Joonatan Tola: Punainen planeetta

Kansi Tuomo Parikka (kuva kotialbumista)

Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.

Lapset joutuvat sopeutumaan ja selviytymään kaikenlaisissa olosuhteissa. Sen voi havaita erityisen hyvin Joonatan Tolan esikoisteoksesta Punainen planeetta. Puhutaan virtahevosta olohuoneessa, ja sellainen mammutin kokoinen virtahepo on epäilemättä Mikko Tola, Joonatanin isä, joka 35-vuotiaana kuollessaan oli totuttanut (korjaus alkuperäiseen jossa väitin hänen tehneen niin 35 vuoden ajan) lapsensa ja vaimonsa loputtoman kaoottiseen elämään. Autofiktiivinen romaani kuvaa kirjailijan lapsuutta perheessä, jossa skitsofreniaa ja alkoholismia poteva isä vie perhettään myrskystä toiseen, vailla tyventä päivää. Kirjailija kertaa itsetuhoisia tapoja ja toilailuja mustalla huumorilla - selviytymiskeino sekin. Loppua kohden kyllästyminen, vihaisuuskin alkaa pilkahdella kertomuksen sävyistä selvemmin (mielisairauden kieltämisen takia me elimmekin jo koko perhe kuin joukkopsykoosissa.)

Nauru juuttuu lukijalta kurkkuun ja ennemminkin kauhu ja suru vaihtelevat tunnelmana. Kohtuuttomia tilanteita nousee tiheästi vastaan perheessä, joka onnistuneesti pakoilee sosiaaliviranomaisia vuodesta toiseen. Vanhemmat kehittyvät huostaanottoviranomaisten harhauttamisessa, isän uhkailujen säestyksellä. Onko tällainen elämä mahdollista nelilapsisessa perheessä Suomessa?

Selityksenä saattavat olla perheen jatkuvat muutot paikkakunnalta toiselle ja toisaalta vanhempien rakkaus. Siis nuoren äidin loputon kärsivällisyys rakastamaansa sairasta miestä kohtaan ja lehmän hermot, kuten Mikko, taiteilija, elämäntapaintiaani ja isä vailla vastuuta äitiä, Omenankukkaansa kuvailee. Äiti oli kunnollisen poikaystävän jälkeen kaivannutkin seikkailua ja jännitystä elämään.  Varakas suku yrittää auttaa, vaikka miehen kiitokset usein kääntyvät oikeushaasteiksi. Taiteilija kun kokee itsensä enimmäkseen väärinymmärretyksi. 

Koko sukusaaga keriytyy auki isoäidin Hipen alias Hurtan ja aikuisen Joonatanin tapaamisesta. Isä Mikko ei olekaan ensimmäinen eksentrinen hahmo suvussa; hänen isänsä, polion halvaannuttama neurokirurgi, neroa lähentelevä monialainen lahjakkuus uhmaa kaikkia ennusteita ja rakentaa kokonaisen hoitoyksikön ympärilleen, jonka turvin elää vielä kauan suhteellisen toimeliasta elämää. Tosin hänkin poikansa lailla vaimoaan uupumukseen asti työllistäen. Tässäkin suvussa voi nähdä sen, kuinka ällistyttävän "tarttuvia" parisuhdemallit ovat sukupolvien ketjussa.

Tolan suku on edeltävissä sukupolvissa varakasta joukkoa, joka myös kykenee auttamaan vallankumouksellista ja joka suuntaan siltoja polttavaa taiteilijaa. Hän taas vastaa asianajajan välityksellä kunnianloukkaussyytteillä. Suku ja entiset tukijat päätyvät katkaisemaan välit, tai kuten isoäiti, Hurtaksi nimetty, hänellä ei jäänyt kuin yksi tie valoon: kylmetti koko sielunsa.

Taiteilijalla on kaikki aika - ja maanista energiaa - sekä taiteeseen, kirjoittamiseen, ryyppäämiseen että jatkuviin projekteihin, koska päivätyötä hän ei ole koskaan harkinnut eikä myöskään lastensairaanhoitajaksi kouluttautunut äiti ehdi muuta kuin toteuttaa miehen suunnitelmia ja hoitaa lapsia. Niinpä lapset näkevät toisinaan nälkää, perhe elää tuilla ja lainoilla. Isä otetaan säännöllisesti psykiatrin hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän näyttääkin nopeasti tervehtyvän. 

Oman isän itsemurhakirjeiden lukeminen on kyllä sillä lailla erikoista puuhaa, että niiden mukaan minun ei pitäisi olla olemassa - ja jos palomiehiltä olisi kestänyt pari minuuttia kauemmin, en kirjoittaisi näitä rivejä.

Isän terrori sukua kohtaan katkaisi myös lasten, tulevien orpojen yhteydet sukuunsa pitkäksi ajaksi. Kirjailija kuvaa sydäntä särkevästi pienen lapsen riippuvuutta äidistä, joka näyttää ainoalta järkevältä vanhemmalta täysin vastuuttoman isän rinnalla. ...kun äiti poistui huoneesta, aloin pillittää...

Itsemurhauhkauksia ja -yrityksiä tehnyt Mikko Tola onnistuu lopulta. Siinä vaiheessa äidillä on jo todettu MS-tauti. "Isä on kuollut". "Okei", vastasin ja jatkoin autoleikkiä veljeni kanssa. 

Traaginen perhehistoria on kerrottu lapsen silmin ja kirjoitettu sydänverellä, mutta samanaikaisesti tyylillä. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava, 2021, 344 s

Olga Tokarczuk: Empusion. Kauhua keuhkoparantolassa

Kansi Ville Laihonen

Yrttilikööriä herrainpensionaatissa, siinä eräs toistuva rituaali puolalaisen nobelkirjailijan Olga Tokarczukin tuoreimmassa romaanissa Empusion. Romaani asettuu Thomas Mannin Taikavuoren - joka täytti 100 vuotta 2024 - maisemiin, Görbersdorfin (nyk. Sokolowsko) tuberkuloosiparantolaan, ensimmäistä maailmansotaa edeltävänä aikana. Seutu oli siinä vaiheessa osa Preussin Sleesiaa. Nämä ajalliset ja maantieteelliset rajat eivät korostu Tokarczukin feministis-filosofisessa seikkailussa historiallisen parantolan ympäristössä. Pikemminkin Mannin Taikavuori on annettu maisema, johon kirjailija heittäytyy pikkuisen kiusaamaan omahyväistä miessukukuntaa.

Thomas Mannia en ole, muistaakseni Kuolemaa Venetsiassa lukuunottamatta lukenut, mutta sen sijaan mieleen putkahti Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen, joka filosofoi mieleenpainuvasti samassa ajassa ja vastaavassa kotimaisessa historiallisessa paikassa.

Sopivan vanhahtavalla kerrontatyylillä ja lukujen otsikoiden koristeellisella kirjasinfontillakin kertomus vie aikailematta menneeseen aikaan, keuhkotautisten herrojen seurapiiriin, jossa herrat keikaroivat ja keskustelevat maailmanmenosta kuoleman varjon häälyessä lähietäisyydellä. Romaanissa on myös muutama sumea mustavalkoinen valokuva, W.G. Sebaldin tyyliin. Tapani Kärkkäisen suomennos on loistava.

Henkilöitä on yhdeksän ja heidät on kaikki esitelty alkulehdellä ammatteineen ja kotipaikkakuntineen paikallisen henkilökunnan lisäksi. Listan viimeisenä esiintyvät seinien, lattioiden ja kattojen nimettömät asukkaat. Mihin tämä arvoituksellinen ryhmä viittaa, siitä saadaan harvakseltaan vihjeitä taustalta tulevissa me-muodossa esitetyissä hieman etäännytetyissä, leikkisän ironisissa kommenteissa. 

Kertomus etenee päähenkilön, 24- vuotiaan korkeakouluopiskelijan Mieczyslaw Wojniczin näkökulmasta. Hän joutuu vanhempien herrojen seurueessa varsinaiseen kiirastuleen, persoonaltaan ja miehisyydeltään erilaisena, anomaliana tarkkailun ja puolittain kätketyn naureskelunkin kohteeksi. Siihen hän on tottunut jo kotona äidittömänä, isänsä kasvatuksessa ja koulussa. Sadismia on tarjoiltu ennenkin, joten erilaiset hoitoihin kuuluvat karaisevat toimenpiteet eivät tule yllätyksenä. Woijnicz on lähes vainoharhaisesti tarkkailua pelkäävä ja nujerrettu nuorukainen.

Empusion tulee sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa. Vilkkaasti filosofoivia sairaita miehiä yhdistää vain yksi aihe: naisten halveksunta, pelonsekainenkin. Lähestyvän kuoleman odotus ja kauhu saa naisdemonin muodon. Misogyyniset näkemykset eivät ole tuulesta temmattuja. Kirjailija luettelee kirjan lopussa pitkän listan historian kuuluisuuksia, joiden näkemyksiä on mukailtu herraseurueen keskusteluihin,  Augustinuksesta Darwinin, Freudin, Nietzchen, Sartren, Schopenhauerin ja monen muun lisäksi aina runoilija Yeatsiin. Naisten kamaluuteen päädytään säännönmukaisesti, kun muut yhteiskunnalliset ja filosofiset dilemmat on käsitelty. Miehet päättelevät, ettei naisdemoneita ole olemassa, mutta jotenkin kuitenkin on, koska keskustelevat heistä.

- Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille.

Kauhun tunnelmaa keuhkoparantolassa lisäävät vuoristoluonnon jylhyys ja metsän mystiset miilunpolttajien menot sekä vanha rakennus ullakkoäänineen. Keuhkoparantolassakin on kahden kerroksen väkeä; herrainpensionaatti on alemman säädyn odotuspaikka, varsinainen sanatorio on varakkaimpien puoli, jonne tuon  halvemman hoidon asiakkaat periaatteessa jonottavat, mutta käytännössä eivät näytä pääsevän. Pensionaatissa hoitoina käytetään hallimakuuta ja kävelyjä.

Viattomalle Wojniczille valkenee epämiellyttävällä tavalla, että pensionaattia riivaavat vaietut kuolemantapaukset, jotka eivät näytä sairauteen liittyviltä, vaan rituaalinomaisilta, marraskuun pimeyteen ajoitetuilta uhreilta. Potilaat myös sekoittavat päänsä vahvalla liköörillä,  Schwärmerei sisältää mm sieniä, joten he irrottautuvat arjestaan melkoisilla tripeillä illallisten yhteydessä. Kauhu ilmenee tunnelmassa, sumuisilla rinteillä, ääninä. Lukijaa kauhistuttaa vielä erikseen nuoren miehen pakkomielle etsiytyä vuoren rinteille pimeässä tai ullakolle - ilmassa roikkuu pahaenteinen uhka.

Keskellä epävakaasti vellovaa kauhukabinettia touhuaa kohtuullisen rationaalinen lääkäri, joka lopulta esittää levottomalle potilaalleen humaanejakin ajatuksia erilaisuuden ja epätäydellisyyden arvosta. Hän saa kaikkiin elintoimintoihinsa torjuvasti suhtautuvan ja lähes aseksuaalin nuoren miehen rauhoittumaan.

Olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Lukemista haittasi ensimmäisten sadan sivun aikana ajatus keskeyttää. Kun pääsin sisälle parantolan ovista ja keskusteluihin, siinä oli mielenkiintoiset ajatuskuvionsa. Toisaalta mielikuvituksellisia kauhunäkyjä - eli fantasiaa - en täysin sulattanut, tulivat ne sitten ullakon kujerruksista tai metsän sammalväestä, myyteistä. Parhaina hetkinä Empusionissa tuoksui kuitenkin pyökkimetsän ihanuus ja lennokkaat keskustelut siivittivät hengen rientoa. 

Olga Tokarczuk: Empusion, suom Tapani Kärkkäinen

WSOY, 2024, 368 s

Elokuvissa: A Complete Unknown

Ihana 60-luku! Nyt oli erityisen paljon tarvetta pysäyttää painajaiset päässä kaiken viime päivien mielettömän ja synkistävän uutistulvan jälkeen. Mikään siihen ei olisi tepsinyt paremmin kuin James Mangoldin uusi elokuva Bob Dylanin muusikon tien alkutaipaleesta 60-luvun alkupuolella. Enkä usko, että monikaan olisi voinut vetää tuon roolin paremmin kuin Timothée Chalamet, alle 3-kymppinen uusi tähti filmitaivaalla.

Elokuvan New York näyttäytyy tietenkin täydellisenä vastakohtana sille Trumpin Amerikalle, jopa New Yorkille, joka nyt vyöryy päälle joka tuutista. Kuusikymmenluku mullisti paitsi musiikin, myös politiikan; trendinä nousi rauhanliike ja mielenosoitukset USAn Vietnamin sotaa vastaan. Elokuvassa näkyykin molemmista väläyksiä, usein TV-uutisten kautta, myös Kennedyn murhan uutisointi.

Varsinkin musiikki ja musiikin tekeminen, sanoittaminen, säveltäminen, harjoitukset, hyminät ja lopulta keikat ja konsertit taustoittavat nuoren Dylanin tietä. Ensinnä nähdään Dylanin lampsivan sairaalaan, jossa hänen musiikillinen sankarinsa Woody Guthrie makaa vakavasti sairaana folklegenda Pete Seegerin istuessa ystävänsä vieressä. 

Nämä kaksi antoivat elokuvan mukaan heti tukensa Dylanin tekemisille, Seegerin roolissa isällisenä hahmona Edward Norton. Seegerin ja Dylanin välille kehkeytyy elokuvassa musiikillinen konflikti, kun nuori mies myöhemmin lipuu folkin pehmeästä Where have all the flowers gone kohti sähkökitaralla esitettyä ja Newportin folkfestivaalilla buuausta synnyttänyttä I ain't gonna work on Maggie's farm no more. Siinä vaiheessa miehellä oli jo kanttia seurata oman ikäluokkansa uutta tyyliä ja vaihtaa akustinen kitara sähköiseen. Eikä Dylan alussakaan myönnä näkevänsä itseään missään lokerossa, edes folkmusiikin esittäjänä. Elokuvassa vilahtaa myös Johnny Cash, jonka kanssa Dylan kävi kirjeenvaihtoa (!).

Matka maineeseen kuvataan tässäkin kahtalaiseksi, menestystä tulee ja sen mukana kuuluisuuden kirot, kun nuori mies ei saa enää luuhata aamuyöstä kaupungin kaduilla ja eksyä baariin kuuntelemaan musiikkia, ilman että joku siellä herää huomaamaan kuka on saapunut paikalle. 

Tämän ikävaiheen naisystävistä nostetaan esille kaksi, Joan Baez (Monica Barbaro) sekä tälle mustasukkainen tyttöystävä Sylvie Rosso (oik. Rotolo, Elle Fanning). Hesarin arviossa ihmeteltiin tärkeimmän naisen, Dylanin lasten äidin jättämistä kokonaan pois. Minusta se ei ollut mikään asia, kuvaus oli vain muutaman vuoden ajasta ennen perhettä. Elokuva vaatii draamaa ja tämän tapainen kolmiodraama on hyvin uskottavaa parikymppisten elämässä. Siksipä erityisen latautunut duetto nähdään Baezin ja Dylanin välillä, kun suhteessa taiteilijuus ja odotukset suhteesta ovat törmänneet. It ain't me babe lauletaan intensiivisesti ja merkityksellisten katseiden sähköisessä tulituksessa.

En ole Dylanin musiikkia erityisemmin fanittanut - vaikka se tietenkin kuuluu ajan soundtrackiin oleellisesti - mutta molemmat pääosien esittäjät, Chalamet ja Barbaro, laulavat yhdessä ja erikseen todella hienosti. Ja varsinkin Chalamet'n ääni on miellyttävämpi kuunnella kuin oikean Dylanin hieman nariseva äänen sävy. Nykyisten elokuvateatterien äänentoistossa saa nauttia täysillä musiikista. Laulujen sanoja ei ole suomennettu, englanninkielinen tekstitys oli minusta onnistunut ratkaisu. Ja kyllä nuori mies vetää roolin muutenkin hyvin, siitä hahmottuu oman tien kulkija, oikukas ja introverttikin musiikin tekijä. Eikä haittaa, että häntä on oikein kiva katsella, sen kuuntelemisen ohessa.

Todella hyvää tekevä ja virkistävä elokuvaelämys tässä hetkessä.

A Complete Unknown, USA 2024

Ohjaus James Mangold

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång

Välipalaksi pitkästä aikaa ruotsinkielistä dekkaria. Denise Rudbergin nimen löysin jostain paljon luettuna suosikkina. Lisäksi Ett litet snedsprång antoi taas mahdollisuuden tirkistellä Östermalmin ja muiden Tukholman eliittialueiden elämää. Olinhan tirkistellyt sitä nuorena likkana erään Östermalmin arvotalon katutason kerroksesta yhden kesän verran. Tosin näkymä avautui sisäpihalle, jossa vanha pariskunta jaksoi riidellä päivästä toiseen. Sitä ei tullut kovin kauaa katseltua. 

Aika pian alkoi lukiessa tukholmalaisen varakkaan porukan elämä pitkästyttää kunnolla: Djurholmenin varakkaat rouvat kuntoilevat ja juhlivat, miehet tekevät rahaa kuka missäkin, ylläpitävät elintasoa, jossa isot talot puutarhoineen ja hälytysjärjestelmineen syövät rahaa. Seksikään ei enää maistu kotioloissa ja niinpä parit etääntyvät omiin ratkaisuihinsa: kuka löytää rauhaa Just nu -terapiakollektiivista eristyneellä saarella, kuka uudesta köyhemmästä mutta intohimoisesta rakastajasta. Galleristi järjestää ylenpalttisia avajaisjuhlia, joissa hummerin äärellä solmitaan uusia ja virkistetään entisiä suhteita.

Kontrastina kiiltävälle luksuselämälle toimii keskusrikospoliisin tutkintaryhmä ja organisaatio yleisemminkin, jonka piirissä sattuu ja tapahtuu sekä tutkijoiden yksityiselämässä että viraston kiihkeätempoisessa työssä ja kaunaisissa suhteissa. Ydinryhmä koostuu tuoreesta leskestä ja entisen rikostutkijamiehensä hoivaajan tauolta palaavasta, 5-kymppisestä Marianne Jidhoffista, kokeneesta tutkijasta Torsten Ehnistä ja tälle vastikään assistentiksi nimetystä nuoresta Augustin Madridista.

Marianne haluaisi herättää miehensä kuolleista, jotta saisi heittää tämän ulos kodistaan. Miehen viimeinen lausahdus ennen kuolemaansa oli nimittäin: Irene. Ja pettämistä oli esiintynyt aiemminkin. Siitä dekkarin nimikin, pieni syrjähyppy. Aika monella niitä kirjassa riittääkin. Marianne on kuitenkin hyvin arvostettu kollegoiden kesken ja niinpä hän näyttääkin kyntensä, kun on pitkästä lamaantumisestaan toipumassa työkuntoiseksi.

Torsten ja Augustin parivaljakko pääsee myös vauhtiin, vaikka epäilyksiä riittää alkuun. Torsten on tottunut yksin toimimiseen ja uuden työkaverin ulkoinen snobahtava habitus ei myöskään herätä luottamusta.

Kaiken toiminnan keskellä syödään loputtomasti, vähän kuin lapsuuden Viisikko-kirjoissa, joissa kaikki vaikutti kulminoituvan eväskorin avaamiseen ja suklaakakkuun. Tukholmassa syödään arkena varsinkin kanelipullia (vastaavat kai meidän korvapuustejamme) ja aterioilla noissa luksuskodeissa tietenkin Östermalmin kauppahallista hankittuja kalliita herkkuja.

Julmasti yliajettuja miehiä kuolee ja erään veneen alta löytyy nuori nainen. 

Tutkinnan ohessa kuvaillaan erään perheen hajoamista ja Mariannen nousua työyhteisössä naisten kadehtimaksi ja muutaman miehen piirittämäksi sankarittareksi. Matkalla matkustetaan myös sinne lahko-tyyppisen yhteisön saarelle, jossa pariskunta laskuttaa hyvin, vaikka osallistujat riisutetaan ja kävellytetään vaipoissa. Se tapahtuu häpeän tunteen voittamiseksi.

Oj vad det var jobbigt! Yli 400 sivussa oli todella runsaasti yksityiskohtaista kuvausta toiminnasta, joka ei vienyt kertomusta eteenpäin, pukemista, pesemistä, pöydälle laittamista, sitä syömistä ja juomista, vaatteiden värien ja nyanssien kuvailua. Rikostutkimus oli lähes pieni sivujuoni. Vaikka feministinen näkökulma pilkahti siinä, tukholmalaisen vauraan porukan kuvaus on aika kliseistä ja kuivakiskoista.

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång
Norstedts, 2010, 431 s

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kansi Tom Backström

Édouard Louis on köyhän perheen poikana tehnyt luokkanousun  korkeakoulutetuksi menestyskirjailijaksi Ranskassa, jossa niistä lähtökohdista kouluttautuminen on ilmeisesti harvinaisempaa ja työläämpää kuin meillä tai ylipäätään Pohjoismaissa. Olen tutustunut häneen tähän mennessä parin teoksen verran ja arvostanut lukukokemusta.

Kuka tappoi isäni jatkaa kirjailijan vahvaa yhteiskunnallista puhetta. Pieni kirjanen on oikeastaan J'Accuse/Minä syytän -tyyppinen pamfletti, joka vastaa otsikkonsa kysymykseen. Tapa, jolla Louis siihen vastaa on lakoninen ja hyvin konkreettinen. Samalla kirja on isälle sinä-muodossa kirjoitettu kirje.

Edellisissä kirjoissa jo ilmeni homoseksuaalin pojan ja isän vaikea suhde. Pienellä teollisuuspaikkakunnalla työttömätkin miehet ovat pitäneet tiukasti ja väkivalloin kiinni machomiehen esikuvista. Esikuvia, joihin isäkin on aikoinaan joutunut itseään sovittamaan, unohtamaan tanssin ja oopperan. Louis kuvaa niitä halkeamia, joita isän kovaan kuoreen alkaa ilmestyä, kun poika kasvaa ja tiedonjano samalla; isällä ei ole oikeaa tietoa asioista. Se on hävettävää, isä ei olekaan ylivoimainen - eikä se ole isän syytä. Köyhän perheenisän taakka on raskas, vanheneva keho ei kestä, tulee työtapaturma, työt vähenevät mutta eivät kevene.

Peter Handke kirjoittaa: "Äitini katseli aina maailmanmenoa ihmeissään." Sinä et katsellut. Sinä et ollut ihmeisssäsi, koska olit menettänyt kyvyn hämmästellä tai kauhistella, sinua ei yllättänyt enää mikään, koska et enää odottanut mitään, mikään ei enää ollut väkivaltaista, koska väkivalta ei ollut sinulle väkivaltaa, se oli vain elämää, et kutsunut sitä millään nimellä, se oli läsnä, sitä nyt vain oli.

Poika etsii isänsä hyväksyntää ja se tuleekin ajan myötä, mutta perheessä roolit ja tavat ovat kivettyneet. Hyväksynnän poika oppii lukemaan isän puheista sivullisille. Pojan menestys opinnoissa ei ole isälle yhdentekevää, se on lupaus paremmasta. 

Louis listaa vastaansanomattomasti Ranskan presidenttejä ja lainsäädäntöä, joka on kiristänyt köyhimmän kansanosan mahdollisuuksia saada elää ihmisarvoista elämää, sairaus- ja työttömyyskorvauksiin kohdistuvia leikkauksia, monenlaista vähempiosaisten nöyryyttämistä. Miten tuttua näinä päivinä meilläkin! Onneksi kaiken keskellä isä ja poika löytävät lähemmäs toisiaan ja yhteisen kielen, jossa on vahva poliittinen juonne. Muutos on kuvattu koskettavasti. Muuan ystäväni sanookin, että lapset muuttavat vanhempiaan, ei päinvastoin.

Tilanne tuntuu suomalaiselle jotenkin tutulta, ja suorastaan hämmästyttää, että tätä kovettuneiden, helposti väkivaltaan tarttuvien isien historiaa löytyy Ranskastakin. Toisaalta, miksei löytyisi, eteläisempi kulttuuri ei ole vain aurinkoisia rantoja vaan myös kovaa machoilua - eikä se helposti vähene köyhissä olosuhteissa.  

Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni
Qui a tué mon père, 2018, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi/WSOY, 2022, 76 s

Colm Tóibín: Long Island

Eilis on asettunut Brooklynista lähdön jälkeen Long Islandille. Wikipedia kertoo, että Brooklyn olisi myös osa Long Islandia. Luin aikanaan tuon edellisen, nuoren Eilisin elämän myrskyisästä vaiheesta kertovan Colm Tóibínin Brooklynin. Siinä kaksikymppinen nainen jättää Irlannin taakseen ja lähtee Atlantin taakse suureen maailmaan, ottamaan ensi askeleita aikuisen elämään ja etsimään parempia tienestejä. 

Long Islandissa Eilis on jo nelikymppinen, kahden nuoren opiskelijan äiti ja Tonyn, italialaistaustaisen putkimiehen vaimo. Hyvin eleettömästi hän menee avaamaan oven tuntemattomalle miehelle, joka kiittää Tonyn hoitaneen sekä putket että vaimon raskaaksi. Käänteentekevä kohtaus rävähtää lukijan silmille kirjan ensimmäisellä sivulla, ilman ylimääräisiä taustoituksia.

Samaan eleettömään tyyliin Eilis pitää mölyt mahassaan, jatkaa perhe-elämää, ja osoittaa tarkoin valituilla eleillä tietämänsä vain miehelleen. Hän sietää naapurissa asuvan miehen suvun ja anoppinsa sunnuntaiset ateriat, italialaisen oopperamaiset. Naituaan italialaisen Tony Fiorellon Eilis on nainut myös tämän suvun, kuten monesti on nähty italialaisissa elokuvissakin. Irlantilaista italialainen perhesysteemi saattaa ahdistaa, saada kaipaamaan enemmän omaa tilaa, hiljaisuuttakin. Uuden tilanteen selvittyä ainakin anopille, myös tuon suvun suunnitelmat tilanteen hoitamiseksi saavat Eilisin takajaloilleen, vaikkei hän sitä näytäkään. 

Hillityn naisen sisällä kuitenkin myrskyää ja päätös lähteä taas Atlantin yli omin päin, kypsyy määrätietoisesti. Parikymmentä vuotta perhe-elämää ja oma työ kirjanpitäjänä on kasvattanut itsevarmuutta. Syyksi lähdölle sopii hyvin äidin lähestyvä 80-vuotispäivä ja siksi myös lapset, Rosella ja Larry matkustavat perässä ensi kertaa Irlantiin.

Niinpä - nimestä huolimatta - Long Island tapahtuu etupäässä Irlannin Ennyscorthyssa, n 100 km Dublinista, Eilisin synnyinkaupungissa. Eilis, o.s. Lacey, nyt Fiorello, saapuu maailmannaisen aura ympärillään tuppukylään, jossa äiti ei ole mikään helppo tapaus. Hän ei suostu mukisematta vahvatahtoisen tyttärensä suunnitelmiin. Aika omapäisesti tytär alkaakin modernisoida äitinsä kodinkoneita, sen suurempia kyselemättä. Siinä oli lukijallakin vähän nielemistä, oudoksutti moinen.

Kaikki paikalliset tuntevat myös nuoruuden suhdekiemurat; Jim Sheridanin Eilis jätti kuin nallin kalliolle. Hän on edelleen naimaton mies, pubin omistaja, joka on lämmennyt Eilisin entiselle parhaalle ystävälle Nancylle.  Tämä puolestaan pitää torilla fish&chips -kioskia. Nancy ja Jim ovat kuitenkin salanneet toistaiseksi seurustelunsa. Nancy on leski ja valmistelee ensin tyttärensä häitä. Eilisin saapuminen paikkakunnalle yllättää molemmat - ja häiritsee Nancya. 

Toibinin kerronta jatkaa tutulla tyylillä: se on kuin henkäys menneestä rauhallisesta maailmasta. Tai oliko se nyt sittenkään sitä... Tässä vaiheessa ollaan 1970-luvulla, siitä kertovat uutisotsikot Vietnamista ja Richard Nixonin Watergate-skandaalista. Nostalgiaa joka tapauksessa: puhelinkoppiin hiippaillaan yön pimeydessä, kun pitää salata seurustelu muilta. Pikkukaupungin elämä tuntuu kulkevan vuodesta toiseen tutuissa uomissaan, naiset kodeissaan ja miehet setvimässä jalkapallotuloksia pubeissa. Arkea Tóibín kuvaa miellyttävästi, läheltä, tarkasti, jotenkin naisten arkea ymmärtäen ja arvostaen.

Keski-ikäisten suhdekiemurat kulkevat jo aika eri tyyliin kuin kaksikymmentä vuotta nuorempien. Eilisilla, Jimillä ja Nancyllä on kullakin omat eletyt kuvionsa, joten kukaan ei heittäydy enää varmistelematta, jahkailematta uusiin tilanteisiin. Näitä pohdintoja kirjassa tutkaillaan vuoron perään kunkin pään sisältä. Paljon tapahtuu vain siellä, asiat eivät ole valmiita, tunnustellaan. Se on selvää, että pubin pitäjä Jim Sheridan ei ole päässyt eroon Eilisista, vaikka suhde Nancyyn on vakiintumassa ja häät Roomassa suunnitteilla.

Suhdesoppa kuumenee pikkuhiljaa dramaattisesti. Lukijaakin alkaa hermostuttaa, vähän Tuulen viemää -romantiikan tyyliin. Eivätkö nämä nyt saa lopetettua tätä jahkailua ja piilottelua, eivätkö jo osaa päättää ja saada selvää haluistaan ja haaveistaan?! Yksi ryhtyy konkreettiseen toimintaan nopeammin kuin toinen, ja kaksi muuta ovat autuaan tietämättömiä viimeisestä siirrosta shakkilaudalla. Valinnoista on kyse: mitä tuli tehtyä nuorena, onko myöhäistä katua, kuinka kertoa toiselle mitä tuntee ja missä vaiheessa - ettei taas tulisi tehtyä uutta väärää valintaa. Ja miten on tulkittava toisen käytös, rakastaako vaiko ei, riittävästi?

Long Island veti imuunsa kuten Brooklyn, mutta siinä oli jonkin verran enemmän häiritseviä tekijöitä, uskottavuus horjahteli hieman ja taustalla vilahteli kymmenittäin henkilöitä, jotka painuivat taka-alalle, sekä italialaista sukua Yhdysvalloissa että paikallisia Ennyscorthyn kaduilla ja pubeissa.

Kolmiodraama päättyy ällistyttävästi, joten jatkoa seurannee jollain aikavälillä.

Colm Tóibín: Long Island, 2024, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY/Tammi, 2024, 345 s

E.L. Doctorow: Ragtime. Klassikkohaaste 20.

Luin klassikkohaasteeseen yhdysvaltalaisen E.L. Doctorowin romaanin Ragtime, jota luulin paljon vanhemmaksi. Julkaisuvuosi on 1975, mutta sen tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden takaiseen maailmaan. Kirja voitti useita palkintoja ja nosti kirjailijan maailmanmaineeseen. Milos Forman ohjasi siitä elokuvan Ragtime - toivon ja vihan aika. Joten eiköhän se ole klassikko.

Ragtime liippaa läheltä yhtä aiempaan klassikkohaasteeseen lukemaani,  nimittäin Henry Rothin romaania Vaikkapa unta. Molemmissa ollaan viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa, New Yorkissa ja sinne muuttaneiden siirtolaisten, varsinkin juutalaistaustaisten parissa. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Henry Rothin kirjallinen lahjakkuus päihittää minusta Doctorowin perinteisemmän, vaikkakin hyvin luettavan ja kaikin puolin sujuvan tyylin. Roth häikäisi ällistyttävän modernilla kerronnalla, joka tulvi kielellistä ilottelua ja surrealismia nuoren pojan kasvuvuosien kuvauksessa. Ragtime onnistuu myös loistavasti luomaan värikylläisen panoraaman ja sen tässä vaiheessa jo kymmenistä elokuvista tutun elämää kihisevän ilmapiirin, jonka tuohon kaupunkiin liittää - hänkin joka ei siellä edes ole käynyt.

Ragtimea, jazzin edeltäjää soitettiin newyorkilaisissa kapakoissa yli sata vuotta sitten. Sen ajan New York oli - ja on kai edelleen (vai kuinka vaikuttaa Trump?) - sellainen kansojen sulatusuuni, että kelpaa sieltä kehitellä tarinoita kaikkien Ellis Islandin kautta kaupunkiin saapuneiden kohtaloista. Vaikuttaa kuin Ragtime olisi ottanut vauhtia aikakauden sanomalehdistä, tärkeimmistä uutisista ja ilmiöistä. Kertomus seuraa yhden fiktiivisen tehtailijaperheen elämää; äitiä, isää, poikaa, isoisää ja Äidin Nuorempaa Veljeä. Muita nimiä keskushenkilöistä ei käytetä. Romaanin lopussa ollaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

New Rochellessa asuvan perheen kokemukset sivuavat todellisia tapahtumia, joissa esiintyy oikeita julkisuuden henkilöitä, sellaisia kuten kahlekuningas Harry Houdini, naparetkeilijä Robert Peary, arkkitehti Stanford White, palvottu kaunotar ja mustasukkaisuusdraamoja sytyttävä Evelyn Nesbit, anarkisti Emma Goldman, miljonääri J P Morgan, teollisuusmoguli Henry Ford - ja fiktiivinen henkilö Coalhouse Walker, musta mies (josta käytetään säännöllisesti n-sanaa), joka antaa kasvot värillisen ihmisen kokemalle rasismille ja muuttaa samalla perheen elämän peruuttamattomasti. Fiktiivisiä ovat  myös köyhä sosialistitaiteilija Tate ja hänen kaunis tyttärensä, äidin menetyksestä alakuloinen.

Highland Parkissa, Michiganissa, lähti ensimmäinen liikkuvalla kokoonpanolinjalla valmistettu T-mallinen Ford vierimään luiskaa alas ja pysähtyi nurmikolle pilvettömän taivaan alla. Se oli musta ja kömpelön näköinen ja sillä oli korkea maavara. Sen keksijä katseli sitä jonkin matkan päästä. Hän piti knallihattuaan takaraivollaan. Hän pureskeli oljenkortta. Vasemmassa kädessään hänellä oli taskukello. Hänellä oli paljon työntekijöitä, näistä monet syntyään vierasmaalaisia, ja hän oli jo kauan ollut sitä mieltä että useimmat ihmiset olivat liian tyhmiä pystyäkseen ansaitsemaan hyvin.

Runsaasta henkilökavalkadista Doctorow punoo kiinnostavan ajankuvan ja tarkan yhteiskunnallisen dynamiikan kuvauksen. Köyhillä on vaikeaa nousta kurjuudesta, mutta rahakaan ei tuo onnea, kauneus jonkin aikaa, köyhä ja värillinen - se on kaikkein vaikeinta. Perheen isä pystyy vaurastuneena yrittäjänä kustantamaan osallistumisen Pearyn naparetkelle, josta hän palaa pettyneenä ja muuttuneena miehenä. Äidin Nuorempi Veli nääntyy rakkaudesta Evelyniin, joka yrittää löytää miehistä myös helppoa elantoa. Kukoistuksensa aikana Evelyn jättää polkunsa varrelle kaipaavia miehiä.

Kertomuksen henkilöt kohtaavat sattumanvaraisesti ajan saatossa, vaikka vain raitiovaunusta katsoen. J P Morgan ja Henry Ford kohtaavat, mutta Morgan ei saa Fordia mukaansa innostumaan sielunvaelluksesta ja matkasta Egyptin pyramideille, vaikka Morganin mielestä muistuttaa erästä faaraota. Heille jää yhteisenä Pyramidi -niminen salainen ja suljettu seura.

Ystävyys säilyy. Yhteiset ihanteet, kunnioitus ihmisyksilön koko persoonallisuutta kohtaan. Mikset voi hyväksyä omaa vapauttasi? Miksi sinun pitää riippua kiinni toisessa ihmisessä ennen kuin pystyt elämään? - Emma Goldman, anarkisti ei turhaan ole jäänyt pysyvästi historian lehdille. Hänestä piirtyy romaanissa karismaattinen henkilökuva. Hänellä on ohjeita kaikkiin elämän käänteisiin, olivat ne sitten rakkauselämään tai yhteiskuntaan liittyviä. Muidenkin vallankumouksellisten polut risteävät romaanissa, Sigmund Freud käväisee kaupungissa ja poistuu pikimmiten, Meksikon Emiliano Zapatakin astelee jostain joukkoineen. 

Coalhouse Walker soittaa arvostettuna pianistina ravintolassa ja luulee voivansa ajaa uutta hienoa autoa rauhassa. Kun hän vaatii oikeutta kokemalleen väkivallalle,  se on traaginen erehdys, jonka myötä perhekin sotkeutuu tihenevään draamaan lynkkaustunnelman valtaamassa  kaupungissa. Perhe pakenee Atlantic Cityyn. (Ymmärsin kuvauksesta, missä kaupungissa ollaan ennen kuin se kerrottiin, thanks to Boardwalk Empire - tvsarjan.) 

Tässä vaiheessa romaania voi hämmästellä, kuinka taidokkaasti kirjailija on osannut kuvata myös äidin tunteiden ailahtelua. Erotiikkaa on muutoinkin romaanissa tarjolla häpeilemättömästi ja hauskasti; me ihmispolot saatamme tunnemyrskyissämme olla liikuttavia. Atlantic City valoineen ja rantoineen on kirjassa ihanasti kuvattu, ei uskoisi että ensimmäinen maailmansota odottaa nurkan takana - ja se Boardwalk Empirekin, kieltolain aika. Ennen sitä elokuva ottaa ensiaskeleitaan, innostuneet tekijät tuovat yleisölle viihdettä.

Elämä heijastuu valkokankaalle kuin ihmismielen hämärästä. Tämä on tärkeä ala. Ihmiset haluavat tietää mitä heille tapahtuu. Muutaman lantin maksusta he voivat istua ja nähdä itsensä liikkumassa, juoksemassa, ajamassa autoilla kilpaa, tappelemassa ja - suottehan anteeksi - syleilemässä toisiaan. Tämä on nykyään hyvin tärkeää tässä maassa, missä kaikki ovat vasta äsken tulleita. Ymmärtämisen tarve on niin suuri.

20. klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Tuulevin lukublogista.

E.L. Doctorow: Ragtime, 1975
suomentanut Kalevi Nyytäjä
Tammi 1976, 290 s

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Kansi Tiina Makkonen

En tiennyt odottaa tällaista, impressionistista runoelmaa, kun aloin paikata isoa kirjallista aukkoa lukuhistoriassani eli Pirkko Saision vanhempien teosten kokoista monttua. Olen lukenut häneltä neljä teosta 2010-luvulta, ja viimeisintä odotan kärsivällisesti kirjaston pitkästä jonosta. Syy aiempien lukemattomuuteen liittynee hänen esikoiskirjastaan tehtyyn tv-sarjaan eli Elämänmenoon, jota tuli aikoinaan seurattua. Toiseksi yhdistin hänet mielessäni taistolaisiin - enkä syyttä - ja se tympi. Löysin hänet vasta muutama vuosi sitten, teatterista myös. Hieno elokuva on Pirjo Honkasalon samannimisestä romaanista ohjaama Betoniyö.

Punainen erokirja on kolmas kirja Saision omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Syöksyin päätäpahkaa aloittamaan viimeisestä, koska se komeili äskettäisen 2000-luvun parhaat suomalaiset kirjat listauksen kärjessä. Kirjallisuuden ammattilaisten tekemä listaus oli Helsingin Sanomien järjestämän äänestyksen tulos. Epäilenpä, että kansainvälisellä huomiolla on ollut vaikutuksensa ykkössijaan, sillä tammikuussa 2024 trilogia ostettiin arvostettuun Penguin Modern Classics -sarjaan ensimmäisenä elossa olevan suomalaiskirjailijan tuotantona.

Fragmentaarista muistelua 1970-luvun Helsingin opiskelijaelämästä katkovat muutamat väläykset kirjoitusajankohdasta eli 2000-luvun alusta, jolloin Saisio matkusteli kumppaninsa Pirjo Honkasalon, Honksun kanssa maailmalla ja Suomen kesässä. Mukana retkillä on toisinaan myös aikuiseksi kasvanut Sunnuntailapsi. Muutoin ollaan 70-luvun Suomessa, vallankumouksellisessa ajassa, jolloin vallankumous alkaa syödä lapsiaan. Pahimmat inkvisiittorit pitivät kuria Ylioppilasteatterissa ja Teatterikorkeakoulussa. 

Ennen sitä vaihetta lempi leiskuu klovnisilmäisen kanssa ja asia alkaa vaatia selvittelyä vanhempien kanssa, jotka ensin vaikenevat ja mököttävät. Missään vaiheessa kiihottava rikos, homoseksuaalisuus ei näytä olevan epäselvä Saisiolle. Sunnuntailapsi syntyy naisparin kotiin.

Hänestä on tullut rikollinen, Suomen rikoslain rikkoja. Se on merkillistä. Se on kiihottavaa. Hän painaa suunsa klovnisilmäisen suulle ja ajattelee: minä olen rikollinen. (Minä ajattelen, painaessani suuni klovnisilmäisen suuta vasten: hän on rikollinen.) Se on kiihottavaa, merkillistä.

Näinkin se tuntui, eroottinen lataus senkun vahvistuu, kun se on todellakin kielletty hedelmä. Homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta kuljettiin 1970-luvulla pikkuhiljaa lievennyksiin. Mutta siis: homoseksuaalisuus oli rikos vielä ennen vuotta 1971!

Kuvaa hän sitten rakkauden tuskaa tai äidin lämpöä Sunnuntailasta kohtaan, kuvaus on täynnä elämän liekkiä, huumoria ja itseironiaa, tärkeilemätöntä ja hauskaa. Tulee vaikutelma, että vaikka puhutaan identiteetin - seksuaalisen, poliittisen, kirjailijan - etsinnästä, etsintä ei ole pitkällistä, koska kirjoittaja on kaiken elämän kuohun keskellä peloton ja vahva tunteissaan. 

Vaikka pääosa muistelmasta keskittyy nuoren Saision kokemuksiin, 2000-luvun matkakokemuksistakin löytyy hienoja kohtauksia, kuten Ateenan Plakan kaupunginosassa missä kauppias kertoo arkkienkeli Mikaelin tarinaa samalla kun kirjoittaja istuu Valamon luostarin kahvilassa ja näkee sivupöydässä entisen rakastettunsa. Lukija voi ällistellä, mitä tekemistä näillä kahdella on keskenään, mutta joku madonna on rakastetun reinkarnaatio, tai siis päin vastoin. Ei voi kuin jännityksellä seurata Saision mielikuvituksen ja näkyjen purkautumista ja lukea, että elämä on ihanaa ja kaunista.

Lyhyet kappaleet on aseteltu ilmavasti ja pikkusanat ja, mutta, lisäksi rakentavat sievän kaarisillan kappaleesta seuraavaan. Asettelu  ruokkii lukuhalua: kappale toisensa perään on pakko ahmia. On vaikeaa keskeyttää, ja lopussa harmittaa vain se, että tämä lukujuhla loppui.

Kirjassa voi tavata monia noiden aikojen julkkiksia; Marja Korhonen, Hertta Kuusinen - joka antoi nimen kissalle (aivan kuten Suvi-Anne Siimes antoi nimensä yhden eläinlääkärin karanneelle koiranpennulle, jonka Espoossa löysin. Mutta sehän on Suvi-Anne...). Andrei Rublev, Tarkovskin korkealle arvostettu neuvostoliittolainen elokuva (jonka aikana häpeällisesti nukahdin). Monet Ylioppilasteatterin ja Teatterikorkeakoulun nimet on armeliaasti jätetty mainitsematta - paitsi Kaisa Korhonen - koska toiminta on sittemmin näyttäytynyt totalitaarisen systeemin sokeana palvontana.

Ja käänteisesti: jokainen kyseenalaisesti käyttäytyvä yksilö asettaa koko vallankumouksellisen liikkeen kyseenalaiseksi. - Niin, sanoo hän ja miettii, haluaako raati hänen sanoutuvan irti Havvasta nyt heti, vai jätetäänkö hänelle harkinta-aikaa, riittääkö suullinen lupaus, vai vaaditaanko häneltä allekirjoitettu paperi lupauksesta. 

Tilanne Teatterikorkeakoulussa kärjistyy julkiseen kuulusteluun. Tässä kohtaa Punainen erokirja kohtaa Riikka Tannerin Leninin ilmestyskirjan. Olin siitä jo lukenut tuosta näytöksestä, jonka vallantäyteiset taistolaiset järjestivät. Nykyiset kristillisdemokraatit voisivat olla kateellisia siitä jämeryydestä, jolla akateemiset marxilais-leniniläiset kävivät taistoon luterilaisten arvojen häpäisyä vastaan.

Pirkko Saision kosto ahdasmieliselle, homoseksuaaleja rankaisevalle Suomelle on riemukas: hän kirjoittaa loistavan romaanin, joka palkitaan vuonna 2003 Finlandialla ja on siis nyttemmin noteerattu kuin ei mikään saman ajan suomalainen romaani ulkomaillakin. Tästä ei voi lukijana kuin iloita, ensinnä itse lukemisen ilo ja vielä kiusaajien henkinen tyrmäys kirjan saamien palkintojen ja huomionosoitusten muodossa.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY, 2000, 298 s

Vielä yksi Guy Delisle löydetty - ja osaluettuja esseitä

 

Löysin vielä yhden lukemattoman Guy Delislen sarjakuvakirjan kirjastosta. Nyt animaatiostudio tarjoaa hänelle työtä Kiinan Shenzhenissä. Matkan tuloksena syntynyt sarjakuvakirja on yhtä kiinnostava, jännittävä ja täynnä hänelle tyypillisiä, kolkoissakin paikoissa pilkistelevän huumorin - ja itseironian - kukkia kuin nuo edellisetkin teokset.

Näistä kirjoista innostuneena päätin ostaa ainakin yhden. Sepä olikin helpommin päätetty kuin tehty, painos loppunut kaikista (suomennoksista) eikä kirjakaupoistakaan löytynyt. Lopulta löysin yhdestä antivariaatista Merkintöjä Burmasta, joka toivottavasti on tuloillaan.

Shenzhenin komennuksesta muodostuu miehelle aikamoinen koettelemus, josta hän pakenee kerran Kantoniin ja kerran HongKongiin. Shenzhen vaikuttaa sulkeutuneemmalta ja se tekee siellä 3 kuukauden työskentelyn ikävämmäksi. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta.

Kirjassa hän kuvaa monipuolisesti hotelliaan, sen hissinkuljettajaa, joka harjoittelee englantia - lauseet  eivät aina istu tilanteeseen - animaatiostudiota, kollegoitaan, kieli- ja tapakulttuurin törmäyksiä ja retkiään kaupungissa ja noissa kahdessa muussa kaupungissa. 

Kielimuuri nousee entistä korkeammaksi siitäkin ilmiöstä, että englantia väittämänsä mukaan hallitsevat eivät näytä kuitenkaan useastikaan sitä osaavan keskusteluun asti. Eivätkä näköjään voi myöntää, että kysymys on jäänyt ymmärtämättä.

Huumori saattaa olla vaikeasti hallittavaa paikan päällä, mutta onneksi matkakirjan lukijat saavat kokea yksityiskohtaisesti hämmennystä aiheuttavat tilanteet. Ne riemastuttavat.

Tietenkään piirtäjä ei lopulta voi olla iloitsematta vapaan maailman ihanuudesta, että jos vaikka lähtisi katsomaan Taj Mahalia... Nähtyään että kiinalaiset epäröivät ottaa edes vastaan hänen HongKongista tuliaisina tuomiaan taidekirjoja kollegoilleen, Rembrandtia ja muita. Pelko on syvää ja kaikkialla.

On helpompiakin tilanteita. Lähiravintolan kyyppari tulee vastaan siellä täällä ja tervehtii tekemällä kananmuna-annoksen merkin käsillään.

Jos olisin nyt menossa mihinkään Delislen matkakertomusten kohteista, lukisin/katsoisin sitä ennen tarkkaan k.o. kirjan, sen verran laajalla säteellä Delisle antaa katseensa kulkea näkemässään maailmassa.

Guy Delisle, Shenzhen, 2000, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2010, 147 s

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Luin n 120 sivua Anna Kontulan esseekokoelmasta Kadonneen järjen metsästys. Alkoi tuntua, että olen lukenut liikaa jo näistä samoista aiheista, liiallisesta terapia- ja tunnepuheesta esim, vaikka tiedän ja huomasinkin, että hänen sanansa sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina on painavampaa kuin monen kirjoittajan. Hän siteeraa toista sosiologia ja puhuu emotionaalisesta kapitalismista, jossa tunteiden hallinta ja analyysi sekä kaupalliset pyrkimykset yhdistyvät. Yhdessä luvussa hän me too´sta lähtien tutkii feminismin ikonin Simone de Beauvoirin ajatuksia aikansa kontekstissa. Toisessa kohtaa oli puhe ns turvallisen tilan käsitteestä demokraattisen keskustelun pysäyttäjänä.

Arvostan Anna Kontulaa fiksuna ja persoonallisena yhteiskunnallisena vaikuttajana eli kaikin puolin kansanedustajan paikkansa täyttävänä. Siksi onkin sääli, ettei hän enää asetu ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kirjoittajana hän on minun makuuni hieman raskas kieleltään, ainakin tässä ensi tutustumisessa. En päässyt kissa-aiheiseen esseeseen, joka viimeisenä saattoi olla tarpeellinenkin kevennys (?) kirjaan.

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler osaisi opettaa kirjoittamista, kuinka dialogi onnistuu esimerkiksi. Hän ei kuitenkaan pidä julkisuudesta, ehkä ei opettamisestakaan. Voisi hän opettaa paljon muutakin kirjoittamisesta, henkilöhahmoista, psykologiasta ja siitä, kuinka kertomusta kuljetetaan vaivattomasti, ilman venyttämistä ja maalailua, tarkkojen havaintojen ja yllättävien, mutta luontevien tapahtumakäänteiden kautta. Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin (s. 1941) lukija tuntee heti olevansa vankan kertojan kyydissä. Ensi tutustumiseni kirjailijaan, Kellotanssi sujui miellyttävästi ilman kompasteluja.

Päähenkilöön, Willa Drakeen tutustutaan neljässä ajanjaksossa. Hän on 11-vuotias kun äiti katoaa vuonna 1967, hän tapaa Derekin kymmenen vuotta myöhemmin ja kihlautuu, hän jää leskeksi vuonna 1997 ja vuonna 2017 hän muuttaa Baltimoreen auttaakseen yksinhuoltajan perhettä, johon hänellä ei oikeastaan ole yhteyksiä. Hänen poikansa on jo eronnut naisesta, eikä lapsi ole lapsenlapsi.

Elämän käänteet tekevät Willasta lempeän, joustavan, myötäelävän, mutta samalla myös itsensä ja rajansa unohtavan naisen. Perheen, kodin sisälle ja lähipiiriin tarkentaen Tyler luo elävän ajankuvan amerikkalaisesta elämäntavasta vuosikymmenten vaihtuessa. Se voisi olla sovinnainen ja tylsäkin kehys tarinalle, mutta Kellotanssi näyttää, että taitavan ja tarkkakatseisen kirjailijan käsissä siitäkin, keskivertokansalaisen elämästä tulee värikäs ja monenlaisia ajatuksia herättävä romaani. Kenenkään elämä eikä kukaan ole lopulta tavallinen. Jokaisella on oma ainutkertainen tapansa katsoa maailmaa.

"Tiedätkö, mikä ilkeiden äitien lapsissa on kaikkein surullisinta? Se, että äidin sylistä haetaan jälkeenpäin lohtua kaikesta huolimatta. Eikö ole säälittävää?" "Elaine. Elämä jatkuu", Willa sanoi.

Willalla on pikkusisko Elaine ja kiltti isä, opettaja, joka koettaa pitää perhettä kasassa, kun äiti, perheen draamakuningatar, oikukas ja ailahtelevainen, saa äkillisiä puuskiaan. Siitä jo alkaa Willan tie varovaiseksi tarkkailijaksi, joka ei halua lisää konflikteja. Lapset sopeutuvat, muita vaihtoehtoja ei ole, vaikka äiti raivostuisi laatikkoon viikattujen alusvaatteiden sotkemisesta. Siksi avioliittokin näyttää kuin sinne ajelehtimiselta, ilman omaa valintaa. Nuorena sitä tapahtuu. 

Jättikaktukset olivat tyyniä ja hillittyjä, ne olivat kestäneet stoalaisesti kaiken mahdollisen apassien nuolista kauppakeskusten rakentamiseen.

Ei liene sattumaa, että Willa on erityisen viehättynyt jättikaktuksista, jotka viihtyvät Arizonassa, mutta niitä saadaan vauvoina ruukuissa Baltimoreenkin. Viimeisessä osassa, kesässä 2017- joka on muita osia laajempi - sattuma vie jo kuusikymppisen Willan ja tehokkaan oloisen aviomiehen Peterin toiseen osavaltioon ja vieraisiin olosuhteisiin. Olosuhteisiin, joissa häntä tarvitaan enemmän, vaikkeivät tarvitsijat itse ole osanneet hänen apuaan edes odottaa. 

Vieraassa ympäristössä kaikki näyttää toiselta, köyhempi naapurusto on vahva yhteisö, joka toimii kuin idyllinen maalaiskylä kissoineen ja koirineen, juoppoineen ja yksinhuoltajineen. Idylliä on ehkä pisara liikaa, mutta siirappiseksi kuvaus ei mene, sen verran persoonissa on särmää ja huumoria. Baltimoresta on olemassa aika vastakkaistakin kuvastoa eräässä hienoimmista tv-sarjoista mitä on tehty: The Wiren urbaani gangsterimaailma ei näy näille pihoille. Mutta on sentään aseita täälläkin, ja yksi vahinkolaukaus laittaakin liikkeelle kaikki Willan maailman mannerlaatat.

Ulkoisten tapahtumien ohella Tyler kuvaa hienosti Willan yksityisiä muistoja, ääniä menneisyydestä. Muistikuvia äidistä, kauas etääntyvästä siskosta, kiltistä isästä, poikien koulussa hoilaamista lauluista "oon vieras parasiitin".  Omat aikuiset pojatkin ovat kaukana ja vieraita, tyttöystävät vaihtuvat. Vaikka Willasta muodostuu kuva erityisen kilttinä, liiankin lammasmaisena tyyppinä, hän osaa pitää puolensa, hänessä on komiikan tajua ja vahvaa ymmärrystä erilaisuudelle. Eikä haaveilu, uneksinta ole turhaa sekään, kuusikymppisellä on jo kertynyt filminauhaa...

Niinpä romaani rohkaisee riuhtaisemaan irti kaavamaisista, sovinnaisista rooleista, ja löytämään rakkautta ja ystävyyttä epätyypillisistä suunnista, riittää että näkee ne. Kaiken lisäksi kertomuksen loppu ei lässähdä vaan jää mukavasti poreilemaan mieleen: tie on edelleen avoinna uudelle.

Lue Kellotanssi, jos kaipaat optimistisia näkymiä synkkyyden keskellä.

Jos hän olisi keksinyt kellotanssin, se ei olisi samanlainen kuin pikkutyttöjen esittämä versio. Hänen tanssissaan nainen viilettäisi näyttämöllä vasemmalta oikealle hullun  lailla pyörien, niin että yleisö näkisi pelkkää värisumua, ja sitten hän katoaisi sivunäytttämölle. Puf! Silmänräpäys vain ja hän olisi poissa.

Anne Tyler: Kellotanssi
Clock Dance, 2018, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2024, 272 s

Salli Kari: Vedestä ja surusta

Kansi Pauliina Nykänen

Äkkiä kehoni näyttäytyy miinakenttänä, jossa seuraava sirpalepommi saattaa laueta milloin tahansa, vaikka juuri on leikattu irti suuria saastuneita paloja ja pumpattu suonet täyteen myrkkyä ihonalaisen vihollisen poissa pitämiseksi.

Salli Karin esikoisteos on omaelämäkerrallinen romaani 27-vuotiaasta naisesta, joka sairastuu rintasyöpään. Elämän rajallisuuden kohtaaminen niin nuorena ravistaa ja jättää trauman, masennuksen ja epäluottamuksen tunteen omaa kehoaan kohtaan. Toisessa ajassa, 10 vuotta syöpäleikkauksen ja hoitojen jälkeen, Kari lähti kahdeksi kuukaudeksi Islantiin taiteilijaresidenssiin Gullkistaniin, Laugarvatnissa, tarkoituksenaan kirjoittaa ja toipua koko olemista järkyttäneestä kolauksesta. 

Nämä kaksi kokemusmaailmaa maisemineen - Islannin jäätiköt, kuumat lähteet ja Töölön sairaala - vuorottelevat kirjan luvuissa, ja luovat yllättävän tehokkaan jännitteen. Näyttää, että kaikista maisemista juuri Islannin jyrkät rannat valumavesineen, kiehuvine geysireineen ja mustine korppeineen taivaalla pysäyttävät myllertävän mielen ja auttavat löytämään itsensä uudelleen. Sen minkä sairaus oli hajottanut. Ainakin Kari kuvaa Islannin luontoa niin upeasti että harvoin olen moista kauneutta ja kirkkautta aiemmin lukenut. Olen matkustanut Islannissa itsekin, mutta en päässyt siellä turistina pällistellessäni ollenkaan samanlaiseen taikapiiriin kuin Salli Karin Vedestä ja surusta kirjaa lukiessani.

Näen ikkunasta ensimmäisen korpin. Se on valtava musta kaistale keskellä taivaan valkoista. Saagan mukaan Odin lähetti aamuisin korppinsa Huginin ja Muninin keräämään maailmasta tietoa. Toinen linnuista oli ajatus ja toinen muisti. Korppi kaartelee kuin valostaan irronnut varjo. Onko se muisti vai ajatus?

Syöpään sairastuminen on synkkää ja pelottavaa. Sairas tarvitsee tukea ja sitä antavat monenlaiset tahot; poikaystävä jota hän kutsuu kodiksi, Lumikiksi nimetty henkilökohtainen hoitaja, perhe ja Islannissa residenssissä samaan aikaan asuvat eri-ikäiset naiset, sveitsiläinen, virolainen ja viimeisenä saapuva hollantilainen Fay. Ja Islannin luonto lampaineen, hevosineen, korppineen, kuumine kylpylöineen avoimen taivaan alla järisyttää draamallaan ja yllätyksillään. Kävelyt jyrkillä poluilla saattavat tyssätä lammaslaumaan, jääräpäisen oloiseen.

Harkitsen toimintatapoja. Niitä on vain yksi."No niin lampaat", kajautan autoritäärisimmällä suomellani."Minä menen nyt tästä ja te jatkatte tuonne kukkulalle."

Yllättävää, että myös syöpään sairastumisesta voi kertoa väistämättä huumorin väläyksiä, kertomalla omista tunnoistaan, peloistaan ja herkän persoonan historiasta sairauden pelkoisena. Kun se sitten tulee, se on käytävä läpi. Vaikka kokemus on kurja, se on kiinnostavasti kerrottu. Se on vaihtuvien tunteiden kenttä, ja samalla se on lähelle tuleva kuvaus siitä vankasta ammattitaidosta ja huolenpidosta, mitä syöpäpotilas tarvitsee ja saa sairaalamaailmassa, josta eivät useimmat tiedä paljoa ennen sinne päätymistä. Kuvaus herättää ihailua sitä ammattitaitoa kohtaan. Epäilemättä kirja toimisi myös vertaistukena sairastuneille.

Kylmä ja kuuma, uiminen, yhteiset retket naisten kesken, vanhimman Martinan herkeämätön keskittyminen projekteihinsa, virolaisen Liisin rakkauden metsästys, hollantilaisen Fayn lapsen into kokea uutta - kaikki myötävaikuttaa masentuneen mielen maiseman kirkastumiseen. Täällä on helppo itkeä, kaiken veden tyrskyämisen keskellä. Englanti on yhteinen kieli, vaihteleva taito pakottaa lakonisuuteen. (Muistin, kuinka 90-luvulla keskustelimme sveitsiläisen naisen kanssa Bolognassa ravintolassa italiaksi kuin 5-vuotiaat, me kaksi kielikurssin oppilasta.) 

Kirjan lopussa residenssiaika päättyy ja niin hälvenee myös taianomainen ilmapiiri. Islantikin näyttää siinä vaiheessa jo siltä miltä se turistin silmissä näyttää. Kirjallinen matka oli upea, siinä virtasi voimakkaana ja hapekkaana Islannin koko luonto: tuli ja vesi, äiti Maa ikiaikaisessa maisemassa. Parantavalta se näytti, vaikka paranemisen tärkein osuus tapahtui kirurgien käsissä Töölössä.

Salli Kari: Vedestä ja surusta
Siltala, 2024, 227 s

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia

Mietiskelin tässä, mikä ero on novellilla ja kertomuksella. En keksinyt/löytänyt hyvää selitystä, joten kaipa ne sitten ovat suunnilleen synonyymeja. Tässä Margaret Atwoodin viimeisimmässä suomennoksessa Vanhaa rakkautta pariskunta Tig & Nell esiintyy kertomuskokoelman alkuosassa ja uudelleen, muodossa Nell & Tig loppuosassa. Lopun nimijärjestys selittyy Tigin dementoitumisella ja lopulta poistumisella Nellin viereltä.

Pariskunta on tyyppiä yhteenkasvanut puu, he rakastavat, matkustavat, mökkeilevät yhdessä ja sovussa, heistä muodostuu muutaman kertomuksen mittaan kuva toisiaan harmonisesti täydentävistä persoonallisuuksista. Mies on värikäs ja temperamenttinen oman tiensä kulkija, nainen rauhallisempi tarkkailija - kuin kirjailija itse ja hänen edesmennyt miehensä Graeme Gibson, jolle kirja on myös omistettu, muiden läheisten ohella.

Aktiivi-ikäisenä pariskunta maailman kansalaisina matkustelee ja kertomuksissa tavataan heidän tuttujaan mm Ranskan Provencessa. Vanhoina he luennovat luontoaiheista risteilymatkustajille, jota varten heidän on käytävä ensiapukurssi. Siitä ensimmäinen kertomus. Kerronta on humoristista ja lämminhenkistä, tuttaviin mahtuu eksentrisiä tyyppejä, taiteilijaluonteita ja eläköityneitä yliopiston opettajia, feministejä.

Tuttava-, ystävä- ja sukupiiriä lähestyvien kertomusten joukossa on myös muutama dystooppinen tarina, joissa voi lukea Atwoodin tunnetuimpien romaanien, Orjattaresi ja Testamentti, ajatuskulkuja, lisääntymisen säätelyä tautien näivettäessä väestöä esimerkiksi. Omaa erilaista kertomustaan edustaa myös eräs kotiloksi itsensä kokeva, joka on joutunut kauhukseen naisen olomuotoon. Maailmaa muunlajisen silmin vähän kuin Anni Kytömäen Mirabiliksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa.

Vanhukset ovat jo vapaita käymään käsiksi edellisen sukupolven, vanhempiensa omituisuuksiin. Niin Atwoodkin. Paha äitini kuvaa monenlaiseen hörhöilyyn taipuvaisen äidin edesottamuksia. Tilanne antaa mahdollisuuden peilata omaa 15-vuotiaan riitaa äidin kanssa murrosikäisen tyttären uhmakkaaseen käytökseen. Äiti on niin vahvaluonteinen, että hänen mahdollisesta noituudestaan ei voi olla täysin varma.

Kertomuksessa Vainajan haastattelu Margaret Atwood keskustelee meedion välityksellä George Orwellin kanssa yhteiskunnan tilasta ja näkee tietenkin Orwellin profeetallisuuden edelleen, sen entistä terävämmän ajankohtaisuuden. Orwellia informoidaan nykyisestä cancel- kulttuurista. Siinä kohtaa voi havaita meille vanhan polven edustajille tyypillistä siunailua. MA suosittelee Orwellille elokuvaa Stalinin kuolema. 

Kuolemista ja vanhenemista sekä yhteisiä kokemuksia, entisiä rakkauksia käsitellään ystävien kesken. Kuten myös Tigin dementoitumisen myötä. Viimeinen osa onkin täynnä lesken ikävää ja kaipausta, toisen tavaroiden läpikäyntiä, hajoamisen ja lahoamisen näkemistä kaikkialla. Tässä osiossa päästään kirjeiden kautta edellisenkin sukupolven sotatraumoihin ja ajan kätkemiä salaisuuksia paljastuu, mutta aina liian vähän. Nell vainuaa edesmenneen appiukkonsa ja tunnetun sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin välille virinneen jotain kiinnostavaa.

Atwoodilla on viisautta, huumoria ja räväkkyyttä sekä vanhan ihmisen kokemusmaailma mistä ammentaa. Kertomuksiin sisältyy eri aikoina muualla julkaistuja novelleja. En tiedä, vaivaako minua tämä vuoden maanantain turtumus ja tympeys, mutta en oikein innostunut näistä kertomuksista, turhan moni vaikutti hieman jaarittelevalta ja yhdentekevältä. Niitä tuli verrattua esimerkiksi Alice Munron tai Raymond Carverin häikäiseviin novelleihin. Margaret Atwood onkin tunnetumpi romaaneistaan. 

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia
Old Babes in the Wood, 2023, suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava, 2024, 286 s

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Viimeinen viime vuoden puolella aloittamani kirja on tämä japanilaisen Toshikazu Kawaguchin bestselleriksi, eli nykyään BookTok -ilmiöksi kuvattu romaani. Romaanin tapahtumapaikka on tokiolainen kahvila Funiculì Funiculà. - Levyhyllyssämme on  Luciano Pavarottin LP jossa mukana kahvilalle nimen antanut napolilainen laulu. - Kahvilaympäristö, tapahtumat yhden huoneen sisällä tekevät kertomuksesta näytelmällisen. Ja kirjailijan esikoisteos onkin alun perin kirjoitettu näytelmäksi.

Sadan vuoden ikäinen kahvila on siitä erityinen, että siellä on mahdollista matkustaa ajassa, palata menneisyyteen, ja kerran käydä tulevaisuudessakin. Aikamatkailuun liittyy useampia sääntöjä, joista tärkein on se, että matka on ohitse kun kahvikupista ei enää nouse höyry. Kahvilassa häärii sama muutaman hengen henkilöstö ja vaihtuvat asiakkaatkin tulevat tutuiksi. Yhdellä tuolilla, halutulla paikalla, istuu leninkinainen. Vain sillä tuolilla pääsee aikamatkailemaan.

Kertomus on neljän eri tarinan kokonaisuus, joiden kautta tarkastellaan elämän käännekohtia, niitä kohtia, jotka jälkeenpäin osoittautuvat tärkeämmiksi kuin miltä ne tapahtumahetkellä näyttivät. Henkilöt katuvat menetettyjä mahdollisuuksia ja haluavat kokea tilanteen uudestaan. Siihen se jää, sillä yksi aikamatkailun säännöistä on, että nykyhetkeen ei menneeseen palaamisella ole vaikutusta, paitsi tietenkin aikamatkailijan omaan ajatteluun. Sitä voi muuttaa. Jos voisit palata uudelleen siihen päivään, ketä lähtisit tapaamaan? kysytään prologissa.

Ensimmäinen tarina on rakastavaisista, joille tulee ero, vaikka itsevarma, kaunis nainen on etukäteen varma kosinnasta. Avioparista kertoo toinen tarina, jossa sairaanhoitajan mies sairastuu nuoruusiän alzheimeriin. Siskokset kuvaa kolmannessa osassa perhettä, joka on pitänyt maaseudulla majataloa. Vanhempien ja siskon odotukset ovat painaneet vanhimman siskon niskassa. Hän on repäissyt lähtemällä Tokioon kapakoitsijaksi, mutta pikkusisko ei luovuta. Viimeisessä kertomuksessa, Äiti ja lapsi fokus siirtyy kahvilan työntekijöihin, rakastumiseen ja tulevaan syntymään.

Kahvilan seepian sävyinen valaistus - kahvila sijaitsee kellarikerroksessa - sen oven lehmänkellon kalahtelu klank klonk ennen kuin seuraava asiakas astuu sisään, luo viehkon tunnelman, jota tarjoilutiskin, kolmen pöydän ja muutaman henkilön piiri täydentää. Jokainen asiakas kuvataan myös tarkasti vaatetukseltaan, paidasta kenkiin ja asusteisiin, mikä oli aika söpöä, vaatteet kun vaikuttavat niin huolellisesti valituilta. Yksi poikkeustapaus kulkee koko ajan papiljotit päässä riemunkirjavissa vetimissä. Siinäkin asu syventää henkilökuvaa. Kunkin asiakkaan kohdalla kerrataan aikamatkailun säännöt, kahvilan tarjoilijan Kazun toimesta, ennen kuin lukija saa uppoutua vaihtuviin tarinoihin. 

Kävi kuitenkin niin, että kahvilan lehmänkello ja sen jatkuvasti toistetut säännöt alkoivat puuduttaa aika nopeasti enkä oikein osannut riemastua näistä opettavaisista tarinoista, herttaisesta tunnelmasta huolimatta. Siinä oli hetkensä, kepeän ilmava kerrontatyyli, suomennos oli oivallinen ja dialogitkin luontevia, mutta tällainen ihmeiden taikamaailma ei ole minulle sitä sykähdyttävintä lukemistoa. Jatko-osiakin on luvassa, Ennen kuin -sarjaa ilmeisesti. 

Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy
Coffee ga samenai uchini, 2015, suomentanut Markus Juslin
Bazar Kustannus/WSOY, 2024, 236 s