Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Antologia kuulostaa ylen sivistyneeltä, vaikka kyse on vain monen eri tekijän tekstien kokoelmasta. Se taas on tae siitä, että teos on moniääninen eli vaihteleva. Tässä antologiassa lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset kertovat itselleen tärkeistä kirjoista ja siinä ohessa omasta polustaan kirjailijuuteen. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama kirja on kai myös nähtävä feministisenä vastineena monille maailmankirjallisuuden Suurteoksia -opuksille, jotka tyypillisesti ovat täyttyneet maailman kirjallisuuden pääosin miespuolisten nimistä. Tässä kaikki 20 kirjoittajaa ovat naisia ja heidän nimeämänsä teokset samoin naisten kirjoittamia.

Kirjailijat kertovat itselleen merkityksellisistä teoksista, niitä omaan kirjailijuuteen ja elämänvaiheisiinsa peilaten. He miettivät kirjoittamisen merkitystä, identiteetin etsintää, rakkauksia, eroja, kuolemaa, häpeää ja syyllisyyttä, joihin tärkeä kirja on tuonut lisävalaistusta. Aika monen kohdalla elämän käännekohta, menetys, suru on ollut se kohta, joka on pakottanut löytämään sen kirjan. Kirjan, joka on kulkenut mukana pimeässä, auttanut käsittelemään kokemusta.

Olin lukenut kirjailijoiden tärkeistä muutaman, A.S Byattin Riivaus jätti minuun puisevan jälkimaun ja pidin sitä väsyttävänä kirjailijan sivistyksen esittelynä. Monenlaisia tekstirekistereitä. Totta tosiaan. Anna Kortelainen osoittaa, kuinka toisenlaisena teos avautuu nimenomaan kirjallisuuden opiskelijalle Pariisissa. Hyvin sympaattisesti hän myös avaa ammatillista kilpailua ja mustasukkaisuuden tunteita aloittelevan kirjailijan kipuillessa riittämättömyyden tunteiden kanssa ihanteidensa teosten äärellä.

Merete Mazzarella kertoo Alice Munrosta ja tämän kokoelmasta Lying Under the Apple Tree ja painostavista parisuhteista ainutlaatuisella kevyen henkevällä ja keskustelevalla tavallaan. Munro on jättänyt minuunkin jäljen, hän on Tšehoviin ja Carveriin verrattava novellin jättiläinen.

Maggie Nelsonin Argonautit peilautuu Aino Vähäpesulan tekstissä hänen oman elämänsä Argo-laivan rakentumiseen. Muistan Argonautit filosofisena teoksena sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta, tiukasti ajan hermolla.

Kreetta Onkelin Ilonen talo (Tiina Katriina Tikkanen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevin (Milja Sarkola) avaavat molemmat eri näkökulmista vanhemman ja lapsen suhdetta, odotuksia, pettymyksiä ja traumoja, syyllisyyttä. Muistan nämä molemmat ravistelevina, Poikani Kevin jätti kammottavan, vastenmielisenkin muistikuvan. Kun en lue fantasiaa, uskottavuusnäkökulma painaa. Kevinin selittämätön pahuus oli minusta vaikeasti käsitettävä. Vaikka kai psykopaateilla voi olla ihan tavallinenkin lapsuus, jokin ongelma vain tunteiden kehityksessä. I don't know. Mitä äidinrakkaudesta jää jäljelle kaiken vihan jälkeen? kysyy Milja Sarkola, liikuttavastikin äidin tunnemyrskyissä.

Virginia Woolfin Majakka saa Riikka Pelolta perusteellisen akateemisen analyysin. Siihen onkin siteerattu hänen kirjallisuuden opintojen alun praktikum -esseetään. Teos on ollut mukana hänen opinnoissaan myöhemminkin, kuten muukin Woolfin tuotanto. Pelon teksti on kuin tyylinäyte kirjallisuuden ammattilaisen tavasta käsitellä romaanin tasoja ja rakenteita. Analyysi laajenee vielä käsittelemään kirjoittamisen rytmiä sen verran korkealentoisesti, että huiteli jo näkökulmastani kaukana. Voin vain yhtyä Majakan hymistelykuoroon, se oli minustakin hieno romaani. Ja niin vain tässäkin päädytään kuoleman kokemuksen käsittelyyn. 

Katriina Huttusta olen lukenut paljon, hänen suomentamiaan pohjoismaisia kirjailijoita siis, eniten Knausgårdia. En ole lukenut hänen tyttärensä itsemurhan jälkeen kirjoittamaansa Surun istukkaa, mutta hän on Mari Pulkkisen Surun sylissä löytänyt vastineen ja vahvistuksen omalle tavalleen elää surussa, haluta elää elämänsä sen kanssa eikä sitä pois sulkien. Sirpa Kähkösellä on lapsen näkökulma vanhemman itsemurhaan ja hän on nähnyt Marja-Leena Mikkolan Mykässä tyttäressä itselleen läheisen kokemuskertomuksen.

Kokoelma on kiinnostava ja lisäksi sain pari vinkkiä Helmet-haasteeseen. Pidin tässä kokoelmassa mm Nura Farahin tekstistä. Hän oli löytänyt Laila Hirvisaaren Hiljaisuudessa Karjalan evakkokokemukset, joista oli hänelle, somalialaistaustaiselle kirjailijalle suurta iloa. Ne tarjosivat samaistumispintaa hänen sukunsa kokemuksille sodasta ja pakenemisesta ja opettivat hänelle Suomen lähihistoriaa ja suomalaisia tapoja, saunakulttuuria esimerkiksi.

Saara Turusen kirjoitus Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain/Maken oli riemastuttava. Näin siinä sukupolvien törmäävän kolisten. Romaani, jonka aiheina on rakkaus, parisuhde, sitoutuminen, vapaus, vaikuttaa puhdasveriseltä 60-luvun romaanilta. Turunen pohtii aiheen, varsinkin siis rakkauden ja parisuhteen "pienuutta" ja omaa rakkaussuhdettaan barcelonalaiseen mieheen. Hassua, että nykyisen "woke"-sukupolven edustaja voi todella potea lähes huonoa omatuntoa siitä, että on hetero ja valkoinen. Pitää koko ajan huomioida jonkun toisenlaisen loukkaantuminen ja pelätä aiheen banaaliutta - vaikka rakkaus on vaikuttava aihe, ajasta toiseen. Sundströmin romaanista otetaan Ruotsissa edelleen uusia painoksia, vaikka Turunen epäilee senkin unohdetun.

Sirkka Turkkaa ja Aura Nurmea yhdistävät hevosrakkaus, Ruskeasuon tallit ja Vaikka on kesä-runoteos. Aura Nurmi fanittaa Turkkaa, kuten moni muukin ja hänen tekstinsä heistä yhdessä on ihana. Kukaan ei ole sanoittanut elämältä saatavaa selkäsaunaa paremmin kuin Sirkka Turkka, ja minusta itsekkään omahyväisesti tuntuu, että hän on kirjoittanut ne kirjansa minulle. Ihan tuulesta temmattua tämä kehu ei ole, runoilijat ovat tavanneet ja yhteys tuntuu lukijastakin hienolta, vaikka Turkka sairastaakin viimeisen tapaamisen aikana jo alzheimeria eikä enää muista runojaan. 

(Lisäsin tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan "Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Siinä ilmenee sama sukupolvien törmäys kuin tuossa Turusen valitsemassa kirjassakin. Vaikka olen ns woke-kulttuurin nostamien asioiden puolella, näen keskustelun monissa yhteyksissä kärjistyvän leimaavaksi ja tuomitsevaksi. Saara Turunen on niitä nimiä, joita olen nähnyt keskusteluissa.)

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Tammi, 2021, 304 s

Johanna Holmström: Sielujen saari

Kuva: Wikipedia

Seilin saari sijaitsee Airiston alueella Saaristomerellä, n 30 km Turusta. Se on toiminut historiassaan muusta maailmasta eristettynä sairaala-alueena jo 1600-luvun alusta lähtien, ensin spitaalisten leprasairaalana ja myöhemmin mielisairaalana. Vuodesta 1889 hospitaali muutettiin vain parantumattomille naispotilaille tarkoitetuksi. Sellaisena se toimi loppuun eli vuoteen 1962 saakka. 

Sinulle, joka olet joskus epäillyt olevasi hullu tai tulevasi hulluksi. Olet luultavasti oikeassa.

Jos lukuhaasteeseen pitäisi löytää surullinen kirja, Johanna Holmströmin Sielujen saari olisi siihen sopiva valinta. Seilin ja yli sadan vuoden takaista paikallis- ja tapahistoriaa kuvataan kirjassa muutaman naisen elämänkäänteiden kautta. Naisten kohtalot ovat lohduttomia, toivottomia yksittäisinä tapauksina ja esimerkkeinä siitä mielivallasta, jota köyhään kansanosaan ja etenkin naisiin menneinä aikoina kohdistettiin. Vankilaan tai houruinhoitolaan saatettiin sulkea heppoisin perustein. 

Paljon puhuvasti Holmström aloittaa romaaninsa kuvailemalla 1800-luvun alun ranskalaisen lääkärin hysteriakokeita naispuolisilla potilailla. Huomattiin, että kylmät tai kuumat kylvyt rauhoittivat potilaita. 

Ensimmäisen tapauskertomuksen Kristinan nähtäisiin nykyään poteneen vakavaa synnytyksen jälkeistä masennusta, jota kukaan ei ollut näkemässä kun hän soutaa ruuhen pimeälle merelle ja upottaa pienet lapsensa. Nuoripari oli tehnyt ratkaisunsa ja katkaissut suhteet perheisiinsä, jotka eivät hyväksyneet heitä yhdessä, ei varsinkaan varakkaamman miehen suku. Kristina oli raiskattu sieniretkellä metsässä. Hän on siis väkivallanteon takia "huono" aviottoman lapsen äiti.  Parinvalinta on syössyt heidät molemmat loputtomaan raadantaan, miehen ja naisen tahoillaan. Monen vaiheen jälkeen Kristina, entinen kaunotar ja useankin miehen haaveiden kohde, päätyy Seiliin, jossa asteittain toipuu ja pääsee uuden pastorin lastenkin hoitajaksi. Vastoinkäymiset kuitenkin jatkuvat. 

Varsinkin Kristinan historia, ensimmäinen osio romaanissa, on raskas luettava. Tunteiden kuvailu ja maalailu vyöryy lähes yli sietokyvyn. Sitä voisi rikkoa dialogi, mutta sulkeutuneen mielen maisema tarjoaa sitä hyvin vähän, muut ihmiset jäävät taustalla heiluviksi varjoiksi. Kristina tuntee pimeyden puristuvan harteita ja poskia vasten. Unissaan Kristina näkee kuvia menneestä rakkaudestaan, merelle lähteneestä miehestä jonka uskoi lähteneen lopullisesti. Äidistään, jota odotti kotiinsa. Tapahtuma on liimautunut Kristinan ihoon, lasten silmät kaivautuneet hänen mieleensä. 

Potilaiden kautta romaanissa kuljetaan ajassa 1800-luvun lopulta aina talvi- ja jatkosotaan asti. Elli, varakkaamman perheen läheisyyttä vaille jätetty tytär, saapuu 30-luvulla hullujen saarelle, hänkin rakastamansa miehen kanssa pakomatkalle lähdettyään. Ellin tarina avaa paremman näkymän hospitaalin arkeen. Hänen tapauksensa on perheen, sekä isän että äidin väärinkäytöstä häntä kohtaan, hän ei ole itse väkivallantekijä. Ellillekin on kertynyt jo edeltävää kokemusta naiseen kohdistetusta alistamisesta. Aina samaa riisumista.

Elli, Ellinor, siinä hän nyt on Tyttökallion korkeimmalla huipulla, missä niin moni on seissyt ennen häntä. Kallion halkeamissa kasvaa katajia, jotka mereltä katsottuina näyttäisivät rivissä istuvilta ihmisiltä. Elli on kirjoittanut: Äiti. Ja työntänyt kirjeen pulloon. Hän viskaa sen toiveikkaana mereen. 

Elli ei ole mieleltään sairas, kuten Kristina, joka tavataan Ellin aikana sammunein silmin huoneen nurkasta, mykkänä. Elliltäkin odotetaan sairaan käytöstä. Sairaudentunnottomuus on nimittäin yleinen oire mieleltään sairastuneilla. Harvoin käyvä äiti helpottuu hänen raivokohtauksistaan; hän on selvästi oikeassa paikassa. Ellin kohdalla käsitellään myös yleistä tapaa, jolla liian vapaasti käyttäytyneitä naisia hoidetaan. Ennen mahdollista mutta epätodennäköistä pääsyä pois heidät steriloitiin.

Elävä dialogi ja karskin, mutta kuitenkin osaavankin henkilökunnan jonkin asteinen ystävällisyys näyttää Seilin hospitaalin sentään vähän siedettävämmässä valossa, puutarhaa ja karjaa hoidetaan, ruumiillinen työ pitää ajatukset kurissa. Useimmat tietävät olevansa yhteiskunnasta eristettyjä hulluja, loppuiäkseen saarelle tuomittuja. Meren selkä on liian suuri ylitettäväksi uiden ja talvella pimeässä salakavala. On vain harvoja poikkeuksia, jotka pääsevät pois ja elämä loppuu usein ennenaikaisesti.  

Kolmas hahmo, kehyskertomuksen Sigrid edustaa toista osapuolta, hoitajia. Hänet kuvataan potilaiden luottohenkilönä, nuorena ja hyväntahtoisena. Toisen maailmansodan jylykin alkaa jo kuulua taustalla ja tulla lähelle. Sigrid on raskaana, mutta saa viestin kihlattunsa kaatumisesta. Hän jää samalla tavoin sidotuksi saareen kuin potilaansa. Sama leima tarttuu häneenkin. Synnytyslääkäri puhuttelee korostetusti neidiksi. Niinpä Seili tarjoaa Sigridillekin turvaa. Saaren yhteisöön kasvavat kiinni niin potilaat kuin hoitajatkin. Ymmärtää, että vaihtoehdot sekä mielisairaille että muista syistä syrjityille naisille olivat vähissä noina aikoina.

En aivan ymmärrä sadan vuoden jaksoa, joka romaaniin on otettu kehyskertomuksessa. Sigrid ui Seilin saaren rannalla vuonna 1991. Suomen valtio oli kuitenkin luovuttanut vuonna 1964 Seilin hospitaalin rakennukset ja lähialueet Turun yliopistolle, joka perusti sinne Saaristomeren tutkimuslaitoksen. Tämä toiminta on tällä hetkellä vaarassa loppua säästösyistä.

Romaani perustuu osin sosiologi Jutta Ahlbeck-Rechnin väitöskirjaan Seilin potilaista ja oli Runeberg-palkintoehdokkaana.

Johanna Holmström: Sielujen saari, käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula

Otava, 2017, 365 s

Pari kuvaa päiväretkeltä Seilin saarelle vuodelta 2019

Edna O'Brien: Paheellinen elokuu

Hätkähdyttävä kansi kieltämättä! Kannen kuva toi mieleen noin 13-vuotiaana hartaasti lukemani Vicky- ja Hertta-sarjakuvalehdet, joissa romantiikka kukki aivan omissa sfääreissään, irrallaan muusta maailmasta. Hassua kyllä, Edna O'´Brienin Paheellinen elokuu nosti mieleen saman nostalgisen ajan, nuoruuteni 60-luvun. Itse romaani on kaukana tuosta hömpästä. Se on psykologinen muotokuva vapautta ja elämäniloa etsivästä nuoresta naisesta. Alkuperäinen August is a Wicked Month on julkaistu vuonna 1965.

Hän olisi halunnut että miehellä olisi ollut tuhat kättä joilla hän olisi voinut herättää koko hänen ruumiinsa eloon samalla kertaa. Mies teki minkä voi. Hänen käsivartensa lauloivat ja hänen lanteensa olivat hulluna kun pienet ilon langat juoksivat hänen lävitseen kuin pienet riivaajat. Yhden vuoden yksinäisen vankeuden jälkeen.

Ellen, 7-vuotiaan Markin äiti ja pojan isästä aiemmin eronnut nuori nainen päättää repäistä ja lähteä lomamatkalle Ranskan Rivieralle. Sitä ennen hän on jo kokenut intohimoa tapaamansa brittimiehen kanssa, joka kuitenkin on jäänyt haikailemaan toista naista. Herännyt erotiikan nälkä vaatii uusia kokemuksia, nainen ei halua enää jäädä kotiin odottamaan kenenkään puhelinsoittoa. Elämästä nauttiminen alkoi vasta ja on uutta, koska avioero oli surullinen vaihe. Entinen aviomies onkin jo yhdentekevä miehenä, mutta kuitenkin Ellenille tärkeän pojan isä. Poika asuu vuoroviikot vanhemmillaan. Matka-ajatus herää, kun isä ja poika ovat lähteneet keskenään lomalle Walesiin, isän synnyinseuduille. Ellen lähtee kertomatta suunnitelmistaan muille.

Paheellisen elokuun on suomentanut itse Pentti Saarikoski, ja täytyy sanoa, että ensimmäisiä kymmeniä sivuja luin kasvavan hämmästyksen vallassa. Ihmettelin, että oli tällaisena edennyt kustannustoimittajalta julkaisuun. Suurin ongelma alkuun on hän-sana. He ja she englannista suomeksi on aina vain hän, kun ei asiaa selvennetä. Hän toi hänen mieleensä. Löysin yhden kirja-arvion (Portnoyn tauti), jossa mainittiin Saarikosken epätasainen jälki suomentajana.

Onneksi Saarikoski parantaa juoksuaan ja kököimmät ilmaisut (Ruumiinkuntomainos. Hänen ajatuksensa pitelivät häntä suloisesti.) jäävät taakse. Siinä vaiheessa ollaan jo syvällä Rivieran syntisessä yössä, shampanja ja muut jalot juomat virtaavat, nuoret naiset käyvät näkymätöntä viettelykamppailua halujen kohteesta, ihaillusta näyttelijästä. Ellen on siinä vaiheessa karistanut kannoiltaan hotellipalvelijan - viisi minuuttia? - ja ravintolaorkesterin viulistin. Ensimmäiset kohtaamiset Välimeren yössä kääntyivät tragikoomisiksi.

Ei ole mikään ihme, että Englantiin muuttanutta, irlantilaissyntyistä Edna O'Brienia paheksuttiin katolisessa Irlannissa, sen verran suoraan hän kuvaa naisen halua, seksiä, sukupuolitaudin epäilyä ja sitä intoa, jolla Ellen etsii uusia suhteita, kiinnostuu lentokoneessa viereen istuvasta miehistä, puhumattakaan hotellin dolce vitan tarjoamista mahdollisuuksista -  eroottiset seikkailut ja juhlinta ovat naisen tähtäimessä. Hotellissa hän lyöttäytyykin nuorena ja viehättävänä naisena helposti amerikkalaisen seurueen mukaan. 

Minä ottaisin Pernodia, hän sanoi, ja Bobby laski puoliksi tyhjentämänsä viskilasin pöydälle ja sanoi että hänkin ottaa Pernodia. - Mitä minä tekisin ilman teitä? hän sanoi ja hymyili pöydän yli. Hän hymyili takaisin. Mies sanoi että heidän pitää mennä katsomaan yhdessä etsauksia joskus. Tunnelma alkoi nousta.

Hotellin ja ravintolaelämän kuvaus toi elävästi mieleen 60-luvun alun matkailun, ennen kuin seuramatkailu varsinaisesti käynnistyi vuosikymmenen lopulla. Sain lapsena matkustaa reissaavien vanhempieni mukana etelän matkoilla. Muistan elokuisen taksimatkan Palma de Mallorcan saarella, jonne lensimme Nizzasta Caravelle-lentokoneella, uutta silloin. Yötuuli oli pehmeä, ja toi nenään eksoottisia tuoksuja. Valkoiset pöytäliinat peittivät ravintolan pöytiä, tarjoilijoita oli pilvin pimein, takeissa eri väriset kaulukset, asemaa osoittaen. Yökerhossa flamencotanssijat kopistelivat dramaattisesti. - Tätä aikaa O'Brien kuvaa oivallisesti: juhlinta näyttäytyy eleganttina ja glamourin täyteisenä. 

Katolisen kasvatuksen tuoma syyllisyyden tunne ja ajatus rangaistuksesta nousee pintaan varsinkin yöllisen liikennetapaturman tunnekuohussa. O'Brien ei kaihda kuvaamasta noloimpiakaan tilanteita: hurmaava Bobby on vetäytynyt kilpailijan kanssa makuuhuoneeseen, Ellen istuu tyhjässä olohuoneessa laseineen ja yrittää välttyä kuulemasta ääniä.

Ei pelkästään nauttimansa Pernodin takia vaan myös melankolisessa ja satiirisessa tavassaan analysoida ympäristöään Ellen muistuttaa toista kirjallista hahmoa: Jean Rhysin Sashaa/Juliaa. Ellen on nuorempi ja elämä näyttää siksi olevan täynnä mahdollisuuksia, kun Jean Rhysin naiset kulkevat tyhjiä öisiä katuja, vanhuuden kuihtumisesta huolissaan. Häpeä ja syyllisyys kynsivät välillä Elleniä, kun taas Rhysin naiset eivät suostu siihen. Naisia ovat aikojen saatossa seuranneet tekopyhät asenteet ja kaksoisviestintä. 

Onko sitten kyse siitä syyllisyydestä, rangaistuksesta joka seuraa nautinnonhalua, että puhelinsoitto - kannen kuva - muuttaa kaiken? Traaginen uutinen saavuttaa vapaudesta nauttivan naisen ja pysäyttää hänen maailmansa. Siitä ja ristiriidoistaan nainen näyttää selviävän aiempaa tyynempänä, häntä ei voi enää haavoittaa.  - jos päivät eivät enää koskaan olisikaan yhtä loistavankirkkaita, niin eivät yötkään enää olisi yhtä mustia.

Löysin Edna O'Brienin Hanneles bibliotek -blogista. Monet kiitokset tästä vinkistä. Edna O'Brien on hieno tuttavuus, Saarikosken suomentamanakin lopulta, vaikka lähti hieman kankeasti liikkeelle.

Edna O'Brien: Paheellinen elokuu
August is a Wicked Month, 1965, suomentanut Pentti Saarikoski
Otava, 1970, 185 s

Åsa Larsson: Isien pahat teot

Sukelsin Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-sarjassa kolmannesta suoraan viimeiseen eli kehuttuun kuudenteen päätösosaan, Isien pahat teot. Syynä ensinnä se, ettei seuraavaa osaa löytynyt kirjaston hyllystä. Toiseksi oli jäänyt vaikutelma, että edelliset osat olivat jo aika saman tyyppisiä yhteiskunta-, ympäristö- ja henkilökuvauksiltaan, jotka dekkareissakin eniten kiinnostavat. Murhat ja niiden selvittelyt ovat minusta usein kyllästyttäviä, siksi en dekkareita kovin innokkaasti luekaan. Larssonin seurassa välttyy muutenkin pahimpien raakuuksien yksityiskohtaiselta mässäilyltä. Toisaalta voi sanoa, ettei jännitys ainakaan tässä viimeisessä mitenkään erityisen kihelmöiväksi kohonnut. Larssonin Rebecka-dekkarit taitavatkin tilastollisella janalla jäädä aika kauas perusdekkarista ja lähestyä enemmän romaania, jossa tutkaillaan yhteiskuntaa ajan muutosten kourissa, pohjoisen ihmisten näkökulmasta.

Nimensä mukaisesti Isien pahoissa teoissa nykyisyys valottuu sitä tarkemmin mitä perusteellisemmin menneiden vuosien salaisuuksia paljastuu. Kertomus kulkeekin takaumissa 60- ja 70-luvuille ja palaa taas nykyhetkeen. Yli 500-sivuisessa muhkeassa kirjassa pääjuonia on useita, kuten myös murhia. Eräs murhan uhri löytyy vuosikymmenten jälkeen alkoholisoituneen yksineläjän pakastimesta. Asianajaja, syyttäjä Rebecka Martinsson on tavallaan sukua saaressa sijaitsevan talon omistajille, hänen äitinsä on aikanaan adoptoitu perheeseen. Perheessä kasvoi myös Ragnhild.

Ragnhild Pekkari on 6-kymppinen nainen ja alussa valmistelemassa huolellisesti poistumistaan tästä maailmasta. Nainen on eläköitynyt sairaanhoitajan ammatista, isokokoinen ja vahva, koskenlaskuakin osaava, mutta masentunut ja yksinäinen. Välit tyttäreen ovat katkenneet ja kuormana on monenlaista häpeää menneisyydestä, epäonnisia parisuhteitakin. Ragnhild päätyy ennen viimeisiä toimiaan käymään veljensä, tuon alkoholisoituneen asukin luona. Veli on murhattu ja pakastimessa lojuu vuosia sitten tapettu ruumis. Vierailu lykkää oman suunnitelman toteuttamista tuonnemmaksi.

Pakastettu ruumis tuo mukaan toisen suvun henkilöhistoriaa. Siinä seurataan olympiatason nyrkkeilijäksi kehittyvän Börje Strömin elämänvaiheita, isättömän ja kiusatun pojan sitkeää työtä Amerikan menestyksen kautta takaisin Eurooppaan ja kotikaupunkiin Kiirunaan. Se on romaanissa erityisen taitavasti kerrottu osio, varsinkin kun Larsson siirtyy hämmästyttävän sulavasti Kiirunan jäisiltä tuntureilta kuvaamaan New Yorkin rankkaa nyrkkeilymaailmaa, valmennuksista otteluiden hikisiin tunnelmiin, Börjen kohdatessa tylyjä bisnesmiehiä ja lopulta sen oikean valmentajan, ystävän.

Edellisten osien tyyliin Rebecka kohtaa vastoinkäymisiä sekä päsmäröivien pomojen kanssa että rakkausasioissaan. Entisen työkaverin Månsin seksikumppanuus oli vaihtunut seurusteluun kivan Kristerin kanssa, mutta hänenkin kanssaan suhde lopahti. Rebeckan tyly ja kulmikas käyttäytyminen kiukuttaa ihmisiä ja ystävienkin on hankala päästä lähelle tyyppiä, joka näyttää joka suuntaan itseriittoiselta. Monologeissaan hän myöntää olevansa hukassa ja onneton, löytämättä ulospääsyä häsläyksistään, joiden lopuksi hänet irtisanotaan tutkimuksista. Viina on maistunut aina ja nyt entistä paremmin. Päähenkilönä Rebecka on särmineen ja vaikeuksineen enemmän lihaa ja verta kuin monien dekkareiden ylivoimaiset sankarit.

Eräs ystävistä on maanläheinen ja temperamenttinen Anna-Maria Mella, rikoskomisario ja viiden lapsen äiti. Hän toimii mainiona kontrastina Rebeckan tukholmalaisille juristiystäville, joiden kautta osoitetaan eliitin virheelliset käsitykset pohjoisesta ja sen ihmisistä. Kiiruna on kaikille paikallisille rakas, mutta he, esimerkiksi sarjan edellisistä osista tuttu hyväntahtoinen poliisi Sven-Erik Stålnacke, seuraavat kauhulla kaupungin muutosta vääjäämättömän edessä; kaupunkia siirretään kaivoksen tieltä.

Kaivos ja kaupungin rakentaminen toimivatkin taustana kaikelle korruptiolle ja rikollisuudelle, josta tässäkin moni kuvio saa alkunsa. Tosin jokunen murha tapahtuu pikemminkin onnettoman tunaroinnin seurauksena kuin suunnitellusti häikäilemättömien rikoksen tekijöiden toimesta. On kuvioissa myös pari venäläistä likaisen työn tekijää ja prostituoituja.

Kiirunan ja kiirunalaisten lisäksi merkittävä osa teoksen lämpimistä sävyistä tulee koirista. Rääpäle, Villa ja muut hännän vispaajat saavat Larssonilta monta tilanteeseen sopivaa vitsikästä kuvausta. Larsson oivaltaa hyvin ihmisen parhaan ystävän merkityksen ahdistuksen ja pelon keskellä.

Åsa Larsson kuljettaa kertomuksiaan taidokkaasti ja ujuttaa mukaan kiinnostavaa paikallistietoa hyvin tuntemastaan seudusta, lumesta ja tuntureista, vaarallisista lumivyöryistä, koskenlaskusta ja jäätyneen joen ylityksestä. Dialogi vetää ja kasvattaa henkilöhahmoja onnistuneesti, he ovat hyvin inhimillisiä kiukunpuuskineen, katkeruuksineen ja epävarmuuksineen. Jonkin verran kliseistä ja ylimakeaa kuvastoa tarjoavat hyvien ihmisten herttaiset parisuhteet, mutta kyllähän se lämmittää lukijaa keskellä niljakkeiden ällöttäviä bisneksiä. Hyvän pitää voittaa, taivaanrannassa pilkottaa valoa.

Loppusanoissa Åsa Larsson jättää luomalleen henkilöhahmolle, ystävälleen Rebecka Martinssonille haikeat jäähyväiset. Kirja voitti Ruotsissa vuoden 2021 Paras rikosromaani-palkinnon.

Åsa Larsson: Isien pahat teot
Fädernas missgärningar, 2021, suomentanut Kirsi Kokkonen
Otava, 2022, 567 s