Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Kansi: Elina Warsta, solmu.nu

Äiti oli pitkä. Hän oli kietaissut neuletakin harteilleen. Hän oli tehnyt töitä koko aikuisikänsä ja hänellä oli ajokortti, mutta muinaisessa Kreikassa hän ei olisi ollut kansalainen eikä liioin muukalainen. Hänellä ei olisi ollut minkäänlaisia oikeuksia antiikin raunioissa, kokonaisen kulttuurin jäännöksissä, sillä siinä kulttuurissa hän oli täytettävä astia. Minä olin hänen tyttörensä ja olin heittänyt astian lattialle ja hajottanut sen pirstaleiksi.

Kansikuvassa leijuu meduusa polttiaislonkeroineen. Niitä, myrkyllisiä ja polttavia esiintyy  Espanjan Almerían rannikkovesistä. Sinne ovat rantautuneet myös Deborah Levyn romaanin Kuumaa maitoa päähenkilö Sofia ja hänen äitinsä Rose Britanniasta. Äiti ja tytär vaikuttavat  meduusojen lailla ajelehtivan epämääräisine ongelmineen. Rose potee mystistä tautia, joka on vienyt häneltä kävelykyvyn, puuduttanut jalat tunnottomiksi. Siihen ei ole löytynyt diagnoosia. Turistirannikolla sijaitsee tohtori Gómezin yksityisklinikka, jonka potilaaksi Rose on korkeaa maksua vastaan kirjautunut. Rosen tauti vaikuttaa ennen kaikkea neuroosilta, luulotaudilta ja pakkomielteeltä. Äiti on oireineen ja oikkuineen kahlinnut tyttären vaivalloiseen elämisen tapaansa. Kävelykyvyttömyys vaikuttaa vaihtelevan, toisinaan unohtuvan. Tohtori aloittaa hoidot määräämällä kaikki toista kymmentä lääkettä lopetettavaksi.

Sofia on jättänut etnologian/antropologian - mikä noiden ero sitten on, en tiedä - alan väitöskirjansa kesken ja elättää sittemmin itsensä Coffee Housen tarjoilijana. Äiti ja tytär ovat läheiset, osin äidin oireiden pakottamana tilanteena. Tytär on alkanut ontua äidin heikkoja jalkoja myötäillen, tuntien niiden kivut ominaan. Sofian isä on häipynyt maisemista jo tämän murrosiän aikana. Varakas kreikkalainen isä elää Ateenassa tyttärensä ikäisen naisen kanssa, tuoreen vauvan vanhempana.

Eksentrinen tohtori Gómez ja hänen apulaisensa ja tyttärensä Julietta aloittavat tutkimukset raskaasti lääkityn Rosen dilemmasta. Klinikan kupolin malliseen ulkopintaan on joku tekstannut puoskari. Sofia päätyy äidistä vapaina hetkinään selvittelemään omia tunteitaan vastaan tulevien saksalaisen ompelijattaren Ingridin ja espanjalaisen hengenpelastajan Juanin kanssa. Molemmat vetoavat häneen eroottisesti. Suhde Ingridiin näyttää kätkevän väkivallan uhkaa, kun taas Juan edustaa klassista etelän romanssia yötaivaan alla rannalla rakasteluineen. Sofia on epävarma ja helposti alemmuudentuntoinen ihmisten kanssa.

Kuumaa maitoa etenee tiheänä ja tarkkanäköisenä kuvauksena moninaisista suhteista ja olosuhteista Espanjan kuumassa kesässä. Saksalainen Ingrid harrastaa paikallisten vaatteiden tuunausta ja kirjontaa. Hänen poikaystävänsä on varakas yritysvalmentaja Matthew. Tohtori Gómez on kiinnostuneempi tiineestä kissastaan kuin potilaistaan. Hänen tyttärensä Julietta tekee hoitotyön ohella taidetta ja nauttii alkoholia kaikkina vuorokaudenaikoina. Sofiaa kuormittavat ihmiset, meduusat meressä, paikallinen loputtomasti haukkuva kahlekoira, kuumuus ja hyttyset. Paine purkautuu, kun hän heittää lattialle maljakon, väärennös antiikin kreikkalaisesta. Se on kuin symboli isän hylkäämän tyttären haavasta. Hän lähtee vuosien jälkeen tapaamaan isäänsä Ateenaan. 

Deborah Levy kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti Sofian silmin kaikesta kohdatusta ja nähdystä, naisen äiti- ja isäsuhteista, odotuksista ja pettymyksistä, velvollisuudesta ja oman identiteetin etsinnästä. Varsinaista juonta ei ole näiden kohtaamisten lisäksi - äidin taudinkuva jatkaa mielikuvituksellista kehitystään. Ammattikriitikot ovat verranneet Man Booker -palkintoehdokkaana ollutta romaania sekä Elena Ferranten Tyttären varjoon että Virginia Woolfiin. Kyllä, sama outo ja ahdistavakin tunnelma kuin Ferrantella ja sama sisäisten mielenliikkeiden sekoittuminen unenomaisiin näkyihin kuin Woolfilla. Kaikessa on myös feministinen katsanto; naisten on riuhtaistava itsensä irti. Lisäksi monet myytit ja mytologiat, meduusat, käärmeet ja symbolit värittävät antropologin maisemaa, sekä sisäistä että ulkoista.

Lukukokemus oli erikoinen, outo ja häilyvä ennen kuin pääsin tähän sisälle - juhannuskin saattoi vaikuttaa keskittymiskykyä heikentävästi. Ylimalkaan koko ihanasti kukkiva kesäkuu ei oikein suosi lukemista. Myöhemmin osasin taas arvostaa Deborah Levyn kiehtovaa tapaa katsoa maailmaa ja ilman muuta viihdyttävääkin tapaa kertoa siitä.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa
Hot milk, 2015, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantamo S&S, 2023, 319 s

Louis-Ferdinand Céline: Sota

Kun näin ne niin läheltä aloin kuvitella kaikenlaista, että taistelu alkaisi uudestaan. - Hurray! kailotin heti kun näin ne. Hurray! Nyt tiesin että ne olivat englantilaisia. - Hurray! ne vastasivat. Niiden upseeri tuli meitä kohti. Kehui minua. - Brave soldier! Brave soldier! se sanoi. Where do you come from? Enpäs ollutkaan ajatellut mistä minä olin coming from. Paskiainen pääsi yllättämään.

Tutustuin ranskalaiseen klassikkonimeen Louis-Ferdinand Célineen tietämättä hänen teoksistaan mitään. Sen verran olen lehdistä lukenut, että tiesin antisemitismi-syytteistä toisen maailmansodan aikoihin. Sitä en tiennyt, että hän on tyyliltäänkin tyyppiä kauhukakara, rääväsuu. Ja että jo muutaman sivun tuoretta suomennosta, Sotaa luettuani etsimättä tuli mieleen ranskalainen nykykirjailija Michel Houellebecq. Uskon, että Céline on hänelle läheinen esikuva. Saman tyyppinen häijyn pilkallinen asenne ja synkkä nauru kaikelle kajahtelee kertomuksesta. Sota on löydetty julkaisua varten vasta vuonna 2022. 

Kuusikymmentä vuotta Célinen kuoleman jälkeen tuli Ranskassa päivänvaloon useampi kokonainen käsikirjoitus, jotka oli varastettu kirjailijan asunnosta Pariisin vapauttamisen jälkeen 1944. Kirjailija itse oli paennut Saksaan kirjoitettuaan miehitysaikana antisemitistisiä pamfletteja ja esiinnyttyään saksalaismielisesti. Sota on löydetyistä käsikirjoituksista ensimmäinen, kirjoitettu vuonna 1934 eli kahden Célinen tunnetun suurromaanin välissä. (takalieve)

Célinen poliittiset mielipiteet myötäilivät sittemmin natseja, mutta se ei poista kirjallisen tyylin ansioita. Minäkertoja Ferdinand kuvaa usein karkean alatyylisesti haavoittumistaan ja siitä selviämistä Belgian rintamalla lähellä Ypresiä, Länsi-Flanderissa. Asemasota jäi jauhamaan sille paikkakunnalle neljäksi vuodeksi. Lähistölle sijoittui Peurdu-sur-la-Lysin sotilassairaala, jonne kirjailija onnistuu pelastautumaan ruumiiden keskeltä rintamalta. Romaani ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti sotaromaani, vaan kuvaus sodan seurauksista, ihmisistä fyysisten ja psyykkisten vammojen keskellä, rauhan tilan kadottua näköpiiristä pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Katja Ketun Kätilöä (elokuvan olen nähnyt). Korjaus 21.6.: oho muistin väärin, olenpas lukenut. Siinä kuoleman läheisyys vahvistaa eloon jääneiden elämänhalua tai ainakin seksuaalista halua. Sodassakin nuoret pahasti haavoittuneet miehet ja heitä hoitavat naiset hehkuvat kiimoissaan. Kaikkien tavoitteet näyttävät kohdistuvan ainakin sen paineen purkamiseen, vaikka jalka kuoliossa tai pää täynnä tykkien jylinää. Kuten Ferdinandilla, jonka korva on vaurioitunut rintamalla. Sain sodan pääni sisään, ja sinne se jäi. Sotasairaalassa joutuu käymään kamppailua seksuaalisesti yliaktiivista, mutta samalla perverssiä hoitajaa ja leikkaushaluista lääkäriä vastaan. Sadistisen hoitajan erikoisosaamista on potilaiden katetrointi. 

Sairaalassa ei myöskään ole turvaa epäilyksiltä, onko potilas oikeasti vammautunut vai onko kenties ampunut itseään jalkaan enemmiltä taisteluilta välttyäkseen. Onko ehkä kyse rintamakarkuruudesta ja vartiopaikan jättämisestä. Kaikki epäilyt antavat tässä sodan korjauspajassa aihetta kiristykseen ja kaupankäyntiin. Ferdinand osoittaa oveluutta perverssin hoitajan suhteen, jolla on kielletty salaisuutensa sairaalan kellarissa.

Méconille oli pahempi tapaus, se halusi poistaa luodin minusta. Tihrusteli joka aamu suuhun ja korvaan erikokoisilla tähystimillä, silmät kiiluen. - Ferdinand, se on nyt vain uskallettava poistaa...Muuten teidän korvanne on mennyttä...ja mahdollisesti myös päänne.

Ferdinandin onni kääntyy ja arvostus nousee, kun hän saa yllättäen kunniakirjan urhoollisesta toiminnasta rintamalla - josta hänellä itsellään ei varsinaisesti ole havaintoa. Antisankari ei itse otakaan sitä uskoakseen, mutta käyttää tilannetta päättäväisesti hyväkseen. Voin tunnustaa etten epäröinyt hetkeäkään. 

Célinen nihilistinen kertomus hohkaa sodan hulluutta. Mitään moraalia ei ole, kun pitää keskittyä pitämään henkiriepunsa mielettömän tappamisen keskellä. Minäkertoja on kyyninen, mikään ei ole pyhää, ainoa tavoiteltava on hetken mielihyvä. Kaiken loppu on todennäköisesti kulman takana. Jalkavaivaisen kaverinsa kanssa Ferdinand raahautuu kaupungin kapakoihin, joissa punovat juonia yhdessä prostituoitujen kanssa brittiupseerien rahojen nyysimiseksi. Kuva naisista romaanissa on raadollinen (toisaalta se on samanlainen miehistäkin): he houkuttavat nälkiintyneitä miehiä, mutta ovat kovia, ahneita ja panevat miehet polvilleen. Heistä Ferdinand vaikuttaa kuitenkin löytävän hieman itseään muistuttavan mademoisellen, joka osaa järjestää sekä omat että itseään miellyttävän miehen asiat. Näin naiskuva saa lopulta positiivisen käänteen: ihana Angèle vaikuttaa toimivan määrätietoisesti ja fiksusti huiputtaessaan sodassa pulskasti voivia brittiupseereita.

Sodan hengästynyt kerronta välittää kaoottisen tunnelman autenttisen oloisesti. Se on makaaberi, mustan huumorin värjäämä pienoisooppera savuavien raunioiden ja mätänevien ruumiiden keskeltä. Sodan järjettömyyden todiste tämäkin kokijan kirjoittama romaani.

Ville Keynäs on suomentanut romaanin loisteliaasti. Osuvia ilmauksia on ilo lukea enkä ihmettele, että Célineä on pidetty suurena uudistajana. Hänen maineensa kärsi kolauksen natsisympatioista, mutta kerronta on edelleen ajatonta ja vangitsevaa.

Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Louis-Ferdinand Céline: Sota 

Guerre, 2022, suom. Ville Keynäs

Siltala, 2024, 155 s.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja. 

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. 

Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymykseen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

Minette Walters: Ristiaallokko

Jokin nostalginen tunne heräsi Minette Waltersin Ristiaallokkoa aloittaessani - ja nuuhkiessa. Julkaisuvuosi 1998 on jo sekin kaukana. Lisäksi seutu, Brittein saarten Dorsetin rannikko on aina yhtä kiehtova jylhine rantoineen, joiden poukamat voivat piiloutua näkyvistä ja vuorovesi huuhtoa pois rannalle jääneitä asioita. Jostain kirjablogista nappasin tällaisen kesädekkarin vinkin.  

Kaksi poikaa on palaamassa onkireissulta, kun toinen näkee kiikarillaan rannalla alastoman naisen. Kiinnostus herää ja lähemmäs hiivittyään he huomaavat että nainen on kuollut. Nainen on sekä pahoinpidelty että raiskattu. Romaani alkaakin prologilla, joka on katkelma teoksesta Raiskaajan mieli. Siinä hahmotellaan raiskaajan psyykistä profiilia. 

Tapausta alkavat selvittää paikallinen konstaapeli Nick Ingram, joka edustaa hahmovalikoimassa rehtiä ja pelotonta maalaispoliisia. Hänellä on lämpimiä tunteita paikallisen hevostilan Maggie Jenneriin, joka elää sotkuisessa talossa invalidisoituneen äitinsä kanssa. Maggiellä ja Nickillä on menneisyydessä kolmiodraaman tyyppistä kuohuntaa. Rikospoliisit saapuvat myöhemmin hätäkeskuksesta hälytettyinä tutkimaan rikosta.

Samanaikaisesti löytyy lähikaupungin kaduilta 3-vuotias tyttö kävelemästä yksin. Hän ei puhu ja tekee kaikin puolin oudon vaikutelman tuijotteluineen. Tytön isä, murhatun naisen mies on tapahtumien sattuessa muualla työmatkalla. Hänen saapumisensa ei ilahduta tyttöä, päin vastoin tyttö huutaa miehen lähestyessä.

Silminnäkijöitä ei tapahtumalla ole, mutta purjesataman lähistöllä on viipynyt ankkurissa ranskalainen purjevene, jonka kannella teini-ikäinen on seuraillut tapahtumia ja videoinut rinteessä liikkunutta nuorta miestä, komeaa mallia ja filmitähteä, jolla on vaikeuksia peitellä hyvää varustustaan. Muita henkilöitä on nuoren miehen kaveri, koulun opettaja, joka vapaa-aikanaan pössyttelee ahkerasti kannabista ja tuo rantavajalleen nuoria naisia bileisiinsä.

Enemmän tai vähemmän vastenmielisiä murhaajakandidaatteja toisin sanoen riittää. Poliisivastaavat kartoittavat heidän luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta. Samalla Nickin ja Maggien suhde kehittyy pikkuhiljaa romanttishenkisesti. 

Minette Walters taitaa sujuvan kerronnan, paikallisvärin ja dialogin. Kävi vain niin, että näiden epäilyksen alaisten seksuaalielämä vai sanoisiko pornahtavat taipumukset ja toisaalta hyypiömäiset piirteet alkoivat pikku hiljaa olla liikaa. Samalla kiinnostus koko rikokseen ja siihen, kuka noista iljetyksistä lopulta oli syyllinen, katosi minulta vääjäämättä mitä pidemmälle poliisit pääsivät tutkimuksissaan. Sen vatvonta alkoi haukotuttaa ja loppu meni työn puolelle.  Sata sivua vähemmän olisi ehkä pitänyt kiinnostuksen yllä. Toisaalta tässä oli myös liikaa vastenmielisiä tyyppejä, yksiselitteisesti sellaisia.

Minette Walters: Ristiaallokko
The Breaker, 1998, suomentanut Tiina Ohinmaa
WSOY, 1999, 356 s

Yū Miri: Uenon asema

Olin kahdentoista, kun sota loppui. Sen sijaan, että olisin surrut sodan häviämistä tai pitänyt sitä kurjana, pystyin vain miettimään, miten saisin ruokaa ja voisin ruokkia muita. Yhdenkin lapsen ruoassa pitäminen oli työlästä, ja minulla oli seitsemän nuorempaa sisarusta. Siihen aikaan rannikolla ei vielä ollut Tokion metropolin sähköyhtiön ydinvoimaloita tai Tōhokun sähkön kivihiilivoimaloita, ei Hitachin tai Delmonten tehtaita. Isot maatilat pärjäsivät omalla tuotannollaan, mutta meidän peltotilkkumme oli pikkuruinen. Heti kansakoulusta päästyäni menin Iwakin Onahamaan töihin.

Japanin yhteiskunta, Tokion maisema ja sen maailman muutokset ajan saatossa nähdään Uenon asemassa hiljaisen miehen, kuolleen Kazun silmin. Kuollut kummittelija muistelee elämäänsä. Hän on pienestä asti puurtaja, nuorena aikuisena perheellinen ja vanhana koditon, joka asustaa kaltaistensa osattomien lailla Tokion Uenon rautatieaseman läheisessä puistossa. Kerronnan sävyssä on kohtaloon alistunutta melankoliaa, sillä kaikkea leimaa elämän ankaruus ihmiselle, joka ei saa mitään mukaansa synnyinkodistaan, monilapsisesta ja köyhästä perheestä. Köyhyys on rangaistus,  riippakivi, josta ei pääse irti. Velat kasvavat, uusi ansio kuluu vanhoihin velkoihin. Siihen Kazu on tottunut; köyhän lapsi joutuu valehtelemaan velkojille vanhempiensa poissaolosta, ja se ajaa jo lapsena väistämättä rikoksiin.

Vähään tyytyväinen mies on ylpeä poikansa Kōichin syntymäpäivästä. Se on sama kuin Japanin keisarillisen perheen kruununprinssillä. Muuta etua siitä ei  kuitenkaan tule, murusia ei putoa siltäkään pöydältä. Päin vastoin vuosikymmenten jälkeen kodittomien pahviasunnot siivotaan pois Uenon puistosta, kun keisari seurueineen ohittaa alueen. Kodittomat palaavat ja operaatiot toistuvat.

Kuollut muistaa elämän, joka on täynnä lohduttomia vaiheita. Pahinta on työssä raatavan miehen sivullisuus omasta perheestäänkin. Hän ei ehdi olla kotona, ei ehdi tutustua lapsiinsa työltään käydessään kotona vain kahdesti vuodessa, juhlapäivinä. Tosin tämähän näyttää olevan yhteinen ongelma paljon varakkaammilla vanhemmilla meilläkin. Tätä miestä ei tosin pakota menestyksen ja paremman aseman jahtaaminen vaan pakko. Nuorena isänä, poikansa synnyttyä mies työskenteli Tokion olympialaisten rakennustyömailla. Ennen kuin isä ehtii tutustua poikaansa, tämä menehtyy selittämättömästi. Sen tuskan kuvaus on satuttavaa, isä ei ota uskoakseen niin tylyä käännettä elämässä. Se ei silti jää viimeiseksi ja niinpä miehen ratkaisu näyttää minusta hyvin japanilaiselta, hän ei halua jäädä tyttärelleen taakaksi. Hän lähtee jättämättä mitään tietoa itsestään, katoaa kodittomien joukkoon suurkaupungin varjoihin. Siinä on sitä samaa ankaruutta, jota on voinut nähdä monessa japanilaisessa romaanissa: ihminen syyttää vain itseään siitä että epäonnistuu, ja se on häpeällistä. Vaikka olisi tehnyt kaiken mihin pystyy.

Uenon aseman lohduttomuuden tekee siedettävämmäksi sen vahva myötätunto ja kirkas, pelkistetty kieli. Ja kuten onnesta sanotaan, se voi koostua pienistä hetkistä, ne on osattava nähdä. Kuten koditon mies näkee sateenvarjojen avautuvan sateella kuin kukat tai toisen kodittoman rakkauden kissaansa.

"Hei Tiikeri, alkaa sataa" mies sanoi ja avasi vihreän sateenvarjon, jonka levitti pahvilaatikkomökin päälle. "Kastumisesta tulee flunssa, mennään sisälle." Hän nosti eläimen syliinsä ja vei sen varjon alle suojaan. Kissa nuolaisi isäntänsä aataminomenan alla olevaa kuoppaa karhealla kielellään. Miehen kasvoille levisi hymy. "Kutittaa!" hän naurahti paljastaen rikkonaiset hampaansa.

Uenon asema voitti USA:ssa National Book Award -palkinnon, ja New York Times nosti sen vuoden 2020 merkittävimpien kirjojen listalleen

Yū Miri: Uenon asema

JR Ueno-Eki Koen-Guchi, 2014, suom. Raisa Porrasmaa
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2023, 152 s