lauantai 28. lokakuuta 2017

Antti Tuuri: Tangopojat



Harju kertoi, että minulta oli morsian karannut falukorvin perässä Ruotsinmaalle.

Mika Ronkaisen musiikki-road movie-dokumentti -elokuvassa Laulu koti-ikävästä vanha isä ja aikuinen poika palaavat automatkallaan Suomesta halki Ruotsin Göteborgiin. Draama kasvaa pojan - Kai Latvalehto - elämänmittaisesta juurettomuuden, koti-ikävän tunteesta, josta on puhumattomuuden myötä tullut iso möykky. Matkan aikana se tihkuu hiljaisia kyyneliä. Poika on repäisty kaksi kertaa lapsuudenmaisemastaan, ensin Suomesta, sitten Ruotsista takaisin Suomeen. 

Hieno elokuva palasi mieleen Antti Tuurin Tangopojissa. Siinä ollaan keskellä 60-luvun Suomesta Ruotsiin suuntautuvaa muuttoaaltoa. Minäkertoja, Sauli soittaa haitaria Hurma-nimisessä tanssiorkesterissa, orkesterin musiikkilajina tvh eli tango, valssi, humppa. Sauli ja muusikkokaverinsa trumpetisti Harju, Kamppila ja Varpula pyörivät pitkin Etelä-Pohjanmaata, Kauhavaa, Lappajärveä erilaisista puukuljetus- y.m. paikallisyrityksistä lisätienestejä ansaitsemassa. Kiven takana se on ja sitten Hurmakin alkaa hajota, kun solisti Elina häippäsee. Elina on Saulin ei ihan salarakastettu, mutta ei ihan julkinenkaan. Samanaikaisesti leviää tieto ruotsalaisista värväreistä Vaasassa, jotka etsivät työntekijöitä Ruotsiin, Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin. Sauli ei niin työstä innostu, mutta enemmän siitä että luulee sieltä löytävänsä kadonneen Elinan.

Tangopojissa dialogi on käännetty epäsuoraksi kerronnaksi.

Sanoin vaikenevani kokonaan ja kuuntelevani, kuinka niin iso rakkaus oli voinut roihahtaa, että Elina oli jättänyt minut ja miehensä ja koko sukunsa ja kotimaansa ja muuttanut Gustafssonin kanssa Ludvikaan. Minusta Gustafsson oli näyttänyt kuivalta käppänältä; ehkä se oli ollut tarpeeksi kuiva niin ison liekin roihauttamiseen. Elina kysyi, jaksaisinko kuunnella.

Kerrontatapa on ensi alkuun veikeää ja erilaista, mutta alkoi loppua kohden ahdistaa jotenkin kuin pakkopaita. Sen lakonisuus istuu kuitenkin harvinaisen hyvin näiden jäyhien suomalaisten kuvaamiseen. Ei siinä turhan syvälle ihmisten sieluun sukelleta, mutta tyypit piirtyvät hiljalleen omanlaisikseen. Kuten esim porukan kuskina toimiva optimistinen Varpula, jonka itseluottamus reitin tuntijana näyttää kerta toisensa jälkeen ylimitoitetulta, Laila Kinnusfani joka muistaa jokaiselle kertoa kätelleensä idoliaan vaikkei kertoja muista tätä nähneensä ja jolla ei yöpaikoista ollut puutetta hänen ulkomuodollaan koskaan. 

Nuorten miesten keskeinen ystävyys ja tuki toisilleen on muutenkin romaanin lämpimän perusvireen pohjalla; kaveria ei vieraalla maalla jätetä ja kotoa lähetetystä balkaninmakkarasta riittää toisellekin, kun yövuorosta palataan Nousevan auringon talolle. Uutta Volvoa lähdetään tienaamaan Skövden tehtaalle. Moottorien kokoomalinjoja on kaksi, toisessa suomalaiset, toisessa jugoslaavit. Ruotsinsuomalaisten keskuudesta löytyy Tangopojat ja haitarinsoittajalle työtä. Isot tähdet Suomesta käyvät esiintymässä orkesterin solisteina; Laila Kinnunen lauloi Valoa ikkunassa ja Ann-Christine Playboyn.

Nuoruus, 60-luku ja kesätyöt Tukholmassa tässä taas palasivat mieleen ja nostivat kiinnostavuutta. Tukholman Sergels Torg oli vasta rakentumassa. Slussenin sisseistä ja Finnjäveleistä puhuttiin, mutta uusina maahanmuuttajina näkyi Tukholmassa jo jugoslaaveja ja Tsekkoslovakiasta saapuneita nuoria miehiä. Mekin saimme kaverini kanssa paketin kotoa: Ylhäisten näkkileipää ja emmentaljuustoa. Sillä juhlittiin opiskelija-asuntolan keittiössä, ruotsalaiset eivät leipää osanneet tehdä ainakaan silloin. Vielä kauemmas muistoihini vei Harjun lukema kirja, norjalainen rohkea ja sensuroitu Agnar Myklen Sången om den röda rubinen. Tämän kielletyn kirjan minulle ja siskolleni kaivoi esiin saariston kesäpaikassamme hieman meitä kokeneempi kaverimme ja vihki meidät viattomat synnin salaisuuksiin, lukien rohkeimpia kohtia ääneen, ruotsiksi. Minulla ei ihan ymmärrys riittänyt kaikkeen, sekä kielen että sisällön tasolla. Taisin olla alle kymmenen.

Suomalaiset nuoret miehet ja naiset, jotka enimmäkseen kouluttamattomina ja kielitaidottomina muuttivat Ruotsiin joutuivat kyllä koville ja viina vei monia, se selviää Tangopojissakin. Lomilla päästiin sentään Suomeen näyttämään Volvoja. Ja koti-ikävä vaivasi monia, sillä kuten eräs Södertäljessä tavattu suomalainen Tangopojissa vahvistaa

Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan

Tietenkin kun lukee nuorten miesten työstä autotehtaalla ja propseja kuljettamassa tulee tunne, että tämä on nyt tosi miesten juttua ja minä luen nyt mieskirjailijaa. Nainen on selkeä objekti, suorastaan takaa-ajettu. Miesten maailmaa, mutta onneksi jo rooleiltaan vanhahtavaa. Sitäkin ajankohtaisempi on maahanmuuton teema. Tekee hyvää lukea, että ei niin kauan sitten suomalaiset olivat sankoin joukoin muualle pyrkimässä. Eivät ruotsalaiset yhtä hyvinä pitäneet kuin omiansa, mutta suurin osa sai kuitenkin työn, asunnon ja elämisen mahdollisuuden. Tämä on hyvä muistaa näinä aikoina.

Antti Tuuri: Tangopojat
Otava, 2016, 317 s

perjantai 20. lokakuuta 2017

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista



Turhaan turkulaiset jupisivat kun Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki siirtyi keisarillisella päätöksellä Helsinkiin vuonna 1812.  Helsinki oli pienempi paikka ja vielä pahasti palanut neljä vuotta aiemmin, mutta sen sijainti sopi uudelle hallitsijalle paljon paremmin kuin ruotsalaisten perustama läntinen kaupunki. Turku paloi sittemmin vielä perusteellisemmin vuonna 1827 ja se merkitsi kyytiä myös yliopistolle.

Kaupungin suunnittelijaksi valittiin silloisen Preussin Berliinistä kotoisin oleva Johan Carl Ludvig Engel, aiemmin jo Turussa, Tallinnassa ja Pietarissa työskennellyt, kauniista piirroskäsialasta tunnettu arkkitehti. Hän muutti pakon edessä eli työn takia perheineen Helsinkiin vuonna 1816 ja suunnitteli viipyvänsä kuusi vuotta. Engel kuoli Helsingissä vuonna 1840.

Jukka Viikilä on pukeutunut Engelin takkiin ja istahtanut tämän kirjoituspöydän äärelle. On syntynyt yöpäiväkirja, henkilökohtainen monologi, jossa saksalainen arkkitehti kuvailee tuntojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan rakentaessaan Suomelle uutta pääkaupunkia - keisarin määräyksellä, Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtajan Johan Albrecht Ehrenströmin nimittämänä.

Viikilä kirjoittaa viehkolla kielellä, se on nykykieltä mutta sen pehmeän runollinen sävy antaa tekstille vanhahtavan klangin. Silmissään näkee mustepullon kirjoituspöydällä ja koukeroiset kirjaimet, jotka musteella muotoillaan. Engel on tehtävästään innostunut mutta samalla perheestään, vaimostaan ja tyttärestään huolestunut. Vaimo, eikä mies itsekään ole ollenkaan innostunut jäämään kylmään, pimeään ja tyhjään provinssikaupunkiin yhtään kauempaa kuin on tarpeellista. Parempi samettikangaskin piti tilata Turusta. Rakas tytär Emilie sairastelee.

Niin vain vuodet vierivät ja Helsinki rakentuu: Senaatintalo, Nikolainkirkko, Hietalahden kasarmi, Suomen keisarillinen Aleksanterin yliopisto, Lapinlahden mielisairaala, Kaivopuiston kylpylä. Engelin toimiston uusklassistisia töitä alkaa näkyä Helsingin ulkopuolellakin; Eckerön postitalosta piti tehdä isompi kuin Ruotsin Grisslehamnista että keisarin valta näkyy rajallakin.

Akvarelleissa Engelistä maalataan kuva jäykkänä ja hiljaisena miehenä, joka rentoutuu vain perheensä kanssa ja vaikuttaa enimmäkseen kuin elämän pettämältä melankoliassaan. Onneksi hän sai perustetuksi puutarhansa Bulevardin kotitalon ympärille.

Olen tilannut siemeniä Turusta Albertina Julinin apteekista. Ne toimitetaan minulle postitse. Istuttamalla puita luon varjoja ja vilpoisia levähdyspaikkoja. Ja kun puihin istuu lintuja, voin todeta istuttaneeni myös suloisia lauluja ja vallattomia pyrähdyksiä siinä missä kimalaisia, perhosia ja viheliäisiä pistoksiakin ja ehkäpä jokusen suudelmankin lehtimajan varjossa.

 Engeliä eivät paljon ilahduta viinanhuuruiset suomalaiset: riivaus on yhteinen sekä ylemmille virkamiehille että kadun köyhille. Kadut lymyävät pimeässä ahdistavan tyhjinä, räjäytystöiden ja tautien takia vaarallisina. Kuitenkin hän jossain vaiheessa Suurtoria silmäillessään havaitsee rakentaneensa Ateenan!

Yöpäiväkirjan mittainen monologi ei kovin helposti tempaissut minua mukaansa, vaikka historia alkoi elää ja hengittää, ajankuva ja Engelin elämäntyö kiinnostaa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin runollisesta kielestään ja tutkitusta miljööstä huolimatta kuivakan tyypin monologinomainen puheenvuoro kahdensadan vuoden takaa jäi vähän pölyiseksi ja Engel itse latteaksi tuttavuudeksi. Ei niinkään akvarelli vaan enemmän semmoinen vanha öljyvärimaalaus kullatuissa raameissa, joita nyt Sinebrychoffin museossa esimerkiksi näkee. Romaani palkittiin Finlandia-palkinnolla vuonna 2016.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016, 215 s


perjantai 13. lokakuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Kesä



Kirjoitat kuin nainen, mistä se mahtaa johtua? kysyy Knausgårdilta pöydän päässä istuva nainen brasilialaisen kustantamon järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Brasiliassa siihen ajatukseen voivat viedä monet pohjoismaisen perheenisän askareet, siivoamisia ja pyykinpesua myöten, jotka luullakseni siellä päin kuuluvat hyvin tiukasti naisten hommiin. Eiköhän kysyjä silti viitannut siihen tunteelliseen, herkän oloiseen viritykseen, joka on tunnusomaista Knausgårdille ja joka on täydellinen vastakohta kaikille miehekkyyden kliseille. Niitä kliseitä, kuluneita mielikuvia Knausgård rikkoo teksteissään ja näkökulmissaan.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjan  kuudennen ja viimeisen osan piti olla samalla hänen kirjailijuutensa päätöspiste. Valmista. Toisin kävi, tuli ns vuodenaika-sarja, Syys, Talvi, Kevät, Kesä. Veikkaan, että lisää on tulossa. Picasso ei pystynyt enää aloitettuaan sivellintä kädestään laskemaan, maalauksia syntyi tuhansia, eikä Knausgårdkaan ilmeisesti osaa enää elää ja hengittää tuottamatta uutta tekstiä. Niin paljon kuin kirjailijaa ihailenkin ja hänen kirjoistaan nautin, uskoin arvioita, lehdissä ja blogeissa, ja luin näistä vain viimeisen, Kesän enkä välttämättä muita vuodenaikoja. Kesäähän tässä muutenkin eniten kaipaa. - Kirjoitettuani tämän valmiiksi kävin etsimässä muita lukijoita ja havaitsin, että Kevättähän onkin ilmeisesti eniten kehuttu. Joten ehkäpä sitten kevään tullen heittäydyn vielä Kevääseen.

Kirjoitustapa on tuttua Taisteluista. Se on arjesta nousevaa pohdiskelua ja tutkimista, muistoja ja nostalgiaa eli lyhyitä ja pidempiä esseitä olemassaolosta ja ihmisyydestä, taiteesta ja kirjallisuudesta, luonnosta, eläimistä ja perheestä - kuopusta, pientä tytärtä tässä kyyditään eniten paikasta toiseen ja puhutellaan erikseen, isommatkin vilahtavat taka-alalla. Suurista eksistentiaalisista ja metafyysisistä tarkasteluista, kuutamon kauneudesta, merenrannan mainingeista ja puiden tummuudesta Knausgård putoaa seuraavassa hetkessä itseensä jostain äkillisestä muistosta, ja alkaa tutkailla itseään, ahdistuu, häpeää, kehuu sittenkin, katuu taas. Jälki on jo tuttua, mutta aina hämmästyttävää monipuolisissa ja merkillisissä käänteissään, haavoittuvuuden paljastamisessa eli siis inhimillisyydessään.  Jokainen voisi kirjoittaa arjestaan, mutta Knausgårdin valtti on omaperäinen katse, jolla hän tuttuja asioita kääntää, halkaisee ja hämmentää kuin 2-vuotias pähkinää tai kärpästä. Tarkastelua hän täydentää lukeneisuudella, joka tuo kaikelle tuulen lailla kohisevalle ja äkisti pysähtyvälle pohdinnalle tutkijamaisen punnitun näkökulman. Hauskasti hän tiivistää esimerkiksi sen mitä moni saattaa etanoista ajatella, sen ohimenevän hetken verran:

Sekö etanoissa inhottaa, että ne näyttävät pieniltä, matelevilta keuhkoilta, joilla on silmät varren päässä, pieniltä maksoilta ja sydämiltä? Sekö niissä ärsyttää, että moiset luonnottomat oliot ryömivät ympäriinsä muina miehinä, syövät, lisääntyvät, ja kaiken pitää tapahtua niin saakelin hitaasti ja arvokkaasti - keitä etanat oikein luulevat olevansa?

Kesä jakautuu luontevasti kolmeen kuukauteensa ja sitä rytmittävät perheen, neljän lapsen ja yhä kauemmas taka-alalle katoavan vaimon kesäiset touhut, lasten menemiset ja tulemiset, uimarannat, puutarhagrillailut. Osa esseistä kiertyy kesäisiin luonnonihmeisiin: sadettimet, kesäinen iltapäivä, kesäsade, kesäyö, ampiaiset, lepakot, kastemadot, luumut - kaikkiin sekoittuu sekä tanakka tieto-osuus että omia muistoja, havaintoja, tuoksuja ja tunnelmia. Konkreettisetkin asiat ja esineet irtoavat omista rajoistaan mutta suoraan abstraktiin ampaistaan Älykkyydessä, Kyynisyydessä, Runsaudessa ja Toistossa, esimerkiksi. Esseiden lomassa kesä jatkuu päiväkirjamerkinnöissä.

Omaelämäkerrallisessa Taisteluni-sarjassa isän muiston riekaleet levittäytyivät eri puolille ja jatkuvat tässä, kuten Koirat-luvussa, jossa havainnollistuu kuinka isän aggressiviinen käytös on tehnyt koirasuhteesta sijaiskärsijän; Knausgård tunnistaa vihaisen koiran lähellä alistumisen mekanismin itsessään. Kuvataidetta, Anselm Kieferiä - jonka massiivisessa työtilassa vierailee - ja Edvard Munchia hän miettii kiinnostavasti.

Kuudes osa Taistelusta sisälsi mittavan Hitler-esseen. Kesään on ujutettu fiktiivinen kertomus Malmössä asuvasta vanhasta naisesta, kirjailijan isovanhempien tuntemasta. Nainen ottaa kertojan osan keskellä kappaletta -- seuraavassa lauseessa. Kertomus on siten palasina, mutta on intensiivinen ja antaa oikeastaan samalla näytteen Knausgårdin fiktion kirjoittamisen taidosta. Draaman kutkuttava kaari nousee nopeasti. Kyse on sodanaikaisesta rakkauskertomuksesta. Sama taito välähtää myös luvussa Jääpalat, jossa Knausgård maalaa muutamalla lauseella aika jännitteisen kuvan tapahtumista puutarhakutsujen verannalla, jossa nautitaan gintonicia, jääpaloilla. Mutta kokonaan kirjallisuuden fiktiolle, sen julkeudelle, kuten Knausgård määrittelee, hän ei uskalla heittäytyä. Nyt voisi isän ja isän koiruudet kuopata. Eteenpäin elävän mieli. Sillä Knausgårdin sulavaa kieltä ja tarkaksi pelkistyvää tyyliä lukee mielikseen, joten jotain ihan muutakin alan häneltä odotella.

Karl Ove Knausgård: Kesä
Om sommeren, 2016, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2017, 397 s




keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Novelli jokaiselta itsenäisyyden vuosikymmeneltä. 1940-50-60-luku

Lukupiirissä vuorossa 1940-luku ja Mika Waltarin novelli Urheileva kirjailija, kokoelmasta Vallaton Waltari, vuodelta 1947 Novelli on kirjemuotoinen ja rakentuu kirjailija Mika Waltarin ja Urheilijan Joulun Toimituksen välisestä kirjeenvaihdosta. Aiheena on kirjailijalta kyseiseen julkaisuun pyydetty novelli. Toimituksen edustaja, Tohtori M.Jukola. on saanut epäkiitollisen tehtävän kerjätä ja muistuttaa novellista ja sen takarajasta. Kirjailija ei saa novellia aikaan, mutta heittelee solkenaan uusia ehdotuksia eri lajeista joista voisi ehkä kirjoittaa. Kaikesta paistaa kirjailijan totaalinen tietämättömyys urheilusta. Paras urheilulaji jota hän on harrastanut on perämoottori. Käsivarret vahvistuivat. Onko verkkopalloilu urheilua vai paremminkin liikuntaa, pohdiskelee kirjailija.  Samalla kirjailija aina unohtelee mitä on tullut ehdottaneeksi itse, ja kumoaa omat ehdotuksensa toimittajan ehdotuksina. Waltari kirjoittaa hauskasti ja novelli kulkee vitsikkäästi. Kirjailija on niin hajamielinen, että lähettää vahingossa mäyräkoiransa siitostehtävää koskevan kirjeen toimittajalle. En tiedä, onko sen villanhimo perinnöllistä. Sitä mukaa kun kirjailija vatuloi, toimittaja kyllästyy. Onkohan jo tässä vaiheessa kuuluisa kirjailija myös hieman ylimielinen toimittajaa kohtaan, leikkiessään kuin kissa hiirellä?

Päivitys 12.10. Lisään tähän peukutuksen ja se on teema: kaikesta voi kirjoittaa. Tässä urheilematon kirjailija kirjoittaa urheilusta.




Veikko Huovisen Nälkävuosina kokoelmasta Hirri vuodelta 1950 sukeltaa samaan Suomen köyhän kansan kärsimyshistoriaan kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Novelli on väläys pahimmasta: jäätävästä yöstä, mökin asukeista, äidistä ja lapsesta, jotka ovat jääneet ankaran talven armoille. Mökkiin jää nälkiintynyt poika, äiti lähtee ulos jäätyneelle lammelle, jotain löytääkseen. Missään ei näy toivoa, päinvastoin, yössä kulkevat vain saalistajat, susilauma ja pöllöt. Ennen susia ehtii nälkämaan pojan luo yksinäinen hiihtäjä mustassa samettiviitassa, hiihtäjästä ei jälkeäkään lumeen jää. Taivas on sinistä vilua täynnä, mitäänsanomaton taivas, mykkä ja kuuro... Novellissa humoristi-Huovinen on piilossa lumen ja jään alla. Eikä hän oikein tiedä, seuratako naarassutta rajan taakse, koiraa mökin alle vai mökissä nääntyvää pikkupoikaa.  Havukka-ahon Huoviselle vaikuttavatkin eläimet, sekä koira että sudet tutummilta kuin mökin kalvakas poika.  Nyt kävi niin, että Huovisen Nälkävuosina toi mieleen Ollikaisen Nälkävuoden, pienen mutta säihkyvän tähden kirjallisuuden tähtitaivaalla.




Lähtöpäivä Veijo Meren kokoelmasta Tilanteita vuodelta 1962 sen sijaan liikkuu edellistä ketterämmin pikkupojan ja lähipiirin maailmassa, maatilan pihapiirissä ja joen rannassa. No, eihän tässä olla enää nälänhädässä, lähellä kuolonkankeutta. Einari pyörii tuvassa mummonsa helmoissa, joka vankan mummomaisesti paaluttaa vastaukset Einarin kysymyksiin, Jumalasta Jaakkoon, syntien maastoesiintyvyydestä: maantiestä joenrantaan. Mummon aikuiset lapset heittävät ronskiin tyyliin kommenttejaan toisilleen ja lapselle. Lapsi on ylimääräinen mutta hänestä huolehditaan, silloinkin kun hän päätyy joenrantaan ja Näkin kanssa käymänsä taistelun jälkeen poimitaan rannasta mutaisena.Tässä pihapiirissä on puutteista huolimatta turvallista varttua, kaikki tuntuu kertovan. Käänne tapahtuu kun maantietä pitkin pihaan saapuu auto ja sieltä astuu nainen korkokengissä.

Veijo Meren novellissa maaseutu ja ihmiset siellä ovat ronskeja ja mutkattomia, mummo kaikkitietäväinen kun sen sijaan kaupungista ajanut auto, siinä äiti ja uusi mies, mustakiharainen, ovat kiehtovia mutta samalla outoja. Einarin maailman kirjailija on sisäistänyt elävästi kysymyksineen, päätelmineen kaikkineen. Einarin mummo, sedät ja tädit touhuavat arjessaan, asiat etenevät jouhevassa dialogissa aina siihen asti, että poikaa houkutellaan ajelulle - uuteen elämään mitä ilmeisimmin.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Ikitie on loistava elokuva!

Uusi klassikko on syntynyt. Niin vaikuttava on Antti Tuurin romaanista käsikirjoitettu ja kuvattu tosipohjainen elokuva Jussi Ketolasta. Lapuanliikkeen miehet muiluttavat rajan yli, Ikitielle  kauhavalaisen perheenisän, joka näkee siihenastisen elämänsä saavan lopullisen pisteen ja toisen elämän alkavan Neuvostoliiton Karjalassa kolmekymmentäluvun loppupuolella. Hänet hoidellaan valtiollisen poliisin kätyriksi Hopea-kolhoosille, seuraamaan siellä amerikansuomalaisten, kanadalaisten ja pohjoismaisten kommunistien tekemisiä. Nämä ovat saapuneet Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti, rakentamaan työväen uutta sosialistista paratiisia, vapaata ja tasa-arvoista maailmaa.


Metsikkö on olevinaan Petroskoissa, mutta ei ole. Ihan tuossa ikkunan takana.

Elokuva on suurta draamaa: idealismi kohtaa stalinistisen terrorin, mutta vie aikansa ennen kuin idealismi suostuu rapisemaan. Siihen vaaditaan kyttäystä, uhkailua, väkivaltaa, alistamista, sortoa. Väkivallan varjossa kasvaa ystävyys yli rajojen, syttyy rakkautta.

Elokuva on näyttelijäntyön juhlaa. Tommi Korpela näyttelee vähäeleisesti. Jokainen juonne kasvoilla, väläys silmissä ilmaisee riittävästi. Kohtaukset on annosteltu sopiviksi, ei liikaa, ei liian vähän. Tanskalainen Sidse Babett Knudsen ei voisi olla kauempana roolistaan pääministerinä tv-sarjassa Vallan linnake, josta hän tuli meillä kuuluisaksi. Siksi hän yllättää maanläheisenä amerikkalaisena siirtolaisena, leskenä; leveää jenkkimurrettaan myöten täysin uskottava hahmo. Ville Virtanen ei ole ollenkaan Ville Virtanen, hän onnistuu täydellisesti amerikkalaisena kommunistina John Hillinä. Koko olemus ja puhetapa on erilainen kuin mitä olen nähnyt aiemmin. Sampo Sarkola keikaroi suomalaisena kosmopoliittina, joka ei hevillä luovu hyväntuulisesta itseluottamuksestaan.  Hannu-Pekka Björkman on hyytävä yhdistelmä pyöreän lupsakasta ulkonäköä ja kovaotteista Stalinin apuria.

Kuvaus, leikkaus, ohjaus - kaikessa näkyy täydellinen ajoitus. Tästä olisi ilmeisesti romaanin perusteella - jota en ole lukenut, mutta arvioissa näin on kerrottu - voitu tehdä paljon runsaampi ja pidempi elokuva. On maltettu, on riisuttu turhat rönsyt, on leikattu kohtauksia niin ettei jännite putoa kertaakaan. Elokuva kestää vähän alle 2 tuntia, ja on optimaalinen. - Ei puuduttavaa kolmen tunnin istumista, josta viimeksi tänään luin yhden teatterikokemuksen verran.

Mainostan vielä kieltä. Vihdoinkin suomalainen elokuva, jossa ei tarvitse kiusaantua replikoinnista, käytetystä kielestä, tavasta puhua. Ihmiset puhuvat niinkuin puhutaan, arkisesti, vihaisesti, lempeästi mutta ei keinotekoisesti, epäuskottavasti. Kielestä saa selvää, se on intensiivistä, sen sävyt seuraavat tunnelmaa tiiviisti.

Aihe ei ole hilpeä, se on rankka ja väkivaltainen, mutta elokuva ei ole toivoton. Se kertoo ihmisen sitkeydestä ja elämänhalusta. Jussi Ketola ei luovu toivosta, eikä luovuta niin kauan kuin henki pihisee. Kuten elokuvan alussa todetaan, tämä tarina, palanen viime vuosisadan historiaa meidän lähiseuduillamme, ihmisistä, joilla oli unelmia, ansaitsi tulla kerrotuksi. Väkivallalla voitaisiin aiheen perusteella mässäillä paljon enemmän. Mutta tässäkin on maltettu. Se on nykyään harvinaista.

Ikitie on järkyttävä ja vaikuttava elokuva eikä se häviä missään Hollywoodin suurtuotannoille.


Ikitie, 2017, Suomi
Ohjaus Antti-Jussi Annila