Chinua Achebe: Kaikki hajoaa

Afrikkalainen klassikko on kuulemma tämä jo vuonna 1958 ilmestynyt romaani, joka on suomennettu vasta vuonna 2014! Erikoista, kun alkuteos on kuitenkin kirjoitettu englanniksi.

Romaani kertoo siitä murroksesta Nigeriassa 1890-luvulla, kun valkoinen mies, lähetyssaarnaaja, saapuu maahan eikä mikään sen jälkeen ole entisellään. Tai ei se kerro vain siitä, mutta siinä on sen kääntöpiste. Sitä ennen Okonkwo, kunnianhimoinen ja vahva mies, soturi luonteeltaan ja tavoiltaan, elää aikuisen nuoren miehen elämää Umuofian kylässä, useine vaimoineen ja lapsineen, jamssiviljelmineen. Elämä afrikkalaisessa kylässä on ulkonaisesti hyvin kaukana eurooppalaisesta elämäntavasta, sen aikaisestakin, mutta hyvin samanlaisia ovat ihmisen ilot ja murheet, valinnat ja valinnan vaikeudet. Okonkwon isä on taivaanrannan maalari, lempeä ja ystävällinen, mutta kaikille velkaa. Poika on toista maata, hän ei halua tulla isänsä kaltaiseksi naismaisen pehmeäksi mieheksi. Hän tekee kaiken toisin.

Kylissä valtaa käyttävät klaanit, (kuten Somaliassa edelleen) ja klaanien sisällä on oma hierarkiansa, ozot, klaanien korkeimmat arvonimet ja tietäjänsä, joilta kysytään neuvoa. Okonkwolla on kovuuden tuoma ongelma:  pysyäkseen valitsemallaan tiellä hänen on tehtävä tekoja, joita ei sisimmässään haluaisi ja joista häntä varoitetaan. Niinpä hän putoaa omaan kuoppaansa, tappaa vahingossa pojan ja joutuu karkotetuksi. Palattuaan seitsemän vuoden päästä takaisin kotikyläänsä, brittien lähetyssaarnaajat ovat ottaneet ratkaisevat askeleensa, käännyttäneet ensimmäiset paikalliset uskontoonsa, eikä Okonkwolla ole enää edessä helppoa tietä klaanin päämieheksi, johon hän oli itseään poissaollessaan valmistanut.

Romaani on täynnä yksityiskohtaisia kuvauksia igbo-kansan elämästä, ruoasta, viljelystä, naimaikäisten riiteistä, taudeista ja parannuksista, magiasta ja hengistä, riitojen sovittelusta, ystävyydestä. Palmuviiniä ja kolapähkinää tarjotaan vieraille. Mukana on vanhojen viisaiden filosofointia, ajatonta ja kestävää. Silti kieli ja tapa kuvata on jotenkin aapismaista, kuin afrikkalaisen perinnemuseon esitteestä. Vasta kun lähetyssaarnaaja ja kylän merkkimies käyvät dialogia uskonnostaan, keskustelu syvenee hetkellisesti mielenkiintoisesti kuvaamaan lopulta aika samanhenkisiä eettisiä ohjeita - kumpikaan ei onnistu toisen käännytystyössä. Dialogi kuvataan täydellisen neutraalisti, kumpikaan osapuoli ei näytä toista huonommalta. Molemmissa, paikallisten luonto-uskontojen ja lähetyssaarnaajien kristinuskon saarnaajissa on sekä vastapuolen kuuntelijoita että fundamentalisteja. Keskustelevan ja paikallisia ystävällisesti kohtelevan Mr Brownin jälkeen saapuva Mr Smith on tulikivenkatkuinen käännyttäjä. Seurauksena on väkivaltaa ja vahvemman oikeutta.

Aina ajankohtaisista suvaitsevaisuuden ja kulttuuristen ristiriitojen teemoistaan huolimatta Kaikki hajoaa on hieman vanhahtavan oloinen Nigerian historiaan sijoittuva kertomus. Sen kutsuminen moderniksi afrikkalaiseksi romaaniksi - takakansitekstin mukaan - on minusta kyllä liian hyväntahtoista. Ehkä se oli sitä ilmestyessään, mutta ei nyt enää suomennoksen ilmestymisaikana.

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
Things Fall Apart. Suomentanut Heikki Salojärvi
Basam books 2014, 239 s

Herman Koch: Illallinen

Hollantilaisen Herman Kochin pitkä Illallinen aperitiivista digestiiviin jättää karvaan jälkimaun ja jopa pienen yökötyksen tunteen. Illallisesta, päähenkilön monologista ja dialogistakin tulee mieleen Ingmar Bergmanin raatelevat sukupäivälliset, hetkittäin myös Lars von Trierin Melancholia; pahaenteinen uhka, päähenkilön arvaamaton käytös, kasvavat jännitteet pöydän ympärillä ja trillerin suuntaan kiertyvä juoni, jossa panokset kovenevat. Valkoisen liinan ja karhunvatukkaparfaitin alta alkaa paljastua mädän moraalin haiseva hetteikkö.

Viiden tähden ravintolassa tapaavat veljekset Paul ja Serge Lohman vaimoineen, Claire ja Babette. Paulin suonissa virtaa isoja annoksia myrkkyä. Veli Serge on merkittävä poliitikko, pääministeriehdokas ja ravintolan omistajan tuttu sekä yleisön ihailusta nauttiva julkkis. Paul on vailla kaikkea sitä menestystä, mutta täynnä sen, veljen onnistumisen, nostattamia häijyjä tunteita. Aluksi Paulin päänsisäinen monologi piiskaa kaikkea mikä liittyy 'fine diningiin', ravintolan mikrokokoisia maksihintaisia annoksia, joita hovimestari esittelee pikkurilli ojossa. Koko se teeskentely on veljen maailmaa, sen eleganssia, joka on pelkästään naurettavaa, mutta Paul on päättänyt voittaa veljensä tämän ehdoilla, ainakin tällä illallisella.

Niin sanotuissa huippuravintoloissa tapahtui turhankin usein niin että ajatus hukkui täysin kaikenlaisiin keskeytyksiin, kuten aivan liian seikkaperäisiin selityksiin jokaisesta lautasella olevasta pinjansiemenestä, loputtomaan viinipullojen korkkailuun sekä lasien täyttämiseen joka välissä ilman että kukaan olisi pyytänyt sitä.

Ateria etenee kiristyvissä tunnelmissa. Paulin pidätelty raivo veljeä ja hollantilaista moukkamaista ravintolaelämää kohtaan - joka yrittää olla ranskalaista mutta ei osaa - purskahtelee terävinä kommentteina. Pariskuntia yhdistävät samanikäiset pojat, kolmantena poikana poliitikon perheeseen Burkina Fasosta adoptoitu Beau, jota pojat kutsuvat Fasoksi. Tämäkin on Paulin mielestä poliitikkoveljen imagon kirkastamiseksi keksitty hanke. Hiljalleen paljastuu Paulin säröinen historia entisenä opettajana, ja lopulta illallisen suuri teema: kuinka menestyneen, 'onnellisen' perheen vanhemmat suhtautuvat lapsukaistensa tekoihin, kun nämä poikkeavat kaidalta tieltä. Onko pankin tuulikaapissa yöpyvän hylkiön ihmisarvo sama kuin heidän? Voiko sellaisesta ihmisestä olla estettä heille ja heidän tulevaisuuden lupaustensa menestyksen tielle? Nuoret, Michel ja Rick tekevät asian vanhemmille vielä astetta hankalammaksi, uroteko on tallennettu youtubeen. Sergen nousukiidossa olevalle poliitikon uralle haitta näyttää suuremmalta, mutta kuka tarttuukaan järeimpiin aseisiin...

Herman Koch kirjoittaa vetävästi mustaa satiiriaan pintakiiltoisesta elämästä ja tyypittelee hahmonsa uskottaviksi mutta vastenmielisiksi, jokaisen vuorollaan. Nämä 'onnelliset' perheet eivät ole toistensa kaltaisia, mutta sitähän ne eivät selvästikään ole, onnellisia. Aterian edetessä Paulin sellaisena pitämä oma perhe ja parisuhde alkaa näyttäytyä pahenevana sairaskertomuksena. Moraalinen valintatilanne, joka pöydälle katetaan, valaisee hyvin nykyistä länsimaista yhteiskuntaa. Illallisella on myrkyllisiä aineksia.

Lukijalle herkut tarttuvat kurkkuun ja kädet tuntuvat tahmaisilta tällä makaaberilla illallisella, gourmetherkuista ja Chablista huolimatta. Romaani on hiljalleen kasvavasta inhottavuudestaan huolimatta terävä ajankuva, sen henkilöt on tarkasti kuvattu.  Kaikessa illuusiottomuudessaan se jättää myös tyhjän olon, yökötyksen lisäksi. Hyvin elokuvallinen kertomus, joka epäilemättä vielä nähdään.

Hermann Koch: Illallinen
Het diner. Suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2009, 340 s

Joseph Brodsky: Veden peili

Joseph Brodskyn seitsemäntoista Venetsian talvea
I diciassette inverni veneziani di Joseph Brodsky


Venetsian fasadit, friisit ja amoriinit, madonnat ja leijonan päät, kerubit ja lohikäärmeet kuvastuvat veden kaupungin hyisissä vesissä. Brodsky palasi Venetsiaan 17 talvena, ei koskaan kesällä. Talvella kaupungin palazzojen ikkunat läpäisevät kylmän ja seinät varastoivat sen. Talvella Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on todennäköinen.

Brodsky selittää viehtymystään talviseen Venetsiaan synnyinseudullaan, joka oli Leningradissa kylmän Itämeren rannalla. Jokainen Venetsian kesäisessä turistikaaoksessa kahlannut tietää, ettei sitä tarvitse selittää. Talven kylmä hiljaisuus, piazzojen autius, palatsien kumisevat käytävät ovat juuri sitä, mikä Venetsian kesän liiallisuudessa hiipii mieleen.

Jäisen meriheinän tuoksu tekee Venetsiaan saapuvan Joseph Brodskyn onnelliseksi. Vesi on Brodskylle yhtä kuin aika ja samalla se tarjoaa kauneudelle kaksoisolennon. Veden peilissä hän tunnustaa rakkautensa kaupungille, sen kauneudelle. Hän onnistuu runollisessa filosofoinnissaan tartuttamaan jotain sen - talvisesta - ihanuudesta lukijaan, sen kapeilla kujilla kävellessään, sen hyisiä kanaaleja vaporetolla kulkiessaan, sen palazzojen päättymättömillä käytävillä. Kivettyneiden hahmojen lisäksi tapaamme menneitä rakastettuja, hunajan ja sinapin värisine silmineen. Olisiko mahdollista, että jokin sellaisen kohtaamisen muisto saakin runoilijan, kirjailijan ja sittemmin nobelistin palaamaan tänne aina uudelleen? Ainakaan ne muistot eivät häviä Danten, arkkitehtuurin ja veden olemuksen rinnalla. Mutta Venetsia itse on päähenkilö, kaikki muu kutistuu sen vesien peileissä. Narsistinen kaupunki heijastuu kaikkialta. Hotellien ja ravintoloiden hintataso kertoo liittoutumisesta kaupungin kanssa, kirjoittaa Brodsky. Parin viikon oleskelun jälkeen olet köyhä kuin buddhalainen munkki. Brodsky on sivistynyt vaan ei elitistinen opas talvisessa Venetsiassa.

Venetsian olemuksen ohella Brodsky muistelee joitakin siellä tapaamiaan ihmisiä ja niitä harvoja kertoja, kun on päässyt jonkun kotiin siellä, kuten Ezra Poundin, jonka luokse hän päätyy Susan Sonntagin seuralaisena, 'Toisinajattelijoiden biennaalista'. Ezra Poundin natsimieltymykset Brodsky tuulettaa ohimennen:

Olin myös sitä mieltä että on miehekkäämpää tunnustaa möhlineensä elämänsä kuin pysytellä itsepintaisesti vainotun neron roolissa, sojottaa käsivarttaan fasistitervehdykseen Italiaan palatessaan, kieltää sen jälkeen tuon eleen merkitys, antaa vastahoisesti haastatteluja, käyttää viittaa ja sauvaa viljelläkseen tietäjäukon ulkomuotoa sillä seurauksella että muistuttaa Haile Selassieta.

Luin kirjasta myös tällaisen kaltaiselleni tunne-elämänsä myrskyissä aivan liian kauan viettäneelle virkistävän ajatuksen: Olen jo kauan sitten alkanut uskoa että on hyve olla piehtaroimatta tunne-elämässään. Töitä riittää aina tehtäväksi, sen lisäksi että maailmaa riittää ulkopuolellakin. Ja onhan loppujen lopuksi aina tämä kaupunki. Toisaalta tämä viisaus saattaa olla sitä iänikuista tietyn ikäisen jälkiviisautta, joka tulee kun on ensin käynyt pakolliset piehtaroinnit läpi.

Vettä ja aikaa miettiessään Brodsky tekee tragikoomisia havaintoja: gondolien kyydissä olevat romeot ja juliat ovat varakkaita seitsemänkymppisiä turisteja. Näky on aavemainen, mutta nuorille ne, gondolit, ovat saavuttomattomia kuin viiden tähden hotellit.

Veden peili läikkyy ja pakenee tarkempia analyyseja,  mutta tunnelmaan on helppo heittäytyä. Ja kuten aina, hyvä opas saa matkan tuntumaan tärkeältä. Hän ei näe vain yhtä siivekästä leijonaa, hänen seurassaan näemme kaupungin kaikki kissaheimon edustajat kirkastamassa talvihämärää. Sitaatteja voisin poimia miltä sivulta tahansa, niin suvereeni kielen mestari ja runoilija on Brodsky. Eikä hän kuitenkaan patsastele, Venetsian kultaisten heijastusten rinnalla ihminen on siihen liian epätäydellinen,

Venetsia on Brodskyn elämänikäinen rakkaus ja tänne hänet on myös haudattu, San Michelen hautausmaalle, sillä Venetsian julkisivujen pysty pitsi on paras sukupuu jonka aika-eli-vesi on missään jättänyt kuivalle maalle.

Vihdoin venetsialainen nukkeni löysi kotiinsa tässä blogissa, se on tässä kohdassa. Aiemmin se on kyyneleineen koristanut muutamaa tarinaa rakastamisen vaikeudesta.

Joseph Brodsky: Veden peili
Watermark, suomentanut Marianne Alopaeus
WSOY 1992, 116 s

Sininen saari ja muita aarteita

Nykyinen kirjahyllymme  mummuni 1930-luvulla rakennuttamassa kesämökissä on kuin vanha puu vuosirenkaineen; siellä nojaavat toisiinsa muutaman sukupolven lukemiset, monet jäljet. Siellä on isäni monet historialliset ja kansainvälisen politiikan tietokirjat, agenttitarinoita ja Chandler-dekkareita, äitini tuomisina Solveig von Schoultzin, Bo Carpelanin ja Claes Anderssonin ruotsinkieliset teokset, Oscar Parlandin ja Göran Schildtin romaanit. Viimeisten vuosikymmenten aikana paikkaansa ovat sujahtaneet siskoni ja minun Kjell Westö, Hannu Raittila, Pirkko Saisio ja monia muita nykykirjailijoita. Siellä on myös rantaveteen pudonnut, kirjastosta lainaamani Pirjo Hassisen Kuninkaanpuisto, pulleaksi paisuneena. Sen jouduin sittemmin lunastamaan itselleni, mikä onkin oikein jos kirjaston kirjaa yrittää kajakkiin tunkea - hyi! Helsingin kirjamessuilta ostin kerran Caj Bremerin Mämmikoiran muistelmat, sekin siellä nyt.

Kirjojen aatelia edustaa Arvid Lydeckenin Sininen saari, joka on ilmestynyt Otavan kustantamana vuonna 1914. Siinä on isoäitini omistuskirjoitus, mutta sen ovat lukeneet omassa lapsuudessaan/nuoruudessaan isäni, minä ja siskoni ja minun tyttäreni - aina mökillä. Jossain ikävaiheessa mökilletulo-rituaaliini kuului lukea alkajaisiksi Sininen saari uudelleen, ennen kuin siirryin penkomaan lomakirjojen kassiani.

Se on eloisasti ja humoristisesti kirjoitettu seikkailukertomus Harakkalan tilan isäntäväen matkasta nelimastoparkki Eljenillä ympäri Afrikan aina itärannikolla sijaitsevalle Siniselle saarelle. Mukana matkalla ovat patruuna Mutikaisen ja Liisa-vaimon lisäksi näiden pojat Kille ja Kalle, Mutikaisen isotäti, tiukka Nella-täti eli Petronella Mutikander sekä matkalle terveydellisistä syistä lähtevä salaneuvos, kielitieteilijä Kraka. Matka on täynnä seikkailuja ja päätyy haaksirikkoon luonnonkauniille saarelle.  En nyt lähde paljastamaan juonta, jos vaikka joku vielä innostuu tämän kaivamaan arkistojen kätköistä. Sanonpa vaan, että tämä on edelleen hyvin luettavaa lasten ja nuorten kirjallisutta, jossa leijuu ihana vanhan ja hitaan matkustamisen tunnelma. Sieltä palataan onnellisesti takaisin, mutta siinä vaiheessa palaa sekä Eljen että koko maailma - Eljenkin syttyy palamaan miinaan osuessaan. Mutikaiset palaavat kuitenkin onnellisesti kotiin, jossa pehtori ja Aukusti ja Konttinen ja Heerpertti ja kaikki Killen ja Kallen ystävät ovat koolla Harakkalan suuressa salissa. Kertomusta kuvittavat F.G. Ålanderin taitavat piirrokset.

Toinen muistini mukaan 'aina' mökin kirjahyllyssä ollut kirja on Heikki Seppälän Kalifi myy mustaa valoa vuodelta 1945. Sitä en muistaakseni saanut koskaan luettua, mutta kansikuva kertoo kaiken. Kansikuvan ja nimen yhdistelmä on niin tyrmäävä, etten pikkutyttönä oikein uskaltanut siihen tarttuakaan, näin siitä painajaisia jo etukäteen. Mökki on pieni ja välillä on yövyttävä vinnillä, jossa nurkat häipyvät pimeään, peltikatto rämisee, pihakoivut suhisevat tuulessa ja vanhat hirret natisevat.

Myöhemmin en sitten vaan innostunut - onhan se 'Poikien sinistä sarjaa'. Olin varmaan siinä vaiheessa jo siirtynyt tyttöjen vaaleanpunaiseen vastaavaan. Mutta Sininen saari ja Kalifi myy mustaa valoa kuuluvat mökin kalustukseen yhtä lailla kuin vanha simapullo korissaan, viilikulho ja maitokannu, johon nyt poimitaan mustikoita.

Katja Kallio: Kuutamolla

Luin romanttisen viihderomaanin. Olen lukenut vastaavan tyylistä kirjallisuutta viimeksi 60-luvun alussa, murrosikäisenä. Paitsi Anna-Leena Härkösen kaksi romaania. En ole lukenut esimerkiksi Bridget Jonesia, leffan olen nähnyt, parikin kertaa. Nyt piti tämän kirjavalinnan kautta varmistaa, etten taas törmää sotaan, väkivaltaan. Niistä on tullut viime aikoina luettua liikaa, tarvitsin hengähdystauon.

Katja Kallio kirjoittaa vetävästi ja erittäin hauskasti kolmekymppisistä kaupunkilaisistaan: Iiris Vaarasta ja hänen ystävistään Annasta, Laurasta, Samista ja Markosta. Antista ja Ollista. Porukka on hyvin toimeentulevaa, trendikästä ja matkustelevaa keskiluokkaa. Eletään vielä markka-aikaa - kirja on julkaistu vuonna 2000. Gossardin viininpunaiset rintaliivit 460 mk! Hassua, ettei se enää kääntynyt helposti euroiksi päässäni.

Iiris on kirjallisuusalan ihmisiä ja työskentelee Maailman sivu-nimisessä kirjakaupassa. Se toimii arkikulissina Iiriksen rakkauselämän myrskyissä, kuten myös Lauran ja Samin omakotitalo Helsingin lähialueella, Iiriksen oma kämppä keskustassa tai muutama trendiravintola, Pilvi ja Verde. Iiris on värikkään, äänekkään, intohimoisen taiteilija-äidin Leilan säntillinen ja varovainen tytär. Hän ei heittäydy mihinkään harkitsemattomaan, kunnes kesäjuhlissa kaatuu Markon syliin eikä haluaisi sieltä enää pois. Eikä Markokaan. Mutta sitten rakkaus, Markon, loppuu. Tästä lähtee sitten naisen rypeminen murheessa, itsetunnon pohjamudissa, josta ponteva asunnonvälittäjä-Anna sekä omissa hiljalleen paljastuvissa parisuhdekiemuroissaan kärventyvät Laura ja Sami häntä nostelevat, itsekin siinä kuraa saaden. Ja Leila-äiti, yön kuningatar, ihmettelee millaisen vaisun tyttären hän on saanut.

Tunsin itseni kammottavaksi otukseksi, enkä olisi oikeasti halunnut vieläkään nähdä ketään. Kuvittelin itseni Markon silmin epätoivoisena, sössöttävänä ihmisrauniona, ja toivoin että olisin vilistänyt kiireen vilkkaa pöydän alle, minne me torakat kuulumme.

Rakastumisen, mustasukkaisuuden, eron masennuksen, alakulon, uhman, taistelunhalun tunnelmat vaihtuvat Iiriksen hellekesissä - milloin niitä olikaan? Varsinkin noissa synkemmissä alhoissa Iiriksen itsetutkiskelussa on kiinnostavuutta, itsesäälin ja -ruoskinnan määrä naurattaa ja sen tunnistaa. Mutta olen tietenkin yli-ikäinen samaistumaan tähän parisuhdeviidakkoon omakohtaisesti, vaikka voin kuvitella Kuutamolla olevan terapeuttisenkin lukukokemuksen eronneen tai rakkautta etsivän ahdinkoon.  Myöskään tämä lajityyppi ei ole minulle ollenkaan ominta, edes nuorena - sehän on ilmeisesti ja vastahakoisesti sota- ja muut kurjuuskuvaukset... Loppua kohden ennalta-arvattavat romanttiset tarinan käänteet, kaiken loksahtaminen taikurimaisesti kohdalleen, kermakakkumaisuus alkoi olla liikaa. Halusin lopulta hieroa kakkua johonkin nenään, koska samalla kun imelyys lisääntyi myös hauskuus väheni. Kun villi huumori ja anarkistinen raikkaus katoaa, mutta sovinnainen ennalta-arvattavuus sopivien mieskandidaattien riittävää varakkuustasoa myöten lisääntyy, niin käy myös tylsyyden.

Mutta romanttinen viihde toimii kai aina niin, että tuskasta toinnutaan ja kaikki on lopulta vaaleanpunaista kukkaa, suklaata, kuohuviiniä ja hymykuoppia. Toisaalta voisin myös sanoa, että romaanin lentorata laskeutui pääskysestä puluun.


Katja Kallio: Kuutamolla
Otava 2000, 271 s

Akram Ailisli: Kiviset unet

Lyyrinen mestariteos kansanmurhan tabuista


kirjoitti Ville Ropponen Hesarissa tästä romaanista.

Armenian kansanmurha on viime aikoina -  sata vuotta kulunut tapahtumasta - ollut esillä lehdissä ja muualla mediassa. Sillä tarkoitetaan Turkin vuonna 1915 suorittamaa etnistä puhdistusta, jossa pahimpien arvioiden mukaan kuoli yli miljoona armenialaista. Armenialaiset elävät nykyisin monissa maissa vähemmistönä. Turkissa vainon syynä oli mm toinen uskonto. Armenialaiset ovat kristittyjä ja juutalaisia.

Kiviset unet tapahtuu Neuvostoliiton perestroikan aikana ja liittyy lähemmin Vuoristo-Karabahin sotaan 1988-94, jolloin alueen enemmistönä olevat armenialaiset äänestivät kuulumisesta Armeniaan. Alue oli silloin osa Azerbaidžanin neuvostotasavaltaa. Molemmissa maissa harjoitettiin vainoa ja etnisiä puhdistuksia vähemmistöä kohtaan. Sodan voitti Armenia ja alue on käytännössä osa Armeniaa, mutta puhutaan ns jäätyneestä konfliktista eli yksikään ulkopuolinen valtio ei ole tunnustanut tilannetta.

Romaani kertoo rauhantahtoisen ihmisen vaikeudesta elää, kun korruptio vauhdittaa lynkkaustunnelmaa ja hallinto ummistaa silmänsä väkivaltaisten ryhmien toiminnalta, mutta ei anna turvaa tavalliselle ihmiselle, jos tämä kuuluu demonisoituun kansanosaan. Päähenkilö on tällainen ihminen, azerbaidžanilainen näyttelijä, Sadai Sadygly vastustaa armenilaisten vainoa ja sortoa. Hänet tuodaan Kivisten unien alussa sairaalaan Bakussa, henkihieveriin hakattuna hänen puututtuaan kadulla näkemäänsä armenialaisen pahoinpitelyyn.

Kertomuksessa vuorottelevat Sadain unet ja muistot kotikylästä Armenian Ailisista - alueen kartta löytyy kirjan etuliepeestä - ja lähipiirin, vaimon Azidan, tämän isän tohtori Abasalijevin ja hoitavan lääkärin, Moskovan juutalaisen Farid Farzanin tarinat. Myös niissä sivutaan samoja erilaisten kulttuurien ja tapojen törmäyksiä, jotka kansojen välillä kärjistyvät sotiin, avioparin kohdalla avioeroonkin. Ympärileikkaus tulee esille kahdessakin yhteydessä.

Armenialaisilla oli Egise Tsarents-niminen rohkea runoilija, joka teloitettiin 1937. Kerrotaan, että tuo lannistumaton humoristi ja vahvan boysenmarjavodkan ystävä pilaili kerran terävästi: me emme antaneet heidän leikata tietystä paikasta pientä palasta tarpeetonta ihoa, ja se antoi heille tekosyyn tappaa koko meidän kansakuntamme.

Akram Ailisli on Azerbaidžanissa - ja varmasti Venäjälläkin, alkuteos on venäjänkielinen - tunnettu kirjailija. Romaani on rohkea puheenvuoro nationalismia vastaan, kriittinen oman kansan ja valtion toimille. Se nostatti raivoa hänen kotimaassaan, presidentti riisti Ailislilta kansalliskirjailijan arvonimen ja peruutti eläkkeen. Se kertoo kaiken valtaapitävistä. Islaminuskoisista maista tulee mieleen nyky-Turkki. Samanlaisia häikäilemättömiä keinoja on käytössä nyt, kurdeja vastaan. Azerit loukkaantuivat omasta mielestään puolueellisesta käsittelystä, kirjailijan kirjoja ja kuvia poltettiin. Muiden pahoilla teoilla ei voi selittää omia rikoksia, sanoo kirjailija (Ville Ropposen jutussa).

Kivisten unien lyyrisyydestä en tiedä. Ymmärrän kirjan rohkeana tekona. Kuvatut henkilöt ja tapahtumat ovat uskottavia, Ailislin puutarhat kauniita. Sadain unet ja muistot, ihana hopeaketunpoikanen, jota hän lapsena seurasi ja joka sekin kohtasi väkivaltaisen kuoleman, kertovat kuvina pahan kierteestä yhdessä maailman kolkassa, yhdessä monista. Viha jää kytemään, ja mustat savut jatkavat savuamistaan.

Silti tämä kertomistapa, osittain kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa tai siis sadussa, ei minua innostanut niin paljon kuin olin odottanut. Päähenkilö oli vähän liiankin rusoposkinen sankari - vaikka hakattuna sairaalassa. Tiiviistä ja lyhyestä kertomuksesta huolimatta armenialaisia ja azerbaidžanilaisia nimiä vilisi. Oli niitä jotka olivat muuttaneet nimensä toisen kielen muotoon kelvatakseen paremmin. Niin iso määrä lyhyessä romaanissa jättää heidät kuitenkin hieman ohuiksi hahmoiksi. Oli vähän ulkopuolinen olo näissä kaukasialaisissa melskeissä. Jonkinnäköinen mustavalkoinen osoittelevuus häiritsi. Lukukokemuksesta muodostui eksoottinen, mutta ei pelkästään hyvässä mielessä. Teemat ovat tietenkin inhottavan ajankohtaisia.

Akram Ailisli: Kiviset unet
Venäjänkielinen alkuteos: Kamennye sny, julkaistu teoksessa Ne ko vremeni vesna (2013)
Suomentanut Liisa Viitanen
Into 2015, 150 s