Kouluajan muistoja Turuust


Antoisaa palata takaisin synnyin- ja koulukaupunkiin 30 vuoden jälkeen: ilman tätä poissaoloa ei olisi näitä kokemuksia nyt. Nyt liikuttavia lapsuusmuistoja sukeltaa esiin milloin minkäkin talon kulmalla. Epäilen, että jos olisin asunut täällä koko ajan, ne olisivat vain haalistuneet ja painuneet uudempien kokemusten alle.

Tästä rauta-aidasta minunkin kieleni tultiin irrottamaan, kun olin sen siihen talvella tökännyt. Ei olisi muuten tullut mieleen, mutta ensimmäisen lastentarhani - silloin ne eivät olleet päiväkoteja - tädit varoittivat siitä erikseen, kuten monia muitakin. Älä laita kieltä siihen pakkasella, se tarttuu kiinni. Totta.

Martin kansakoulu. Vanha koulu, jossa pulpetit olivat kiinni lattiassa, tuoli ja pöytä yhteinäinen mööpeli. Ruokatunnilla ruoka tuotiin joskus luokkaan isoissa ämpäreissä vaikka ruokasalikin muistaakseni oli. Ensimmäisen opettajani nimi oli Paasikivi, mukava täti. Paitsi sinä päivänä, kun ruoaksi oli harmaata tillilihaa ja isoja vihertäviä perunoita. En saanut syötyä, mutta hän jäi syöttämään minua kun muut lähtivät välitunnille. Vedet silmissä söin hänen 'isän' lusikallisen, 'äidin' lusikallisen...

Sitten koitti uusi aika, oppikoulu eli Norssi, joka nykyään on Turun Steinerkoulu.

Rehtorina toimi silloin Sampo Haahtela, joka oli moderni ja suvaitsevainen rehtori ja äidinkielen opettajani. Luimme kerran tunnilla muistaakseni Victor Hugon novellin. Haahtela kysyi, mikä on novellissa avainlause. Olin niin kiihdyksissä, kun tiesin vastauksen, että sydän ihan läpätti. 'Eikö myöskin hän, joka oli niin ruma, saanut katsella kaunista'. Se lause rupikonnasta.

Tuossa koulun pihalla, jossa nyt on istutuksia, oli ensimmäisten kouluneuvostojen aikana puhujakoroke Hyde park-tyylisesti. Punatukkainen poika nousi korokkeelle ja karjaisi 'Dubcek pois Vietnamista'.  Ajan aiheet tiivistetysti ilmaistuna. Prahan keväässä versoi toivo uudistusmielisen puoluejohtaja Dubcekin aikana, siihen asti että neuvostopanssarit jyräsivät paikalle elokuussa vuonna 1968 - ja Vietnamin sota käynnissä. Tänään kerrottiin Hesarissa, että silloin Suomen puolueista vain SKP:n enemmistöläiset ja SKDL tuomitsivat miehityksen.

Tässä oli ennen kivijalkaleipomo, jossa myytiin suussasulavia lämpimiä munkkeja, joita kipaisimme välitunnilla ostamaan. Vastapäätä oli lihapiirakka -kauppa jossa tuli pyörähdettyä, kun ei enää ollut pakko syödä koulun ruokaa. Jos oli tarjolla puuroa ja sekahedelmäsoppaa esimerkiksi.

Turussa on vieläkin yllättävän monia puutalokortteleita. Kaikkia ei Turun 'mafia' ole onnistunut purkamaan vaikka keskustan kivitalokortteleissa on tehty paljon tuhoa. Tällä kadulla asui yksi kavereistani. Meitä oli neljän tytön porukka. Kun ensimmäiset Beatles-levyt oli julkaistu, soitimme niitä, sammutimme valot ja sytytimme kynttilän. Istuimme sitten kylki kyljessä sohvalla romanttisissa haaveissa.

Föri puskee edelleen reitillään yli Aurajoen. Turku on kiva pikku kaupunki. Turhaan radion alueuutisten toimittaja naljailee Helsingistä. Ei se ole Turulta pois, että Helsinkikin on ihana.

GRANTA Uuden kirjallisuuden areena / 1
Otava 2013, 304 s

Näppärää. 22 kirjailijan tekstejä yksissä kansissa. Nappasin tämän Suomen Grantan ensimmäisen kirjan Yrjönkadun divarista viime Helsingin visiitilläni. Tämmöinen kokoelma eri kirjailijoiden lyhyistä teksteistä on oikein omiaan junamatkalle tai levottomalle lukijalle, jonka on tuon tuosta poukkoiltava ylös lukutuolista jonkun vieterin heivaamana. Suurin osa oli minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia, mukava tapa tutustua tämän kevyen ja nopean kattauksen kautta. Teemana on ruoka, useammin vielä jonkin syöminen, onko se sitten ruokaa tai ihan jotain muuta.

1. Antti Tuuri: Leipä. Tuuri leipoo, etsii parasta leivän juurta, jauhoja, kohotusastiaa, etsii parasta koostumusta ainesosille, kokeilee paistoaikoja ja -lämpötiloja. Hiljalleen hiipii nenään vastapaistetun ruisleivän muheva tuoksu. Loppu on onnellinen.

2. Kazuo Ishiguro: Herkkusuu. (The Gourmet). Elokuvan käsikirjoituksen muotoon kirjoitettu makaaberia lähentelevä jännäri raskaan sarjan herkuttelijasta. Hemmoteltu gourmand on jo maistanut kaikkea. Nyt olisi tarjolla jotain raflaavaa lontoolaisen kirkon kryptassa.  Ettei vain Peter Greenaway olisi tökännyt lusikkaansa tähän soppaan! Haistan käryä.

3. Riikka Alaharja: Nälkä. Ankea näytös yksinhuoltajan arjesta, puutteesta ja siansorkista mutta yllättäen tarjoillaan myös suklaafondantia. Ulkona on kylmää, lunta ja kuollut veli. Jotenkin aika suomalaista tuon fondantin jälkeen.

4. Philip Teir: Mansikka 1979. Isoisä ja isoäiti asuivat lähellä, ja kävin usein heidän luonaan. Minä viihdyin siellä, mutta pelkäsin aina että minulle tarjottaisiin päivällistä. Kun isoäiti muuttaa vanhainkotiin,  autoon pakataan pakastimesta Kekkosen aikaisia karjalanpiirakoita. Sodan nähnyt isoäiti on säästänyt paljon.

5. George Perec: Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä aikana. Se alkaa kahdeksasta annoksesta naudanlihalientä ja sivuja on kolme. Saman kirjailijan romaani pariisilaisesta kerrostalosta 'Elämä. Käyttöohje' oli kyllä luettava ja mielenkiintoinen.

6. Leena Parkkinen: Turska. Runoilija, jonka kokoelma 'Näin kasvot wc:n peilissä' ei nouse siivilleen, lähtee residenssiin Ranskaan, jossa tapaa portugalilaisen Josen. Tämä perehdyttää hänet kädestä pitäen turskan suolauksen saloihin. Suudelmakin maistuu suolaiselta.  Jose kertoo olevansa naimisissa.

7. Roberto Bolano: Everstin poika. Kertoja kertoo b-luokan zombie-elokuvasta, jonka oli nähnyt telkkarissa. Elokuva on kuin hänen elämäänsä. Siinä everstin poika kamppailee takaa-ajavia nälkäisiä, pureskelevia zombieita vastaan, meksikolaisia. Tyttöystävä on jo saanut pureman ja siksi hänellä on alituinen nälkä. Kyseessä on toimintaelokuva, jossa on rakkautta, jännitystä, ja jatkuvaa nälkää zombien kesken.

8. Rosa Liksom: Isän 50-vuotisjuhlat. Tepa-täti tulee Göteborgista Ylitornioon Audilla valmistelemaan veljensä 50-vuotisjuhlia. Tepa on maankuulu pitokokki. Seitsemän päivää täti ja siskontyttö pesevät poronsuolia, leipovat rieskaa ja sen seitsemää sorttia. 'Se ei kuulu sulle', vastaa Tepa kaikkiin kyselyihin mitä tulee hänen elämäänsä Ruotsissa, mutta tulee ruoanlaiton ohessa kertoneeksi elämäntarinansa. Siihen sisältyy avioliittoja eri maalaisten miesten kanssa eri puolella Ruotsia ja lapsiakin. Kotivaris Veikko ja Aada-kissa luovat tunnelmaa.

9. Ryszard Kapuscinski: Jouluaatto Ugandassa. Mikä ihanuus törmätä tässä kokoelmassa vanhaan rakastettuuni, Kapuscinskiin. Afrikassa jälleen. Mutta Idi Aminin Uganda on painajainen maan päällä. Port Bell on järvi, jonne kidutettujen ruumiit heitetään. Kun torille tuodaan sieltä pyydetty lihava kala, kauhun väristys hiljentää ihmiset.

10. Juha Itkonen: Torstai. Henrik ja Hanna, nälkäiset opiskelijat syövät yhdessä kerran viikossa Helsingin Forumissa. Heitä ahdistaa, on nälkää ja epävarmuutta. Kun rasvainen pizza on syöty, kaikki vähän hymyilyttää.

 

11. Karin Johannisson: Tapaus Ellen West. Psykiatrian epärajoista. Kirjoittaja on ruotsalainen aatehistorian professori, joka on erikoistunut lääketieteen historiaan. Sata vuotta sitten kuuluisat 'tähtipsykiatrit' pallottelivat naispotilaitaan, leimasivat heidät koko arvovallallaan hysteerisiksi, testasivat hoito-ohjelmia, ja ajoivat potilaitaan itsemurhaan. Ellen Westin tapaus oli musertava. Hänelle annettiin lupa ei-enää-olla-olemassa. Ellen West oli muun muassa syömishäiriöinen. - Ilmestynyt Ruotsin Grantassa 2013.

12. Miki Liukkonen: Marokon jälkeen. Peter on surullinen kun Anna on lähtenyt, ehkä lopullisesti. Hän saa muuta ajateltavaa kaverien järjestämässä baari-illassa, sillä siellä, baarissa häneen ottaa yhteyttä Sitruunoiden Valvomon Sebastian. Oven päällä kyltissä sitruunalla on kruunu. Se on arvokasta, Peter ajattelee, kaikki selviää vielä.

13. Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Pikkutyttö on 11-vuotias, suku valmistelee juhlia Accrassa, kaikki pynttäytyvät, naiset kilpailevat miesten suosiosta, kaikilla on salaisuuteensa, ilmassa on petosta ja uhkaa ja pettymystä. Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.

14. Merja Virolainen: Runoja. Hauskoja runoja elintarvikkeille kuten Munalle, Perunalle, Kaalille, Sipulille, Sinihomejuustolle, Omenalle. Pätkä runosta Sinihomejuustolle:

markiisi, mitä olet joutunut kärsimään

on tehnyt sinusta ilkeän, ymmärrän,

sinä elähtänyt irstailija, ihastuttavan pöyristyttävä,

kosteudessasi pelottava: uskaltaneeko sinua maistaa,

suu painautuu lihaan, ah, tunnut huulilla, kielenpäässä,

riettaan pehmeä, sulava, homekohdat erottuvat kovina,

törkeä tuntu suussa, hieno pilaantumisen löyhkä, rannan röhnä

15. Olga Tokarczuk: Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi). Tyhjäntoimittaja-poika jatkaa elämäänsä entiseen malliin siistin ja säilövän äidin kuoltua. Pojankin olisi voinut marinoida, äiti pääsi jo pesusieneen, 'Pesusientä tomaattikastikkeessa 2001'. Muuta perintöä ei löydy kuin säilykkeet. Lopulla vastaan tulee 'Sieniä marinaatissa 2005'.

16. Meri Kuusisto: Amerikkalainen. Ote romaanista. Amerikkalainen on kutsumanimi vauvalle, muita ovat Susette ja Hermanni, alkkiksia molemmat ja Hermannin äiti Hertta Haikala, joka yrittää puuttua tolkuttomaan touhuun.

17. Nicole Krauss: Kivet ja artisokat. 'Kuolin muurahaisen' sanoo 3-vuotias pariisilainen Montparnassen hautausmaalla. Hänen äitinsä vie häntä juutalaisten muistojen luo. Eräs juutalainen päätti sodan jälkeen jäädä Ranskaan, koska tarjoilija opetti ravintolassa hänelle kuinka artisokka syödään.

18. Miina Supinen: Luovan myrskyn ruokalista. Kirjailija kertoo ruokavaliostaan silloin kun kirjoittaminen ohittaa syömisen. Silloin hän syö eineksensä kylminä ja e-koodillisina, sillä mikään ei tue taiteellista prosessia yhtä hyvin kuin lievä pahoinvointi. 

19. Doris Lessing: Kanat ja kananmunat. Äidin odotukset niskassa 17-vuotias tytär jää yksin hoitamaan 96 munan hautomista Etelä-Rhodesiassa, keskellä Rhodesian kylmää talvea. Apuna on hautomakone ja taljoihin kääriytynyt kokkipoika Isaac. Hautomishaluinen kana saa sherrytilkan, se pysyi hyvällä mielellä, sekin. Kanoja hoidetaan hyvin, niissä on leipä, mutta äitien ja tyttärien välit ovat solmuissa ja niitä setvii kukin tykönään. Osa solmuista aukeaa historian kautta.

20. Anu Silfverberg: Ylimääräiset kilot

Johannes ja Laura tekevät taidetta, uutta ja kantaa ottavaa, provokatiivista. Kaikki on ihmissyöntiä. Laura lentää Japaniin, molemmat tahollaan saavuttavat mainetta. Johannes tekee taidetta omasta lihastaan. Lopulta kamppailulaji riittää hänelle. Hän on sittenkin taiteesta nauttija. Öhh.

21. Mo Yan: Viinamaa (Ote romaanista) Erikoistarkastaja Ding Gou'er lähtee tarkastuskäynnille Luoshanin hiilikaivokselle selvittämään soijassa marinoitujen vauvojen syytettä. Surrealistisella matkalla viinaa juovat kaikki, kuskista alkaen. Kaivoksen puolueosaston turvallisuusosastolla tarkastajaa juotetaan lisää. Ulkona myös pääskyt tekevät juopuneita kaarroksia. Tarkastaja joutuu nöyrtymään kaivoksen maagisessa miljöössä. Hän päätyy hekottelevien kaivoksen johtomiesten kanssa lounaspöytään. Näin Kiinassa. (Mo Yan on vuoden 2012 kirjallisuuden nobelisti.)

22. Pirjo Hassinen: Äyriäisbuffet. Tea harrastaa avantouintia ja ikävöi mereen menettämäänsä Samiria. Hänen kylmänkestävä kroppansa sopii äyriäisbuffetin tarjoiluun. 

Leffassa kotisohvalla

Olen innokas TV:n katsoja ja maksan mielelläni sen, minkä nykyisen tasoinen YLE tarvitsee veroina tai muunlaisena maksuna, melkein sama. Mitään ei ilmaiseksi saa, enkä mainoksista keskeyttämässä katsomisnautintoa pidä. Ihmettelen, että joskus on tullut mahdolliseksi paloitella elokuva mainoksilla. TV-sarjat ovat asia erikseen, ne on käsikirjoitettu mainoskatkot huomioiden.


Vasta loppui Sami Yaffan hieno musiikkidokumentti Soundtracker, jossa kierrettiin ympäri maailmaa alkuperäistä musiikkia metsästämässä tuon rennon, mutta kaikkia haastattelemiaan muusikkoja niin arvostavasti ja ystävällisesti kohtaavan Sami Yaffan kera, olivat nämä sitten etiopialaisia uskonnollisissa menoissa, flamencokitaristi Andalusian vuoristossa tai countrytähti Nashvillestä.


Olen nähnyt viime aikoina kaksi huomattavaa elokuvaa TV:stä, hyvin erilaisia. Ensimmäinen tuli TV 6:sta ja oli mielettömällä mainosmassalla kasvatettu puolitoistakertaiseksi pituudeltaan:

Big Lebowski (Joel & Ethan Coen, USA 1998)

Jeff Bridges on elämänsä roolissa The Dude Lebowskina tässä Coenin veljesten elokuvassa. Lebowskilla on sama nimi kuin paljon äveriäämmällä tyypillä Los Angelesissa ja siitä lähtee iso sotku, johon Dude (jäbä) Lebowski vedetään vastentahtoisesti mukaan, vaikka hän haluaisi siemailla White Russian drinkkejä tai maata mukavasti kylpyammeessa Creedence Clearwater Revivalin soidessa kasetilta ja kynttilöiden valaistessa ammeen reunalla, kannabista pössytellen. Saksalaisella aksentilla englantia puhuvat pikkugangsterit, nihilistit,  nimittäin rynnäköivät Duden lukaaliin selvittämään saamisiaan ja huomaavat vasta rutiinipahoinpitelyn jälkeen, että tyypinhän piti olla rikas eikä tällainen luuseri, joten he kusaisevat matolle ja poistuvat.

Rakkaan mattonsa korvausta Dude tietenkin suunnistaa hakemaan rikkaalta Lebowskilta, saadakseen erehdyksen korjattua. Dudella on 2 kaveria ja he etupäässä juovat olutta, pelailevat keilahallissa ja lausuvat painavia maailman menosta. Nämä dialogit voivat rönsyillä vapaasti ja ovat leffan parasta antia autenttisuudessaan, hauskuudessaan, mielikuvituksellisuudessaan. Bridges kirjaimellisesti nautiskelee roolissaan Dudena, jota ei voisi vähempää kiinnostaa menestyminen uralla tai muu sovinnaisempi elämä. Trikoosortseissaan hän astelee Lebowski-kaimansakin baaritiskille sekoittelemaan mielidrinkkiään tai valuu lähimpään nojatuoliin tarkastelemaan keskustelukumppaniaan, joihin hän myös suhtautuu hyvin myötämielisesti, edustivatpa ne sitten hänelle itselleen täysin vastakkaisia valintoja tai jos ovat hänen kaltaisiaan myöhäishippejä.

Silti voi aavistaa että tässä löysässä ja mukavudenhaluisessa tyypissä voi piillä sellainen moraalinen selkäranka, jolle tosi paikan tullen häviää moni  rivitalon ja säntillisen nurmikon omistava periamerikkalainen. Se ilmenee esimerkiksi noissa liikuttavissa pikkupoikamaisissa ystävyyssuhteissa.

Elokuvassa vilisee huippunäyttelijöitä, joiden hahmoja seuraa melkein hypnotisoituneesti, siitä taidosta siis. Duden lisäksi kaverit, paksu ja räjähtelevä Vietnamin sodan veteraani Walter (John Goodman) ja laiha luikku Donny (Steve Buscemi), joka laukaisee aina silloin tällöin osuvan kommentin, jolle veteraani säännönmukaisesti aloittaa repliikkinsä 'shut the fuck up'.  John Turturro kekkaloi kilpailevassa keilailujoukkueessa tiukassa lilan värisessä asussa ja heittää leimuavia katseita, joilla on tarkoitus nujertaa vastustaja jo etukäteen.

Elokuva on farssia, komediaa, seikkailua, mukana muutama psykedelinen liitely yli kaupungin. Kamera on tarkka tallentamaan merkityksellisiä ilmeitä ja katseita, dialogi on herkullista ja se piirtää päähenkilöistä sittenkin rakastettavan kuvan, niin vastuuttomia luusereita kuin ovatkin - meidän kunnon kansalaisten silmissä.

                                                                      *

Ihana Teema näytti pari viikkoa sitten kanadalaisen elokuvan

Nawalin salaisuus (Denis Villeneuve 2010, Kanada)



Nawal Marwan on libanonilaissyntyinen, Kanadaan muuttanut nainen, kaksosten äiti. Hänen salaisuutensa on niin kauhea, että hän kuolee elokuvan alussa. Siltä näyttää, että tiedon aiheuttama tuska on liian iso kantaa ja se valkenee katsojallekin yhtä tehokkaasti. Äidin kuolema jättää aikuisille lapsille testamentin, joka vaatii sisaren ja veljen palaamaan synnyinseudulle ja kerimään auki isän ja veljen mysteeriä - ja äidin.


Elokuva kertoo lähi-idän kulttuurista eli ensinnä naisen elämästä maaseudulla, missä nuorten rakkaustarinat usein lopetetaan suvun toimesta, jos ne ovat epätoivottuja. Niin tässäkin tapauksessa. Lähi-idän sotaa sodittiin 80-luvulla Libanonissa monenlaisten ryhmittymien, maroniittikristittyjen, Libanonin armeijan SLA-joukkojen ja muslimien välillä. Tämä mielivalta toimii näyttämönä Nawalin kamppailulle löytää häneltä synnytyksen jälkeen pois viety lapsi. Elokuva kertoo vihan kierteestä ja sodan mielettömyydestä yhden naisen tarinan kautta ja se tekee sen vaikuttavasti. Kun aikuiset teloittavat toisia, jotka kulkevat bussilla lapsineen vain koska he kuuluvat vihollisiin, tai luultavasti kuuluvat, kaikki on mahdollista. Myös tällainen perhedraama, salaisuus, jonka aukeamista seuraa rävähtämättä, henkeä pidätellen. Sellaisen elokuvan teki kanadalainen Denis Villeneuve. Oli ehdokkaana parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarille.

Kiinanruusu on masokisti

Tämmöisiä good morning -tervehdyksiä meillä on nyt ollut keittiön puolella viime päivinä. Nämä 2 vanhaa kiinanruusua viettivät kesän mökin takapihalla, sateen ja helteen armoilla, matojen ja toukkien syötävänä, unohdettuina muuton ajaksi ja vähän pidempäänkin. Joku kävi ehkä vielä öisin kusaisemassa päälle. Nyt ne sitten on ihan että oi että oli hyvä kesä ja nuppuja on molemmissa 4-5 kpl. Tämä aukesi viime yönä, eihän siihenkään näköjään mitään valoa tarvittu. 

 

 Ja tämä sitten pari päivää myöhemmin.

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Siltala 2012 (Tammi 2002), 183 s
Suomentanut Elina Kahla
Kansi  Kirsikka Mänty

Alik on New Yorkissa asuva venäläinen taidemaalari, joka tekee kuolemaa kostean helteisessä asunnossa Manhattanilla. Häntä kalvaa nopeasti rappeuttava, lihaksia ja elintoimintoja lamauttava sairaus, jolla on epäilemättä nimikin mutta diagnoosi ei tässä ole oleellista. Oleellista on kuolinvuoteen äärelle kerääntynyt moninainen joukko, suurimmaksi osaksi naisia, entisiä rakastettuja ja pääosa näistä venäläisiä ja juutalaisia emigrantteja, helteen ja toimimattoman ilmastoinnin takia vähäpukeisia tai alastomia. Kuten nimikin kertoo, kirja ei ole murheellinen.

Taiteilija on ollut avokätinen, lämminsydäminen sydäntenmurskaaja ja siksi ovi käy tiuhaan, kun kaikki entiset ja nykyiset rakastetut haluavat olla mukana viimeiseen asti. Ajattelin ensin, että onko tämä nyt aika väkisin pinnistetty kuvio, mutta Ulitskaja solmii henkilöidensä tarinat niin kiinnostavasti, piirtää omaperäiset venäläisensä niin asiantuntemuksella että näidenkin (kuten edellisen lukemani Kissani Jugoslavia kosovolaisten) emigranttien kautta tulee ilmi erinäisiä totuuksia sekä Venäjästä että elämästä 'harteikkaassa ja energisessä Amerikassa'. Elämäänsä ja muistojansa kertaavat rakastetut ja ystävät seuraavat samanaikaisesti tyynyillä tuetun kuolevan kanssa uutisia Moskovasta, jossa on myös käynnissä kuolinkamppailu, Neuvostoliiton viimeinen, elokuussa 1991.

Siellä on pursuileva vaaleaverikkö Valentina, alkoholisoitunut, omassa surrealistisessa maailmassaan appelsiinimehu-vodkalla elävä Ninka-vaimo, naapurin italiatar Gioika, Irina, entinen rakastettu ja akrobaatti, nykyinen menestyvä asianajaja sekä murrosikäinen tyttärensä kutsumanimeltään T-Shirt, Fima, lääkäri joka ei voi harjoittaa ammattiaan kun ei ole suorittanut amerikkalaisten vaatimia täydennyskoulutuksia, mummo joka tulee hoitamaan potilasta luonnon ja magian antamin voimin. Lisäväriä ja toimintaa tuo vielä Ninkan kuolevalle haluama kaste, johon ei-uskovainen Alik suostuu, jos paikalle kutsutaan ortodoksipapin lisäksi rabbi. Ja ettei porukka loppuisi kesken sisään tulee vielä vuokranantaja perimään saamisiaan sekä paraguaylainen orkesteri, joka kiduttaa kuolevaa kadulta kaikuvalla musisoinnillaan.

Alikin kuva on hyvin sympaattinen ja hänen rakastava olemuksensa tuntuu kuollessaankin vain levittävän positiivista virettä ympärilleen. T-Shirt on oikeasti kuolevan taiteilijan tytär, joka saa sen tiedon vasta nyt vaikka onkin asian oikein aavistanut, ja pääsee isänsä seurassa pitkäaikaisesta autismistaan. Kuolinvuoteen ympärillä nautitaan runsaasti vodkaa, tequilaa ja virvokkeita.

Kaikesta tästä värikkäästä kavalkadista kuolinvuoteen ympärillä ja lopuksi vainajan ohjeistamista riemukkaista hautajaisista jäi vahvasta kielestä ja kertojan lahjakkuudesta huolimatta vähän ontto olo. Kärsimys ja kuolema kuuluu elämään ja venäläiset tietävät sen, eivät pyri sitä kieltämään siten kuin amerikkalaiset meikattuine vainajineen. Toisaalta näinkin ponteva riekkuminen kuoleman hetkellä tuntuu sekin yhtä lailla väkinäiseltä. Tietenkin tämä on myös ilmiselvä puheenvuoro kaikenlaisten kulttuurien kohtaamisen tärkeydestä, suvaitsevaisuudesta ja ystävyydestä - eroon päättyneen rakkauden jälkeenkin.

Ljudmila Ulitskaja on nykyisen Ukrainan kriisin aikana - ainakin Suomen tiedotusvälineiden mukaan - ollut yksi harvoista Venäjän nykyjohtoa arvostelevista sivistyneistön edustajista ja kuvannut Venäjällä olevan käynnissä 'stalinismin nousuvirtaus' (Sirpa Pääkkönen, HS Kulttuuriblogi 12.5.14) http://www.hs.fi/blogi/kulttuuriblogi/a1399872139944.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Otava 2014, 286 s

'Homoja. Minä en sitten lainkaan pidä homoista'. Olin hämmentynyt. Eihän kukaan tulisi tällaiseen paikkaan ellei pitäisi homoista. Kun kysyin kissalta, miksi se ei pitänyt homoista, se sanoi, ettei sillä ole mitään homoseksuaalisuutta vastaan, ainoastaan homoja. Ennen kuin ehdin esittää sille toisen kysymyksen ja todeta, että yleensähän ihmiset pitävät homoista mutteivät homoseksuaalisuudesta, kissa täydensi vastaustaan. 'Kyllähän minä jos jonkinlaisesta kollista pidän, mutta minä vihaan narttuja!' se totesi jyrkästi ja risti tassunsa pöydälle. 'Täytyy päättää, aikooko olla mies vai nainen', se jatkoi ja loikkasi sitten aivan yllättäen pöydälle, nosti takapuolensa koholle ja ojensi etutassunsa pöydälle.

Voi miten monta mielenkiintoista rosoa ihmisen elämästä Pajtim Statovci valaiseekaan tässä kirjassa: kosovolainen muslimiperhe Suomessa, perheen poika joka löytää homoseksuaalin identiteettinsä, rakkauden ikuinen jano, sen epätoivo, sen ihanuus ja kauheus, vanhemmuus ja auktoriteetti, parisuhteet, miehen ja naisen roolit patriarkaalisessa yhteiskunnassa, niiden muutokset uudessa kotimaassa, suomalaisten ennakkoluulot, maahanmuuttajien kohtaama arki Suomessa. Ja vielä käärmeys ja kissaus maagisina ja mystisinä, selittämättöminä mutta sitäkin kiehtovammin kuvattuina taustapeileinä. Onko siinä jo liikaa? Ei ollenkaan, kaikki on kudottu hienoksi balkanilais-suomalaiseksi matoksi, kaikki värit ovat tarpeellisia ja täydentävät toisiaan.

Olen kauan odottanut tätä kirjaa. Kirjaa, jonka Suomessa kirjoittaa maahanmuuttaja, toisesta kulttuurista tullut, jolle suomi on kuitenkin äidinkielen veroinen. Tämä viisto valaisu on mielenkiintoinen. Siinä on jotain samaa kuin on seurata kahden ihmisen vilkasta keskustelua katukahvilassa tai odotushallissa kolmannen sivustakatsojan ilmeiden kautta. Kielen kauneus ja taidokas käyttö ei välttämättä liity kirjailijan taustaan maahanmuuttajana, mutta sisältö ammentaa niistä murroksista.

Albaaniperheen tarinaa kertoo kaksi perheenjäsentä, äiti ja poika. Äidin, albaanityttö Eminen kertomus alkaa hänen häistään vuonna 1980 Kosovossa. Häämenot eivät ihan suju traditionaalisen kaavan mukaan, sillä sulhanen Bajram - jonka nimi tarkoittaa juhlaa - on niin iso taistelukukko ja machomies, että hän ei välitä edes paikallisista tavoista vaan ottaa ja alistaa muiden odotuksista ja etiketistä välittämättä. Hän edustaa taakse jäänyttä aikaa ja hänenlaisilleen miehille on luvassa suuria vaikeuksia ylläpitää vahvemman oikeuteen perustuvaa omakuvaansa. Niin tässäkin perheessä. Mutta Kosovossa vielä eletään miehen kovassa komennossa, nainen alistuu kovaan kohteluun, tekee ruokaa, siivoaa ja synnyttää. Titon kuoltua kymmenen vuotta myöhemmin Jugoslavia hajoaa sotiin ja tältäkin perheeltä loppuu toimeentulo. He pakenevat Suomeen. Pojan, Bekimin elämää kuvataan nykyajan Suomessa. Tarinat punoutuvat toisiinsa lopussa.

Bekim on täynnä nuoren miehen hellyyden ja rakkauden kaipuuta ja etsintää. When you touch me, I die just a little inside. I wonder if this could be love on lainaus kirjassa Lady Gagalta. Pojan käärmepitoisia painajaisia torjuttiin lapsuuden kodissa imaamin voimin, silti, tai siksi, hän hankkii itselleen lemmikiksi valtavan kuningasboan, joka oleilee sängyn alla tai ikkunalla läjänä. Muuten hän pyörii kuten muutkin ikäisensä levottomat nuoret baareissa onnea etsimässä. Kissat kirjassa ovat mystinen elementti, koska siinä tavataan sekä 'kissa' että kissa. Ensimmäinen kohdattu kissa on vähemmän kissa ja enemmän baarista löytynyt oikukas rakastettu, leuhka ja itsetietoinen. Entiseen Jugoslaviaan, kotiseudulleen tekemällään matkalla keltaraidallinen resuinen kulkukissa on tärkein elävä olio, jonka Bekim kohtaa, siihen hän kohdistaa huolenpitonsa ja hellyytensä. Muu on tässä väkivallan moukaroimassa maassa hänelle yhdentekevää. Se kaikki edustaa hänen isänsä julmaa maailmaa, siellä kohdellaan huonosti niin kissoja, naisia kuin homomiehiäkin.

Suomessa perheen lapset kasvavat ja katoavat vanhempien vaikutuspiiristä. Isä menettää aluksi saamansa otteen uudesta ympäristöstä, tilalle tulee ainainen häpeä ja pelko, hän kutistuu kaikille olemattomaksi. Bekimin kuningasboa yrittää taltuttaa isäntänsä, mutta se ei onnistu. Nuori mies ei enää tarvitse boaa mihinkään, uutta rakkautta sitäkin enemmän. Poika toivoi kauan isän kuolemaa eikä uskonut sen jonakin päivänä saavansa. Eikä hän tiennyt sen jälkeen ajattelevansa tätä niin usein.

Pajtim Statovci on syntyisin Kosovon albaani, joka muutti Suomeen 2-vuotiaana (s. 1990) ja tämä on hänen esikoisteoksensa.

Tästä on paljon kirjoitettu, se on saanut monissa arvioissa kiitosta tai melko hyviä arvoita. Minusta tämä oli täysosuma. Onnistunut synttärilahja tyttäriltä. En ole lukenut pitkään aikaan tällaista kielenkäyttöä ja tarinan rakentelua, herkkää ja hienostunutta, hauskaa ja henkevää. Odotan lisää!

Turun Kirjamessut (ilman kameraa)

Entisena ja nyt uusvanhana turkulaisena en ole koskaan käynyt Turun kirjamessuilla, vain Helsingin. On huomattava, että Turun messut ovat vanhemmat. Tämä on meille turkulaisille erityisen tärkeää ja mainitsemisen arvoista. Meitä vaivaa ikuisesti pääkaupungin aseman menetys. Me emme Helsinkiin päin katso, mutta näissä yhteyksissä mielellään muistutamme tästäkin asiasta. Euroopassa matkailtuani olen havainnut samantapaisia vanhan kakkos- tai kolmannen kaupungin piirteitä ja tunnelmia Italian Firenzessä, Ranskan Lyonissa ja Espanjan Cadizissa, joka on Euroopan vanhin kaupunki.

Saavun siis ekaa kertaa Turun messuille. Auditoriossa avajaiset jo ovatkin alkaneet, ovi on kiinni ja portsari pitää sitä kiinni. Tämä on minusta erityisen turkulaista. Usein monet ovet ovat kiinni vaikka ne voisivat olla auki. Esimerkiksi tässä tapauksessa ilmenee, että auditorioon pääsee kuitenkin norkoilemaan kulmille messuosastojen puolelta. No, ei hätää. Eksyn runohuoneeseen, joka ei tietenkään missään nimessä ole listoillani. Missä listani sitä paitsi ovat. Mutta kuin ihmeen kaupalla tai sitten ei mikään ihme, runohuoneessa istuu nojatuolissa hyvin sympaattisen oloinen herrasmies ja häntä haastattelee nuori nainen. Suomentaja Juhani Ihanus - kulttuuripsykologian dosentti Helsingin yliopistossa sekä taidekasvatuksen ja taidepsykologian dosentti Aalto-yliopistossa - Suomen Aforismiyhdistyksen Virpi Alasen haastateltavana Karl Krausin aforismikokoelmasta Myrkyn käyttöohje. Siinä vaiheessa kun häilyn paikalle, Ihanus kertoo Karl Krausin suhtautumisesta naisiin, joka oli – kuulemma ajan tyylin mukaisesti, sata vuotta sitten – hyvin sovinistista, jopa aggressiivista naisia kohtaan. Myöhemmin Kraus rakastui palavasti paronittareen, jonka jälkeen hänen suhtautumisensa muuttui. Kuinka onnellista! Dosentti Ihanus luki valitsemiaan aforismeja, jotka olivat hyvinkin hiottuja pikku helmiä. Siitä huolimatta en muista niistä yhtäkään, mutta nautin niiden kuuntelemisesta ja lehteilin kyseistä opusta Rosebud-ständillä. Epäilin, etten kuitenkaan lukisi sitä sen enempää, joten hyvästelin sen itseäni soimaten.

Tässä vaiheessa huomaan juuri nyt lukemani teoksen Kissani Jugoslavia Varsinais-Suomen Monikulttuuristen yhdistysten tiskillä. Tekijä ei kuulemma esiinny messuilla, vaikka olisin häntä mieluusti kuunnellut, sen verran vaikuttunut olen kirjasta. Suklaata on sen sijaan tiskillä tarjolla.

Nyt huomasin, että ylhäältä suljettu auditorio falskasi alareunastaan ja tunnistin eturivissä julkisuuden henkilöitä: Jenni Haukio, Ville Niinistö, Sofi Oksanen ja Juha Hurme. Viimemainittu oli se, jonka vuoksi olin ollut auditorion sulkeutumisesta pettynyt. Mutta nyt siis olin sittenkin paikalla. Ranskan suurlähettiläs – messuilla Ranska ja Sastamala teemoina – oli juuri lopettelemassa puhetta, josta en saanut mitään selvää johtuen heikosta positiostani ja ranskan kielestä. Häntä seurasi Islannin suurlähettiläs, vaalea selkeästi englanniksi artikuloiva nainen, joka painotti ruokamessujen puolta ja oli tyytyväinen että suomalaisetkin ovat oppineet syömään Skyriä.

Tunnelmassa oli jonkin verran pönötystä, jonka Vammalan suunnalta porhaltaneet raidallisiin pitkälahkeisiin jumppa-asuihin sonnustautuneet Wammalan Woimailu- ja Woimisteluseura Tyrväkkäät säestäjinään taljoihin pukeutuneet Pukinsarven Tröötöttäjät onnistuneesti puhalsivat lattian rakoihin esityksillään. 
Voimistelijamiehet kuvasivat sekä kirjallisia teoksia että Turun myllysiltaa liikesarjoilla.

 

 Juha Hurme esiintyi sitten sekä performanssilla Kustavin terveisissä että seuraavassa prologissa ennen keskustelua 'Kuoleeko kirja'. Juha Hurme totesi alkuun, että meillä kaikilla on sama päämäärä, hauta, me kaikki kuolemme, mutta kirja siitä viis välittää. Seuraavassa keskustelussa estradin päissä istuivat Jörn Donner ja Sofi Oksanen, välissä kustantamoiden ja kirjakaupan edustajia. Harmaahapsinen yleisö taputti, kun Donner oli taas oma itsensä. 'Minä vihaan tätä nykyaikaa, kun luullaan että kaikki uusi on hienoa, vaikka se voi olla paskaa. Kafkan kuolemasta on 90 vuotta, mutta en minä kaipaa häntä livenä.' Kirjan kuolemasta puhuminen oli tietenkin kaikkien mielestä ennenaikaista. Loppupuheenvuoroissa suitsutettiin Suomen kirjastolaitosta, opettajien korkeakoulutusta ja Sofi Oksanen kaipasi hyvätasoisen tietokirjallisuutemme arvostuksen nostamista.

Päivään mahtui muutamia paloja sieltä täältä. Ulos lähtiessäni kuulin Raisa Cacciatoren viisaita ajatuksia teini-ikäisten kohtaamisesta, 'Mieletön fiilis' on kirjan nimi. Muistakaa kosketus, kaikki teini-ikäisten vanhemmat. Vaikka murkulla olisi finnejä, erektio, uudet rinnat ja hienhajua, hän on sama lapsi ja kaipaa edelleen taputusta ja hyväksyntää.

Tänään lauantaina Tieto-lavalla Teemu Keskisarja tykitti tutulla sotahistorioitsijan tyylillään Suomen sotahistoriasta, varsinaista tulitusta. Hän muistuttaa Ruotsin Peter Englundia; kenraaleiden saavutusten sijaan kerrotaan rivimiesten ja muutenkin ihmisten persoonista lähtien sodasta ja sodankäynnistä.

Toisen kerroksen Eino-salissa oli järjestetty perusteellinen seminaari Olavi Paavolaisesta, hänestä kirjoittaneiden Hannu Riikosen ja Panu Rajalan sekä aiheesta väitöskirjan tehneen Ville Laamasen voimin. Mielenkiintoisesta kulttuuripersoonasta on riittänyt moneen. Kiinnostavampaa kuin Panu Rajalan esille ottama 'jälkiviisaus' ja jälkikäteen mahdollisesti muutellut päiväkirjamerkinnät Synkässä yksinpuhelussa oli nuoremman sukupolven edustajan, Ville Laamasen näkökulma: Olavi Paavolaisen matkat natsi-Saksaan, Etelä-Amerikkaan ja Neuvostoliittoon olivat ainutlaatuisen rohkeita, ennakkoluulottomia eikä tällaisiin matkoihin monellekaan länsimaiselle tarjoutunut mahdollisuuksia tuohon aikaan. Tähän löysin kuvauksen Ville Laamasen kirjasta Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936-1939,  (K&H-kustannus):

Kirjailija Olavi Paavolainen matkusti 1930-luvun lopulla Saksaan, Etelä-Amerikkaan ja Neuvostoliittoon ymmärtääkseen "mitä maailmassa oikein tapahtuu". Hän kuuli Nürnbergin Zeppelin-niityllä Hitlerin lausuvan uuden uskonsodan syntysanoja, löysi Paraná-joen varrelta eurooppalaisen ahneuden siirtomaihin jättämät haavat ja näki yhtenä harvoista ulkomaalaisista, kuinka Stalinin vainot olivat vaikuttaneet uuden neuvostokulttuurin etujoukkoihin.Ville Laamasen tutkimus on ensimmäinen kokonaisesitys Paavolaisen 1930-luvun matkoista, kirjoituksista ja omintakeisesta tavasta katsoa maailmaa. Kesän 1939 Neuvostoliiton-vierailun taustaa ja sisältöä valaistaan uusien arkistolöytöjen ansiosta ensi kertaa.Miten Nürnbergin sinisen temppelin hehku ja Paraguayn metsien kätkemät rauniot muuttivat Paavolaisen käsitystä modernista maailmasta? Miksi hänestä huolehti henkilökohtaisesti eräs Neuvostoliiton salaisen poliisin etevimmistä miehistä, ja mitä tapahtui Stalinin kirsikkatarhan hiljaisuudessa?

Kolmesta esitetystä kuvasta yksi esitti kirjan kantta, joka on 30-luvun venäläisen taiteilijan (Juri Pimenov) maalaus Moskovan keskustasta (nykyään Tretjakovin galleriassa) siltä alueelta, jossa Paavolainenkin oleskeli matkansa aikana. Ville Laamanen kertoi mitä rakennuksia siinä näkyi, ja varsinkin mitä oli rajattu pois, mm. KGB:n päärakennus.

 

 Tilaisuuden henkevänä ja hyväntuulisena puheenjohtajana toimi professori Kari Immonen.