Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Kuulemma ihminen hukkumaisillaan näkee elämänsä nopeutettuna elokuvana silmiensä edessä. Tämä muistelmateos vaikuttaa syntyneen yhtä dramaattisessa tilanteessa: vaimo on vähän aikaisemmin kiidätetty Helsingin Meilahteen sydämensiirto-operaatioon kun Joni Skiftesvik joutuu kotoaan Oulussa sairaalan teho-osastolle aortan repeytymisen takia. Kirjassa vuorottelevat nykytilanteen kokemukset sairaalassa ja tähänastinen elämä syntymästä saakka.

Meri on ollut vaikuttava elementti Skiftesvikin elämässä, se on antanut ja ottanut niinkuin tavataan sanoa. Se on yhdistänyt ja erottanut. Skiftesvikin isä oli norjalainen merikapteeni, joka ei vain osannut jäädä maihin. Siitä sai hänen äitinsä tarpeekseen ja palasi Bergenistä Suomeen vaikka norjalainen suku olikin suomalaiseen miniään tykästynyt. Uusi isäpuolikin oli meren ammattilaisia, mutta paremmin hollilla. Muistelmien sirpaleita löytyy siis jo edellisen sukupolven nuoruudesta ja omasta syntymästä. Ihmisen syntyminen ei ole etuoikeus, läheltä piti Skiftesvikin kohdallakin, kun saatavana oli vain vanhoillinen kätilö, joka kieltäytyi hommasta kun selvisi että vanhemmilta puuttui papin aamen. Virkavallan ja mummon avustuksella kätilöön saatiin liikettä.

Kirjasivistyksestäni puuttuu monia arvostettujakin kirjailijoita, varsinkin kotimaisia, m.m. Joni Skiftesvik. Tämä ensimmäinen häneltä lukemani teos on hänen tuotannossaan poikkeus, koska se ei ole novelli, näytelmä tai perinteinen romaani, joita häneltä on monia julkaistu. Luullakseni se elämänpiiri, josta hän on kaunokirjallisuuteensa ammentanut, on minulle tuntunut niin vieraalta, miehiseltä, pohjoiselta että siksi olen kirjat mielessäni hyllyttänyt ei-kiinnostaviin.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on pohjavireeltään haikea, siinä on mukana elämän haurauden hetki, nykyhetki ja samalla taka-alalla suurin koettelemus mikä vanhemmille voi eteen tulla, lapsen kuolema. Kuitenkaan kirja ei ole raskas eikä synkkä, huumori kuplii mukana elämän virrassa, Skiftesvik kertoo kirkkaalla ja tarkalla lauseella, rönsyilemättä, napakoilla dialogin pätkillä kuvausta terästäen.

Koulumuistot kertovat ajasta, jolloin opettajilla oli helpompaa kuin nykyään. Opettajan mielivaltaakaan ei kukaan päässyt kyseenalaistamaan, silloin ei ollut Wilmaa mutta opettajalla vankkumaton auktoriteetti ja oppilaalla vaihtoehtona alistua tai kärsiä. Mutta oli myös eräs nuori sijaisopettaja, latinan osaaja, minihame ja yhteiset intressit. Mielenkiintoisia ovat myös muistot käsikirjoittajan urasta ja yhteistyöstä ohjaajien kanssa; Matti Ijäksen kanssa niin helppoa, Rauni Mollbergin kanssa niin vaikeaa, ettei Skiftesvik enää tunnistanut alkuperäistä käsikirjoitustaan nähdessään Ystävät, toverit -elokuvan.  Ja aina välillä palataan sairaalaan, naapuripedin potilaan 'hoitovastaisuuteen' ja omaan epävarmaan olotilaan.

- Minulla on jatkuvasti korkea paine.
- Se lasketaan nyt lääkkeillä alas, ettei aortta pullistu.
- Voiko se revetä?
- Kyllä voi. Sen takia on tärkeää seurata, miten aorttanne vaurio alkaa käyttäytyä.
- Entä jos se pullistuu?
- Leikkaus tulee silloin harkintaan.
 - Onnistuuko se?
- Se on haasteellinen operaatio.
Haasteellinen ja haasteellinen. Kuka tuon helvetin saatanan perkeleen typerän sanan on keksinyt? Kaikki on nykyään haasteellista. Kärppien kiekkomatsi Jokereita vastaan on haasteellinen. Adoptio-oikeuden myöntäminen homoille on haasteellista. Auton ostaminen käytettynä on haasteellista. Flunssarokotuksen ottaminen ja aortan leikkaaminen - ne ne vasta ovatkin haasteellisia.

Tämä pätkä oli pakko lainata senkin takia, että jaan täydestä sydämestäni Skiftesvikin ärtymyksen k.o. sanaan.

Koulumuistojen jälkeinen ura toimittajana Kajaanissa ja Oulussa toi erilaisia näkymiä vallan huoneisiin, kähmintään ja kamppailuun. Hauskimpien joukossa on muisto vierailusta toimittajana Volvon pääjohtajan Per Gyllenhammarin kutsumana Eskilstunassa ja käynti ruotsalaisessa saunassa. Siinä mallissa ei ole ollenkaan kiuaskiviä. Kun toimittajakollegat olivat aikansa värjötelleet haaleassa saunassa, kärsimättömin poistui ja tuli poistuessaan tuupanneeksi johtaja Gyllenhammaria vasten kiuasta. Tältä pääsi ruotsalainen voimasana ja kankkuun tuli V:n mallinen palovamma. V niin kuin Volvo.

Syntymän riemu ja kuoleman lopullisuus vuorottelevat Skiftesvikin potilaspedin mielenmaisemissa. Lopuksi hänen on purjehdittava hukkuneen poikansa kanoottireittiä, hyvästeltävä hänet sillä saarella, jonne melontaretki suuntautui.

Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity. 

Omaelämäkerrallinen romaani voitti Runeberg-palkinnon tämän vuoden helmikuussa.


Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia
WSOY 2014, 246 s
Päällys Seppo Polameri

David Vann: Kylmä saari

Garyn ja Irenen kolmikymmenvuotisesta avioliitosta lämpö on yhtä kaukana kuin kuu Alaskan syyskuisella taivaalla. Siksi kuvasin kirjan kannen marraskuisen iltaruskon hunajassa. Että saisin siihen jotain valoa.

David Vann, Alaskassa  vuonna 1966 syntynyt amerikkalainen kirjailija tuntee synnyinseutunsa karunjylhän maiseman. Skilak-järven Caribou-niminen saari on se asumaton, syyskuussa jo kesäasukkaiden jättämä tiheän kuusiston peittämä saari, jonne Gary haluaa nyt eläkeiässä rakentaa haaveidensa metsämökin, piilopirtin itselleen ja muuttaa sinne, jopa talveksi. Hän haluaa kohdata karun luonnon, olla raivaaja, huutaa päin myrskyä ilman paitaa, jäätävästä sateesta välittämättä. Järveen laskee Kenaijoki jäätiköltä. Se että on olemassa vaimo Irene, ei saa olla haaveen toteuttamisen tiellä. Eikä se olekaan, koska Irene taistelee hylätyksi tulemista vastaan. Se on hänen mielestään mökkiprojektin lopullinen motiivi, miehen halu päästä eroon hänestä. Aviopuolisot rakentavat uutta yhteistä helvettiä toisiaan repien. Alussa kumpikin pitää tylyimmät ajatuksensa sisäisenä monologina. Sen tyyppisiä kuin että miksi vaimo ei koskaan usko minuun, miksi kaikkeen tekemääni pitää suhtautua epäluuloisesti, pilkallisesti? Miksi menin naimisiin miehen kanssa, joka ei oikeasti koskaan rakastanut?

Jotain hyvin suomalaisen oloistakin on avioparin yhteisessä pelissä. Pohjoinen ja kylmä ilmastoko se kasvattaa ihmisiä, jotka mieluummin murisevat ja purevat hammasta kuin luopuvat älyttömästä? Mies ei puhu, välttää katsomasta, väistää ja pakenee. Nainen löytää miehen jokaisesta eleestä vahvistusta omalle tilannearviolleen: mies ei ole koskaan hänestä oikeasti välittänyt. Ja kuitenkin välillä se sieltä pilkistelee - kaiken vihan, raivon ja väärinymmärrysten takaa sittenkin - rakkaus jolle ei löydetä sanoja eikä enää tekoja. Kun sanat lopulta tulevat, on liian myöhäistä, aviopari osaa toisensa pehmeimmät paikat, mistä parhaiten haavoittaa, kuin näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia.

Vann kirjoittaa taitavasti molempien mielen maiseman, Garyn mökkiutopian jonka pitäisi tuoda muutos, Irenen toivottomuuden, musertavan päänsäryn kourissa. Molempia vaivaa kivettynyt jääräpäisyys. Äitinsä ja isänsä via dolorosaa seuraa epäuskoisena tytär Rhoda, eläinlääkäriasemalla avustava kolmekymppinen nainen ja poika Mark, järven kalastajaporukoissa touhuava jätkä, joka ei suuria murehdi eikä unelmoi. Hän ei kaipaa isänsä akateemisia ansioita, hänelle riittää hyvä kalasaalis, lohta ja ruijanpallasta, pössyttelevät kaverinsa ja tyttöystävä. Myös tämän nuoremman sukupolven näköalattomuutta karulla ja köyhällä seudulla Vann kuvaa mielenkiintoisesti ja uskottavasti. Yksi on päättänyt sopeutua tänne, niillä ehdoilla mitä on annettu, toinen on epävarma ja ahdistunut tulevaisuuden näkymistä.

Varsinkin turistina kaveriporukkaan tullut Carl, omalla tiellään koko ajan tylyä kohtelua kohtaava, neuvoton tyyppi on minusta hienosti kuvattu. Hänen repliikkejään ei kukaan odota, hän saa kalatehtaan hihnalla huonoimman paikan. Hän on hämmentynyt kovan onnen sankari. Tyttöystävä Monique vainuaa parempia tarjouksia. Jättää rinkkansakin Carlin hoidettavaksi.

Carlilla oli vaikeuksia tajuta tarina, koska kaveri näytti niin säyseältä. Samanikäiseltä kuin Carl, vähän tukevammalta ja vahvemmalta, punertava parta, mutta miehestä ei olisi uskonut, että hänen eksänsä seurusteli crack-kauppiaan kanssa. - Se kiljuu mulle päin naamaa jotain puoli tuntia, tajuttoman kauan. Luulen että nyt se lopettaa, mutta ei, joten lopulta sanon, että selvitetään tämä ulkona.
- Selvitetään ulkona, Carl toisti ääneen. Mikä klisee, hän ajatteli pieni virne naamalla, mutta ei saanut ketään mukaan. Kertoja ja muut vilkaisivat häntä oudosti, vain pieni tauko kesken tarinan. Carl oli sivullinen, kuten aina.

Joitakin pieniä epäuskottavuustekijöitä vilahti, vähän tuli mieleen samoja tunteita kuin koin Henning Mankellin Italialaisissa kengissä. Voisiko akateemisesti koulutettu mies, jolla on myös erilaisten teknisten vempainten käyttökokemusta - en nyt muista mikä saha mainittiin jossain yhteydessä - lähteä rakentamaan jotain näin huterin perustein, huonoilla materiaaleilla, vailla piirustuksia, vailla osaamista? Pakkaa ensin veneen täyteen hirsiä ja huomaa, että se pitäisi vielä työntää vesille. Entä naisen valtava päänsärkylääkearsenaali, jota hän nautiskeli näkkileivän tyyppisesti ja siitä huolimatta osallistui tarmokkaasti rakennustöihin, kaaduttuaan välillä jääkylmään veteen?

Marjatta halusi ravistella pariskuntaa parilla kysymyksellä. Kyllä, aika ärsyttäviä he ovat, mutta onhan näitä. Ja toisaalta voisi sitäkin ihmetellä, että jos Irene on niin päättäväinen projektissa, johon häntä ei oikeastaan haluta, eikö hänellä olisi sisua myös toisenlaisiin ratkaisuihin.

Tästä huolimatta tämä oli hyvin vetävä romaani. Ei mitään ylimääräistä. Loistava kuvaus kalastajakaupungista Alaskassa, ja ihmisistä kylmässä. Kohta elokuvana, uskoisin.

David Vann: Kylmä saari
Caribou Island, suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY 2014, 328 s

Elias Canetti Madeiralla - Pelastunut kieli

Tämänkertaisen Madeiran matkani houkuttimena ei niinkään toiminut itse saari kuin matkaseurani, reippaat ex-kollegani. Viiden länsi- ja itäsuomalaisen mimmin koalitio nautti paitsi helposti puhkeavista huumorin kukista - I wish I were like you, easily amused, laulaa Kurt Cobain ja sitähän tämä porukka on - myös harvinaisen aurinkoisesta Madeiran viikosta. Kirjallinen matkakumppanini oli Elias Canettin Pelastunut kieli, inspiraation sain Jokelta. Minäkin pidin tätä mielenkiintoisena ja viehättävänä opinjanoisen pojan lapsuuden/nuoruuden ja viime vuosisadan alkupuolen ajankuvauksena.

Täytyy myöntää, että uima-altaalla ei sittenkään monikaan sivu kääntynyt, enemmän hotellihuoneessa - mitä nyt aikaa ja energiaa jäi BBC:n uutisilta Pariisista -  lentokoneessa ja lopulta omassa lukutuolissa kotona. Ja myös tässä Funchalin Sta Catarinan puistossa oli mainiota keskittyä Canettiin.

Lähimpänä seurana vain muutama sata vikkelää sisiliskoa.

Elias Canetti, vuoden 1981 nobelisti, syntyi 1905 Bulgarian Rustšukissa espanjanjuutalaisen liikemiehen ja tämän vauraasta suvusta olevan vaimon perheeseen. Perhe on 1492 Espanjasta vainoja paenneiden sefardijuutalaisten jälkeläisiä. He puhuvat ladinoa, juutalaisten puhumaa espanjaa jossa on vaikutteita muista kielistä mutta perheessä puhutaan myös muita kieliä, saksaa, ranskaa ja englantia. Kirjassa käytetään nimitystä spanjoli joka googlettamalla tuo vain italiankielisen spagnoli = espanjalaiset tuloksen. Kemppinen näyttää mainitsevan sen kielenä.Tämä ensimmäinen osa Canettin elämäkertatrilogiasta kattaa hänen ikävuotensa 5-16 ja liikkuu perheen muuttojen mukana synnyinseudulta Englannin Manchesteriin, sieltä Wieniin ja edelleen Zürichiin. Englantiin muutto on nuoren perheen irtiotto komentelevasta isoisästä, joka kiroaa tästä hyvästä poikansa.

Canetti kuljettaa lukijan sisälle pienen pojan ja sittemmin nuorukaisen maailmaansa, viime vuosisadan alun Euroopassa, armottoman terävien havaintojensa kautta, jotka kertovat ensinnä läheisimmästä perhepiiristä, rakastavista vanhemmista, vaikeista isovanhemmista, silloin yhdentekevistä pikkuveljistä ja ennen kaikkea äidistä. Mathildesta, joka menetti puolisonsa - ja poika isänsä - vain 27-vuotiaana. Isän menetys oli molemmille - ja myös poikansa kironneelle isoisälle - traumaattinen, äkillinen menetys, mutta Elias-poika löysi pian tehtävänsä. Se oli estää äitiä seuraamasta miestään, vaikka se pienelle pojalle merkitsi valvomista ja huonosti nukuttuja öitä. Äidin ja pojan yhteys on tiukka ja tiukkenee yhä äidin vaativan kasvatuksen myötä. Mathilde-äiti on vakaumuksellinen pasifisti ja humanisti, vapaa-ajattelija, intohimoinen Shakespearen lukija. Canetti käy jo lapsena äitinsä kanssa syvällisiä keskusteluja lukemastaan, valvoo äidin tekemisiä ja estää äitiä liehakoivien miesten lähentymisyritykset kiihkeästi, murha-aikeitakin kehitellen. Hän tutkii vanhan rakennuksen murenevan parvekkeen rakenteita toiveikkaana, mutta huomaa että saattaisi menettää samalla myös äitinsä.

Canettin ensimmäiset opitut saksankielen sanat ovat laulusta 'Das Grab auf der Heide', joka kertoo sotilaskarkurista. Pieni Elias ei voi ymmärtää, miksi toverit olivat ampuneet hänet. Karkuri oli kuullut laulun kotiseudultaan ja se oli houkuttanut hänet karkumatkalle. Hänhän oli selittänyt asian niin hyvin, en minä missään tapauksessa olisi ampunut häntä. Tämä toi etsimättä mieleeni vastaavan tilanteen omasta lapsuudestani. Vänrikki Stoolin tarinoissa kerrotaan sotilaskarkurista, jonka rakastettu olisi mieluummin nähnyt nuoren miehen sankarivainajana kuin sotilaskarkurina. Karkuri ei ollut mies eikä rakkauden arvoinen. Tätä en pystynyt ollenkaan lapsena ymmärtämään. Mietin sitä paljon. Mies ei halua tappaa eikä tulla tapetuksi, sen minä ymmärsin oikein hyvin, mutta torpan tyttöä en ollenkaan.

Zürichissä Canetti aloittaa keväällä 1917 kantonikoulun ja asuu Ottikerstrassella, sekä äiti että poika ovat innostuneita elämästä 'tasavaltalaisessa' Sveitsissä ja myös sen luonnosta, kauniista Zürich-järvestä. Asuin kesällä 1967 au pairina  osoitteessa Ottikerstrasse 30 ja kävin kerran souturetkellä Zürcherseellä. Ottikerstrasse oli vähän Helsingin Töölön -henkisessä kaupunginosassa, se on vaurasta ja vanhaa hyvin rakennettua porvariston kaupunkia. En tiedä, onko Sveitsi 1900-luvun alussa ollut ilmapiiriltään vapaampi, mutta minulle Sveitsi jäi mieleen aika puisevan kankeana maana, verrattuna esimerkiksi Ruotsiin. Zürich hävisi Tukholmalle.

Matkan varrella Canetti kertoo kiinnostavasti erikoisista tyypeistä, joita tapasi niin sukunsa piirissä, äitinsä ystävättärissä kuin koulunsa oppilaissa ja opettajissa. Esimerkkinä Alice Asriel, äidin wieniläinen ystävätär, jonka mielestä kaikki mitä ihmiset tekivät oli luonnollista. Vaikuttaa että Elias Canetti on myöhemmässä elämässään, rakkauselämässään eritoten, käynyt Alicen viitoittamaa tietä. Alicen mielestä elämän pääasiallinen onni perustui kumppanin vaihtamiseen.

Canetti liittyy niiden lukuisten monilahjakkaiden juutalaissukujen ketjuun, jotka eri puolilla Eurooppaa joutuivat vainojen kohteeksi. Vasta Wienissä Elias ensi kertaa joutuu kohtaamaan selkeästi juutalaisuuteen kohdistuvaa kiusaa koulutoveriensa suunnasta, ja samalla vaikenevien opettajien reaktiot.

Kuusitoistavuotiaana, kirjan loppuosassa, Canetti käy koulua ja asuu paratiisissa, ikäneitojen ylläpitämässä Villa Yaltassa, Tiefenbrunnenissa, jossa hän on naisten ja tyttöjen keskellä ainoa miespuolinen ja muutenkin erikoisasemassa, josta hän ottaa kaiken irti antautuen kaikelle mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan. Tälle euforiselle olotilalle tekee lopun Mathilde-äiti, joka on pitkän aikaa tarkkaillut poikansa todellisuudesta vieraantunutta olemista naisten keskellä. Pojasta on tullut liian pehmeä, hän ei suostu edes syömään lihaa nähtyään teurastamoon kuljetetun vasikan. Intohimo sveitsiläisyyteen on mennyt liian pitkälle. Kirja loppuu äidin kasvatukselliseen ilotulitukseen, johon ikäisekseen lukenut, sivistystä ahminut poika ei osaa ällistykseltään vastata. Äiti ampuu alas pojan profeetat Jesajasta Michelangeloon ja käskee tulemaan maailmaan, näkemään mitä on Saksa sodan jälkeen. Kyytiä saavat myös vähäpuheiset Lötschenin laakson, muinaisyläsaksaa puhuvat asukit. Mitäpä puhuisivatkaan, maailmasta erillään, eiväthän ne mitään tiedä. Ikinä ne eivät tule puhumaan mitään: sen takia sinä olet sitä enemmän puhunut niistä.  - - - Ehkä niillä on siellä puute ruuasta, mutta se ei sinua kiinnosta. Kuulet kaksi sanaa, pidät niitä muinaisyläsaksana koska ne muistuttavat jotain mitä olet lukenut.

Tämä äidin kasvatuspuhe kirjan lopussa on sen hauskimpia. On totta että minä ensimmäisen ihmisen tavoin synnyin vasta paratiisista karkotuksen kautta, toteaa Elias Canetti.

Hieno suomennos on Kyllikki Villan.

Elias Canetti: Pelastunut kieli
Die gerettete Zunge. Geschichte einer Jugend. Suomentanut Kyllikki Villa
Tammi 1984, 357 s

Herman Koch: Naapuri

'Hyödyttääkö hidas ajattelu keskinkertaista älyä?'
'Todellisuus ei piittaa tiiviydestä. Kirjailija joutuu leikkelemään todellisuutta.'


Olin jo valinnut seuraavaksi luettavakseni toisen kirjan, kun Herman Kochin viimeisin suomennos, Illallisen ja Lääkärin jälkeen, kirkaisi kirjaston hyllystä. Aika hyvä kansi. Räikeä väri ja vanha mustekynä kannessa kuvaavat sitä mikä Herman Kochille on ominta: tarina, joka vetää vastustamattomalla tavalla, mutta lukija ei saa oikein selvää mistä on kysymys, mihin ollaan menossa - ja ennen kaikkea - mikä on tämä pahaenteinen uhka, joka taas alkaa kasaantua kuin taivaanrannasta esiin myllertävä synkkä pilvi, oudon mallinen ja luonnottoman värinen. Mikään ei ole oikein kohdallaan vinksahtaneessa maisemassa. Viha-rakkaustunteen valtaama lukija kulkee Kochin mutkittelevaa polkua vastentahtoisesti rimpuillen. Illallisesta lähtien kattaukset ovat karvasta mutta viettelevää luettavaa. Melkein maneeriksi nousee jo hahmojen fyysisten piirteiden kuvaus; sanomalehden värisissä silmänvalkuaisissa risteilevät katkenneet verisuonet, ihoa kirjovat maksaläiskät, silmäpussien alla on luumunväriset uurteet ja koko ihminen, suu ja hengitys löyhkää - se on maljakkoon kuolleiden kukkien hajua.

Se on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen minkälainen mieli asuu kallon sisäpuolella. Siellä kukkii ylimielisyyden ja omahyväisyyden, mustasukkaisuuden, kaunan ja katkeruuden kukkaketo. Ironinen musta huumori peittää varjoissa väijyvän murhanhimon. Eikä lukija missään vaiheessa ole oikein selvillä, missä päin vaara vaanii.

Ei kuitenkaan ole kyse jännäristä tai kauhukertomuksesta tai murhamysteeristä vaan kaikkien noiden värjäämästä romaanista. Roiskeet peittävät välillä kaiken ja välillä väistyvät kokonaan. Ihan vain tavallisessa hollantilaisessa kaupunki-, koulu- ja vähän maalaismaisemassakin liikutaan. Sen sijaan päiden sisällä liikutaan pimeässä eikä lukija voi yhteenkään luottaa. On entinen menestyskirjailija, nykyinen laskeva tähti: kirjailija M päivitettyine vaimoineen ja hänen bestsellerinsä Tilinteon aika. On alakerran naapuri, joka on kuin varjossa, linssin takana, äänenä, joka teitittelee kirjailijaa. Ja on vuosikymmenten takainen tapahtumasarja, jossa varsinkin omasta mielestään nuorekas opettaja rakastuu luokan kaunottareen ja sekaantuu vaivaannuttavalla tavalla teini-ikäisten kuvioihin itsensä hukaten.

Kirjailija M:n bestseller otti aiheekseen saman tapauksen, hän hahmotteli rikoksen ja vihjasi syyllisistä, mutta johtaako kaikki harhaan?  Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat. Kaiken aikaa ihmisiä tarkkailee kylmäävä ja keskinkertaisuutta halveksiva katse, välillä linssin takaa, välillä Hermanin kautta. Herman on luokan kingi, ulkoisesti laiheliini, mutta älykäs manipuloija joka osaa hoitaa itselleen sekä tyttöystäviä että muita etuja. Hänelle opettajat ovat lauma keskinkertaisia yksilöitä, parvi harmaita kaloja. Ei ole hyväksi psyykkiselle terveydelle, että joutuu sietämään keskinkertaisuutta tunti tunnin jälkeen. 

Mitä oikeasti tapahtui vuosikymmeniä sitten, kun itseään tyrkyttävä Spinoza lukion historian ope Jan Landzaat ei ymmärrä poistua Lauran elämästä, vaikka mies ei nuorta naista enää kiinnostanut? Opettajan voimistelullinen kokeneisuus kutkutti enää lähinnä hänen nauruhermojaan. Kuinka pitkälle ihminen onkaan valmis menemään päästäkseen tyhjyyden tunteesta, saadakseen ihailua, menestystä, vaikutusvaltaa. Ja toisaalta, kirjailija M, pitääkseen saavutetusta asemastaan kiinni.

Herman Kochin armoton katse kohdistuu taas hollantilaiseen keskiluokkaan, sen omahyväisyyteen, mukamas suvaitsevaisuuteen, mikä ei ole muuta kuin syvälle juurtunutta ylemmyydentunnetta. Kirjailija M:n kautta kuvataan Hollannin sisäänlämpiävän ja keskenään katkerasti kamppailevan kirjailijakerman öykkäröintiä. Vanhenevien menestyskirjailijoiden rekvisiittaan kuuluu nuori edustusvaimo, joka hoitaa kotia ja edustaa miehen kanssa kirjallisissa cocktailtilaisuuksissa. Kirjailija M pohdiskelee kirjailijuutta, joissain kohdin puuduttavastikin. Kirjailijakollegoiden verisen kamppailun keskellä on joskus myönnettävä että joku on kirjoittanut mestariteoksen.

Joskus hän laimensi kappaleet vaarattomiksi lukemalla ne läpi niin moneen kertaan että niistä jäi jäljelle yhtä vähän kuin ylikypsennetystä ja moneen kertaan lämmitetystä ruoasta.

Koulumaailma on toinen romaanin maisemista ja sekin kuva on aika tarantinomainen; ovelat ja julmat kakarat pitävät pilkkanaan nyhveröitä ja niin keskinkertaisia opettajaparkoja. Pieni fysiikan opettaja kuolee kesken koulupäivän ja ajoituksen mestari Herman on paikalla kaitafilmikameroineen.

Naapuri on taidokas punonta, välillä tunnelma toi mieleen romaanin Poikani Kevin, mutta se ei sittenkään ole yhtä perustelematon pahan näytös. Enemmän tämä palapeli kasvattaa jännitettään vihjeiden ja pelaajiensa kautta, joista ei koskaan voi olla varma mitä pirullista he seuraavaksi keksivät. Jokunen arvoitus jää piiloonkin.

Sanna van Leeuwenin suomennos on hieno.

Herman Koch: Naapuri
Geachte Herr M, suomentanut Sanna van Leeuwen
Siltala 2015, 515 s
(väljästi rivitetty, sivuja olisi normaalisti ehkä noin 350)
Kannen kuva Dreamstime