Juha Seppälä: Suomen Historia

 WSOY, 1998, 128 s

Timantin tiivis on Juha Seppälän lause tässäkin kirjassa, siksipä teos on mahtipontisesta nimestään huolimatta pikkuinen. Seppälä kirjoittaa uudelleen Suomen historiaa parodisesta näkökulmasta, faktoja leikkisästi muunnellen ja maustaen, nykyajan rekvisiittaa menneeseen sekoittaen. Elokuvassa Diktaattori Chaplin Hynkelinä heittää ilmaan maapalloa, samalla tavoin Seppälä leikkii Suomen sankareilla ja merkkimiehillä. Monen historian merkkimiehen maineteko kutistuu tässä karikatyyrissä puolen sivun ja muutaman lauseen mittaiseksi. Eikä siitä maineestakaan jää jäljelle mitään. Jalustalle nostetut miehet ratsuineen pannaan polvilleen housut kintuissa. Mojovimman potkun persuuksiin saa Mannerheim kertomuksessa Hovimarsalkka. Perässä tulee liuta muita suomalaisia vaikuttajia Hertta Kuusisesta Väinö Leskiseen, Olavi Virrasta merkittäviiin hevosiin luvussa Ruhtinaat käyvät jalan.

Ensimmäisessä kertomuksessa Matolampi Seppälä avaa historian kirjan omasta suvustaan ja käy läpi omaa sukuhistoriaansa 1700-luvun loppupuolelta ja paikantaa oman syntymämaisemansa Matolammen suolle.

Luvussa Keisarit ja kuninkaat marssii kirjava ja summittaisen oloinen joukko Eugen Schaumanista Isontalon Anttiin. Paavo Nurmi heitettiin Turkuun Jarrurinkadulle. Hän ei hymyillyt koskaan. Hän juoksi ympäri rataa mutta ei saanut itseään kiinni. Dada-kirjallisuudelle omistetaan yksi sivu joka on aiheensa mukaisesti sommiteltu dada-tyyliin, vapaita iskulauseita reklaamivaloista. Mukana on suomalaisen sisukkaan kansan kuvauksia, joista isoäiti esimerkkinä: hän repi laudat irti, kun isoisä oli pannut kahvipaketin lukon taakse ja tuli vieraita.

Edelliset luvut ovat kuin alkulämmittelyä Hovimarsalkalle, pidemmälle tarinoinnille, jossa päästään Mannerheimin kyytiin ja seurataan marsalkan taivalta ja uran kohokohtia Seppälän historian mukaan. Joka tarkoittaa, että marsalkka paraatissa hevosen selässä potee aamulla tarjotun munavellin seurauksena alkavan ripulin oireita, ja joutuu hillitsemään itsensä hikikarpalot otsalla helmeillen. Helpotuksen hetkellä meteli sekoittuu ulkoa kantautuviin tykinlaukauksiin.

Suolen toiminta ja muut alapääjutut vilisevät ylenpalttisesti. Veikkaan että Juha Seppälällä on ollut hyvin puritaaninen lapsuuden koti ja se vaatii asian jauhamista näin perusteellisesti, puuduttavasti. Sopivasti annosteltuna on virkistävääkin, kun patsashahmot vedetään ihmisten tasolle, mutta vittua ja pillua tuli tässä vastaan kyllästymiseen asti. Silti on myönnettävä, että Mannerheim-luvussa tuli myös sen verran monta pyrskähdyttävää kohtaa vastaan, että jouduin panemaan kirjan takaisin laukkuun junassa kun ympärillä oli sen verran toisenlainen tunnelma, itsehillintä oli repeämässä hervottomaan naurukohtaukseen.

Minä opin puhumaan aika myöhään. Ei sotilaan tarvitse puhua, riittää kun seisoo yrmyn ja arvoituksellisen näköisenä, se tulkitaan päättäväisyydeksi ja määrätietoisuudeksi. Ja kirjeessä Intiasta Vihtorille: Olen täällä Intian maassa, istun puussa ja odotan tiikeriä.---Muista B-vitamiini ja raa'at kananmunat, niillä myös seisoo paremmin. Täällä ei kannata paljon naisista haaveilla, kaikilla on aina helvetillinen röijy niskassa.

Tämä on merkillinen ja vähän muodoton kooste parempia ja huonompia vitsejä, provokaatioita ja totaalista kunnioituksen puutetta, mutta sananvalintoja ja tyylikästä lausetta en voi olla ihailematta. Enkä nauramatta aika monille alapääjutuillekaan. Uudempi tutkimus on osoittanut, että suomalaiset polveutuvat Euroopan Unionista.

J. M. Coetzee: Kesä Kohtauksia syrjäisestä elämästä

Otava 2011, 304 s

Suomentanut Markku Päkkilä

Mies yksinäiseltä planeetalta

Vuoden 2003 nobelisti kirjoittaa elämästään omaperäisestä näkökulmasta: fiktiivinen ammattikirjoittaja Mr Vincent kerää aineistoa jo kuolleesta kirjailija John Coetzeesta elämäkertaa varten. Kirja rakentuu haastatteluista, joissa haastattelija tapaa Coetzeelle tärkeitä ihmisiä eri puolilta maailmaa: naisia joihin hänellä on ollut suhde, serkkua, työtovereita. Näiden ihmisten kokemusten kautta edelleen elossa oleva kirjailija Coetzee arvioi uraansa, elämäänsä ja varsinkin naissuhteitaan 1970-luvun Etelä-Afrikassa. Haastateltavat ovat tavanneet miehen hyvin erilaisissa tilanteissa, heillä on kullakin oma tarinansa, mutta lopulta yhteneväinen käsitys J.M. Coetzeesta. Kiusallisen samanlainen lopputulema on, että mies on yksinäinen, arka, etäinen, intohimoton, epäseksuaalinen, jopa vain keskinkertainen kirjailija, joku jolle tarjoutuu mahdollisuuksia, mutta ei osaa ottaa niistä kiinni - kuten ei edes tarttua kuolevaa isäänsä kädestä. Miksi arvostettu kirjailija näkee itsensä näin latteassa ja kylmässä valossa?

Alku- ja loppuluvut sisältävät Coetzeen muistiinpanoja, hänen ajatuksiaan itsestään ja ympäristöstä eli valkoisen miehen taakasta Etelä-Afrikassa. Ne osittain selittävät hänen huonoa oloaan ja minäkuvaansa, näyttävät loputtoman syyllisyyden tunteen, joka saikin hänet lopulta muuttamaan Australiaan. Hän oli aina apartheidin vastustaja.

Julia on nuori perheenäiti John Coetzeen ja tämän isän naapurustossa. Hän ajautuu oman rakoilevan avioliittonsa myllerryksessä suhteeseen Johnin kanssa ja tutustuu isän ja pojan talouteen karussa mökissä, jossa näkee kahden vaitonaisen miehen elävän askeettisesti. John Coetzee tekee hyveeksi nostamaansa ruumiillista työtä, korjaa taloa, valaa betonia. Ei hän arvosta sitä taitoa, josta hänet maailmalla palkitaan enempää kuin ruumiillista työtä. Tämä on hänen tapansa hyvittää omalta osaltaan mustille orjuudesta: tehdä itse raskasta ruumiillista työtä. Salatun suhteen vaikutus avioliittoon on elvyttävä ennen lopullista romahdusta, mutta nuoren naisen intohimoon kirjailija ei pysty vastaamaan muuta kuin käsittämättömällä tavalla: yrittämällä 'ohjata' rakkauskohtauksen Schubertin soidessa taustalla. Mies, joka luuli rakastajatartaan viuluksi.-- En tiedä itkeäkö vai nauraa.

Margot on Johnin läheisimpiä sukulaisia. Tämän kautta valaistaan Coetzeen kasvuympäristöä. Serkukset suunnittelivat 6-vuotiaina yhteistä tulevaisuutta. Margot suhtautuu Johniin ymmärtävämmin kuin kolea sisko Carol joka saksalaismiehensä kanssa suunnittelee muuttoa Yhdysvaltoihin. Mutta tämänkin naisen hermoja John onnistuu koettelemaan. He lähtevät yhdessä automatkalle kaukaiseen pikkukylään, josta John suunnittelee talon ostoa isälleen, rämällä autollaan joka tietenkin hajoaa pakottaen heidät yöpymään in the middle of nowhere. Eikä hän osaa tehdä mitään mitä miesten kuuluisi tässä tilanteessa osata. Margotin mielestä John Coetzeen pitäisi löytää oikea nainen.

Vielä enemmän kirjailijaa nöyryyttää Adriana, jonka suhtautuminen on suorastaan vihamielistä. John Coetzee opettaa englantia Kapkaupungin yliopistossa ja Adriana on hänen kauniin nuoren oppilaansa äiti, brasilialaissyntyinen leski, joka on saapunut Etelä-Afrikkaan Angolan kautta. Tytär Maria Regina on äidin mielestä liian lumoutunut opettajastaan ja äidissä herää tiikeriemon epäluulo. Adriana ei arvosta Johnia opettajana – koska hän ei ole britti – eikä miehenä, koska hän on pehmeä ja epämiehekäs. John on sitäkin sitkeämpi ja äiti nimenomaan, ei tytär, on herättänyt hänen kiinnostuksensa. Hän lähestyy tempperamenttistä brasiliaisnaista väärällä tavalla, väärin sanoin, akateemisesti ja analyyttisesti. Naista tämä ihailu vain ärsyttää ja inhottaa. Hän ehdottaa haastattelijalleen elämäkerralle nimeä Puumies.

Martin oli Johnin kollegoita yliopistoajoilta. Heitä yhdistää paitsi yhteinen työ, myös samanlainen asenne Etelä-Afrikkaan; se että heidän läsnäolonsa siellä perustui rikokseen, siirtomaavalloitukseen, joka jatkui apartheidina. Martininkin kautta välittyy sama etäisyys: opettajana hän ei saanut oppilaitaan innostumaan, ei avannut henkilökohtaisia esikuviaan, ei antanut itsestään.

Viimeinen haastateltava on Sophie, ranskan kielen opettaja Kapkaupungin yliopistossa, kollega jonka kanssa Johnilla oli suhde. Akateemisina kollegoina ja ajan poliittisessa ilmapiirissä he keskustelivat paljon Etelä-Afrikan ongelmista, mustista, afrikaanereista, eurooppalaisista, kuka on muukalainen jne. Coetzeen suhtautumista afrikkalaisiin Sophie kuvaa vanhanaikaisena romanttisena primitivisminä. Suhde kuvataan hyvin älyllisenä ja keskustelevana, mutta lopulta tämäkin nainen toteaa, että Coetzee halusi ranskalaisen rakastajattaren lausumaan hänelle Ronsardia ja soittamaan Couperinia cembalolla, koska oli frankofiili. Nainen oli kiitollinen Johnille koska pääsi tämän avulla eroon epäonnistuneesta avioliitostaan.

Kaikista haastatteluista tarinoineen muodostuu novellinomaisia kokonaisuuksia, hienosti kerrottuja ja voisin kuvitella ne myös dramaattisina elokuvina. Coetzeen Häpeäpaalua en ole lukenut, mutta nähnyt siitä tehdyn vaikuttavan elokuvan. Siinä oli samoja aineksia, rakkautta ja vallankäyttöä, valkoisten ja mustien erilaisten elämänehtojen synnyttämiä moraalisia pohdintoja ja ristiriitoja kuin näissäkin haastattelumuotoisissa kertomuksissa. Vivahteikas ajankuva ja elävä paikallisväri; Etelä-Afrikka tulee lähelle.

Mikä tarkoitus tämän tapaisella itsensä latistamisella on? Näyttää kuin Coetzee haluaisi saada hyvin viileän älykön imagonsa niskastaan, vaikka sitten näiden piinallisten ihmissuhdekokemusten kautta, näyttämällä oman epävarmuutensa ja osaamattomuutensa. Vai onko hän niin loukkaantunut arvostelusta että on päättänyt antaa kovimman kritiikin itse itselleen? Ei pääse kukaan sitä ylittämään, hän tekee sen itse. Kaiken läpitunkeva teema, itsensä piiskaaminen, ärsytti ja ihmetytti, mutta tarinat on loisteliaasti kerrottu, tempaavat mukaansa. Tämä 'elämäkerta' on kuitenkin fiktiota nimiä myöten, joten se voi olla myös puheenvuoro julkisuudesta. Kirjailija voi keksiä koko elämänsä – ja kuolemansa - romaanissaan, eikä hän halua eikä ansaitse yksityiselämänsä takia sen enempää huomiota kuin kukaan muu, hän haluaa olla kiinnostava vain kirjojensa kautta. - Mutta vanhemman miehen ja nuoren naisen teema toistuu hänen romaaneissaan yhtä uudestaan. - Olisi äärimmäisen naiivia päätellä, että koska teema toistuu hänen kirjoissaan, sen täytyi olla osa hänen elämäänsä.

Tämä kopioitu ja lisätty uudelleen 1.9.2014. Edellinen versio keräsi joka päivä kymmenittäin katsomiskertoja. Epäilin siinä istuneen jonkin häiriön.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta

Siltala 2014, 214 s
Egenmäktigt förfarande. Suomentanut Sanna Manninen
Graafinen suunnittelu Elina Warsta

Olen kokenut sen itse. Olen seurannut sitä sivusta työpaikan juhlissa. Olen kuullut siitä puhuttavan. Olen nähnyt siitä elokuvia. Yksipuolisen rakastumisen kovasta kokemuksesta on kyse. Olin 18-vuotias ja ensimmäistä kesääni Tukholmassa. Tapasin opiskelija-asuntolan sipulikeitto-bileissä parikymmentä vuotta vanhemman taiteilijan. Vielä New Yorkista. Mikään ei voinut olla hienompaa. Muistan vielä sen samettisen äänen ja vahvan tupakan. Vasta olin tullut mälsästä Turusta, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, ainakaan minulle, ainakaan siihen mennessä, ja yhtäkkiä olin Tukholman grooveimmassa jazzklubissa, joka oli täynnä tupakan savua, kirjavia tyyppejä joka puolelta maailmaa, jazzpianisti ja tämä mies, joka oli osoittanut minulle riittävää huomiota. Riittävää että sai minun kaipaavan sydämeni riehaantumaan. Kesti pari viikkoa ja vaati muutaman nöyryyttävän tuputtautumisyrityksen ennen kuin tokenin. Nuorena iho on kimmoisaa, arpi sydämessäkin paranee. Jälki jää, mutta ilman niitä elämä olisikin elämätöntä. Tämä episodi tuli tästä kirjasta mieleeni. Tukholman takia minun olisi pitänyt lukea tämä alkukielisenä, mutta Sanna Mannisen suomennos on hyvä.

Ester Nilsson on jo kolmenkymmenenyhden, vakiintuneessa suhteessa, korkeasti koulutettu runoilija ja esseisti. Hänen hallittu ja mukava elämänsä putoaa raiteiltaan kun hänen pitää haastatella Hugo Raskia, arvostettua taiteilijaa ja pitää tästä esitelmä. Ester rakastuu mieheen jo esitelmää laatiessaan. He tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. He käyvät illallisella naisen mielestä syvällisiä keskusteluja viinilasillisen äärellä. Ester on vakuuttunut kyvystään vietellä mies älyllään, keskustelutaidollaan. He kuuluvat toisilleen, hän on siitä varma. Hän löytää uusia aiheita tapaamisille. Siitä alkaa naisen via dolorosa, joka kestää vuoden.

Ester on toimen nainen, ja kertoo sydämensä vaatimuksesta pitkäaikaiselle avopuolisolleen nopeasti, jotta voi jättäytyä yksin ja omistautua rakkaudelleen täydellisesti. Mieletön intohimo syöttää naiselle toiveita antavia viestejä mitättömistä tapahtumista ja torjuu selkeät merkit vastarakkauden puuttumisesta. Ystävätärkuoro toimii siten kuin se aina toimii, antaa järkeviä ohjeita lopettamisesta, mutta yrittää pysyä edelleen tukena. Se on tietenkin turhaa. Ester ei niitä kuuntele vaan päivät kuluvat menneiden tapaamisten perkaamisessa, uusien suunnittelussa, strategioiden tekemisessä kun hänelle elämän pääsisällöksi ja pakkomielteeksi kasvanut rakkaus syö kaiken muun tieltään. Hän punoo juonia viestittääkseen Hugolle, että ei odota tältä mitään, että hänellä on mielenkiintoinen elämä muualla - se ei vaan toiselle ole millään tavalla kiinnostava tieto. Kiduttavaa lukea näin elävästi kuvattua naisen nöyryytystä, posket alkavat kuumottaa tästä itsepetoksen määrästä. Mies ei ole paha mutta ei hän ole rakastunut. Esterillekin valkenee moni asia itsestään ja tunteista: rakastetuksi tuleminen ei ollut oikeus.

Lena Andersson kuvaa ikiaikaista aihettaan tarkasti, itse koetun oloisesti. Jos ei, niin sitten se on sitäkin taitavampaa. Ester on älykäs nainen, hänen havainnoissaan on myös itseironiaa. Lukijan tunteisiin - ollaan selkeästi epämukavuusalueella - sekoittuu myötähäpeän lisäksi empatia totaalisesti heittäytyvää rakastunutta kohtaan.

Pärjäile, sanoo Hugo puhelimessa. Ruotsiksi varmaan 'sköt om dig'.

Goodbye Espoo!

Junauutisia ja muita muistoja
  

Ympyrä sulkeutuu ja me vanhat turkulaiset palaamme juurillemme. Tämän kunniaksi pieni muistojen kavalkadi, kokemuksiani ja havaintojani tältä ajalta. Lähes 30 vuotta on kulunut espoolaisena. Espoolaisuus, kuten vantaalaisuus, on monille uusi, monille väliaikainenkin identiteetti. Espoon päättäjien sitä on hankala sulattaa, mutta tottahan se on, Helsingin vetovoima on se joka tänne väkeä tuo.

Minullekin lähijuna Espoo-Helsinki ja asemat sen reitin varrella ovat osa tuttua arkimaisemaa. Kahdeksankymmentäluvulla suurin osa matkustajista oli suomalaisia, alkuperäisiä asukkaita, mutta enin osa muualta Suomesta muuttaneita. Sitten tulivat somalialaiset, muut afrikkalaiset, aasialaiset, virolaiset, venäläiset. Talvella opiskelijoissa on espanjalaisia, italialaisia, ranskalaisia. Balkanin ja Irakin, Afrikan ja nyt Syyrian sodat näkyvät täällä. Kuulen afrikkalaisen ja aasialaisen näköisen nuoren puhuvan suomea keskenään, paikallismurretta. Suomalaisia hekin. Helsingin seutu kansainvälistyi 30 vuotta myöhemmin kuin Tukholma.

Vain pari asemaa erottaa Espoon aseman Kauniaisista/Grankulla. Espoon keskus - melkein Kauniaisissa! Esbo centrum - nästan i Grankulla!  Vain Kauniaisten seisakkeella voi nähdä perinteisen suomalaisen toivotuksen töhrittynä muodossa Haista f-u. Kauniaisista junaan astuu hyvin ehostettuja ja parfymoituja varakkaita, aikoinaan ensimmäiset kännykän käyttäjät näissä junissa, kun sillä vielä tehtiin vaikutus. Tänä keväänä näin vauvan suorittavan tyylipuhtaita pyyhkäisyjä isänsä ojentamalla älypuhelimella. Samassa vaunussa istuu viinalla ja muulla läträäviä reissumiehiä ja -naisia. Olen lukenut junamatkoillani monta kirjaa. Silti junassa voi olla myös kuin elokuvissa, tai katukahvilassa. Joskus elämäntapataiteilijoiden joukossa on varsinaisia tarinan iskijöitä tai lakonisia lohkaisijoita. - Kävisit joskus bastussa, sähän olet kuin mikäkin tarzan, puuttui eräs kaverinsa ulkoiseen habitukseen. - Saatana kun jalka oli aamulla puuduksissa. - Ai miks. - Sä olit sammunut sen päälle.

Tuorein short cut tältä viikolta: istun lähijunassa lukemassa. Vastapäätä istahtaa tumma mies mustat lasit silmillä. Silmäilemme molemmat yhden leveän takamuksen päässä minusta istuvaa suomalaista äijää, joka röhnöttää jalat pitkinä ja haukottelee välillä kita ammollaan. Häntä vastapäätä istuu nuori nuttura-rastatukkainen mies, joka joutuu sijoittelemaan jalkansa äijän jalkojen ulkopuolelle mahtuakseen. Olen monet kerrat junassa hoitanut kukkahattutädin virkaa ja pyytänyt ottamaan kengät istuimelta. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin kahdelle tatuoidulle duudsonille että tupakointi on kielletty täällä junassa. Hämmästyin kun he mitään sanomatta heittivät sätkät junan ikkunasta. Nyt en keksi miten sanoisin äijälle, että muittenkin pitäisi mahtua, jatkan lukemista. Nuori rastapää alkaa kääriä sätkää. - Ai sä käytät noita, onko ne hyviä, kysäisee äijä. - On, tässä tupakka on tuoretta. - Mä poltin aikaisemmin kolme askia päivässä. - Se on aika paljon. Parin minuutin hiljaisuus. - Vielä yks kysymys, kun sulla on toi tukkalisäke, niin miten sä peset sen. - Ei tää oo lisäke. Tää on mun oma tukka. - Ai toi vaaleakin osa. -Niin. Mä olen kasvattanut tätä kymmenen vuotta. Tätä ei saa pestä liian usein. Se voi homehtua. - Niin varmaan. - Mä pesen sen kolme kertaa viikossa. - Mä pesen pääni joka päivä, ilmoittaa äijä. Tässä vaiheessa tumma mies minua vastaapäätä ja minä virnuilemme toisillemme leveästi.

Niin, Espoossa parasta on Helsingin läheisyys. Jollei oteta huomioon vanhaa Espoota ja luontoa. Espoossa on hienoja vanhoja puita, kuusia, mäntyjä, pihlajia, tammia, vaahteroita, koivuja. Ihania vanhoja puutarhoja omakotitalojen ympärillä. Kyllä, naapurin puutarhasta ja hepoistakin voi nauttia.

Bodom. Tästä nimestä suurin osa suomalaisista muistaa Bodomin murhat. Jos se oli unohtumassa, uusi oikeudenkäynti muutamia vuosia sitten palautti asian ihmisten mieliin. Järvi on kuitenkin kaunis ja monipuolinen näillä seuduilla, joista meri on jo aika kaukana. 

 

Kun siis meri on aina meri!  Bodomilla uitimme mekin tyttöjämme 80-luvulla. Myöhemmin sain siellä aivan väärän kuvan retkiluistelusta. Järvi oli jäätynyt sinä talvena, ehkä kymmenen vuotta sitten, ilman lumen hiutalettakaan. Se oli peili, jonka läpi näkyi pohjaakin. Laitoin siellä uudet retkiluistimeni jalkaan. Tuuli oli myötäinen, kun luistelimme etelästä pohjoisrannalle. Se oli silkkaa juhlaa, helppoa kuin mikä. Mutta vastatuuli ja matka takaisin olikin jo ihan muuta. Ja sitten tuli tavallisia talvia, lunta jäällä, vastatuulta, epätasaista jäätä. Ihan toinen laji. 

 

Nyt on Bodomilla uudistettu rantapuistikkoa ja uusi kahvila on auki joka päivä. Lounaita ja jätskiä. 

 

Meidän parveke - lasittamaton siksi kesäisin kukkainen - jossa terassi aukeaa aina maaliskuussa.

Siellä oli lautasantenni. Katselin joskus Berlusconi-kanavia kunnes sain tarpeeksi siitä, että aina tulee laatikkoleikkiä ja siitä, että ymmärsin liian vähän. Kerran näin dubatun italiankielisen version yhdestä suosikkielokuvastani 'Hyvät, pahat ja rumat'. Siinä on niin vähän repliikkejä, että ymmärsin. Rosvo tähtää kylvyssä olevaa Clint Eastwoodia ja selittää samalla mitä on tekemässä. Clint vetää nopeammin ja sanoo 'Quando si spara, non si parla'. Kun ampuu, ei pidä puhua. Sama Clint muuten, jonka sukulaiseni Jussi näki Tallinnan TV:ssä viroksi dubattuna poistumassa saluunasta: 'Kus on mun hopoti?' lausahti lännen kovin pyssymies.

Meidän talo. Taloyhtiössä on hyvin varusteltu grillikatos. Yhdessä portaassa asuu harrastajakalastaja, joka valmistaa siellä kalansaalista. Äijäenergiaa riittää talkoisiin ja korjauksiin. Talon miehet kävivät porukalla jopa Viipurissa. Kakarat potkivat palloa, äijät parantavat maailmaa.

Kosovolainen mies muutti pois. Tapasin hänet sittemmin kirjastossa, virkailijana. Vieläkö pihaparlamentti kokoontuu, hän kysyi. Pihassa on monta 'varatalomiestä'. Esko oli heistä toimeliain. Kun lumi satoi pihalle, hän oli siellä ensimmäisenä kolaamassa. Hänen ympärilleen kasvoi aina rinki kavereita. Esko muutti Salon seudulle mökkinsä lähettyville, sulostuttamaan uusien naapureidensa elämää. Anja perkaa talon kukkaistutuksia, mutta harkitsee Hämeenlinnaan muuttoa.  Pihassa on hyvä meininki. Täällä tepasteli myös aikoinaan läheinen eläin: Dora mäyräkoira, vuosina 1990-2005. Maallinen tomumajansa sijaitsee Turun saaristossa tammen alla. 
 

Espoo on laaja: Etelässä Tapiolasta Kivenlahteen ulottuu hieno rantaraitti, jossa kauniit huvilat katsovat merelle ja korkeat hongat erottavat tien puutarhoista. Onneksi rantaraitilla kaikki saavat nauttia meren välkkeestä. Pohjois-Espoossa on Nuuksion hieno kansallispuisto. Kirsikaksi tähän Espoo-kakkuun: Nuuksio toukokuun alussa 2014.

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia

Dear Life. Suom. Kristiina Rikman

Tammi 2013, 319 s

Päällys Markko Taina

Alice Munron täyteläiset novellit ovat pieniä elokuvia. Tai kuin villasukat paleleville varpaille, lasi punaviiniä ja juustoa. Virkistäviä, lohduttavia ja rentouttavia. Novelli on taloudellinen tarinan kertomisen muoto. Tyhjäkäynnille ei ole tilaa, ei pitkästymisen vaaraa joka saattaa hiipiä vastaan tuhtia romaania lukiessa. Sillä tavoin kuin Alice Munro kirjoittaa, novelli on myös akvarelli, se näyttää kevyeltä mutta jokainen siveltimen veto on kohdallaan ja mietitty. Akvarellimaista on myös tietty udunomaisuus, kaikkea ei keritä auki ja selitetä, lauseet jättävät purtavaa, monia merkityksiä.

Tarinat tapahtuvat kirjailijan kotiseudulla Kanadan pikkukaupungeissa, maaseudulla ja Vancouverissa tai Torontossa. Ajassa risteillään toisen maailmansodan ajoista 60 ja 70-luvuille. Usein on kyse satunnaisista kohtaamisista, joista tulee merkittäviä, suunnitelmista joita tehdään turhaan, koska elämän virta vie uuteen uomaan. Pikapano junassa onkin enemmän. Suuri intohimo ei ollutkaan totta. Uusikin käänne, vaikka ei olekaan toivottu vie eteenpäin, siitä selvitään.

Novellissa Juna on Jackson, joka palaa sodasta kassi mukanaan mutta heittäytyy junasta ennen pääteasemaa ja jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Entinen sotilas kotiutuu minne tahansa, missä saa rauhassa korjata kattoa ja laittaa paikkoja kuntoon. Hän kohtaa pellolla pienen jerseylehmän, jonka nimi on Margaret Rose ja sen omistajan Bellen, jonka lahoavaa taloa Jackson jää kunnostamaan. Bellen hän vie myöhemmin Torontoon hoidettavaksi ja jää samalla matkalla talonmieheksi läheiseen taloon. Sieltä hän poistuu vuosien päästä kun tunnistaa seinän takaa keskustelusta nuoruuden rakastettunsa äänen. Menneisyydessä on nuori rakkaus, joka jää suuren sodan ja väärinymmärrysten jalkoihin. Aamulla hän jäi junasta Kapuskasingissa. Hän haistoi sahat ja rohkaistui vedettyään sisäänsä raikasta ilmaa. Työtä. Sahojen kaupungissa oli varmasti tarjolla työtä.

Vangitseva tunnelma on kertomuksessa Järvi näköetäisyydellä, jossa iäkäs Nancy päättää etsiä uuden erikoislääkärinsä osoitteen pikkukaupungin ulkopuolella, ja ajaa seudulle jo edellisenä iltana. Hän epäilee muistinsa alkaneen pettää ja on siksi varannut ajan. Hän ei vain muista lääkärin nimeä. Hän siis kävelee eteenpäin pitkin pääkatua. Lääkärin nimi on palannut hänen mieleensä, niin kuin asioilla on tapana silloin kun ei ole enää hätää. Hän tapaa seudulla ihmisiä, joiden kanssa keskustelee. Ja unohtaa taas, miksi etsi lääkäriä. Sen sijaan, että Nancy nolostuisi, koska on kysynyt saamatta vastausta, hän tuntee vapautta, rauhaa keskustelun lomassa. Muistisairaan Nancyn kasvava hätä ja epätoivo ympäröivästä kaaoksesta ja sen herättämä paniikki on kouriintuntuvaa.

Kymmenen novellin jälkeen kirjassa on Finaali-otsikon jälkeen neljä omaelämäkerrallista kertomusta: Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä. Ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat jotka kirjailijalla on elämästä sanottavana. Ne sisältävät muistoja lapsuuden kokemuksista. Äidistä, joka mielellään pukeutui hienommin kuin häneltä odotettiin. Silmä kuvaa sitä vaihetta, kun lapsi ei enää hyväksy äidin kokemusta omakseen ja löytää oman erillisyytensä. Se tapahtuu epäsovinnaisen apulaisen Sadien seurassa. Silmä on Sadien ja siihen Alice joutuu äidin käskystä katsomaan kun Sadie lepää arkussa. Hän näkee silmän värähtävän. Vasta vuosien jälkeen hän epäilee muistoaan, ja ikävöi lapsen uskoa. Yössä kirjailija muistelee lapsuuden aikaa, jolloin toipilaana kärsi unettomuudesta öisin. Yön pimeys loihti murhaavia tunteita pikkusiskoa kohtaan. Munro kirjoittaa, että nykyisin hänelle olisi varattu aika psykiatrilta, mutta hänen isänsä – joka oli yöllä tupakoimassa kuistilla – sanoi jassoo. Ihmisten päähän pälkähtää joskus tuollaisia ajatuksia. - - - Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on.