David Mitchell: Luukellot

Ennen Luukelloja olen lukenut David Mitchelliltä romaanin Jacob de Zoetin Tuhat syksyä, joka historiaan ja eksoottiseen itään sijoittuvana, runsasteemaisena mutta silti hyvin näpeissä pysyen teki vaikutuksen. Löysin romaanin Suketuksen luotettavasta blogista, kuten myös tämän jälkimmäisen. Niinpä sukelsin innolla Luukellojen syövereihin, siitä huolimatta että kannessa mainitaan romaani silatun 'fantasiarouheella'. Epämukavuusalue -merkkivalo syttyy päässäni. Enkö juuri päässyt sammuttamasta sitä...

No, kertomus alkaa lupaavasti ja jotenkin tutunkin oloisesti, noin niinkuin kerrontatavaltaan. Kate Atkinson (2 romaania häneltä luettuna) sieltä taitaa vilahtaa. Ei kai hän ole imeytynyt Mitchellin päähän, tai päin vastoin - luukellomaisesti? Jotain saman tapaista tuossa monien sukupolvien ketjussa, joista nostetaan aina uusia persoonia esille yllättävissä yhteyksissä ja siinä rempseässä dialogissa, josta heti tunnistaa brittiläisen huumorin.  Mutta siinä missä Atkinson pysyy tiukasti Englannin maankamaralla,- käykö hän korkeintaan kanaalin toisella puolen Keski-Euroopassa? - Mitchell liihottelee ympäri palloa Torontosta Islantiin, Sveitsin Alpeilta Kolumbiaan - kokaiinia, kokaiinia - Englannin Gravesendistä Australiaan. Ajassa liikutaan paitsi tuhatvuotisten sielujen matkassa meidän tavallisten tallaajien vuodesta 1984 jo romaanin neljännestä osiosta (s. 419) alkaen tulevaisuudessa.

Alkuun ei ole nikottelemista. On tavallista perhe-elämää, Holly on 15-vuotias. On vastarakastunut, äitinsä kanssa kamppaileva teini-ikäinen. Suuria pohdintoja rakkauden kestämisestä, vanhempien elämän peilaamista; perhe raataa Captain Marlow-pubin pitäjänä. Pikkuveli katoaa. Aika kääntyy, paikat vaihtuvat, uudet sankarit astuvat areenalle, vanhoja tuttuja putkahtaa esille uusissa maisemissa vuosikymmenen vanhempina. Fantasiarouhe alkaa kuitenkin ennen pitkää kirskua hampaissani, kun ankoriitit, tarkemmin Sidelhornin solan tomasiittiluostarista, alkavat temppuilla normikansalaisten keskuudessa. Ketkä ovat Käsikirjoituksessa, ketkä eivät, sen pitäisi alkaa kiinnostaa.

Olin erityisen pettynyt sen jälkeen kun fantasiarouhe peitti Hollyn aviomiehen, Irakissa työskentelevän ulkomaan kirjeenvaihtajan. Se osio oli hienosti kirjoitettu ja paljon mielenkiintoista poliittista ja yhteiskunnallista todellisuutta sisältävä dramaattinen kertomus, joka valaisi oivallisesti Yhdysvaltain epäonnistumista Irakin sodan jälkimainingeissa. Mitchell on ahkera ja tarkkakatseinen maailman ilmiöiden raportoija. Monenlaista historiaa ja faktaa, jopa pieni Sibelius-patsas, on ripoteltu lisääntyvän fantasia-aineksen joukkoon, yhteiskunnallista todellisuutta, kirjailijuutta. Se antoi happea samoin kuin taitavasti tyypitelty porukka, luistava ja hauska dialogi. Sanalla sanoen loistava kirjoittaja tämä Mitchell.

Mutta: sivulla 473 tunsin kuinka tuhatvuotiset sielut, ankoriitit, horologit, psykoesoteerikot ja kaikki heidän häivevirkkeensä kuristivat kurkkuni umpeen. Ilmaa haukkoen suljin kirjan ja totean, että epämukavuusalueella on todella epämukavaa. Yritin kyllä. Jossain välissä Hollylle sanottiin, että 'Ihmiset palavat halusta uskoa johonkin suurempaan...'. En pala. Olen sitä mieltä, että kaikkeen löytyy looginen selitys - ennemmin tai myöhemmin. Enneuniin ja näkyihinkin, eikä siinä ole mitään ikävystyttävää.  Nyt jotain ihan muuta.

David Mitchell: Luukellot
The Bone Clocks, 2014, suomentanut Einari Aaltonen
Sammakko 2017, 644 s

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

Kuubalaisen Alejo Carpentierin(1904-1980) pääteos Valtakunta tästä maailmasta kertoo maailman ensimmäisen mustan tasavallan, Haitin historiaa 1800-luvun alkupuolella. Jyrki Lappi-Seppälän suomennos on viime vuodelta ja oli osasyy siihen, että nyt tämän kirjaston hyllystä nappasin. Olen vaikuttunut Lappi-Seppälän brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksien suomennoksista, ja sattumalta kuulin suomentajan haastattelevan kirjailijaa Maailma kylässä-festivaalilla Helsingissä joitain vuosia sitten.

Haitista Carpentier on löytänyt sellaista taianomaista todellisuutta, jota hänen mielestään taiteilijat ovat turhaan etsineet keinotekoisilla tavoilla. Hän on esipuheessaan ärtynyt länsimaisille taiteilijoille, jotka hänestä turhaan etsivät maagisuutta, varsinkin surrealisteja hän arvostelee tästä. Ei tee kyllä minuun vaikutusta, kun hän arvostelee taidetta joka esittää 'toffeen tavoin venyviä taskukelloja'. Romaanille antoi sytykkeen kirjailijan matka Haitiin vuonna 1943. Hän löytää runollisen fantasian maailman Haitin todellisuudesta, sen afro-amerikkalaisesta historiasta, tropiikin kasvillisuudesta ja sorrettujen mustien voodoo-kulttuurista. Hän painottaa, että jokainen tapahtuma kadunnimiä myöten on historiallisesti totta.

Kertojana toimii Ti Noël, musta orja, jonka silmin eräs Haitin historian myrskyisistä jaksoista kuvataan. Hänet omistaa ranskalainen plantaasin omistaja monsieur Lenormand de Mézy. Ranskan vallankumouksen kaiut vyöryvät yli meren ja orjat kapinoivat isäntiään vastaan. Orjilla on henkisenä tukena voodoopappi Mackandal ja hänen kertomuksensa voittamattomasta mandinga-imperiumista, afrikkalaisperäisestä tarustosta. Isännille jokainen mandinga merkitsi kapinaa ja uppiniskaisuutta. Orjille voodoo on ainoa tuki, isäntien katolinen kristinusko ei näytä näitä hyvään velvoittavan. Tykkeihin oli valettu Aurinkokuninkaan tunnus Ultima Ratio Regum, kuninkaan viimeinen keino.

Historian tragediaa Haitillakin on se, että vapautettujen orjien hallitsijaksi nousee entinen orja, kuninkaana Henri Christophe, joka ei ole entisiä hallitsijoita parempi, sama vallanhimo ja suuruudenhulluus kukoistaa hänen imperiumissaan. Sans soucin palatsin ja La Ferrièren linnakkeen rakennustöissä  Cap-Haïtienin kaupungissa tuhannet orjat kantoivat jonossa tiilen kerrallaan. Jyrkänteisiin putoavista orjista ei tarvinnut välittää, isännät osallistuivat uusien tekemiseen.

Sivuhenkilöinä vilahtelee monenlaisia historian henkilöitä, kuten ranskalaisen upseerin vaimona saarelle saapunut Pauline Bonaparte, maineikas kaunotar ja mieskauneutta vastaavasti itsekin arvostava. Ranskalaiset ja espanjalaiset käyvät keskenään taisteluja saaren herruudesta ja siinä ohessa orjat omaansa, kulloisiakin isäntiään vastaan.

Voodoon ja muun magian keskellä olen ilman muuta epämukavuusalueellani, samoin 'uusbarokkiseksi' kuvaillussa Carpentierin tyylilajissa. Tuore suomennos on ehkäpä silti nykyaikaistanut kieltä niin, että historiallinen seikkailu elää, tropiikki tuoksuu ja ihmisten tunteet, onnentavoittelu ja epätoivo koskettavat. Ihan kaikkea Alejo Carpentierin tämän kautta jakamaa elämänfilosofiaa en tavoita, kuten esimerkiksi tuota taidekritiikkiä. Vanhuksena Ti Noël pohdiskelee lopussa ihmisen pyrkimyksiä, kärsimystä ja toiveita ja näkee niille kaikille merkitystä vain tässä elämässä:

Taivasten valtakunnassa ei voi havitella suuruutta, koska kaikki on järjestetty valmiin hierarkian mukaisesti, epätietoisuus pyyhitty pois, ja kaikki on vain päättymätöntä olemassaoloa vailla omakohtaista uhrausta, lepoa ja nautintoa. Siksi ihminen, joka on huolten ja tehtävien uuvuttamanakin kaunis ja pystyy kurjuuden, vaikeuksien ja vaivojenkin keskellä rakastamaan, saavuttaa suuruuden ja kasvaa täyteen mittaansa vain Valtakunnassa, joka on tästä maailmasta.

Saman luki myös Suketus.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
El reino de este mundo, 1949, suomentanut Jyrki Lappi-Setälä
Aviador Kustannus, 2017, 161 s

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Eniten minua kiinnosti, aluksi, tämä ympäristö: kävellä arkiaamuna Madridissa, päätyä Pradon museoon ja asettua Rogier van der Weydenin Kristuksen ristiltäoton edustalle. Ja toiseksi näkökulma: amerikkalainen nuori runoilija Adam Gordon, maineikkaan säätiön stipendiaattina tutkimassa Espanjan sisällissotaa ja runojensa suhdetta siihen. Ja kolmanneksi se, että tämä minäkertoja ja kokija on kaikesta epävarma, ulkopuolinen ja kompleksinen. Maailma on sekaisin eikä sitä ainakaan selvennä pillereiden napsiminen, hasiksen pössyttely ja se, että Adam latkii kaikkea muuta paitsi vettä.

Museossa taide on paikallaan kehyksissä. Jo sieltä voi aloittaa itsereflektion; onko minun tapani katsoa taidetta oikea. Onko oma kokemus yhtä syvällinen kuin miehen, joka purskahtaa itkuun maalauksen edessä? Vai onko se sittenkin syvällinen kokemus syvällisyyden puuttumisesta? Ymmärrän nuorenmiehen tilanteen äärimmäisenä stressitilana: ihminen on valinnut tulla vieraalle maaperälle yksin, tulla vieraalle kielialueelle kunnianhimoisen tavoitteen kanssa, ei pelkkänä turistina, eikä tämän projektin tarvitse ketään muuta oikeasti kiinnostaa. Silti siihen ja oman tekemisen merkitykseen olisi hyvä uskoa.

Taiteilijan omakuva on itseironista satiiria, omien möhläysten perkaamista raadollisuuteen asti, väärinkäsityksiä, suosion kalastelua teeskentelyn kautta, huonommuuden tunteita, kateutta, mustasukkaisuutta, voitonriemua ja tappion lamaannusta. Hän valehtelee äitinsä kuolleen, ja saakin lohdutusta ymmärtävältä naiselta. Hän valehtelee isänsä olevan fasisti - vaikka tuo lempeä mies siirtää hämähäkin ulos pihalle paperinpalalla - koska arvelee saavansa myötätuntoa espanjalaisilta aktivisteilta. Runoilija vaeltaa taiteilijuutensa kivistä polkua ja velloo monenlaisissa tunnelmissa. Lukijalle se kaikki näyttäytyy inhimillisenä ja tragikoomisena, hauskana ja kamalana.

Koin jotain, mikä muistutti voimantunnon kuohahtamista, voiman havaita maailma kuin lasin takaa, ja tällainen irrallisuus kytkettynä vähentyneeseen tarpeeseeni tai kykyyni nukkua antoi minulle jonkinlaista vampyyrimaista energiaa, joskin se myös teki minusta oman saaliini.

Adam hengailee Madridin kaduilla päämäärättömästi ja vatvoo itseään suhteessa toisiin, 'taidettaan' suhteessa taiteeseen, runouttaan, 'kyvyttömyyteni liikuttua runoista liikutti minua'. mutta niin hän vain pikkuhiljaa ajelehtien - kuin Mikko Rimmisen pussikaljottelijat - löytää itsensä lähempää niitä piirejä, jotka hän omakseen tuntee eli vasemmistoälykköjä taiteilijoita. Puutteellisen espanjankielen - jota meluisa baariympäristö ei helpota - hän ratkaisee ilmeilemällä. Valituilla ilmeillä on tarkoitus osoittaa älykkyyttä, sarkasmia, ironiaa; kaikkea korkealla henkisellä tasolla operoivan taiteilijan arsenaalista. Siinä liikutaan hauraalla jäällä, sillä espanjalaisten vilkas keskustelu pyrähtelee salamannopeasti tunnelmasta toiseen. Vieraan kielen keskellä kirjailijalle/runoilijalle avautuu myös mahdollisuus lukuisiin rinnakkaisiin tulkintoihin kuulemastaan. Madridiin nimittäin tullaan siinä tarkoituksessa, että edetään baarista baariin, hankkiudutaan yhä kovempaan känniin ja päädytään veivaamaan monikerroksiseen discoon raivokkaan teknon tahdissa.

Kaikkialla runoilija tarkastelee ympäristöään sekä erikseen että erityisen syventyneesti itseään siinä, etäältä. Näin itseni ikään kuin pihalta käsin. Tätä itsereflektointia harrastetaan kohtalaisen kauan ilman suurempia ulkoisia tapahtumia. Vasta kun Adam on päässyt kunnolla piireihin, hänen salaperäisyytensä vankkenevan kielitaidon myötä vähentyessä, kääntäjänsä Teresan ja tämän galleristiveljen kautta, ja lähituntumaan toisenkin naisen, Isabelin kanssa, hänen kamppailunsa alkaa koskea enemmän naisia, ja vähemmän  runoutta. Siinäkin itseluottamuksen liekki lepattaa vaihtelevasti, mutta tarina alkaa vetää vauhdikkaammin kun päästään vähän kauemmas runoilijan navasta ja sen tarkastelusta. Silti, naisia väijyvät muutkin, ja herättävät runoilijassa epämiellyttäviä tuntemuksia: Carlos hymyili hymyä, jonka koin voitonriemuisena, postkoitaalisena.

Adam Gordon oli kaikesta kohelluksesta ja häsläämisestään huolimatta, tai sen takia, hauska ja koskettava tuttavuus. Hänen nolostuttavat mokansa toivat mieleen tunnelmia jostain nuoruudesta, asioita joita ei haluaisi muistaa.  Osasin varsinkin samaistua ulkopuolisuuden tunteeseen vieraskielisellä alueella, siihen epätoivoon kun ei ole pääsyä lämpöiseen ja iloiseen piiriin, kun ei ole kieltä. Ovelasti Adam kuitenkin raivasi tiensä.

Mutta en onnistunut toden teolla aloittamaan espanjankielisen kaunokirjallisuuden lukemista koska jouduin turvautumaan sanakirjaan niin usein, että lauseiden liike jumiutui. Koin lauseet aina hiukkasrykelminä, en koskaan aaltoina; en ollut kyllin kärsivällinen lukeakseni samaa kappaletta yhä uudelleen kunnes sanojen pisteet sulautuisivat viivaksi.

Ben Lerner on palkittu runoilija ja prosaisti, tämä on hänen autofiktiivinen esikoisromaaninsa. Siinä on paljon runoa, leikittelyä kielellä, rajattomuutta. Runoa hän mätkii kuin lapsi resuista nalleaan, tuota taidemuodoista kuolleinta. Sen opin, että runo ei kerro mistään. Näin hän valistaa espanjattaria, useammin kuin kerran. Runoa tai proosaa, romaani on mielettömän hauska, Lerner kirjoittaa tyylillä, ja suurella intohimolla.

Samasta aiheesta: Omppu.

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Leaving the Atocha Station, 2011, suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017, 226 s

Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi

Kun rakastuin ensi kertaa, niin rakastuin Davy Crocketiin. Olin ehkä 6-8 -vuotias. Seuraava ihastus oli Zorro. Pikku hiljaa päästiin 60-luvulle ja löysin varsinaiset villin lännen elokuvat. Siihen maisemaan rakastuin, aavikkoon, kaukana siintävään horisonttiin, kanjoniin, jossa hevosten kaviot kopisivat. Pakollisena tuli mukaan enemmän tai vähemmän paukuttelua, ruudin katkua ja pyörähtäviä saluunan ovia. Naisia oli vain saluunan baaritiskin takana push-up-nyörityksissä tai sitten erämaiden mökkien kynnyksellä pitkässä hameessa, lapset ympärillä - kaukana tapahtumien polttopisteestä, poikkeuksena eräs Jane Calamity, miesten lailla asetta kantava ja ryypiskelevä. Sitä en huomannut vielä silloin miettiä, kuten en varhaisempien lännenleffojen rasismia; intiaanien ja meksikolaisten primitiivisen kliseisiä kuvia. Puhumattakaan mustien täydellistä puuttumista kuvasta.

No, ajat muuttuivat, painotukset ja tunnelmat elokuvissa myös. Pitkä matka on valkoisten ylemmyyttä ja tappamisen oikeutusta ihannoivasta John Waynesta italowesternien nihilismiin tai Quentin Tarantinon Django unchained -leffaan. Hyvät, pahat ja rumat on suosikkini vuosien takaa. Ennio Morriconen tunnussävel soi puhelimeni soittoäänenä. Paitsi että hieno musiikki menee pilalle, luulen jonkun soittavan, kun se soi sattumalta jossain. Mutta kieltämättä sen erottaa hyvin missä tahansa metelissä. Miksi muuten monikko suomennetussa nimessä? Ehkä se tulee englanninkielisestä nimestä, josta ei näy onko yksikkö vai monikko. Elokuvassa on kolme tyyppiä ja he ovat hyvä, paha ja ruma. Il Buono, Il Brutto e Il Cattivo - Sergio Leonen mukaan.

Pertti Avolan seepian sävyisessä nätissä kirjassa käydään läpi westernien historia aikakauden taustaa vasten, Levi Strauss-farkkuja myöten. Miksi tarvittiin pitkiä karjanajoja, kuinka myytit syntyivät,  ja mitkä olivat monen sankarin todelliset vaiheet - niin pitkälle kuin se on mahdollista puolitoista vuosisataa myöhemmin. Villin lännen aikakausi oli lyhyt, noin 40 vuotta, mutta sen jälki elokuvan historiassa valtava. Ajanjakso sijoittuu noin 1849-1891  välille - Kalifornian kultalöydöistä yli 3000 km pitkän rautatien rakentamiseen halki Amerikan. Siinä vaiheessa pitkät karjanajot ja cowboyt alkoivat peittyä historian tomuun. Villi länsi on inspiroinut elokuvissa draamaan, komediaan, satiiriin ja parodiaan. TV:ssä on seurattu Bonanzaa, Virginialaista, Lännen tietä - nahkaruoska soi.

Useimmat sankareista kokivat väkivaltaisen kuoleman, tietenkin. Mutta oli niitäkin, jotka elivät kyllin kauan osallistuakseen itse myyttinsä muokkaamiseen, kuten Wyatt Earp. Varsinaisesti myyttien muokkaamiseen, synnyttämiseen ja tuhoamiseen vaikuttivat syvemmin elokuvien tekijät. Avolan mukaan legendat ovat alun perinkin hauraita ja kestävät harvoin kriittistä tarkastelua.

Villissä lännessä taisteltiin elinehdoista ja omistuksesta, kuten muuallakin maailmassa. Cowboyt, karjaparonit ja intiaanit kohtasivat tuolla näyttämöllä. Se kuka milloinkin oli pahis ja kuka sankari, riippuu kertojasta, näkökulmasta ja ajasta. Intiaanit ja meksikolaiset saivat aluksi vain roiston osia, mutta myöhemmin kuva on kirjavoitunut. Romantisoitu yksinäinen cowboy on joka tapauksessa amerikkalaisen valtionvastaisuuden eräs henkilöitymä. Kaaosta ja väkivaltaa voi olla, mutta cowboylle vapaus ja kunnia tulevat sitä ennen. --traaginen lainsuojaton on monta kertaa kiehtovampi hahmo kuin historian todellinen, meidän aikamme sarjamurhaajaa tai katuryöstäjää enemmän muistuttava väkivaltainen juoppo tai psykopaattinen tappaja. Karjanajoilla oli Avolan mukaan merkityksensä myös sisällissodan jälkeisten haavojen ummistamisessa pohjoisen ja etelän välillä, tiivistämällä yhteistyötä ja keskinäistä riippuvuutta.

Italowesternille on omistettu oma lukunsa. Ne aloittivat uuden luvun myös lajityypin amerikkalaisissa elokuvissa. Eläneiden ja sankareiksi muokattujen hahmojen sijaan näyttämölle astuivat ilmeettömät ja moraalittomat oman edun tavoittelijat ja onnenonkijat sodan keskellä. Avola uskoo näiden pääsevän lähemmäksi autenttisuutta kuin sankarimyyttiä rakentaneet varhaisemmat elokuvat. Hän vetää niiden tavasta esittää sota ja sen demoralisoivaa vaikutusta jopa linjan 1990-luvun Jugoslaviaan ja 2010-luvun Syyriaan.

Western on joka tapauksessa Pohjois-Amerikan laajimmalle levinneitä elokuvakulttuurin hedelmiä, sitä on kierrätetty Italian ja Japanin kautta. Sen kuvasto yksinäisine ratsastajineen luonnon ja vihollisen armoilla ei lakkaa kiinnostamasta. Voi olla, että tekniikan tahdittamaa nykyihmistä sen pelkistetty, arkaainen maailma kiehtoo entistäkin enemmän. Sitä paitsi nyky-western on saanut verensiirtoja muista genreistä, scifistä, fantasiasta ja kauhusta.

TV-elokuvakriitikko Pertti Avolaa on näinä päivinä vähän ikävä. Ei niin paljon kuin aikoinaan Jukka Kajavaa, mutta nyt en löydä Hesarista luotettavaa kriitikkoa. En sen jälkeen, kun Martta Kaukonen väitti Kauheaa kankkusta hykerryttävän hauskaksi. Pöh, vetelä ja tylsä ennalta-arvattava törttöily.
Nyt Huuliharppukostajan pariin.

Kirjan on lukenut myös Tarukirjan Margit.


Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi
Kustannus Jalava, 2017, 205 s

Ian McEwan: Rannalla

Viime hetkellä hän älysi ajatella pääministeri Harold Macmillanin kasvoja ja isokokoista, mursumaista ja kumaraa hahmoa. Tuo vanhan koulun sotasankari edusti kaikkea, mikä ei liittynyt seksiin, joten hän oli ihanteellinen valinta tähän tarkoitukseen. Vaihtotasevaje, palkkojen jäädytys. hintasääntely.

Ensimmäistä, vuorenkorkuisilla odotuksilla ladattua hääyötään kohti ovat astelemassa vastavihitty nuoripari, Edward ja Florence, parikymppiset. Toisella haaveissa toiveiden täyttymys, toista pelko jähmettää. Hotelli sijaitsee Dorsetissa, Englannin kanaalin rannalla ja hääsviitin ulkopuolella tarjoilijat odottavat hopeisine astioineen.  Ollaan 60-luvun alkupuolella, pidättyvyyden aika on loppumassa, suuren vapauden ja tabujen rikkomisen aika on kulman takana. Mutta ei vielä. Florence, kaunis viulisti ja kvartetin jäsen ja Edward, humanistiopiskelija kohtaavat sattumalta. Samalla törmäävät erilaiset perhetaustat, Florencen vakaa porvariskoti ja Edwardin perhe, joka pinnistelee äidin vaurioituneen mielenterveyden aiheuttamassa arjen kaaoksessa. Käsillä olevasta hääyöstä kuvataan takaumien kautta nuorten perheitä ja ajan muutosta, lihapiirakoista ja ranskalaisista sitruunaisiin öljykastikkeisiin ja jogurttiin aamiaisella.

Ian McEwan on taitavimmillaan kuvatessaan lähietäisyydeltä nuorten latautunutta tunnekuohua. Kuinka pienestä väärästä liikkeestä draama kasvaa mielettömäksi ja hallitsemattomaksi. Naisen kaulankaari ja viulistin sirot liikkeet lumoavat, miehen kauniit silmät herättävät rakkautta. Rakkautta on, mutta se suuri kohtaaminen, se jonka pitäisi olla täyttymys, se on ahh, niin vaikeaa. Molemmat etenevät omia teitään hauraalle jäälle, jossa puhe ei enää luonnistu. Muu kuin rakkauden vakuutus. Huumori ei tietenkään sovi, koska se on myrkkyä romantiikan ja erotiikan ylimmälle asteikolle viritetylle lataukselle. Siitä huolimatta, että lukija näkee tragikomedian ainesten kiehuvan yli hetkenä minä hyvänsä. McEwan seuraa molempia henkilöitään hengityksen tahdissa.

Ilma huoneessa tuntui ohenneen olemattomiin, ja hengittäminen vaati tietoista ponnistelua. Edwardin hermostuneisuus pyrki purkautumaan haukotuksena, mutta hän tukahdutti sen kurtistamalla kulmiaan ja laajentamalla sieraimiaan - ei juurikaan auttaisi asiaa, jos Florence luulisi hänen pitkästyneen.

Pieni kertomus isoista ääneen lausumattomista toiveista ja toiveiden kariutumisesta on vankalla taidolla rakennettu. Siinä jokainen lause on paikallaan eikä mikään ole liikaa. Tuli hetkellisesti Tuulen viemää-oire, teki mieli ravistella näitä rakastavaisia. Mutta kun molemmat jatkavat vääjäämättä omilla päänsisäisillä tulkinnoillaan, jokaiselle eleelle, puolikkaalle tavulle tulee järjetön paino. Hölmöä olla niin jääräpäinen ja loukkaantunut, miksei voisi tehdä paria korjausliiketta - ja kaikki olisi toisin. Mutta näin se menee, kun on nuori, epävarma ja haavoittuvainen. Ja miksei vanhempikin, ovathan nämä ihmissuhteiden vaikeudet iättömiä. Kun ei puhuta, kun ei kuunnella, kun ei ilman sitä osata arvata...Ja sitten mahdollisuus voi mennä ohi palaamatta koskaan. Olemisen sietämätön painavuus.

Ian McEwan osaa kuoria ihmisistään vereslihan näkyville. Siinä ei taaskaan tarvita sen kummempia kikkailuja. Taito riittää.

Ian McEwan: Rannalla
On Chesil Beach, 2007, suomentanut Juhani Lindholm
Otava, 2007, 191 s

Juha Hurme: Niemi

Niemi olisi varmasti oivallista kuultavaa, se toimisi äänikirjana huomattavan hyvin. Tietysti lukijana pitäisi olla Juha Hurme. Äänen kuulee silti näiltä sivuilta lukiessakin. Reippaan riehakkaana, suorapuheisena ja hauskana. Juttu kulkee mahtavasta tietomäärästä huolimatta vaivattomasti kuin vesi hanasta. Sillä Niemi on Juha Hurmeen maailmanselitys ja kulttuurihistoria alkuräjähdyksestä Suomen autonomian aikaan, katsottuna tältä Niemeltä tuona noin 14 miljardin pituisena ajanjaksona vuoteen 1809 asti.

Niemi on kiinteä osa Sveariketiä, se on Österlandet ja Pohjanlahti on sen sisämeri. Näin mentiin

Turku oli pitkään Å bo

vuosisatoja. Tässä historiankirjoituksessa Ruotsin kunkkujen nimiä ei myöskään ole suomennettu, vaan Gustav Vasan poikia ovat Johan ja Erik - kuten heitä kutsuttiin. Hauska tieto oli sekin, että kunkkujen numeroinnit seuraavat edelleen alkuperäistä, Ukko Nooan pojista alkaneiden kuningasluetteloiden järjestysnumeroita. Sillä Ruotsin historia alkoi vedenpaisumuksesta...

Hurme ei viihdy katederilla vaan juttelee niin Kalevalasta kuin Spinozasta jätkämiehen tapaan - tämä historia kuuluu kaikille. Muutama vittu särähti korvaan, mutta pistin kädet korville. Jokunen vahvistussana ei haittaa kun kieli rullaa freesisti ja on kirjoittajansa kuuloinen, välillä hiomatonkin.  Ainakin hetkeksi tulin viisaammaksi, kuten Elisabet Rehnkin, Finlandia-palkinnon valinnan tekijä  mainitsi. Näin tarjoiltuna, Suomenniemen historia oli paikoitellen läkähdyttävän hauskaa, milloin se ei ollut mielipuolisen kamalaa. Huhhuh ja herregud. Ainoa kohta, jossa jäin vähän venyttelemään oli Kalevalasta ja myyteistä kerrottu historia, se kun panee minut aina nukahtelemaan - vaikka runot ovatkin usein raisuja, rivoja ja väkivaltaisia. Mutta tämä seuraava runo liikutti. Sitä pohjustettiin kertomalla, että ihmiset varhaiskristillisenä aikana siirtyivät kristinuskon tuputuksen alta pohjoisemmas. Siinä tammi on myyttinen maalmanpuu, joka kieltäytyy toimimasta uuden aatteen aineksena:

Tammi vasten vastajeli:

"Ei minusta niiksi puiksi

ei o kirkon kynnyspuiksi

alttarin asetuspuiksi

lukkarille laulupuiksi

Maarian makauspuiksi:

sus on juossut juurillain

karhu on maannut kannollain

oravainen oksillaini

lintu laulo latvassain."

Hurmeen historianäkemyksessä painottuu kulttuurien hallitsematon vuorovaikutus; kaikki on lainaa.  Muutos on pysyvää. Tämän ohella korostuu kristillisen kirkon vaikutuksen havainnointi. Luku- ja kirjoitustaidon sekä kirjapainotyön leviämisestä tietenkin saadaan kiittää kristinuskoa ja kirkkoja, vaan ei siitä sisällöstä. Ja siihen lukutaitoonkin katekismuksen ulkoluku-tyyppinen tapa lukea jätti oivallukselle hidasteen. Valistuneet miehet, harvemmin naiset noina aikoina, joutuivat kukin vuorollaan - Kopernikus, Galilei, Halley, Newton, etc - sovittamaan tutkijan älynsä tuottamia hedelmiä tietämättömien mutta sitäkin fanaattisempien kirkonmiesten sanelemaan totuuteen. Kansa joutui tunnustamaan syntejänsä sekä kärsimään ja odottamaan kuoleman jälkeistä kadotusta. Muusikot joutuivat yksinkertaistamaan sävellyksiään virrenveisuuseen sopivaksi jne. Mukaansa uskontokiihkon kriitikoiden kulkueeseen Hurme on kutsunut näyttävän porukan Leonardo da Vincistä Goetheen, Shakespearesta Cervantesiin ja Diderot'sta ja Kafkaan.

Gustav Vasan poikien Johanin ja Erikin kilvoittelu vallasta ja naisista saa Hurmeen kertomana semmoisen draaman pyörteitä, että Dziisös! ja hän jos viitsisi kirjoittaisi siitä näytelmän, joka rullaisi sekä Suomen Kansallisteatterissa että Stockholmin Dramatenissa vuositolkulla ja sen päälle vielä kymmenen kautta taidokkaasti banalisoituna versiona Tampereen Pyynikin kesäteatterin näyttämöllä pyöriville, täysille katsomoille satoi tai paistoi. Todellisuus on tarua perverssimpää!

Ilahdutti vielä erikseen monen itseäni viehättäneen kirjailijan kohtaaminen uudelleen näissä historian pyörteissä. Siellä vilahtaa Laurence Sterne ja hänen ihana Tristram Shandynsä sekä ajan luotettava tietosanakirja Saxo Grammaticus, italialainen 1700-luvun lopun muusikko ja kulttuurimatkailija Giuseppe Acerbi, jonka hän valitsee 'puolueettomaksi kansainväliseksi kriitikoksi' arvioimaan Niemen kulttuurin tilaa. Hurme kun heittää soppaansa aina yllättäviä mausteita rennolla otteella.

Miehethän tässä historian kulussa rulettavat, mutta Hurme on kyllä pesunkestävä feministi, siitä ei mihinkään pääse, siitä hän laittaa mukaan mm monia kansanrunouden värssyjä, joissa naiset toimivat. Kristiina -kuningatar oli ainoa näkyvä naispuolinen persoona tällä ajanjaksolla Niemellä, mutta kirjan lopulla mainitaan Minna Canthin olevan tulossa, etunenässä ennen muita, sen jälkeen kun reformaation alistamat naiset olivat kauan vaienneet.

Miksi juuri tuo päätösajankohta tälle historian kirjoitukselle? Kuten Finlandia-palkinnon kiitospuheessa kuultiin, Hurme haluaa erityisesti painottaa Suomen ja Ruotsin pitkää yhteistä historiaa. Me olemme eläneet läpi samoja vaiheita samojen hallitsijoiden alaisuudessa, olleet niin samojen luonnonmullistusten kuin kulttuurivirtausten huuhtelemina. Tälle alueelle on tultu kaikista suunnista, täältä on menty moneen suuntaan. Ja tämä jatkuu.  Niemi on Hurmeen perusteellinen esitys ja opetus niin kreationisteille kuin maahanmuuton ja ruotsin kielen opetuksen vastustajille. Heipä hei, Ruotsi. Det var skönt. Ja kiitos niistä tuhannesta lainasanasta, jotka saimme kielemme aivan keskeisille paikoille.

Hurme on suomentanut hienon runon 1700-luvun ruotsalaiselta Carl Gustaf Tessiniltä. Se on ällistyttävän moderni:

Maailma. On.

Näyttämö.

Sen. Joka. On. Pitkään. Näytellyt.

Täytyy.

Jättää. Tila.

Toisille.

Me. Harmaa-hilseiset. Miehet. 

Olemme. Käheitä.

Nuorison. Ensi-ilta. On. Koittanut.

Meidän. Lopputilimme. On. Kuitattu.

Läh.Te.Käämme.

Lepoon.

Ajatelkaa.Meitä. Hyvällä.

Katselijat. Taputtakaa. Käsiänne.

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017, 448 s