Löydä itsesi - lue!

Olen kiitellyt ja suositellut täällä ja RR:ssä eli reaalimaailmassa Colson Whiteheadin Nickelin poikia suuntaan jos toiseenkin. Siskoni kommentoi, että se oli kamala ja masentava. Tästä äidyin tutkiskelemaan itseäni ja reaktioitani.

- Miksköhän mua ei rankat aiheet masenna, olenko sadisti, pohdiskelin ääneen lukutuolissani.
- Tai psykopaatti, ehdotti mies avuliaasti.

Hän on asiantuntija, joten eipä siihen liene lisättävää. Kirjallisuuden avulla monet maailmat ja uudet näkymät avautuvat. Myös itseesi.

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta

Yhtä salaperäinen kuin ankerias on sen syntymäpaikka, Sargassomeri. Sanakin maistuu joltain maapallon ja avaruuden välimaastolta, arkaaiselta, ennen meitä syntynyt, meidän jälkeemme vielä paikoillaan, levineen, pyörteineen, sumuineen. Siellä ankerias syntyy pienenä pajunlehtimäisenä toukkana, joka ajelehtii yli Atlantin, kehittyäkseen rannikolla seuraavaksi olomuodokseen, lasiankeriaaksi, sormen paksuiseksi ja siitä edelleen täysikasvuiseksi. Ankerias siirtyy, päinvastoin kuin lohi, suolaisesta makeaan. Ja jossain vaiheessa se tuntee pakottavaa tarvetta palata Sargassomerelle. Niin se tekee, ja monet niistä onnistuvat vaeltamaan tuhansien kilometrien takaa, lisääntymään ja sitten kuolemaan.

Ankeriaan arvoitus, luonto ja ihminen siinä synnyttävät Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentissa metafyysisen ja filosofisen ajatusvirran, josta lapsuusmuistot palauttavat maan pinnalle, joen rantaan, yöllisille kalastusreissuille isän kanssa. Kirja liikuttaa, koskettaa ja sivistää, eikä ole ollenkaan pitkäveteinen, vaikka lukija ei olisikaan kalastusbiologi. Patrik Svensson osaa kertoa lumoavasti ankeriaan paikasta maailmassa, ihmisen historiallisesta ja nykyisestä suhteesta siihen ja muuhun luontoon. Ankeriasta, käärmemäistä raadonsyöjää, alkaa miettiä myös muista näkökulmista. Sehän on tosi jännittävä, sitkeä ja ihmeellinen luontokappale!

Niin suuri joukko ihmisiä on uhrannut niin paljon aikaa ja vaivaa ankeriaan tutkimiseen ja yrityksiin ottaa siitä selvää, että meidän pitäisi tosiaankin jo tietää siitä enemmän kuin tiedämme. Se, ettemme siltikään tiedä enempää, on edelleen jonkinasteinen mysteeri. Eläintieteen piirissä tätä nimitetään yleisesti "ankeriaskysymykseksi".

Ankeriaskysymyksen ydin on se, ettei täysikasvuisia ankeriaita ole nähty Sargassomeressä, mutta sieltä ankeriaan pienen alkumuodon, läpikuultavan pajunlehden tiedetään ajelehtivan matkaan. Aristoteles jo oli tutkinut ankeriasta. Yhdeksäntoistavuotias Freud tutki Triestessä ankeriaan sukuelimiä, hän halusi löytää sen kivekset. Ei onnistunut, sillä ne kehittyvät vasta kun ankerias tarvitsee niitä, ei silloin kun Freud niitä syynäili. Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.

Eräs monista ankeriasta tutkineista on Rachel Carson, Äänettömän kevään kirjoittaja, yhdysvaltalainen biologi. Hänen tavastaan tutkia ankeriasta, ei vain laboratoriotutkimuksin, vaan eläytymällä, mielikuvituksella Svensson kertoo kirjassaan. Se eläinten inhimillistäminen, johon Rachel Carson syyllistyi, oli tietysti täysin tarkoituksellista, ja sillä oli oma tarkkaan mietitty tavoitteensa. Samaistumalla ankerias saa olla ankerias, edelleen arvoitus mutta ei täysin vieras.

Kiinnostavasti kirjailija miettii ihmisen aikakäsitystä, elämän mittaista selkeää biologista kelloa verrattuna olentoon, jonka elämä koostuu monesta muodonmuutoksesta. Ankeriasta tutkineet ovat havainneet, että sen elämä voi olla hyvin eri pituinen. Ei ole mitään näkyvää kaavaa sille, milloin se päättää palata Sargassomerelle.

Kokeeko tällainen olento ylipäätään ajan eteenpäin menevänä vai onko aika enemmänkin olotila? Onko sillä aivan oma ajanlaskunsa, toisenlainen kuin meidän? Ehkä se on meren ajanlasku?

Ihmisen aikakäsityksen lisäksi ankerias saa miettimään elämää ja kuolemaa. Isä, asfalttityöntekijä, eikä kai akateemisesti koulutettu poikakaan, ei usko Jumalaan, mutta ankerias, kuolleena veteen heitettynä elämään herännyt saa luonnontieteen faktoihin uskovat herkistymään. He tuntuvat olevan vähän onnellisiakin siitä, että ankerias uhmaa ihmisen pyrkimyksiä eikä paljasta arvoitustaan. Hyvin kauniisti Svensson kirjoittaa isästään, jonka kanssa hänellä oli yhteinen ankeriaan kalastusharrastus, ja kokee, että isällä oli omasta isästään tietämättömänä erityistä ymmärrystä ankeriaan vaellukselle ja sen kaipuulle kotiin. Jos ei tiedä mistä tulee, ei voi liioin tietää, minne on menossa.  Tämä kirjailijan tapa sekoittaa luonnontieteellistä ja historiallista faktaa omiin lapsuusmuistoihin, yöllisiin kalastusretkiin vaitonaisen isän kanssa, skoonelaisen joen rannalla tekee todella sen: ankeriaasta tulee lukijallekin läheinen otus. En olisi kyllä uskonut!

Ankeriaankin tutkimuksen aika on käymässä vähiin: sitä uhkaa kuolema sukupuuttoon. Syytä ei tiedetä, eikä ankerias ole ollut asian selvittämisessä yhteistyöhaluinen. Japanilaiset ovat onnistuneet tuottamaan keinohedelmöityksellä lectocephalus-toukkia, noita pajunlehtimäisiä ankeriaan ensimuotoja, mutta ne eivät suostuneet syömään akvaario-olosuhteissa ja kuolivat pois. Voisiko Sargassomereen kerääntyvällä muovipyörteellä olla osansa ankeriaan vähenemisessä? Tällainen neronleimaus syttyi päässäni. Ehkäpä sitäkin on jo ehditty tutkia.

Ankeriaan testamentti palkittiin Ruotsissa tietokirjallisuuden August-palkinnolla vuonna 2019.

Jäin vähäksi aikaa polvilleni veden äärelle. Oli aivan hiljaista ja järvi kimalsi tyynenä, aurinko heijastui sen pinnasta valkoisena hohteena ja kaikki pinnan alla jäi piiloon kuin peilin taakse. Oli salaisuus, mitä sen alla piili, mutta nyt se salaisuus oli myös minun.

Lisäys 23.8. Päivän Hesarissa toimittaja Oona Komonen suosittelee kirjaa. Tyylistä hänelle tulee mieleen Morten A Strøksnesin Merikirja. Tyyli kyllä voi muistuttaa, mutta sisältö on vastakkainen. Siinä missä Svenssonia ankeriaan mysteeri kiehtoo ja sukupuuton uhka ahdistaa, Strøksnes kavereineen täyttää kirjansa kuvauksella jäähain lopullisesta nujertamisesta ja tappamisesta. Aika iso ero.
Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
Ålevangeliet, 2019, suomentanut Maija Kauhanen
Tammi, 2020, 272 s 

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut

Vakoojaseikkailut tulivat ryminällä valkokankaalle 60-luvulla, Ian Flemingin Bondin vetäminä. Nyttemmin noita elokuvia näytetään välipaloina varsinkin tvn kesätarjonnassa. Luin itse muutaman Bondin ennen elokuvia, koska isäni kirjahyllyssä monenlaiset agentit ja kaksoisagentit, kuten Kim Philby, esiintyivät tiheästi. Nyttemmin vakoojista kirjoitetaan vähemmän - vai onko tämä vain niukasti dekkareita lukevan harhaa?

Lara Prescott on heittäytynyt mehukkaaseen aiheeseen ja 50-luvun kylmän sodan tunnelmiin eläytyneesti Tätä ei koskaan tapahtunut -romaanissaan. Koko romaanin näkeekin lukiessa hyvin elokuvallisina kohtauksina (elokuvaoikeudet onkin jo myyty, joten tulossa on). Johtuneeko sitten monista tuohon aikaan sijoitetuista brittielokuvista ja tv-sarjoista? Naisten Chanel-laukut ja mittojen mukaan ommellut jakkupuvut pyörähtelevät Washingtonin baareissa. Vastakohtana sille eleganssille avautuu näkymä moskovalaiseen vankilaan  ja lähistöllä sijaitsevan Peredelkinon kylän datsojen puutarhoihin.

Lara Prescott sai etunimensä Boris Pasternakin nobelpalkitun Tohtori Živagon päähenkilön mukaan. Kiinnostus aiheeseen lienee siis peräisin jo lapsuuden kodista. Prescottin esikoisromaani punoo ovelasti yhteen kylmän sodan aikaisen vakoilun, CIA:n Palvelun konekirjoittarettaret sekä Pasternakin ja tämän rakastetun Olga Ivinskajan kamppailun Neuvostoliiton sensuurin kourissa. Kommunistidiktatuurissa se merkitsi samalla taistelua vapaudesta ja hengissä pysymisestä. Kertomus vuorottelee Washingtonista Euroopan kautta Moskovan tienoille. Näkökulmakertojina vaihtelevat kaksoisrooleissa konekirjoittajatar/vakooja työskentelevät Irina ja Sally, Teddy, toimiston miespuolinen komistus ja Neuvostoliitossa Pasternakin rakastettu Olga. Välillä näkökulma vaihtuu kollektiiviin "me", konekirjoittajiin. Eletään kylmän sodan aikaa vuosina 1949-1961.

Nuorten naisten ammattiryhmää kuvataan nuoren naisen silmin, ehkä myös aika nykyaikaisin silmin. He ovat vielä itsenäisiä, naimattomia, usein miesten häirinnälle alttiita ja urallaan alistettuja ja kontrolloituja. Ja he kirjoittavat niin paljon, että jotkut naputtelivat koneella jopa unissaan.

Emme hiiskuneet sanallakaan työstä, jota teimme sen jälkeen, kun olimme päivittäin peittäneet kirjoituskoneemme suojahupulla. Toisin kuin jotkut miehistä, me osasimme säilyttää salaisuudet.

Sallyn ja Irinan hiljalleen vankistuvia askeleita vakoilun ja peiteroolien maailmassa, houkutuslintuina, nunnina jne  kuvataan aika viehkosti, ajankuvaa mukavasti sävyttäen. Biletetään ja juodaan ginidrinkkejä. - Olihan oikea viskin sekoitustapa Bondillekin perusjuttu, stirred not shaken. Romantiikkaa tupsutellaan sopivasti mukaan. Ei kuitenkaan liian itsestään selvästi, sillä tuolloin kielletty homoseksuaalisuus tuo juonikuvioon traagisia sävyjä. West Side Storyn I feel prettyä naiset eivät kyllä voineet hyräillä baarista kotiutuessaan vuonna 1958. Tämä on lukijan noteerattava, kun hyvin muistan sen ensi-illan muutamia vuosia myöhemmin.

Noina vuosina Boris Pasternak yritti viimeistellä Tohtori Živagoa, rakkaustarinaa, jonka viranomaiset näkivät neuvostovastaisena. Kirjoitustyö kävi yhä hankalammaksi. Hänen rakastettunsa Olga joutui muutamaksi vuodeksi pakkotyöleirille. Aiemmin oli jo pidätetty hänen ystävänsä Osip Mandelstam ja Marina Tsvetajeva oli tehnyt itsemurhan. CIA ja länsi yleisesti oli ottanut kulttuurisen pääoman keinovalikoimiinsa käymässään taistelussa myös henkisestä ylivoimasta itäblokin kanssa. Tohtori Živago haluttiin salakuljettaa länteen ja saattaa neuvostokansalaisten saataville sitä kautta. Nobelin palkintoa Pasternak ei päässyt hakemaan.

Hän sanoi, että venäläiset arvostivat kirjallisuutta yhtä paljon kuin amerikkalaiset vapautta. "Washingtonilla on Lincolnin ja Jeffersonin patsaat", hän sanoi, "kun taas Moskovassa kunnioitetaan Puškinia ja Gogolia." Teddy halusi neuvostokansalaisten ymmärtävän, että heidän oma hallintonsa esti uuden Tolstoin tai Dostojevskin nousun heidän keskuudestaan - että taide voi kukoistaa vain vapaassa maassa, että lännestä oli tullut kaunokirjallisuuden jättiläinen.

Olgan, muusan ja Pasternakin, pilvissäkulkijan suhde kulkee tummana ja kiristyvänä surunauhana halki kertomuksen. Pasternak on vaimonsa Zinaidan, Olgan ja ystäviensä rakastama, mutta täydellisesti romaanilleen omistautunut kirjailija. Hän asetti kirjan jopa oman henkensä edelle. Siksi romaani päätyykin italialaisen kustantajan, Feltrinellin käsissä maailmalle, kunnia ja maine kintereillään ja kielletyn aura sitä vahvistamassa. Tohtori Živago oli eteenpäin kiitävä juna, jota ei voinut pysäyttää.

Tätä ei koskaan tapahtunut ei ole kovin syvällinen tutkielma hahmoistaan, mutta kertomus kulkee vaivattoman oloisesti ja kytkee näppärästi todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Se on vahvojen ja toiminnallisten naisten romaani, miehet jäävät hieman statisteiksi, milloin eivät ole ääliömäisiä ahdistelijoita. Pasternak tuijottelee taivaanrantaa, kun lähipiiri käy kärsimässä rangaistukset. Prescott on panostanut tarkkaan naisten vaatemuodin kuvaukseen, Sallyn kauneus säilyi kuin meripihkaan suljettuna ja erityisen viehättävää on Washingtonin kaupunkikuvaus. Kyllä se niin on, että sen minkä hyvin tuntee, siitä parhaiten kirjoittaa!

Mutta syksyllä kaupunki heräsi eloon. Connecticut Avenueta reunustavat puut olivat kuin oranssina ja punaisena leiskuva ilotulitus. Ja oli ihanan vilpoisaa eikä tarvinnut pelätä, että pusero kastuisi likomäräksi kainaloista. Hotdog-kauppiaat myivät paahdettuja kastanjoita pienissä paperipusseissa - juuri sopiva annos illalla kotiin kävellessä.

Suomennos välittää hienosti päähenkilöiden tunnelman merkitykselliseksi koetusta työstä ja samalla sen rohkeuden ja innon, millä nuorena mennään kohti uusia kokemuksia. Suomennoksen nimestä en taaskaan ole ihan vakuuttunut.

Lara Prescott: Tätä ei koskaan tapahtunut
The Secrets We Kept, 2019, suomentanut Irmeli Ruuska 
WSOY, 2020, 474 s
  

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija

Sivuportaita laskeutuessani tajusin, että isäni näkemyksen saattoi ymmärtää vain Virginiassa harjoitettavan eriskummallisen uskonnon valossa - Virginiassa kokonainen ihmisrotu oli pakotettu kahleisiin. Virginiassa tuo samainen rotu taisi opin, jolla rautaa valettiin ja marmoria työstettiin millintarkasti, ja silti rodun edustajia pidettiin petoina. Virginiassa saattoi saada osakseen rakkaudentunnustuksen yhtenä hetkenä ja päätyä myydyksi seuraavana.

Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija kertoo ajasta Yhdysvaltain historiassa, jolloin mustia ja värillisiä myytiin orjina eteenpäin kuin mitä hyvänsä kappaletavaraa. Plantaasin omistajan poika, Hiram ei ole paljon paremmassa asemassa, sillä hänen äitinsä on orja, jonka hänen isänsä on myynyt pois. Natchez on orjuuden helvetti. Paikan nimi kiirii mustien huulilla perintönä ja kaiken kurjuuden nimenä, sinne he katoavat. Mutta isä huomioi kyllä poikansa. Hän saa  "ylennyksen" ulkotöistä sisätöihin, isänsä palvelusväkeen.

Tosin valkoisten lähellä oleminen oli painostavaa, ja Thena oli yrittänyt varoittaa minua, mutta piili siinä muutakin: oli ahdistavaa todistaa, kuinka valkoinen yläluokka oikeasti eli yltäkylläisyydessään ja kuinka röyhkeästi he meitä todellisuudessa riistivät.

Pohjoisvaltioissa oli jo syntynyt orjuutta vastustavien maanalainen liike, jonka salainen verkosto järjesti ympäri maata sijaitsevien turvatalojen avulla mustia vapauteen pohjoiseen. Vesitanssija kertoo Hiramin silmin yhteiskunnasta, jonka hyvinvointi perustuu ilmaiseen työvoimaan, ihmisiin, joilla ei ole mitään määräysvaltaa omaan elämäänsä. Toiset taas, isännät, kasvavat niin täysin toisten kätten varassa, etteivät osaa aikuisina keittää vettä tai pukea housujaan. Heidän lapsensa, kuten isän perilliseksi kasvattama velipuoli, vaalea Maynard näkevät itsensä pienestä saakka joutilaina, ylellisyyksistä nauttivina parempiosaisina. Locklessin tilan tupakkaviljelyn tulevaisuus näyttää kuitenkin vaikealta, koska maa on köyhtynyt ja väki siirtyy hedelmällisemmille seuduille. Isännät myyvät orjiaan varallisuutensa ylläpitämiseksi.

Vesitanssija on kertomus Hiramin tiestä, isänsä viereltä, mutta silti orpona salaisen verkoston kannattamana kohti vapautta, pohjoista, Philadelphiaa. Afrikkalaiset myytit, rituaalit ja magia sekoittuvat ihmisten mieliin kamppailussa vapaudesta. Hiram löytää itsestään alkuvoiman, kanavointikyvyn, joka nostaa hallusinaation tapaisia näkyjä sumusta, mutta joka myös muuttaa asioita. Tämä kyky, maaginen perintö on jo liikkeen legendaarisella Moosekseksi kutsutulla naisella, Harrietilla, joka kuvataan ihanteellisena sankarittarena. Kykyä tarvitaan verkostossa. Ennen kaikkea verkoston jäsenet ovat omistautuneet suuremmalle asialleen niin, että henkilökohtaiset uhraukset ovat tarpeen. Siinä myös Hiram joutuu punnitsemaan päätöstään palata Virginiaan vapauttamaan rakastettunsa Sophia ja tämän tytär.

En oikein saanut kiinni tästä maagisesta kyvystä, joka Hiramin kertomuksessa on sen ytimessä. Sen löytyminen on kovan ponnistuksen ja vaivannäon takana, eikä se osuus ole lukijallekaan kovin helppo. Jos jotenkin yritän sitä ymmärtää niin osaan kuvitella, että jos elämä näyttää lähtökohdiltaan niin järkyttävältä epäoikeudenmukaisuudelta kuin on syntyä orjuuden kaltaiseen mielivaltaan ja riistoon, mielikuvitus tarjoaa ainoan pakokeinon. Silloin sumussa voi nähdä hohtavia siltoja, menetettyjä läheisiä, tien pois. Kuten afrikkalaiset, maastaan laivoilla yli Atlantin rahdatut kertoivat toisilleen tarinoita veden yli kävelemisestä, takaisin kotiin.

Ta-Nehisi Coatesia verrataan takakannen tekstissä Toni Morrisoniin, suurten amerikkalaisten kertojien joukossa. Jossain näin myös vertailun Colson Whiteheadiin, jonka Nickelin pojat teki suuren vaikutuksen. Itse en pitänyt niin paljon Coatesin maalailevasta ja moneen suuntaan rönsyilevästä tyylistä. Kanavointi eli kai sitten maagiseksi realismiksi luonnehdittava kuvio teki asian vielä paljon vaikeammaksi. Minusta Colson Whitehead saa eleettömällä tyylillään kerrottua vimmaisen ja sykähdyttävän tarinan, jota lukee alusta loppuun henkeä pidätellen. Coates käyttää yli kolmesataa sivua enemmän ja upottaa kanavointikyvyttömän lukijan välillä aika sameaan veteen. Hyvällä asialla ollaan tietenkin; kamppailu mustien perusoikeuksista jatkuu Yhdysvalloissa.

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija
The Water Dancer, 2019, suomentanut Einari Aaltonen
Tammi, 2020, 533 s