Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä

Sain yllättäen ja pyytämättä joululahjaksi Wladimir Kaminerin (kaminer toi googlatessa ensin esille ruotsinkielistä kamiinadataa. Mikä sana: ruosteinen kamiina ja data!) Venäläiset naapurini. Kaminer on ymmärtääkseni Saksan "virallinen venäläinen" samalla tavoin kuin Roman Schatz on Suomen "virallinen saksalainen". Saksa on niin iso maa ja maahanmuutto on suuntautunut sinne kauemmin ja suuremmin kuin meille päin, joten voi olla että virallisia venäläisiä on montakin. Mutta todella kun googlasin "der offizielle Russe in Deutschland" niin sieltä hän muutaman muun löydöksen jälkeen putkahti. Roman Schatz haastatteli Wladimir Kamineria Turun kirjamessuilla pari vuotta sitten. Siinä missä Roman Schatz kertoo meille meistä eli saksalaisen näkökulman suomalaisuuteen, Wladimir Kaminer kertoo saksalaisille venäläisistä. Siinä sivussa tietenkin myös saksalaisista, koska Venäläisissä naapureissa tavataan sekä Saksassa asuvia ja saksalaisten kanssa yhteiseloa yrittäviä  venäläisiä että Venäjällä, tarkemmin Kaukasuksen alueella asuvia venäläisiä, ja kerrataan heidän kaikkien yhteisiä kokemuksia oi suuri ja mahtavasta.

Tämä kustannusosakeyhtiö Sammakon vuonna 2016 julkaisema teos on valikoima Kaminerin parhaita kertomuksia neljästä aiemmin suomentamattomasta teoksesta. Kirjailija asuu Berliinissä ja sieltä käsin venäläisensä hyvin tunteva Kaminer kirjoittaa vapautuneesti ja hauskasti, tukeutuen sekä omaan historiaansa Neuvostoliiton ajan nuorena että venäläisen anoppinsa tuomaan suureen sukuhaaraan Kaukasuksen Borodinovkan kylässä. Lisäksi hänellä on naapurinsa, venäläiset kaverinsa Andrei ja Sergei. Kaminer muutti Moskovasta Saksaan vuonna 1990, 23-vuotiaana.

Kirjassa on neljä erillistä osiota: Venäläiset naapurini, Kaukasialainen anoppini, Sosialismissa ei ollut seksiä sekä Elämä on tai ei ole taidetta. Kaminerilla todella riittää anekdoottia kerrottavaksi, hänellä on komiikan tajua, älyä ja sujuva kynä, joten tämähän oli oikein miellyttävää luettavaa. Hyvä myös havaita, että pystyn sentään ottamaan vastaan muiltakin luettavaa. Blogiaikana on niin koko ajan tietävinään, mitä haluaisi seuraavaksi lukea.

Jatkuvaa tyytymättömyyttä ja pettymystä elämään pidetään erityisesti berliiniläisenä ominaisuutena. Muualla ihmiset ovat läpikotaisin onnellisia ja tyytyväisiä. Vaikka lokki kakkii päähän, he hymyilevät linnulle kiitollisina ja tuntevat vihkiytyneensä luonnon salaisuuksiin.

Kun venäläiset asuvat Berliinissä, suku ja ystävät käyvät tiuhaan vierailuilla: tulee hyljätty mutta itsensä kokoava äiti, isä Pietarista ja muita serkun kaimoja, ja kaikilla on omat menestystarinansa. Kuka on ollut John Lennonin kanssa samalla lavalla soittamassa, kuka nukahtanut pommiin kun Madonna tuli kyläbaariin. Mukana kukin kuljettaa myös entisen kotimaansa Neuvostoliiton, nyttemmin absurdeja muistoja, kuten pimeässä loistava vaaleanpunainen pantteri suoraan Zlobinin pehmoeläintehtaalta, osa palkanmaksua sillä tehtaalla aikanaan. Kuka lukee Karl Marxia-kertomuksessa seurataan Pääoman teitä vasallivaltioissa Bulgariasta Mongoliaan, jossa erään tiedemiehen helvetillinen käännöstyö oli valmistumassa  sosialismin luhistumisen kynnyksellä. Eräs George Soros auttoi miehen pälkähästä.

Onni on Kaukasuksella halvempi kuin kondomi. Tämä ja muita faktoja, ennen muuta kaikkialla toteutettava kokkaaminen ja ylivoimainen taito siihen, tulee vastaan matkalla kaukasialaisen anopin luo. Kaukasuksella näet kokataan kaikkialla ja syödään koko ajan. Kenenkään ruoanlaittajan ylpeys ei siellä antaisi myöden sellaisen mauttoman, puhdistetun ja terveellisen ruoan tarjoiluun jota länsimaissa syödään, toteaa Kaminer kun lopulta uskaltautuu syömään parkkipaikalla kokattua muhennosta. Ja jollei ulkomaalaisen rekisteröinti ala sujua, voi aina kokeilla pirskotella feromoneja ympärilleen.

Muitakin kaukasialaisia tapoja valaistaan, kuten nuorten perheenperustamistapoja. On nimittäin suuri ero Pohjois- ja Etelä-Kaukasian välilla. Etelä-Kaukasiassa morsiamen perhe valitsee kumppanin, kun taas Pohjois-Kaukasiassa tytöt päättävät itse. Niinpä tytöt tekeytyvät varsinkin kesäaikaan häkellyttävän näyttäviksi, kun taas nuoret miehet eivät näytä yhtään seksikkäiltä vaan tuimailmeisiltä. Kyseessä on heidän luonnollinen suojamekanisminsa naisten seksikkyyttä vastaan, toteaa tutkiva kirjailija.

Menneen sosialismin ajan muisteloissa ainakin länsimaalaisten mielestä on vähän hauskaa, mutta kun on tehty kirjoja ja elokuvia esim DDR:n ajasta, niin erinäistä lämminhenkistäkin nostalgiaa on nähty. Neuvostoliitossa saatiin myös vahvoja näyttöjä tavallisen kansan pärjäämisestä karuissa olosuhteissa. Kaminer kertoo Venäläiset kaaharit-kertomuksessa, kuinka Ladansa ja Mossensa ajokuntoon haluavat oppivat periaatteessa rakentamaan autoja ja päätyy toteamukseen: Jokainen, joka osasi sosialismissa ajaa autoa, olisi myös kyennyt ohjaamaan lentokonetta tai sukellusvenettä. 

Wladimir Kaminer: Venäläiset naapurini. Kertomuksia porraskäytävästä
Meine russischen Nachbarn, 2009, Meine kaukasische Schwiegermutter, 2010, Es gab keinen Sex im Sozialismus, 2009, Das Leben ist (k)eine Kunst, 2015
Suomentanut Anneli Vilkko-Riihelä
Kustannus-Osakeyhtiö Sammakko 2016, 272 s

Tämä on vuoden 2018 viimeinen kirjoitukseni. Tämä oli hyvä kirjavuosi, luin riittävästi kirjoja ja ne olivat kiinnostavia, innostavia, hyviä, parempia ja parhaita. Nyt oli tarkoitus vuodenvaihteen kunniaksi vaihtaa tämä blogimalli, mutta se osoittautui aika mutkikkaaksi ja nyt alkaa väsyttää. Jos ei minua jatkossa näy tällä kanavalla, olen onnistunut tekemään jotain jota en tarkoittanut.

Onnellista Uutta Vuotta ihmiset!

Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki

Luin poikkeuksellisesti dekkarin. Siihen on kolme syytä. 1) Tarukirjan Margit kirjoitti kirjasta kiinnostavasti. 2) Minulla on Helmet 2018-haasteessa auki mm kohta 'kirja aloittaa sarjan' ja 3) Islanti.







Islannista harvalla on pahaa sanottavaa. Jalkapallon MM-kisoissa islantilaiset hurmasivat sotahuudoillaan, jotka eivät jääneet tyhjiksi huudoiksi, vaan menestystä tuli. Siihen suomalaiset osasivat samaistua; pienen kansan sisukasta kamppailua. Pankkikriisinsäkin hoitivat elegantisti. Röyhkeät islantilaiset bisnesroistot kävivät Suomessakin silloin pullistelemassa, mutta eipä heille lopulta kunnian kukko laulanut - vaikka häipyivätkin rahoineen Lontoon cityyn. Ja sitten tuo luonto, josta lämpöenergiaa tupruaa suoraan vulkaanisesta maasta, kuumina lähteinä tai lämminvesialtaina. Keskellä maata on laaja alue karua mustaa laavikkoa, jossa mikään ei kasva, mutta hyvä autotie kiemurtelee kivenmurikoiden halki. Siellä meitä tuli kymmenen vuotta sitten vastaan muutaman tunnin autolla-ajon jälkeen pyöräilijä, sateen piiskatessa, ilmeisesti ultrapyöräilijä. Ajoimme pohjoisen Akureyrista kohti Reykjavikia. Autiolle alueelle karkotettiin aiemmin paatuneita rikollisia, murhamiehiä.

Kolmannen merkin teemat tuovat nopeasti mieleen nuo maisemat. Siinä reykjavikilainen eronnut lakinainen ja kahden lapsen äiti, Thóra Guðmundsdóttir saa toimeksiannon upporikkaalta saksalaiselta pariskunnalta, joiden poika on murhattu. Poika Harald opiskeli historiaa Reykjavikin yliopistossa ja oli erityisen kiinnostunut noituudesta ja siihen liittyvistä keskiaikaisista kirjoituksista. Toimeksiannon tuo saksalainen Matthew, vanhempien asiainhoitaja, josta tulee Thóran tutkijakollega ja vähän muutakin.

Murhatun nuorukaisen vanhemmat näet epäilevät viranomaisten murhatutkimuksen lopputulosta ja haluavat aloittaa omat tutkimuksensa.

Murhamysteeriin liittyy olennaisesti keskiaikainen käsikirjoitus, Noitavasara, ja monenlaiset kammottavat rituaalit toistuvat murhakuviossa ja sen tutkintatyössä. Keskiaikaisia kidutuksia, ihoon kaiverrettuja kuvioita, halkaistua kieltä, irrotettuja silmiä ja niiden tuomaa manalan tunnelmaa palauttaa sopivasti maan pinnalle Thóran käytännöllinen ja maanläheinen tyyli sekä naseva ja hauska dialogi. Nykyaikaa tuovat mukaan Haraldin opiskelijakaverit, tosin johtajatyypin samoihin kuvioihin vihkimiä; kukin omalla tavallaan vanhoissa riiteissä, huume- ja viinahöyryissä bailatessa mukana. Äveriään mutta onnettoman saksalaisperheen tausta paljastuu hiljalleen eikä voida olla varmoja syyllisistä, sillä yliopistolla ja vuokra-asuntojen kaapeista löytyy sinne kuulumattomia 'tavaroita'. Thóra yrittää yksinhuoltajaäitien tapaan revetä moneen suuntaan, kun murrosikäinen poika ja pieni tytär vaativat huomiota, pakoon luikkivien epäiltyjen tai muuten haastavien tyyppien ohella. Thóran persoona on muutenkin mukavan särmikäs eivätkä lapsetkaan ylläpidä kliseistä kuvaa: he ovat kauhusta kankeita kun joutuvat vastentahtoisesti osallistumaan isän järjestämille ratsastusretkille.

Malleus Maleficarumin eli Noitavasaran teksteihin uppoudutaan minuun makuuni turhan seikkaperäisesti, mutta Yrsa Sigurðardottirin jopa hilpeä dialogi sekä Thóran itseironinen ja suoraviivainen persoona pelasti minulle tämän dekkarin kuitenkin kohtuulliseksi lukukokemukseksi. Ja Islanti tietenkin. Huomasin, että oikeastaan tämän vuosituhannen ensimmäiseltä kymmenluvulta tulee aika harvoin luettua mitään, se taitaa tässä vaiheessa olla vähän väliinputoaja. Enemmän tulee luettua uusia tai selvästi vanhempia. Kasvihuoneilmiö mainitaan kirjassa, nyt se olisi ilmastonmuutos.

Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki
þriðja táknið, 2005, suomentanut Tuomas Kauko

Otava, 2007, 384 s

Aatonaattona

Kello 15, 23.12.2018

                                                   

                        Hyvää joulua!

Yhtä ja toista jää kesken

Kun ensimmäistä kertaa yritin valita lukemista ns haaste edellä, en pääse edes kirjan loppuun. Tähän mennessä olen täytellyt Helmet 2018-haastetta sitä mukaa kun joku valitsemani teos sattuu sopimaan listalle. Nyt valitsin Viivi Luikin Seitsemännen rauhan kevään haasteen kohtaan, jossa piti lukea omaan synnyinvuosikymmeneen liittyvä kirja. Eli 50-luvusta. Viivi Luikista minulla on hyvä kokemus: Varjoteatteri on ensimmäisiä omalla suosikkilistallani. Seitsemäs rauhan kevät perustuu hänen lapsuuteensa Viron maaseudulla,  5-vuotiaan kokemana. Siinä on jo näkyvissä hänen vähän villin anarkistinen tapansa nähdä maailma ja itsensä siinä eikä se liity ikään. (Varjoteatterissa sitä voi kutsua epäsovinnaisuudeksi tai tuoreudeksi.) Seitsemäntoista vuotta vanhempi äiti on viisivuotiaan kovan komentelun kohteena, kilttinä. Isä kulkee työurakoihinsa moottoripyörällä ja istuttaa omenapuita siemenestä missä kulkee. En silti oikein pääse tämän tarinan imuun, se jää lukematta, vaikka takakannessa mainostetaan sen olevan Viron 80-luvun paras romaani. Vähän epäilen, että oma väsymiseni menee osittain suomennoksen piikkiin. Moni asia on ennenvanhainen.

Lukemiselta on TV vienyt viime aikoina paljon aikaa, joskus hyvin vietettyä, välillä vähemmän. On ollut elokuvafestivaalia ja kehuttuja sarjoja, dokumentteja. Tähän mennessä olen seurannut aika vähän sarjoja, mutta nyt niitä oli oikein ruuhkaksi asti. Ja niihinhän jää koukkuun. Aika on meidän sentään loppui, mutta Babylon Berlin jatkuu. Sen ensin lopetin ja sitten luotettava lähde eli sisko kehui, ja jatkoin kai kuudennesta jaksosta. Ei haitannut, koska en ensimmäisessäkään ymmärtänyt mistä on kyse ja keitä kaikki ovat. Viimeinen osa hienosta Perienglantilaisesta skandaalista on käsillä; Hugh Grant ja muut tyypit, ahh kuinka loistavaa näyttelemistä! Sitä odottaa melkein vesi kielellä. Sitten on vielä Sevillaa 30-luvulla, La otra mirada, espanjalaisesta tyttökoulusta, ahdasmielisestä ajasta ja uusien tuulien puhaltamisesta. Syntisen katsoin vielä eilen, mutta nyt se saa jäädä. Ällöttävää traumaattiseen lapsuuteen kiihkouskovaisessa perheessa ja väkivaltaan vihjaavaa, venytettyä limaa. Päähenkilöllä on siksi vain yksi ilme, ja poskilla valuvat kyyneleet. Se saa jäädä kesken.

Helmet 2018 haaste näyttää jäävän pahan kerran kesken, koska vuosi kääntyy kohti muun kuin kirjojen kanssa vietettyä puuhakkuutta. Siinä on muutenkin muutama paha kanto, pahimpana peliin liittyvä kirja. Se kuulostaa jo äärimmäistä epämukavuutta lähentelevältä, kategoria painajainen. Mutta enpä ole sattumalta laittanut tähän blogiin oikein erillistä sivua tälle haasteelle. Se jäänee viimeiseksi lukuhaasteekseni, mutta saatan sitä vielä taapertaa ensi vuoden puolella. Aika virtaa eikä siinä mitään pykäliä ole.

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Neljäs ja viimeinen osa Elena Ferranten Napoli-sarjasta viimeistelee komean freskon. Elena Grecon ja Raffaella Cerullon elämät virtaavat siinä värikylläisinä ja dramaattisina 50-luvulta näihin päiviin. Tämä fresko ei jää jälkeen Mario Puzon Kummisedästä, joka kattaa noin 50 vuotta varhaisemman ajanjakson ja lähtee liikkeelle etelämpää, Sisiliasta. Aiheissa on yhtäläisyyksiä: korruptio, rikastumisen ja aseman himo, väkivalta, Italian vahvat perheet ja suvut, bella figura - pinta kaunista, pinnan alla mätää. Suurin ero on näkökulmassa. Kummisetä elää mafian lonkeroissa, miesten maailmassa, jossa naiset jäävät varjoihin, alistettuina tai häviävinä. Napoli-sarja on käänteinen kuva: naiset näkevät, ajattelevat, keskustelevat, toimivat. Miehet, sekä rikoksilla rikastuneet että rajalla pyristelevät, radikaalit poliitikot ja akateemisesti sivistyneet tulevat kadotakseen muistojen usvaan. Sillä tässä kohtaa naiset tekevät irtiottoa ikiaikaisista rooleista.

Kadonneen lapsen tarinan alaotsikko on Kypsyys - Vanhuus. Elenan vaivalloisesti käynnistyvä kirjailijan ura saa siivet, maailma avautuu Napolista Genovan kautta Euroopan suuriin kaupunkeihin ja Yhdysvaltoihin. Napolin kortteli ja Lila verkostoineen himmenee ja kutistuu. Elena tasapainoilee äitiyden, lapsuuden perheensä odotusten, uran ja rakkautensa aallokoissa. Menestyksen maku saa Elenan välttelemään Lilaa ja lapsuuden korttelin tunkkaista peliä, Solaran mafiaveljesten varjossa. Myöhemmin peili kirkastuu ja Elena alkaa kaivata sen näkemistä, itsensä tutkimista suhteessa aina älykkääseen, kapinoivaan ja salaperäiseen ystäväänsä.

Päähenkilö liikuttaa särmikkyydessään ja rehellisyydessään. Kuten oikeassa elämässä, menestys ja onni eivät kulje käsi kädessä. Elena miettii ylpeänä kirjailijuuttaan, mutta kaunaisuus ja kateus vaanivat eikä Ferrante kaihda nolojen tunnetilojen penkomista. Siitä syntyy inhimillinen muotokuva: nobody's perfect, kaukana siitä - ja hienoja oivalluksia; juuri tuolta pettymyksen täytyy tuntua kun rakkauden hurma vaihtuu tunteeseen kaikkien kliseiden toteutumisesta. Peittääkö aina äksyilevä vanha äiti jotain, joka paljastuu vasta kun on hänen vuoronsa haurastua?

Ja Lila, kaiken kätketyn tulkitsija, Solaran perheen ja sen pelien halveksija, yllättäjä ja korttelin harmaa eminenssi, mitä hän ajattelee? Kun ei Elena aina saa hänestä selvää. Voiko toinen lopulta olla etevämpi kirjailijanakin? Elena uskoo sen helposti. Kirjoittaako Lila omaa tarinaansa, uudella tietokoneellaan omassa menestyvässä Basic Sight -yrityksessään? Murrosikään tulevat tyttäret haastavat rankasti urastaan - ja toimeentulostaan - huolestunutta äitiään. Koko draaman kirjailija kertoo vaihtuvina mielenliikkeinä, konkreettisessa toiminnassa, ytimekkäissä dialogeissa. Usein luvut loppuvat äkilliseen käänteeseen, kuin viskaisi kiven korkealle ilmaan, josta se putoaa äänettömästi tyyneen veteen.

Toinen ristiriitaisen viha-rakkauden kohde - Lilan ohella - on vanha Napoli kortteleineen, Vesuviuksen juurella toreineen ja kujineen, jossa ihmisiä ammutaan, jonne heitä katoaa. Maanjäristys ravistelee kaupunkia vuonna 1980, maanjäristys jonka voimaan myöhemmin verrattiin uusia järistyksiä. Sen rajuudestakin voi olla ylpeä, kuten sen historian loistosta, kielistä ja kulttuureista. Kielessä näkyy Italian historia, sen kuinka nuori yhtenäinen Italia on. Murre esiintyy Napoli-sarjassa omana erikoisuutenaan. Hän puhui yleiskieltä, hän puhui murteella - lauseet toistuvat. Niillä kuvataan yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Yleiskieli ei kaikilta onnistu, murre kertoo usein koulutuksen puutteesta.

Kadonneen lapsen tarina on - kuten muutkin sarjan osat - vahvasti poliittinen ja yhteiskunnallinen romaani. Kuinka muuten kertoisi korruptiosta ja köyhyydestä? Se kuvaa syvällisesti vasemmiston myrskyisää 70-lukua, jolloin osa työväestöstä ja opiskelijoista tempautui dogmaattiseen fanaattisuuteen ja väkivaltaan. Aldo Moro siepattiin ja murhattiin. Radikaalien vasemmistolaisten aiheuttamaa illuusioiden ja idealismin romahtamista peilataan hienosti monesta suunnasta: opportunisti, radikaali duunari ja aatteen mies. Juudas, kavaltajakin paljastuu.

Napoli-sarja jättää pitkän ja syvän jäljen kirjallisuuteen. Eilisen lehden mukaan (HS Jukka Petäjä) romaanisarja on suositumpi ulkomailla kuin Italiassa. Voi olla, että kaikki eivät pidä sen totuudesta. Siinä voi olla syynsä Elena Ferrante pseudonyymiinkin. Suomennos on taas loistavaa työtä. Mille Grazie, Helinä Kangas!



Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina
Storia della bambina perduta, 2014, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2018, 511 s

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Jossain vaiheessa ajattelin, että olisiko alkoholi jonkinnäköinen selitys Lucia Berlinin kirjoittamisen laadulle, sille säkenöivälle värikylläisyydelle.  Että olisiko hän kirjoittanut vain alkoholisminsa aikaan. Mutta ei, hän jatkoi kirjoittamistaan hamaan loppuun asti. Hän kirjoitti siis monta vuotta raitistuneenakin. Loistavat novellit, kertomukset ovat syntyneet alkoholismista huolimatta.

Alkoholismia tulee häntä lukiessa pohtineeksi, koska viina virtaa ja päihteet yleisesti ovat mukana niin monessa kertomuksessa. Se on epäilemättä vaikuttanut siihen, että hänen hahmonsa sietävät paljon epämukavuutta, rosoa, erilaisuutta ja holtittomuutta. Novellien henkilöt ovat usein rujoja ja elämän potkimia tyyppejä, oman perheen monen sukupolven alkoholistien lisäksi vankilakundeja ja Chevroletissa päivänsä naukkaillen viettäviä taivaanrannan maalareita. Berlin kuvaa heitä suurella lempeydellä, hän ymmärtää, hän ei kaihda heitä sairaina, haisevina, kuoleman kielissä, köyhinä ja surkeina. Ihmisen arvokkuus missä jamassa hyvänsä, se on siellä. Berlinin köyhistä löytyy usein vahvaa moraalista selkärankaa, ylpeyttä.

Lucia Berlinin elämä kulki punaisena lankana Siivoojan käsikirjan ensimmäisessä osassa ja useat sukulaisista ja tutuista paikoista ovat mukana tässä toisessakin novellikokoelmassa. El Paso, Juarez, México, Chile, Oakland. Isoisä, Mamie isoäiti, äiti ja eno, kaikki juoppoja. Ja syöpään kuoleva sisko Sally. Näkemisen taidon Berlin uskoo perineensä äidiltään, mutta käy tietoista kamppailua välttyäkseen tämän tarkan katseen ja ilkeyden yhdistelmältä. Siskokset saivat lapsuudessaan sietää alkoholismin lisäksi myös hyväksikäyttöä.

Lucia Berlinin kertomuksissa on rutkasti ronskia huumoria. Esimerkiksi novellissa Romanssi hän kuvaa gynekologia, joka kärsii satunnaisesta vapinasta. Vapina kohtaaa avustavan minä-kertojan krapulasta tärisevän kädin.

Lopulta hänen kätensä ilmestyi taas näkyviin puikkoineen, joka nyt tähtäsi odottavaa lasilevyäni kuin pillastunut metronomi. Siihen aikaan minä vielä join, joten minun lasilevyä pitelevä käteni tärisi silmin nähden, kun yritin osua lääkärin käteen. Se teki hermostunutta pystysuoraa liikettä. Lääkärin käsi sitä vastoin tärisi vaakasuoraan. Läpsis, lopultakin.

Tanssia ruusuilla -kokoelmassa edelleen myös siivotaan, nyt myös kuolinsiivousta, ja siskon kuolinkamppailu värjää osan kertomuksista luopumisen surulla. Omaelämäkerrallisten ainesten lomassa kulkee kertomuksia meksikolaisten rajakaupunkien teiniäideistä ja intiaanien jälkeläisistä vankilassa - kaikki yhtä toden makuisia. Suruun ja alakuloon punoutuvat suloiset onnen ja rakkauden hetket, sillä pahimmasta selvittyä voiton vie rakkauden- ja elämännälkä. Tuskaan tai patetiaan Berlin ei jää kitumaan, vaan vaihtaa hetkessä kuivaan toteamukseen tai jutustelevaan kerrontaan. Lukija ei pääse kellumaan tyynessä; Lucia Berlinin maailma on ihmeellinen ja yllätyksiä täynnä. Vielä viimeisessä novellissa hän varisten kotiinpaluuta seuratessaan herää ihmettelemään, että huomasi nuo vasta nyt. Että mitä muuta on jäänyt huomaamatta? Kun lukijan mielestä hän huomaa ja näkee ihan kaiken ja vielä enemmän.

Novelleissa on aivan omalaatuinen rosoisen haikea tunnelma, johon kirjoittajan optimistinen katse tuo valoa kuin varjoisalle takapihalle lankeava auringonsäde. Siinä on mukana lukijalle kehotus katsoa kuinka kaunis maailma sittenkin on, kaikesta tästä huolimatta.

Kristiina Drewsin suomennos on loistelias, siinä ei ole tavuakaan jonka voisi kirjoittaa toisin.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
A Manual for Cleaning Women. Selected stories by Lucia Berlin, 1977-1999, 
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2018, 291 s

Teeman elokuvafestivaali - elokuvan juhlaa!

Vähän funtsailin jo aiemmin, että kirjoittaisinko näistä, ja päätin että en. Luettuani Ketjukolaajan tiivistelmän, päätin sittenkin. Sen verran vaikuttunut olin kaikista näkemistäni elokuvista - ja taas kerran ylen kiitollinen Ylen kanavista ja vielä erikseen Teemasta. Kiitos♥

Kreikkalainen Chevaliers kertoo paikallisesta miesporukasta, jotka ovat kalastusretkellä vanhimmän miehen, lääkärin, jahdilla. Hyvin nopeasti selviää miesten kova kilpailuhenkisyys ja suorastaan lapsenomainen machoilu - joka on jo osittain klisee, mutta ilmeisesti totta toinen puoli. Porukan miestyypit on niin huolellisesti luonnehdittu, että elokuvasta tulee lähes dokumentin vaikutelma; vanhempi auktoriteetti, manipuloiva voittajaehdokas, nuorempi haastaja, nynnerö matematiikkanero ja hänen siitä-yli-missä-aita-matalin veljensä sekä seksuaalisen kykynsä riivaama tyyppi. Kaikki häärivät kalastuksesta piittaamatta keksimässään kilpailukuviossa; soittavat naisilleen, kokoavat Ikean kaappia etc osana kilpailua, taustalla Välimeren sini ja näyttämönä valkoinen jahti. Minusta elokuva on sekä hauska että kiinnostava. Elokuvassa ei ole mitään, mitä olisi voinut odottaa. Ihanaa kuunnella kreikkaa.

Turkkilaisessa Mustangissa patriarkaaliset isovanhemmat kiusaavat orpoja lapsenlapsiaan, nuoria tyttöjä, jotka luulevat voivansa elää vapaasti kuten muutkin. Pakkonaittaminen kuuluu perinteiseen kuvioon ja osuu oikeaan vain poikkeustapauksessa. Tytöissä elää alistamisesta huolimatta vahva kaipuu elämään, toisissa voimallisempana, toisilla heikompana, tragiikkaa ei voida välttää. Tämäkin elokuva on osaksi kuin dokumentti vanhoista perinteisistä tavoista kulttuureissa, joissa naisen osa ei ole kauhaa ja kattilaa kummempi. Taas todella hyviä roolisuorituksia ja trilleriksi kääntyvä juoni. Tämä turkiksi, joka taas on mukavaa kuunneltavaa.


Toinen kreikkalainen Kulmahammas, on perheensä omaksi lahkokseen kasvattaman tyranni-isän kuvaus. Perhe elää eristäytyneenä omassa aidatussa talossaan, josta vain isä pääsee autollaan kulkemaan työpaikalleen. Aikuiset lapset ja äiti on manipuloitu avuttomiksi alamaisiksi, joista kukin oireilee tavoillaan. Elokuvasta tulee mieleen tapaukset, joista on lehdissä kerrottu: sekä lahkon johtajaa sokeasti kuolemaan seuraavat laumat että eristyneissä perheissä kasvaneista lapsista kerrotut tragediat. Ihminen on lapsena muovailuvahaa. Elokuva on kammottava, mutta se kertoo maailmasta ja ihmisestä sittenkin. Se sai Oscar-ehdokkuuden, ilmeisesti vuonna 2009.

Jos nämä edelliset ovat täältä katsottuna aika eksoottisia, tutummat urbaanit kuviot tulevat vastaan saksalaisessa Victoriassa. Siinä nuori espanjalainen nainen rupeaa discoillan jälkeen juttuihin kadulla hengailevan nuorten miesten porukan kanssa, Berliinissä aamuyöstä. Miehet ovat juuri sellaisia puoliksi syrjäytyneen ja päihdeongelmaisten oloisia, joista alkaa pelätä pahinta nuorelle naiselle. Kun niin ei käy, ei sillä tavalla, kaikki on sittenkin hyvin yllättävää ja tuoretta. Sillä elokuvan nuoret ovat siinä iässä, siinä vaiheessa, että sattumalla, tuurilla, sillä kenet tapaa seuraavaksi on paljon vaikutusta  siihen, mitä voi käydä loppuelämälle. Elokuva on vaikuttava kuvaus nuoruuden seikkailunhalusta, vääristä valinnoista, ihastumisen syttymisestä, kaupungin yöstä - ja rikollisuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista, kenestäkään ei tiedä ensi näkemältä kuka hän on. Eikä nuorella ole  samoja ennakkoluuloja, jotka jo rajoittavat kokeneemman, joskus viisaamman elämää.

Ja vielä on pari elokuvaa tallennettuna odottamassa. Loistavaa palvelua Teemalta/Yleltä!

- kuvat eivät liity elokuviin, kunhan poimin matkakuvistani jotain joka saattaisi sopia elokuvan tunnelmaan