Psyykkisesti vammautuneiden sotilaiden aiheuttama moraalinen kiusaantuneisuus tai suoranainen uhka tuntuu syntyvän siitä, että heidän mielensä murtuminen oli seurausta samasta sotaisesta väkivallasta, jolle yritettiin antaa kansallisesti yhdistävä ja myyttinen merkitys uutta luovana uhrina. Sodan trauma ja myytit ovat siis samaa alkujuurta.
Kauhusta paikoilleen jähmettynyt, itkeskelevä, vapiseva, painajaisunia näkevä 'tärähtänyt' sopii sotaa käyvän valtion kansalliskertomukseen yhtä vähän kuin rintamalta karkaava 'pelkuri'. Ville Kivimäen mukaan talvi- ja jatkosodassa hoidettiin 18.000 miestä sielusyntyisten reaktioiden, hermoheikkouden, sairasmielisen reaktion takia. Näillä termeillä diagnosoitiin psyykkisiä häiriöitä sodan aikana ja sen jälkeen. Tilastoitu määrä on Kivimäen tutkimusten mukaan jäävuoren huippu. Ville Kivimäen Murtuneet mielet on näiden paljon kärsineiden miesten ja heidän omaistensakin historian palautus. Se on ollut vaikea ja monista syistä piiloon jäänyt osa sodan henkilökohtaisia traagisia kokemuksia, jotka meille rauhan aikana eläneille tuntuvat niin ilmiselviltä, luonnollisilta reaktioilta sodan väkivaltaan. Mutta aika oli toinen ja Kivimäki valaisee sen huolellisesti, niin lääkintä- kuin sotilasviranomaistenkin toimintaa ajan taustaa vasten kuvaten. Samalla tulee mielenkiintoista tietoa psykiatrian historiasta, esimerkiksi mistä ajan auktoriteetit milloinkin oppinsa ammensivat (Saksa, Englanti, Yhdysvallat). Lähdeaineistona ovat olleet sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomukset, Päämajan Lääkintaosaston sota-ajan arkisto, suomalaissotilaiden muistitietoaineistot sekä sotapsykiatrien kirjoittamat tieteelliset artikkelit.
Sodassa kärsityt fyysiset vammat olivat kuin ansioristi, isänmaan puolesta kaikkensa antaneen sotilaan uhri. Psyykkisiä vammoja ei virallisesti 'sallittu', sen tiesivät myös sairastuneet, mutta sotilaat ilmaisivat järkytyksensä 'kehollisesti', vapinana ja muina fyysisinä oireina joihin ei löytynyt selitystä. Käytettiin yleisesti nimitystä 'tärähtäneet'.
Kivimäki käy ensin läpi sotilaiden taustat, ikärakenteet ja sotien eri vaiheet potilaskertomuksista esille nostettujen esimerkkien kautta ennen kuin käy tutkimaan lääkintähuoltojärjestelmän ja sotapsykiatrian historiaa ja tavoitteita sekä yksittäisten lääkäreiden ja psykiatrien hoitoperiaatteita.
Talvisota näyttäytyy selkeämpänä ja henkisesti vähemmän kuormittavana, vaikka tappiot olivat suuria ja taistelut kovia. Sodan päämäärä oli yhteinen ja yhdistävä. Jatkosota, Neuvostoliiton alueelle viety hyökkäyssota oli joukoille vieraampi ja se näkyi myös psyykkisten häiriöiden rajuna lisääntymisenä ja loppuvaiheessa karkuruutena ja paniikkina. Nuorten miesten lähes aikuistumisriittinä kokema yhteinen ponnistus, musta huumori, yhteinen kieli, asevelitoveruus vaihtui vanhenevien - yli 30-vuotiaiden! - perheellisten miesten kokemaan turhautumiseen. Kivimäki on käynyt läpi myös kansainvälisiä sotatraumojen tutkimuksia, mm Yhdysvalloista Vietnamin sodan veteraaneista. Niissä on osoitettu, kuinka kertyvät sotakokemukset vaikuttavat psyykkisesti kuluttavasti. Kahden kuukauden yhtämittaisten taistelujen jälkeen 98 prosenttia miehistä voitiin laskea tavalla tai toisella psykiatrisiksi tappioiksi.
Taisteluissa mieleltään järkkyneillä oli usein takanaan jo epävakaa tai vaikea lapsuus, joka teki sotilaalle entistä vaikeammaksi kestää koettelemuksia. Eturintamassa oli enemmän kouluttamattomia, köyhiä, pienviljelijöitä tai työläisiä kuin upseereissa, mutta vaikea tausta oli saattanut olla myös varakkaasta perheestä lähtöisin olevalla sotilaalla. - Tässä kohtaa tuli mieleen Henrik Tikkanen, jolla oli varakkaiden alkoholistivanhempien kolhima lapsuus ja lukemani mukaan hän oli sotakokemuksestaan psyykkisesti traumatisoitunut.
Sotapsykiatrialla, kuten koko lääkintähuoltojärjestelmällä oli kaksoistehtävä: parantaa palveluskuntoon ja valvoa, ettei psyykkisiin häiriöihin vetoamisesta muodostunut liian helppoa 'pakoreittiä'. Tiedettiin, että liian salliva suhtautuminen sotaneurooseihin oli aiheuttanut suurta vahinkoa Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, puhuttiin korvausneuroosiepidemiasta. Saksa oli muutenkin Suomen sotapsykiatrian esikuva, Kivimäki mainitsee pari yksittäistä lääkäriä, jotka edustivat brittiläistä tai yhdysvaltalaista perinnettä. Saksalainen suunta oli ankara ja kannatti kuria, päämääränä oli osoittaa että syyt henkiseen vammautumiseen ovat heikossa yksilössä, älyssä, perimässä. Äärimmillään sen suuntauksen edustaja, lääkintäeverstiluutnantti Yrjö K. Suominen läheni Hitlerin rotuhygieenikkoja ja katsoi olevan edullista, että eturintamassa huonoimmasta materiaalista päästään eroon, heistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä.
Sotaneurooseista kärsineitä hoidettiin uusilla lääkkeillä, sähköshokeilla, tiukalla voimistelullakin. Shokkihoitoja laajennettiin huolettoman oloisesti ja myös fyysistä simputusta esiintyi. 'Väärin' ajattelevia rangaistiin ja sähköshokkeja käytettiin myös itsepäisen nujertamiseen. Sotapsykiatriassa esiintyi myös maltillisempia edustajia eikä Kivimäki väitä, että huono kohtelu tai sadismi olisi ollut määräävää hoidossa, mutta halveksuva suhtautuminen psyykkisiin sotavammoihin oli kuitenkin vallitseva asenne ja syitä etsittiin potilaasta. Älykkyystestejä tehtiin juuri taisteluista tuoduille vapiseville potilaille. Ne psykiatrit, jotka korostivat sodan väkivallan vaikutusta trauman aiheuttajana olivat poikkeuksia. Vasta kesäkuussa 1944, kun suomalaissotilaiden rintamakarkuruus ja erilaiset paniikki-ilmiöt paisuivat ennennäkemättömiin mittasuhteisiin, Päämajan alaisuuteen perustettiin pieni sotilaspsykologinen työryhmä.
Fyysisesti vammautuneet sotilaat saivat korvauksia invaliditeetistaan, mutta psyykkisten vammautumisten kohdalla korvauslinja oli tiukka; vakavammat häiriöt selitettiin ajan oppien mukaisesti yksilön omista ominaisuuksista johtuviksi eikä linjaan tullut muutoksia vielä 1990-luvullakaan. Psyykkisesti vammautuneet saivat vammansa lisäksi kärsiä moraalista paheksuntaa ja häpeän stigmaa, vaikka heidän sairastumisensa ovat mitä normaalein reaktio sodan tuhoon ja väkivaltaan ja kuka tahansa saattoi sairastua.
Ajattelin ensin, että tämähän on raskasta luettavaa keskellä kaunista kesää. Olen iloinen, että luin tämän tärkeän kirjan lähihistoriastamme. Se liikutti ja herätti myötätuntoa noita kovia kokeneita ihmisiä kohtaan, oli mielenkiintoinen ja monelta kantilta ihmisiä sodassa pohtiva. Ville Kivimäki on tehnyt hienon työn ja tehnyt sen punnitusti ja neutraalisti, ajan taustoja tarkasti valaisten, kohteitaan kunnioittaen ja ymmärtäen. Hän myös varoittaa nykyisestä löyhästä traumapuheesta. Siitä on tullut arkipäiväinen termi, jolla voidaan viitata mihin hyvänsä stressaavaan tai vaikeaan kokemukseen: Niin tosia ilmiöitä kuin sukupolvelta seuraavalle siirtyvät traumat monissa perheissä ovatkin, me kaikki emme ole sodan uhreja.
Koko kuva Suomen sodan kasvoista on vasta nyt täydentynyt tällä palasella. Teos voitti Tieto-Finlandian vuonna 2013 ja perustuu historioitsija Ville Kivimäen väitöskirjaan Åbo Akademista, Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma and Military Psychiatry, 1941-44.
Muita lukijoita: Kirjakaapin kummitus, Suketus, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945
WSOY 2013, 475 s
