Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

Tuli luettua lyhyen ajan sisällä kaksi omaelämäkerrallista romaania, jotka sijoittuvat entisen Neuvostoliiton alistamiin itäblokin valtioihin. Punaiset seireenit kertoi Victoria Belimin perhe- ja sukuhistoriaa Ukrainasta ja Lea Ypin Vapaa kuvaa Albanian historiaa ensin Enver Hoxhan diktatuurin aikana ja myöhemmin maan kipuilua uudessa tilanteessa, diktaattorin kuoltua ja Neuvostoliiton hajottua. Albania kulki aivan omaa tietään diktaattorin pannessa välit poikki sekä Neuvostoliittoon että myöhemmin myös Kiinaan. Hoxha katsoi olevansa oppi-isänsä Stalinin oikean kommunismin tien kulkija.

Molemmat kirjailijat tekevät historiasta elävää oman perheen kokemusten kautta. Belimin perhe edusti vähävaraisempaa maaseutuväestöä verrattuna Lea Ypin sukuun, joka menetti varakkuutensa Hoxhan valtakauden alkaessa ja kulki vuosikymmenten matkan poliittisten muutosten kautta takaisin parempaan asemaan. Äiti oli vaurasta laivanvarustajasukua

Lea Ypi on nykyisin politiikan tutkimuksen professori London School of Economicsissa ja kirjassa näkyykin Belimiä akateemisempi ote ja syvällisempi yhteiskunnallinen analyysi. Kirja ei kuitenkaan ole kuivakka, siitä pitävät huolen räiskyvät ja intohimoisesti väittelevät vanhemmat, lakoninen isoäiti ja kertojan vivahteikkaasti kuvaamat omat tunnelmat hänen kasvaessaan lapsuuden uskollisesta pioneerista yhä epäilevämmäksi nuoreksi naiseksi  - kun naamiot oli riisuttu. Perheen arjen kuvaus kertoo yksityiskohdissaan havannollisesti, millaista elämä rautaesiripun ja sumuverhon takana oli ja mitä seurauksia historian lopulla oli. 

Kannessa kuvattu tyhjä Coca-cola -tölkki oli 80-luvun Albanian köyhän ja muusta maailmasta eristetyn väestön silmissä statussymboli. Se oli kadehdittu harvinaisuus ja asetettiin pitsiliinan päälle parhaalle paikalle. Kun tölkki katoaa Ypin kodista ja samanlainen havaitaan myöhemmin hyvän ystäväperheen ja naapurin pöydällä, tapahtumaa seurannut välirikko kestää kauan. Totaalinen eristys maailmasta murtuu, kun isä virittää talon antennia Adrian meren suuntaan, jolloin perhe pääsee seuraamaan Italian telegiornalea. Kotikaupunki Dürres rannikolla on muutenkin avoimempi satunnaisille tuulahduksille ulkomaailmasta kuin sisämaan pääkaupunki Tirana.

Lea Ypi on perheessään vanhempia uskollisempi puolueen soturi, jonka puhdasoppisuus tuottaa kodille ilmiselviä vaaroja vanhempien yrittäessä hillitä lapsen intoa päästä itkemään Enver-sedän haudalle tai ripustaa tämän kuva olohuoneen seinälle, kuten muissa kunnollisissa kodeissa on tapana. Lea on hyvä oppilas ja opettaja Nora vakaumuksellinen kertoessaan Albanian lasten onnekkaasta asemasta lännen lasten kärsimysten rinnalla. Ypi kuvaa hauskasti isoäidin ja vanhempiensa keskusteluita.

"Molemmat kuuluivat kansanrintamaan." "Mikä on kansanrintama?" "Kahelirintama", äiti pisti väliin. Isä katsoi häntä kulmat kurtussa. Mummi jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan.

Lapselle valkenevat hiljalleen monenlaiset käyttäytymis- ja kielikoodit, joilla kiellettyjä asioita käsitellään. Henkilöhistoria on oleellinen sana, joka paljastaa onko suvussa kiellettyjä häpeäpilkkuja. Kun systeemi romahtaa, asiat heittävät kuperkeikkaa; maailman vapain maa olikin vankila, diktatuuri, josta karkaavia ammuttiin. 

Kreikan Thessalonikista vapaaehtoisesti lähteneen mummin historia vertautuu kirjailijalle kipeällä tavalla hänen pakkovallan alle joutuneen perheensä kohtaloon. Miksi mummi ei palanut silloin kun vielä voi? Ristiriitaista oli myös länsimaiden suhtautuminen lopulta vapaan maailman puolelle siirtyneen Albanian muuttajiin. Aiemmin heidän oikeuttaan lähteä maasta on puolustettu, Poistumisoikeus saatiin, mutta oliko enää saapumisoikeutta? Rajojen avautuminen repii perheitä rikki, ystävät katoavat, eikä albanialaisen nuoren naisen tulevaisuus Rooman tai Milanon kaduilla ole valoisa.

Muutoksen jälkeen Albania muuttui monenlaisten yrittäjien ja konsulttien temmellyskentäksi, pankkien sijoitusmahdollisuudet houkuttelivat pyramidihuijauksiiin, kapitalismi näyttäytyi myös sellaisena miksi se kommunistien puheissa oli kuvattu. Vuonna 1997 Albaniassa koettiinkin kaoottisen muutoksen jälkeen sisällissodan tapainen kuohunta.

Opettajat saattoivat ilmestyä pitämään tunteja yöpaidoissa ja aamutakeissa. Länsimainen muoti oli aina houkuttanut, mutta uutena aikana siinä oli myös oppimista. Määrätietoisen äidin ja ranskalaisen naisdelegaation kohtaaminen kodissa kuvataan nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Miesten mielessä naisen rakastaminen ja naisen kontrollointi olivat käytännössä sama asia. Tasa-arvon tie on ollut kankea ja hidas - eikä koskaan itsestään selvä. Albanialaisessa sosialismissakin se oli eräs kuolleista kirjaimista.

Tässäkin kirjassa kohtasin sen, minkä jo Sergei Dovlatov niin iskemättömästi todisti: ironia on pienen ihmisen keino selvitä vahvempien vallan alla. 

Jossakin elämänsä vaiheessa isä oli tullut siihen tulokseen, että ironia oli muutakin pelkkä retorinen keino - se oli myös keino selvitä hengissä. Isä käytti sitä säästelemättä ja oli yleensä iloinen, jos minä ja veljeni yritimme matkia häntä.

Lukijallekin Vapaan musta huumori ja lapsen näkökulmasta kerrottu historia tekee siitä värikkään lukukokemuksen. Samalla tämänkin Euroopan kolkan historia muuttuu ihmisen kokemana eläväksi.

Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa
Free - Coming of Age at the End of History, 2021, suomentanut Riina Vuokko
Atena, 2023, 303 s

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Villejä! Vihdoinkin, Morten ajattelee, vihdoinkin hän kohtaa aitoja villejä, niitä joita hän aikoo tulevina vuosina opastaa ja käännyttää armoon ja vapahdukseen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Tämä on jotakin muuta kuin ne paatuneet sekarotuiset joita hän kohtasi Godthåbissa. Hän tuntee suurta kiitollisuutta siitä että on saanut kokea tämän, siitä että hänelle on langennut elämässä tällainen tehtävä, ja hänen on pakko mennä hyttiin ja käydä viimeisen kerran makaamaan punkkaan, jossa lutikat tihkuvat esiin ja sekoittuvat hänen vaatteissaan oleviin luteisiin.

Sukelsin ajassa 1700-luvun lopulle maisemaan, joka saattaa olla maailman parhaiten säilyneitä meidän päiviimme, nimittäin Grönlantiin, sulavista jäätiköistä huolimatta. Siellä tanskalaiset harjoittivat lähetyssaarnaajineen sitä samaa kolonialistista väkivaltaa, johon kirjallisuudessa niin usein on voinut tutustua äiti-Afrikan historiassa. Se on Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -teoksen taustamaisemaa. 

Tämä muhkea historiallinen eepos räväyttää silmät auki ensi sivuilta eikä siihen kumma kyllä väsy loppuunkaaan mennessä. Päin vastoin, jossain vaiheessa koin harvinaista pelkoa kirjan loppumisesta. Se on tuhti kuvaus ajan tapoja ja elämää; vallankäyttöä, uskonnon harjoitusta, erotiikkaa, kasvatusta ja kuritusta, ruoan nauttimista ja nälkää, viinalla läträämistä, luteita ja keripukkia. Mutta se ei ole mikään antropologinen tutkimus, vaan taivalta tehdään kiinnostavasti kuvatun nuoren pappismiehen seurassa.

Sankarissa, Morten Falckissa, alun perin Pedersen, on ripaus tragikoomista donquijotea, joka ei osaa oikein päättää ennenkuin joku päättää hänen puolestaan. Mielellään hän lähtee lipettiin, varsinkin kun nainen käy vaativaksi. Ei hän alun perin papiksikaan halunnut, vaan enemmän kiinnostivat luonnontieteet ja ajan muodikas valistusfilosofia , mutta pappisisä saneli säännöt. Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa! siteeraa Morten Rousseauta ja sen lauseen nuori pappi muistaa paremmin kuin Isämeidän-rukouksen. 

Ei Falck kuitenkaan irti tästä maailmasta ole, vaan päin vastoin hän uskoo pappeuteen ja Jumalan sanan julistamiseen kuuluvan aika moderneja ja idealistisiakin ajatuksia tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Siirtokunta on kuitenkin jo järjestäytynyt omiin sääntöihinsä, tanskalaisille alkuperäiset asukkaat ovat villejä, eläimiin verrattavia. Kauppias Kragstedt johtaa siirtokuntaa kuninkaan valtuutuksella, oma etu ensinnä, häikäilemättä alkuasukkaita alistaen. Edellinen lähetyspappi Oxbøl on keskittynyt siittämään jälkeläisiä eskimoiden kanssa, heistä välittämättä. Ristiverisistä eivät pidä alkuasukkaat eivätkä tanskalaiset. Heitä käytetään työvoimana vailla oikeuksia. Papillakin on alaisena katekeetta, joka on apuna kun katekumeeneja opetetaan.

Kauempana pohjoisessa, Ikuisuusvuonon rannoilla, elää sovussa eskimoiden kanssa kristinuskoa pietistiseen suuntaan harjoittava pariskunta, profeetat, joita eivät tanskalaiset siirtokuntalaiset siedä. Heidät halutaan saada lopettamaan toimintansa; heidän harmoninen ja kukoistava yhdyskuntansa on uhka täydellisessä rappiotilassa elävälle siirtokunnalle.

Morten Falck joutuu harjoittamaan myös lääkärintointa, koska on opiskellut biologiaa. Tuon ajan lääkitykseen ja lääkkeisiin sopii hyvin sanonta mikä ei tapa, vahvistaa. Näitä tapoja kertomuksessa kuvataan hiuksia nostattavalla tarkkuudella kuten muutakin arkea ihran keitosta peruukin hoitoon ja myllykauluksen kovettamiseen. Falckin saapuminen Grönlantiin herättää jo alussa huomiota, sillä hän tuo mukanaan lehmän, Roseliliksi nimeämänsä, josta saatavan maidon ansiosta rankan merimatkan taittanut laivan miehistökin on tavallista paremmassa kunnossa.

Ikuisuusvuonon profeetat kuvaa väkevällä tavalla päähenkilönsä vääjäämätöntä henkistä ja fyysistä suistumista ankarissa olosuhteissa. Hänen ponnistelunsa auttaa paikallisia alkuasukkaita, ristiverisiä, naisia tyrehtyvät paikallisen mahtimiehen valtaan. Kaiken raadollisuuden keskellä, viinan tarjotessa pettävän virkistyksensä, pohjamutiin vajoavaa Mortenia kuvataan armeliaasti. Sankari on epätäydellinen, maa on julma. 

Papin matkaa alkaa Kööpenhaminasta ja paluumatka Grönlannista kulkee Norjan Bergeniin vuonoista tuntureille. Kööpenhaminan suuri tulipalo ja uutiset Ranskan vallankumouksesta kytkevät kertomuksen aikaansa. 

Pappismiehen kujanjuoksu on hienosti upotettu kertomuksen historialliseen kontekstiin. Sen sanomaksi voi nähdä väkivaltaisen yhteiskunnan tahrivan kaiken ja jokaisen, sen täydellisen epäonnistumisen kokonaisuutena ja siinä elävien ihmisten elämän tuhlauksen. Kertomus etenee ajassa poukkoillen, Leskeksi kutsuttu rakastettu nukkuu toisinaan miehen vierellä, toisinaan kulkee haamuna vierellä. Pappi näkee juopon painajaisia ja kirjoittaa tajunnanvirtamaista päiväkirjaa, joka sekä hämmästyttää että naurattaa.

Voimme toki nousta hetkeksi uskon avulla, tahdonvoiman ja rukousten avulla, järjen ja tietämyksen avulla, ehkä peräti rakkauden avulla, mutta lopulta pyrimme kuitenkin aina takaisin alaspäin, saastaan ja katuojaan. Tätä ilmiötä tohtori Newton kutsui painovoimaksi, ja ilman sitä maailman katuojat virtaisivat miten sattuu, ja me hukkuisimme likaan, Kiitos, Herra, viisaudestasi!

Lukuisten tanskalaisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi Ikuisuusvuonon profeetat voitti vuoden 2013 Pojoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Profeterne i Evighedsfjorden, 2012, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 631 s

Runoa ja runollista maisemaa

Oi Runous, sinä saavuttamaton tähti kirkkaassa yössä! Proosallinen mielenlaatuni on ilmeisesti muodostanut pysyvän muurin minun ja tuon tähden välille. Aina silloin tällöin teen pieniä pyrähdyksen omaisia yrityksiä tuohon suuntaan. Otan helposti ohjenuorakseni lehdessä näkemäni arvion, kuten tästä

Lasse Hauerwaasin Tämä on ehdottomasti yksi runo­kokoelmista joita on koskaan kirjoitettu on nyt palautettava kirjastoon enkä tähän mennessä ole siitä mitään mieltä ollut. On tässäkin kokoelmassa runoja, joita voisi lukea uudelleen ja löytää niistä uusia näkymiä ja haudattujakin ajatuksia, kieli- ja ajatusleikkejä. Sitten siinä on näitä suoraviivaisempia ja siksi hauskoja, kuten tämä missä kohdataan vanha tuttu

ei se, että Bukowski on yhä suosittu
eikä se, että suosionsa takia häneltä julkaistiin
kaikki paska eikä sekään, että hän oli postissa töissä

vaan se, että koska minä olen runoilija
joka on postilla töissä
saan kuulla hänestä harva se päivä

vituttaa

ja niin vituttaisi Bukowskiakin

Tässä runossa minua viehättää sen anarkistinen ja vulgääri kielenkäyttö, joka siihen niin hyvin istuu. Kirjailijoista Hauerwaas voisi olla sukua Arto Salmiselle.

***************************************

Muuten on lukemiseni sujunut yhden paksukaisen kanssa välillä vetävästi ja välillä erilaisten alkukesän rientojen keskellä katkeillen. Teimme muutama viikko sitten pienen kotimaan kierroksen suunnalla, jossa olemme harvemmin käyneet eli kaakossa. Retki suuntautui Kotkaan ja sen hienoon merimuseoon Merikeskus Vellamoon. Hieno ja laaja rakennus, joka kätki sisälleen sekä laivan- ja veneenrakennuksen että paikallisen sahateollisuuden historiaa, vaihtuvana näyttelynä Pompeijin tuhosta kertovan näyttelyn. Hieman hämmästytti nähdä Kotkassa tästä aiheesta, mutta museot tekevät tietenkin kansainvälistä yhteistyötä ja näyttely oli Pompeijin käyneellekin oikein mielenkiintoinen. Varsin vaikuttava oli animaatio Vesuviuksen kaksivaiheisesta purkauksesta. Näyttely Ruotsinsalmen historiasta henkilökuvineen elävöitti Kustaan aikaista meritaistelua. Museo ei paljon häviä Genovan merimuseolle. 

Museon ulkopuolella eläkepäiviään viettävät majakkalaiva Kemi ja jäänmurtajaTarmo, joissa sai aistia vanhan ajan merikarhujen elämää komentosillalta konehuoneeseen, hytteihin ja salonkeihin. Kävimme vielä kauniissa Sapokan vesipuistossa, Kuusankoskella yöpymässä ja jatkoimme aamulla Mustilan arboretumin kautta Hämeenlinnan taidemuseoon. Siellä sai nautiskella monipuolisen kulttuurihenkilön Vexi Salmen taidekokoelman antimista.