Klassikkohaaste 17. Henry Roth: Vaikkapa unta

Englantia taitamattomien erimaalaisten siirtolaisten epätoivoiset ponnistukset ilmaista itseään uudella kielellä Roth on vienyt kirjaan kaikessa surkeudessaan. Walter Allen on todennut, miten Roth on emigranttien oman kielen kauniin, vivahteikkaan hallinnan ja vieraan kielen alkeellisen mongerruksen erojen kautta kuvannut siirtolaisten osaksi koitunutta alennusta, siihen sisältyvää ihmisarvon loukkausta. (Esipuhe, Matti Salo)

Kiitos kiitos kiitos klassikkohaasteesta, että löysin Henry Rothin - ja kiitos myös Kirjasammolle, josta haulla hänet löysin! Henry Rothin Vaikkapa unta vuodelta 1934 katkaisi liian kauan vaivanneen innostumattomuuteni lukemiseen ja vei vauhdilla vastakkaiseen tunnelmaan: mikä lukunautinto! Miksi en ole koskaan kuullut Henry Rothista?  

Henry Roth syntyi vuonna 1906 entisessä, maailmansotia edeltävässä maailmassa, jonka aikaisista alueista monet ovat niminä kadonneet kartoilta. Esimerkiksi Galitsia ilmeisesti nykyisen Länsi-Ukrainan ja Puolan alueella, oli Rothin syntymän aikoihin Itävalta-Unkarin maakunta. Perhe oli juutalainen ja  muutti New Yorkin Harlemiin vuonna 1914.

Vaikkapa unta - Call it Sleep on Rothin pääteos ja aikaansa edellä; ilman selkeää tendenssiä, opetusta tai poliittista kannanottoa, suoruudessaan ja kielellisessä ilotulituksessaan se nyt luettuna vaikuttaa hyvin modernilta, eikä vähiten teemoiltaan. Maasta- ja maahanmuutto paremman elämän toivossa, vanhat juuret, uudelleen rakentuva identiteetti; mitä kaikkea uusi koti vieraassa maassa merkitsee, tuleeko unelmista totta vai pelkkiä pettymyksiä?

Romaani sai ilmestyessään kriitikoilta kiitosta, mutta yleisön suosio jäi vähäiseksi. Se julkaistiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin lukijatkin löysivät sen. Se pysyi viikkoja New York Timesin bestseller-listoilla. Sitä on sittemmin pidetty amerikanjuutalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena,  kulttiteokseksi nimitetty. Se kuvaa monenkirjavien, mutta ennen kaikkea juutalaisten maahanmuuttajaperheiden elämää sadan vuoden takaisen New Yorkin köyhissä kortteleissa. 

Vaikkapa unta tulee sekä aihepiiriltään että elämykselliseltä kerrontatavaltaan lähelle - mutta ylittää sen hurjuudessaan - Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeliä. Siinä köyhä irlantilaisperhe käy New Yorkissa etsimässä parempia elinehtoja, mutta palaa takaisin Irlantiin. Rothin romaani kertoo Euroopasta tulleista juutalaisista, jotka jäivät. Näkökulma on saman tyyppinen, päähenkilö on lapsi, tarkka-katseinen ja utelias David, joka parivuotiaana saapui uudelle mantereelle äitinsä kanssa. Kertomuksessa hän on 6-8 -vuotias. Poika on täynnä energiaa ja elämälle utelias. Rothin kerronta on rajumpaa kuin McCourtin, paikoitellen se virtaa surrealistisena tajunnanvirtana. Äidin turvallisen sylin vastapainona kadun kokemukset ovat rankkoja. David ei kaikissa tunnetiloissaan löydä mielikuvilleen sanoja, eikä ymmärrä kaikkea kuulemaansa, mutta sanat ne vain ryöppyävät.

Kerro Bertha-tädille! Kerro mutsille! Enkä kerro! Hiuu! Kattokaa ku mä-eiku-se menee! Kattokaa sitä! Sitä! Sitä! Iiiiuuu! Iuuuuu! Eikä ees väsytä! Enkä moo ees mä! Yhestoista jo! Se seuraa mua, toi vesi. Ei mua ku sitä! Mitä sä oikeen seuraat? Hölmö pähkä paska joki!

Isä Albert Schearl on patologisen kiukkuinen ja David ripustautuu lempeään äitiin, Genyaan. Isän olemattoman lyhyt sytytyslanka vaikuttaa perheen tunnelmaan, mutta Albert ei tule toimeen myöskään työkavereidensa kanssa. Äiti on työteliäs kotona ja keskittyy pitämään isän tyytyväisenä, pikkupojan yrittäessä olla näkymätön. Perhesuhteissa ja isän koettelemuksissa työpaikoilla näyttää olevan kätkettyjä tai vaiettuja asioita, joita poika yrittää vähäisen elämänkokemuksensa varassa ymmärtää. Isä on aggressiivinen, raivokas, mutta säälittäväkin, jotenkin väärin ymmärretty ja onneton. Jokaisesta pettymyksestä, tyhjään valuneesta yrityksestä löytää ystävä hän kiukustuu lisää. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa, toteaa isä ja alkaa maitomieheksi, työkaverinaan hevonen.

Taivas kaventui, talot olivat sulkeneet rivinsä. Yläpuolella istui pieni varpusparvi kuin helmet langalla kahden lennätinpaalun välissä, päästelivät yhtä ja samaa yksitoikkoista sirkutustaan. Kuistinkaiteella harmaa kissa lakkasi nuolemasta käpäläänsä ja silmäili niitä vakavana, käänsi sitten katseensa Davidiin kun hän meni ohi.

New Yorkin kadut ja korttelit heräävät eloon, ne kuulee ja haistaa, poikaporukoiden vilistäessä vaarallisesti kellareissa, katoilla ja raitiovaunuraiteilla. Eräs pojista on Yussie, joka kuulostaa hyvinkin Jussilta. David aistii herkästi kodin tunnelmat, isän ja äidin vaihtuvat mielentilat. Kuvaus loihtii esille lapsen tuoreet havainnot, säröt tasapainossa, turvallisuutta uhkaavat tilanteet. Sellaisenkin tilanteen, kun äitikin näyttää oudolta, ja katu ja koko maailma ulkona tarjoavat ulospääsyn. Tämä isä ja tämä äiti ovat nuoria, alle kolmekymppisiä. Näin oli sata vuotta sitten, ihmiset aikuistuivat ja kuolivat nuorempina.

Perhe muuttaa East siden Brownsvilleen ja samalla perhe-elämään tulee yksi jäsen lisää, äidin Bertha-sisko on myös jättänyt synnyinmaansa. Samojen seinien sisälle asettuu raivokasta isää uhkarohkeasti pilkkaava ja yhtä äkkipikainen nainen. Hän tuo mukanaan myös aikamoisen humoristisia tilanteita. Ja patistaa siskoaan kertomaan salaisuuksistaan.

David on havainnoitsijana lahjomaton, kuin vain lapsi voi olla. Aistit ovat terävät, näkö- ja kuulohavainnot tuoreita ja tarkkoja, mielikuvitus rajaton. Pojan äärimmilleen viritetty herkkyys ja vaaran olemassaolo tuottaa ulkona kadulla,  slummissa muiden lasten kanssa välillä rajuja hallusinaation oloisia kuvia. Niiden synnylle on tarjolla runsaasti sytykettä: isän kytevä väkivaltaisuus, kellarikäytävän rotat, poikien kokeilut raiteiden sähköllä, isomman kaverin pakottama seksuaaliseen hyväksikäyttöön päättyvä juoni. Rabbin kovassa koulussa chederissä opetetaan pojille juutalaisuuden ja heprean alkeita. Koti-katu-koulu muovaavat Davidin maailmankuvaa New Yorkin elämää pulppuavissa kortteleissa, jonne saavutaan Ellis islandin kautta kaikkialta.

Painajaismaisten pelkojen vastapainona kaikessa toimii äiti, Genya, lempeä ja viisas, mutta tosi paikan tullen rohkea ja poikaansa ehdoitta tukeva, myös isä saa sen tuta. Äidin muotokuva rakentuu hienoksi ja vahvaksi. Hänen tukensa tasoittaa pelkojaan väkivaltaan tukahduttavan isän vaikutusta. Genyan menneisyyden salaisuus purkautuu kuiskauksina siskolle, josta sen paremmin lukija kuin David ei ole saada selvää. Tunnustukset menevät osittain puolankielisinä ohi Davidin ymmärryksen, mutta palasista kuva rakentuu. Pojan maailma horjahtelee, äidin menneisyys näyttää käsittämättömältä, äiti vieraalta.

Perheen monet paineet purkautuvat rajuun yhteenottoon. Tapahtumaa kuvataan sivukaupalla tajunnanvirtamaisena proosarunona, jossa baarin äijät rehentelevät toisilleen samalla kun David askartelee lähistön raiteilla kohtalokkaalla tavalla. Poikien aiemmat sähkötekniset leikit yhdistyvät Davidin mielessä rabbin ohjauksessa luettuun pyhään valoon. Kadun äänet ja baarin repliikit vuorottelevat Davidin puuhan kanssa yhä tiheämmin nostaen kerronnan pulssia.

Jylisevä loimu Kymmenennen kadun alapäässä sulatti mukulakivet, nokiset rakennukset, pimeät tallit, kaatopaikan, joen ja taivaan yhdeksi ainoaksi valosymbaalin räsähdykseksi. Kauha kieppui ja pomppi kiskojen kalmanvalkoisten leukojen välissä, riutui jylisevässä kirkkaudessa, hehkui -

Hei! Jeesus! Kattokaa! Se on sade - Jumalauta, Mack - Hei Mary, mikä se - Schloimee mike blitz - Hei perämies! 

Henry Rothia on verrattu Faulkneriin Missisipin ja Joyceen Dublinin kuvaajana, mutta hän ei ole saanut noiden nimien vertaista näkyvyyttä. Se ilmeisesti johtui hänen 60 vuoden hiljaisuudestaan tämän teoksen jälkeen. Olisi hienoa, jos tämä romaani nostettaisiin uudelleen päivänvaloon. Sen se ansaitsisi. Harva sen löytää, jos se vaatii Kirjasammon kautta ongintaa ja noutoa kirjaston varastoista. Loistava suomennos on Seppo Loposen, siinä on ollut haastetta riittämiin. On eri nuottista rabbin kieltä, on armenialaisen kaupustelijan huonoa englantia, jiddishin sanoja, lasten katuslangia ja uusenglantia, korttelikapakan monenkielistä pulinaa.

Klassikkohaasteen 17 vei tällä kertaa maaliin Oksan hyllyltä -blogi. Kiitos!

Henry Roth: Vaikkapa unta
Call it Sleep, 1934, 1962, suomentanut Seppo Loponen
WSOY, 1971, 492 s

Kesää saaristossa ja liikaa kesken jääneitä kirjoja

Viime viikon tapaisesta kesäisestä viikosta saatan talvella unelmoida. Kuten on meidän mökkeilyssä aina tapana ollut, retkeilimme hyvin vanhalla perämoottoriveneellä lähiseudun saarille. Merivesi oli vielä viikon alussa tosi raikasta. Muistan kuinka kymmeniä vuosia sitten tätini huusi täyttä kurkkua laskeutuessaan ensi kertaa uimaan alkukesällä, sen kuuli hyvinkin koko kylä. Mäyräkoiramme Dora - joka ei ollut koskaan mikään laivakoira, vaan enempi sohvakoira -  ymmärsi velvollisuutensa kun yksi laumasta heittäytyi mereen. Se loikkasi perään ja yritti kiivetä uimarin selkään. Ilmeisesti se huomasi siinä vaiheessa, että parempi sittenkin pelastautua itse.

Meri tuoksuu suolaiselta, tiirat kirkuvat, lokit kailottavat - varsinkin kun härnäävät merikotkaa yläilmoissa. Lämmin rantakalliokin maistuu suolalta ja kuivaa mainiosti, kun siihen painautuu. Siinä voi jopa kokea ihmeellisen levollisen olotilan, semmoisen olen osa luontoa -fiiliksen. Varsinkin sen jälkeen kun on onnistunut kiipeämään ylös meren kylmästä syleilystä.

Vesi lämpeni pikkuhiljaa viikon aikana ja sinilevää alkoi näkyä pitkinä riimuina viikon loppupuolella. Voi Itämeri-parkaa, sen tila tuntuu vain heikkenevän vuosi vuodelta. Emme nähneet jälkiä tänä kesänä huhutusta ryhävalaasta, mutta hylkeen näimme Brändön ja Iniön välisellä Kihdillä. Jonkin aikaa se ui pää pinnalla kunnes katosi syvyyksiin.

 

Saaret ovat kuitenkin ikuisen oloista maisemaa ihmisen perspektiivissä. Jääkauden pyöristämät kalliot, meidän rakas peruskalliomme tuntuu turvalliselta kun siitä saa lähikosketuksessa nauttia. Ja saariston, isompien saarten metsät ovat itse asiassa kait lähes aarnimetsiä, sinne eivät metsäkoneet niin vain eksy.

Mutta ketä voisin syyttää huonosta keskittymisestä lukemiseen? Ainakin Bidenia ja yli viikon kestänyttä uutiskohinaa, kuin Jeesuksen toinen tuleminen olisi ollut odotettavissa. Oliko sitä sitten idioottimaisesti seurattava useita kertoja päivässä? Näköjään. Toinen epäilyksen alainen on tietenkin Riikka Purra. Kenelle tulivat yllätyksenä nykyisten persupoliitikkojen rasismi? Olivat ne tekstit kyllä harvinaisen paksua juttua, kun ei scriptoja ja hommafoorumeita ole tullut luettua. Salonkikelpoisuutta on rakennettu, mutta ydin on tietenkin sitä itseään ja muuttumaton. Se on käynyt selväksi siitä tavasta, jolla persut syyttävät muita ajojahdista eivätkä näe mitään korjattavaa omissa näkemyksissään.

Oikeasti syy huonoon keskittymiseeni on se, että mummonmökin tuvassa ei porukassa tule luettua, enimmäkseen tuli tehtyä ristisanatehtäviä ja seurusteltua. Ja seurattua noita uutisia.

Ja toinen pääsyy on se, että olin valinnut kirjoja, jotka eivät sytyttäneet. Ensin suljin Pierre Lemaitren Loistavat vuodet. Saippuakauppiassuvun historia Libanonissa maistui väkinäiseltä, vaikka tiedän Lemaitren taidon punoa vetävää juonta vaikka mistä. Seuraavana lähti Tessa Hadleyn Vapaa rakkaus. Englantilainen aamupala, papuja paahtoleivällä oli viimeinen pisara, mutta sitä ennenkään perheenäidin ja tuttavaperheen pojan orastava romanssi ei kiinnostanut ollenkaan.

Klassikkohaastetta silmällä pitäen olin varannut August Strindbergin Hullun puolustuspuheen. Misogyniasta syytetty Strindberg antoi todellakin siitä näytteen, tai jotenkin monimutkaisesta naissuhteesta joka tapauksessa. En vain jaksanut sitä epäluuloista mustasukkaisuutta.

Mökin kirjahyllystä löysin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin joitakin vuosia sitten enemmänkin markkinoidussa minikirjaformaatissa. Ehdinkin siitä hieman innostua, mutta sitten se tapahtui. Plääh. New Yorkin muusta maailmasta erillinen maailma ja siinä vielä erillinen kulttuuri- ja taidepiirien puhe maalauksista, niiden vivahteista ja siihen sitten ripoteltu parisuhteiden verkosto. Ei sytyttänyt. Maistui minusta teennäiseltä ja tosikkomaiselta, vaikka lupasikin trillerin omaista jatkoa ja ylistyksiä riitti kannessa. 

Saas nähdä, kuinka kauan kestää maistiaistyyppinen lukutapani. Toivottavasti ei enää kauan. Ikävöin kirjaa, joka vie maailmaansa.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Sokcho on talvella autio rantakaupunki Koreoiden rajalla. Minäkertoja, nuori nainen työskentelee pensionaatissa. Siellä majoittuu nyt vain muutama matkustaja, japanilainen vuorikiipeilijä ja kauneusleikkauksesta toipuva nuori nainen poikaystävineen sekä viimeksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä Yan Kerrand. Kerrand sijoittaa sarjakuvakertomuksensa seuduille, joissa matkustaa ympäri maailmaa. 

Kertoja on korealaisen äidin ja sittemmin häipyneen ranskalaisen miehen lyhyen suhteen seuraus. Äiti työskentelee läheisellä kalatorilla ja odottaa tyttären menevän kohta naimisiin malliksi aikovan poikaystävän kanssa. Kohtaamiset poikaystävän kanssa eivät näytä naista innostavan. Sen sijaan sarjakuvapiirtäjä herättää kiinnostuksen ja nainen alkaa salaa seurata Kerrandin tekemisiä ja opastaa miestä tämän suunnistaessa uudella seudulla. Rantakaupunki nukkuu talviunta.

Elisa Shua Dusapinin vähäeleisesti luoma tunnelma on hyvin elokuvallinen, kaurismäkeläinen pelkistetyssä ja konkreettisessa kerrontatavassaan. Naisen ja Kerrandin välinen suhde virittyy vaivihkaa latautuneeksi, kuin tyhjästä kehittyy viehko eroottinen jännite, joka herättää odotuksia. Samalla kohtaamiset ovat täynnä epävarmuutta, salaperäinen yhteys saattaa olla ohi seuraavassa hetkessä. Sanat ja niiden sävy saavat merkitystä ja painoa, kun toivo viriää. Piirtäjän huone on naisen tarkkailun kohteena, kun hän siivoaa sitä tai tirkistelee salaa miehen piirtäessä musteella, aina naista. Mitä piirtäjän musteella toistuvasti peittämä piirros tarkoittaa? 

Makgeolli, fugu, tteok keitto, kimchi - korealaiset ruokalajit joita nainen ja hänen äitinsä valmistavat ja joiden valmistusta kuvataan - vaarallisen myrkyllisen fugun valmistusta kuin tarkkaa rituaalia - nostavat mieleen kuvia hongkongilaiselokuvasta In the mood for love. Pidätellyt tunteet kihelmöivöt Sokchon talvessa, ja samanaikaisesti ruokaa valmistetaan pikkutarkasti ja huolellisesti.  

Korealaiseen yhteiskuntaan avautuu näkymiä myös muiden matkustajien kautta. Kauneuskirurgiasta toipuva nuori nainen kuorii päivittäin siteitä kasvoiltaan. Kertojan äiti ehdottaa sitä myös tyttärelleen, työmarkkinoiden takia, vaikka tytär onkin kaunis. Äidin ja tyttären suhde on kompleksikas, vaikka he läheisiä ovatkin. Ongelmia ilmenee erityisesti syömisessä, äiti on huolissaan tyttären laihuudesta ja tytär pakottaa itsensä ahmimaan tämän seurassa. Mistä tämä epäterve tilanne on peräisin, se jää arvoitukseksi. Kylmiä suhteita naisella riittää, sillä poikaystävän kutsu seurata mukana Souliin, ei saa vastakaikua.

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinahteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani.

Kiristyvän pakkasen rantakaupungissa nainen ja ranskalainen piirtäjä lähentyvät ja etääntyvät. Kaikki on mahdollista, mutta äärimmäisen ohuen langan varassa. Siinä on taikaa, kuinka Dusapin sitä lankaa pingottaa. Piirroksellekin voi olla mustasukkainen.

Tunsin palan kurkussa. Miten minun mielipiteelläni voisi olla mitään merkitystä, ja sanoin mitä tahansa, tuon toisen naisen hän illalla kohtaisi. Tein mitä tahansa, hän olisi jossakin kaukana, piirtämässä. Häipyisi mokoma ranskalainen takaisin sinne Normandiaansa!

Tässäkin romaanissa on jotain, joka tuntuu hyvin aasialaiselta, japanilaiselta, tai siis korealaiselta. Kirjailija on korealais-ranskalainen ja asuu nykyisin Sveitsissä. Hiljaisuus, itsehillintä, joka saattaa yllättäen pettää ja purkautua väkivaltaisesti. Myrkyllisen pallokalan vaarallinen perkaminen, kauneusleikkauksen läpikäyneen naisen kuvaus, tapa jolla nainen sotkee itseään musteella. Jokainen käy yksinäistä kamppailuaan, koska läheisyys näyttää olevan vain harvoin mahdollista.

Sokcho talvella on hämärässä himmeästi hehkuva helmi, runollinen välähdys. Sivuja on vähän, mutta ne muutamat tunnit, jotka tämän lukemiseen kuluivat, veivät syvälle taianomaiseen tunnelmaan. Kirja voitti vuonna 2021 parhaan käännöskirjan National Book Awardin.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Hiver à Sokcho, 2016, suom. Anu Partanen
Siltala, 2023, 148 s

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Maa on vallankumouksen partaalla, kansa elää kurjuudessa ja monsieur Barthes tulee opettamaan meille Proustia ja Racinea! Hittoako marokkolaiset Proustia tarvitsevat? Meikäläiset pitävät teidän vaatteitanne, kuuntelevat teidän musiikkianne ja katselevat teidän elokuvianne. Casablancan kahviloissa nuoriso lukee Le Mondea ja veikkaa hevosia, jotka kisaavat Pariisissa. Milloin ymmärretään, että meidän täytyy kehittää omaa olemustamme, meidän täytyy tuntea omaa kulttuuriamme ja ottaa kohtalo omiin käsiin?

Toisten maa -trilogian toinen osa melkein ylittää ensimmäisen, marokkolainen maisema ja sen ihmiset piirtyvät lukiessa silmien eteen loistavan elävinä. Leïla Slimanin marokkolais-ranskalaisen suvun historiaan perustuva kertomus on Katsokaa kun tanssimme -teoksessa edennyt Marokon 60- ja 70-luvun aikaan. Alan pikku hiljaa uskoa Slimanin olevan sukua myös Tuhannen ja yhden yön Šeherazadelle, niin notkeasti ja lumoavasti hän kuljettaa tarinaansa. Se imee värinsä marokkolaisen maaseutukylän Meknèsin hedelmäpuutarhoista, jakarandan, laventelin ja rosmariinin tuoksuisista. Casablancan bulevardeilta, Rabatin katuvilinästä ja Essaouiran rantakaupungista Atlantin rannalla, josta länsimaiset hipit löysivät erään huumehöyryisistä paratiiseistaan 60-luvulla. (Jimi Hendrix, Leonard Cohen, Cat Stevens mm nähtiin kaupungissa aikanaan, kertoo Wikipedia.)

Ensimmäisen osan pariskunta, uuttera ja kunnianhimoinen perheenpää Amine Belhaji ja hänen vaimonsa, sairastuvallaan työtä tekevä Mathilde painuvat osittain taka-alalle. Päähenkilönä nähdään nyt heidän Strasbourgissa lääkäriksi valmistuva tyttärensä Aïcha. Se on isälle suuri ylpeyden aihe, mutta hänen länsimainen aikuinen habituksensa minihameineen järisyttää eikä se jää ainoaksi koettelemukseksi. Urheilullinen poika Selim taas ei menesty koulussa eikä näe vaivaa täyttääkseen isänsä odotuksia. Sen sijaan hänen ja Aminen leskeksi jäävän sisaren Selman välillä alkaa kiehua. Isänsä vaatimuksista Selim irrottautuu ajautuessaan kauas kotikylästä hippien seuraan. Aminen veli Omar, veljen varjoon jäänyt, kateutta tunteva, löytää paikkansa poliisin ilmiantajana, myyränä.

Tanssimaan he menivätkin, ilta illan jälkeen, milloin mihinkin rannikon yökerhoista. Joskus he saattoivat ajaa Casablancan rantabulevardille asti ja hetkua klubeilla, joiden ovilla oli vielä viisitoista vuotta aiemmin lukenut "Kielletty marokkolaisilta".

(For non-egyptians only, luki myös Kairon Sheraton -hotellin ravintolan ovessa vuonna 73. En lakannut ihmettelemästä sitä, ja näköjään se oli käytäntö myös Marokossa aiemmin.) Aïchan opiskelijapiireissä käydään aktiivista poliittista keskustelua. Kuningas Hassan IIta vastustavia mielenosoituksia oli nähty jo vuonna -65, mutta ne tukahdutettiin verisesti. Kuningas itse tiivisti olennaisen puheessaan. "Valtiolle ei ole suurempaa vaaraa kuin älykköä teeskentelevät. Olisi suotavampaa pysyä lukutaidottomana." Kertaheitolla tuli selväksi, mitä oli luvassa.

Slimani kuvaa taidokkaasti nuorten optimismia ja intoa aikuisuuden kynnyksellä, ensi rakastumisesta kuukävelyn uutisointiin. Kaikki on mahdollista. Tämä yö muistetaan.

Alkoholi, tanssi, raukeat liikkeet ja astronautin saapas Kuun kamaralla, kaikki tuo päihdyttää nuorisolauman, joka hoilottaa yökerhon terassilla ranskaksi ja arabiaksi, ulvoo kuin susilauma metsän siimeksessä.

Kertomus valaisee kutakin henkilöhahmoa vuorollaan ja kuvaa samalla ympäröivän maailman nytkähtelyä ajassa, rikkaiden ja köyhien eriytyviä maailmoja. Länsimainen maailma rantautuu odottamatta hippiaallon mukana Essaouiran ja Diabetin kaupunkeihin, mutta pysyy etäällä maaseudulla, jossa patriarkaatti pitää kiinni etuoikeuksistaan ja vanhat traditiot pidetään voimissaan. Perheen isä jatkaa uupumatonta työtä uuden Kalifornian luomiseksi, mutta onni näyttää pakenevan ainaisen työn edestä. Sen sijaan poika, jota odotettiin tilan jatkajaksi näyttää päätyvän sinne, jonne Aminekin haaveili pääsevänsä. Naisen työ neljän seinän sisällä jää edelleen miehen elämän kulisseiksi. Sitä ei työksi lasketa. 

Aïchan ja Karl Marxin eli Mehdin rakkauskertomus kulkee oikukasta polkua ja näyttää osaltaan idealismin ja menestyvän uran törmäykset. Koulutus on naisen pelastus tässäkin perheessä, gynekologi on avainasemassa naisia vapauttamassa.

Slimanin sukuhistoria vilisee henkilöhahmoja, jotka värittävät kudelman hengittäväksi, mutta jokainen heistä on tunnistettavissa tarkasti ja jokainen tuo syvyyttä kokonaisuuteen. Runsas dialogi hämmästyttää iskevyydellään, ja huumori maustaa ihmissuhteita sopivasti. Esimerkiksi kun kokkausta vähemmän harrastava Aïcha haluaa tehdä vaikutuksen virkamiespuolisonsa kollegoihin ja kutsuu nämä päivälliselle. Tarjolla on elsassilaista makkarapataa. Kattilan kannen alta avautuva näkymä ei ole muslimille helppo kohdattava, mutta onneksi mukana on hapankaalia.

Suomennos on mallikas, Sampsa Peltonen ja ensimmäisen osan suomentaja Lotta Toivanen kirjoittavat loistavaa kieltä. Kiitos ja kumarrus! Jään innolla odottamaan trilogian kolmatta osaa, jossa lienee mukana jo kirjailijan oma sukupolvi. Marokon tulevista mullistuksista mukana oli jo yksi arvoituksellinen väläys.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme
Regardez-nous danser, 2022, suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY, 2023, 335 s