Tripolin satama on aseteollisuuden kukoistava näyttämö. Pakolaisuuden syyt eivät ole vähentyneet vaan eri puolilla Afrikkaa ja Lähi-itää jatkuvien sotien lisäksi ilmastonmuutos ajaa yhä enemmän ihmisiä etelästä pohjoiseen, Afrikasta Eurooppaan.

Alun perin itäsaksalainen eläköitynyt professori Richard, leskimies, herää vasta uudessa elämänvaiheessaan huomaamaan afrikkalaisten, mustien ja arabien, turvapaikanhakijoiden protestileirin Alexanderplatzilla Berliinissä. Pakolaiset kantavat mukanaan moninaisten muistojen painoa, joille on yhteistä kodin hajoaminen, vanhempien tai lasten menetys sodassa tai Välimeren ylityksessä. Muistot kirvelevät niin, että olisi parempi jatkaa ilman niitä. I didn't feel well in my body in that time.

Tuaregipakolainen tietää olevansa sorrettua vähemmistöä sekä Nigerissä että missä hyvänsä entisen siirtomaaisännän Ranskan viidessä valtiossa, mutta auttaako se selviämään saksalaisen tehokkaasta byrokraattisesta geometriasta, jossa koditonta, paperitonta voidaan siirtää osoitteesta seuraavaan vailla kuulemista. Hän voi päätyä kahden saksalaisen alkoholistin kanssa yömajaan tai viiltää auki ranteensa, jolloin hän saa lykkäystä palautukseen. Saksalaista viranomaista ei kiinnosta, että ghanalainen on asunut synnyinmaassaan vain lapsena ja miehen lapsineen on veneeseen pakottanut libyalainen kapinallisryhmä aseella osoittaen. Ghana on rauhallinen maa, sinne saa palauttaa. Eikö koko maailmassa todellakaan ole paikkaa, missä voisin käydä nukkumaan? 

Mikä on saksalaisen klassisen filologian professorin motiivina hänen alkaessaan ottaa selvää afrikkalaisten miesten taustoista ja toiveista, se jää hieman hämäräksi. Saattaa olla, että professorin empatiaa kaltoin kohdeltuja pakolaisia kohtaan selittää humanistisen koulutuksen ohella itäsaksalaisuus, kokemus byrokraattisesta ja alistavasta järjestelmästä, vaikkakin jo taakse jääneestä. Richardin nykyinen turvallinen ja mukava arki vanhoine ystäväpiireineen kuvataan laiskanpulskeana verrattuna jokapäiväisessä epävarmuudessa ja ahdingossa eläviin miehiin. Nuoret miehet, jotka ovat äkillisesti vanhoja, jotka vain odottavat ja nukkuvat.

Romaani lähtee liikkeelle hieman kuivakiskoisesti ja herättää epäilyn liian oikeamielisestä puhtoisuudesta: vanhempi herrasmies herää huomaamaan epäkohdan, kiinnostuu ja ryhtyy pyyteettömästi tukemaan ahdingossa olevia pakolaisia, jotka puolestaan kuvataan suurta vääryyttä kokeneina uhreina. Sitä he epäilyksettä ovatkin. Pakolaisten polut kulkevat monien kamppailujen kautta, jotka eivät ole omia valintoja. Richard ja hänen saksalainen akateeminen ystäväpiirinsä pääsee näkemään, että kolonialismin pitkät jäljet jatkuvat katkeamatta. Professori näkee oman antiikin Kreikkansa kattaneen myös nykyisen Tunisian, Marokon ja sen Atlasvuoriston.

Pakolaisten muistot ja kodit ovat riekaleina päässä, tiedot vanhemmista, sukulaisista, lapsista kadonneet. Jonkun isä on ehkä paennut Burkina Fasoon, joku on etsinyt vanhempiaan Facebookin avulla, puhelimissa on yhteystiedoissa italialaisia, suomalaisia, ruotsalaisia, ranskalaisia, belgialaisia numeroita - afrikkalaisia ystäviä, jotka harhailevat Euroopassa. Richard panee joka käynnillään merkille, että miehet ovat paremmin kotonaan muutamassa langattomassa verkossa kuin missään niistä maista, joissa he odottavat pystyvänsä rakentamaan tulevaisuuden.

Richard tukihenkilönä kymmenmiehinen porukka kohtaa saksalaisen todellisuuden, samantapaisen kuin Suomessakin, jossa lakiteksti ja sitä täydentävä byrokratia lähtee pakolaisten oikeuksien minimoimisesta ja valvonnan maksimoinnista. Pikainen palautus minne hyvänsä muodostaa ensisijaisen vaihtoehdon miesten tulevaisuudelle.

Mitä pidemmälle Mennä, meni, mennyt etenee sen tiheämmäksi se syvenee, pakolaisista tulee lihaa ja verta.  Professori itsekään ei privaattielämässään osoittaudu puhdasotsaiseksi sankariksi eivätkä sellaisia ole pakolaisetkaan. Heidän tarinansa lomittuvat Richardin arkeen, menneisiin naissuhteisiin ja nykyiseen ystäväpiiriin. Se jää tosin hieman latteaksi kulissiksi, kuin osoituksena eläkeläisen yllätyksettömästä elämänvaiheesta. Mutta siihenhän nämä pakolaiset sitten tuovat kunnolla potkua ja haastetta. Parhaimmillaan byrokraattinen absurdismi tuo tarinaan mustaa huumoria. Toimettomuudesta syytetään ihmisiä, joilta työnteko on kielletty. Richard miettii, kuinka nämä afrikkalaiset vastaisivat siihen länsimaissa yleisesti kuultuun kommenttiin, että ongelmat pitää ratkaista Afrikassa. Yhden listalla lukisi:
- haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen
- nimitä Nigeriin uusi hallitus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tia kiristää

Toisen listalla:
- tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille
- pakota Boko Haram laskemaan aseet

Muutaman yhteisellä listalla lukisi:
- varmista että asetoimitukset loppuvat Tšadiin (USA ja Kiina)
- kiellä öljyn poraaminen ja maastavienti (USA ja Kiina)

Mennä, meni, mennyt kuvaa maailman koskaan päättymättömiä pakolaisuuden ongelmia, mutta on tunnelmaltaan loppua kohden valoisa ja optimistinen, sillä päähenkilön kautta siteerataan vanhoja roomalaisia, kun kerrotaan että pallo on kaikille yhteinen ja 'Silloin se on sinunkin asiasi, kun naapurin seinä palaa.'  Pitäisikö meidän ottaa oppia delfiineiltä? Sillä tämä erään pakolaisen kokema ihme kerrotaan ja se tiedetään todeksi. Merellä voi tapahtua kauniita asioita.

Mies oli pudonnut laivasta veteen, kapteeni ei halunnut tuhlata aikaa eikä kääntynyt takaisin, mutta sammutti sentään hetkiseksi moottorin. Miehen nimeä huudettiin, kaikki yrittivät tähyillä, olisiko mies vielä jossain veden pinnalla, mutta ei häntä enää näkynyt. Sitten hetkeksi tuli aivan hiljaista, merikin vaikeni ja oli aivan peilityyni, ja äkkiä kaksi delfiiniä ui heitä kohti vieri vieressä, ne kantoivat välissään tajutonta miestä ja toivat hänet veneen luo, mies saatiin nostettua laidan yli takaisin kannelle, ja sitten hän virkosi. 

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Gehen, ging, gegangen,  2015, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammi, 2019, 415 s