Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Korkkasin ensimmäisen Oatesini. Maku on vahva, pitkä ja viipyilevä. Joyce Carol Oates on noita nimiä, joita on tullut vuosien varrella kirjaston hyllyjen välissä selailtua, mutta jostain syystä en ole häntä tullut lukeneeksi. Hänen Marilyn Monroen inspiroimaa Blondiaan olen nähnyt paljon luetun ja kehutun.

Oates kirjoittaa paksuja kirjoja, sellainen on Haudankaivajan tytärkin, lähes 700-sivuinen. Mutta mikä taito kertoa! Kuinka odottamatta hän osaakaan iskeä kertomukseen äkillisiä säröjä, antaa aavistaa kutkuttavia salaisuuksia, tuoda mukaan moniulotteisia, ristiriitaisia henkilöhahmoja, luonnostella maisemansa kevyesti nostamalla sieltä tunnistettavia yksityiskohtia - ja kirjoittaa vetävää dialogia. Oatesin kerronta on realistisen proosan juhlaa, se on älykästä, moniulotteista, psykologisesti tarkkaan tutkittua ja huolellisesti kypsyteltyä.

Luenko koko ajan samasta aiheesta, siirtolaisuudesta, pakolaisuudesta? Se taitaa olla ihmisille arkea kaikkina aikoina, eri syistä. Ainakin tänä vuonna lukemani Shamsie, Clement ja Levy kertovat ihmisistä matkalla toiseen paikkaan; väkivallan, kodittomuuden, pelon takia liikkeellä. Niin tulevan haudankaivajankin perhe, Schwartit, jotka lähtivät natsi-Saksaa pakoon ja rantautuivat New Yorkin osavaltion läntisimpään osaan vuonna 1936. Laivalla syntyy tytär, Rebecca, päähenkilö tässä kertomuksessa. Romaani alkaa tosin mystisellä kehyskertomuksella, parikymmentä vuotta myöhemmin tapahtuvalla kohtaamisella, jossa tuntematon mies seuraa Rebeccaa erehtyessään luulemaan häntä Hazel Jones-nimiseksi tytöksi.

Jacob Schwart ja vaimonsa Anna sekä heidän kolme lastaan asettautuvat New Yorkin osavaltion Chautauquan laaksoon, jossa isä saa ottaa vastaan työn Milburnin hautausmaan haudankaivajana. Tämä osa kertoo riipaisevasti siitä pitkästä jäljestä, jonka perheen hyvinvoinnin romahdus jättää myös seuraavaan sukupolveen. Sivistyneestä porvarisperheestä tulee arvottomuuden ja vihan tunteita kasvavaa köyhälistöä. Yhteys uuteen maailmaan on vaikea, alkaen kieliongelmista; toiset ovat niitä, vihollisia. Lapset oppivat isältään vihan ja häpeän, äidiltään pelon. Vanhemmat kadottavat yhteyden toisiinsa ja lapsiinsa. Tuo koti Amerikassa tulee muistuttamaan suomalaista Ryysyrannan Joosepin kotia. Lapsille viha tuo voimaa kapinoida ja lähteä, vanhemmat se mädättää niille sijoilleen. Lukijallekin tekee hyvää jättää taakse tuo kurja haudankaivajan mökki, sen verran mudan peitossa siinä rämpii.

Rebeccan myöhemmät vaiheet sopivat saumattomasti siihen lapsuuteen, jonka haudankaivajan kivinen murju romahtaneine haaveineen on tarjonnut.

"Sinun rotusi, Rebecca. Te olette kulkureita."
"Rotu? Mikä rotu?" "Se rotu, johon sinä synnyit."
Se oli niin odottamatonta, ettei Rebecca tajunnut ollenkaan, mistä nyt puhuttiin. Hänen silmänsä, raskasluomiset ja savusta kirvelevät, rävähtivät auki.
"Samaa rotua minä olen kuin sinäkin. Samaa perhanan rotua kuin kuka vain."

Mikä on nuori, rakkautta vailla varttunut nainen vastustamaan vaarallista ja salaperäistä miestä, joka tihkuu testosteronia, voimaa ja saavutettua asemaa - vaikka sitten olutpanimon myyntimiehenä? Olisiko tässä uuden elämän ainekset? Oatesin Haudankaivajan tytär ehtii moneen, tragedian uhka väijyy kovia kokenutta Rebeccaa, identiteettiäänkin vaihtanutta, hän on sittemmin Hazel. Sillä Rebecca/Hazel pakenee selvitäkseen elämässä, saadakseen elää. Käänteitä riittää ja siinä onkin ehkä pieni miinus Oatesin romaanissa: olisiko vähemmän sittenkin enemmän? Loppuosa on jo kuin toista romaania kaikkine tapahtumineen ja uusine henkilöineen - niin tupaten täynnä se on. En voi olla ihailematta Oatesin taitoa rakentaa uusissakin tilanteissa, uusistakin ihmisistä yllätyksellisiä, moniulotteisia, uskottavia kohtaloita.

Romaanin lopussa käydään kirjeenvaihtoa, jossa Rebecca löytää kadottamansa sukulaisen, sen Freydan, jonka perheen oli määrä saapua haudankaivajan perheen vieraiksi kotoa Saksasta, mutta joka käännytettiin takaisin ennen satamaan saapumista. Sieltä poimin tämän lauseen:

Sano sinäkin itsellesi: "Yhtään päivää jonka elän, ei ollut tarkoitus tulla" ja siitä löytyy onni.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
The Gravedigger's Daughter, suomentanut Kaijamari Sivill
Otava, 2009, 678 s

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Ajatus Sofokleen Antigone-tragedian sijoittamisesta nykyaikaan on inspiroinut romaanin Joka veljeään vihaa kirjoittajaa, kirjailija Kamila Shamsieta. Suomennoksen raamatullinen nimi viittaa samanhenkisesti  historian myyttisiin teksteihin. Romaanin alkuperäinen nimi on yksinkertaisesti Home Fire.

Ei tarvitse pelätä, että olisi syntynyt väkisin puserrettu rakennelma antiikin amfiteatterin pölyisille raunioille. Päinvastoin, romaani on elävästi kerrottu yhteiskunnallinen draama, joka iskee rohkeasti maailman tiukimpiin kipukohtiin, tässäkin ajassa: keitä olemme ja mihin kuulumme, kun maailman myrskyt, sodat ja valtataistelut, ennakkoluulot ja uskonnot, politiikka, terrorismi ja sen pelko repivät ihmisiä eri suuntiin. Ja kuinka pitkälle rakkaus kantaa, kun kuilut avautuvat lähellä. Isoja kysymyksiä, jotka Shamsie pilkkoo vetävän kertomuksen muotoon, pudottaa valinnat katseen korkeudelle ja vaihtaa näkökulmaa kokonaisuuden pysyessä jäntevästi koossa, yhä jännittävämmäksi kirittävään loppuun saakka.

Palkitun (Women's Prize for Fiction 2018) romaanin keskushenkilöt ovat brittiläistyneen pakistanilaistaustaisen Pashan perheen kolme aikuista lasta. Perheen äiti on kuollut ja isä kadonnut jo vuosia aiemmin radikaalin jihadismin tielle. Vanhin tytär Isma on nuoremmille, 19-vuotiaille kaksosille Aneekalle ja Parvaizille äidin roolissa. Nuoret asuvat Lontoossa Wembleyn kaupunginosassa, vanhan tätinsä naapurustossa.

Kuinka paljon islamin uskonnollisessa radikalisoitumisessa on kyse miehen roolin muuttumisesta? Tätä patriarkaalisen valta-aseman heikkenemistä ja siitä lähteviä valintoja Joka veljeään vihaa heijastaa Pashan perheen kohtaloissa. Isma lähtee romaanin alussa kodistaan yli Atlantin Massachusettsiin tekemään väitöskirjaa - ja jo lähtö kertoo muureista, joihin tällä taustalla törmää joka askeleella. Pidättekö itseänne brittiläisenä? Minä olen brittiläinen. Aneeka aloittaa yliopisto-opinnot oikeustieteellisessä, mutta hänen kaksosveljensä Parvaiz jää asetelmien muuttuessa yllätettynä tyhjän päälle. Vaikka perheen isästä ei kellään ole muistikuvaa, hänen marttyyrikuolemansa Guantánamossa ja jihadistinimensä Abu Parvaiz tehdään pojalle tiettäväksi, samoin isän myöhemmät urotyöt. Taitavasti romaani kuvaa nuorenmiehen mielen hämmennystä ja tyhjyyttä, joka vain odottaa sisältöä, hänen ajelehtimistaan ja isähahmon kaipuutaan.

Tai oikeastaan Farooq puhui ja Parvaiz kuunteli - tarinoita isästään, niitä tarinoita joita hän oli aina kaivannut: ei huolettomasta pojasta eikä vastuuttomasta aviomiehestä, vaan rohkeasta miehestä, joka taisteli epäoikeudenmukaisuutta vastaan, näki kansallisvaltioiden rajoja pitemmälle ja piti pimeinä aikoina toveripiirissä henkeä yllä.

Parvaiz katoaa Aneekan chatistä, ja sisko epäilee syyksi uutta tyttöystävää. Seireenin kutsu tulee ihan muualta. Karamat Lone, sisäministeri ja tämän poika Eamon tuovat romaaniin toisen ulottuvuuden: pakistanilaistaustainen konservatiivi poliitikko kertoo tarinaa poliittisesta pyrkyryydestä ja joustavasta moraalista. Sisäministeri tasapainottelee brittien ylistyksen ja omien petturi-syytösten ohuella miekanterällä. Eamonista, varakkaan perheen pojasta tulee opiskelijana Aneekan ja Isman tuttavuus, joka ravistelee tunteita. Niiden motiiveista ei kukaan, lukijakaan aina voi olla varma.

Kamila Shamsie rakentaa ihailtavan monivivahteista kertomusta räjähdysherkistä aineksista. Dialogi vetää, kieli on notkeaa, suomennos seuraa sujuvana. Mukaan tulee vielä mediankin kuva tapahtumista ja se kaikki kuulostaa hyvin tutulta. Sekin avaa lukijalle, mitä kaikkia mahdollisia maailmoja tämän tapainen tapahtumien ketju voi kätkeä, aika kliseisen uutisoinnin takana. Antiikin perustus ei ole tarpeen, mutta siellä se on. Hyvä tietää, sivistävää - kun en nyt Sofokleeseen enkä Antigoneen tragediaan ole perehtynyt.

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa
Home Fire, 2017, suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2018, 302 s

Parempi maailma

Puuhakas mutta suunniteltu - paremmin kuin hallituksen - soteprojekti lähipiirissäni on kutistanut lukemiseni viime viikkoina minimiin. Sitä on vielä edesauttanut se, että reissukaveriksi valitsemani tietoteos ei sittenkään vetänyt sanomalehteä tai radion kuuntelua paremmin. Hans Roslingin Faktojen maailma. Asiat ovat paremmin kuin luulet on ollut kirjakauppojen ja kirjastojen listoilla viime vuodesta alkaen ja meillekin se joulun myötä hyllyyn ilmestyi.

Faktojen maailma on ruotsalaisen kansainvälisen terveydenhuollon professorin Hans Roslingin yhdessä poikansa ja miniänsä kanssa kokoama teos maailman hyvinvoinnin nykytilasta, joka siis kirjan alaotsikon mukaisesti on paremmassa jamassa kuin mitä se ihmisten mielikuvissa on. Kirjoittajat ovat perustaneet Gapminder-säätiön, joka työskentelee faktoihin perustuvan maailmankuvan puolesta tietämättömyyttä vastaan. Negatiivisemman käsityksen alkujuuret ovat monessa, mm uutisten dramaturgiassa; vain huonot uutiset päätyvät uutisiksi, mutta myös länsimaissa käytetyssä vertailukohdassa, joka ei ole päivittynyt 60-luvusta. Meillä on virheellinen käsitys kehityksestä muualla, ns kehittyvissä maissa. Se on ollut huomattavasti parempaa.

Joitain poimintoja. Melkein kaikki maailman lapset rokotetaan eli melkein kaikki nykyään elävät ihmiset saavat edes jotain nykyaikaista perusterveydenhoitoa. Maailman jako kahtia on suuri harhakäsitys, koska keskiluokka on vallitseva yhteiskunnan osa maailmassa, myös köyhimmissä maissa. Ihmiskunnasta 85 % on jo siinä tilastollisessa laatikossa, jota oli 60-luvulla tapana kutsua kehittyviksi maiksi. Moni harhakäsitys syntyy tilastojen liian jyrkästä tulkinnasta, jossa nähdään vain kuilut mutta ei päällekkäisyyksiä. Äärimmäinen köyhyys on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana vähentynyt nopeammin kuin koskaan ennen. Käsityksessä maailman väkivaltaisuudesta pätee sama kuin mitä meilläkin on uutisoitu rikollisuudesta: ihmisten pelot ja tunne väkivallasta ovat kasvaneet, vaikka tilastot osoittavat väkivallan vähentyneen. Luonnononnettomuuksien uhrimäärä on laskenut huimasti.

Rosling & co ovat siis oikean tiedon ja positiivisen kurssin korjauksen asialla. Tässä linkki Gapminder -sivustolle, jossa voi testata omia käsityksiään ja lukea lisää aiheesta. Luettuani  vajaan puolet teoksesta minusta näyttää, että ilmaston ja ympäristön tilan muutos on räikeä poikkeus tähän parantuneeseen maailman tilaan. Eli ihminen kulkee pitkin lisääntyvän hyvinvoinnin polkua, mutta sama ei koske maapalloa, ei sen muita eläjiä, meriä tai metsiä.

Sivulla 73 kerrotaan tilastojen muodossa 16 huonoa asiaa, jotka ovat häviämässä, esimerkiksi lapsina kuolleet eli alle 5-vuotiaiden kuolleisuus, kuolemanrangaistus, lapsityövoima ja viimeisenä nälkä. Sivuilla 75-76 luetellaan vastaavasti 16 hyvää asiaa, jotka yleistyvät, esim naisten äänioikeus, lukutaito ja lasten parantuminen syövästä. Mutta mukana tässä paraatissa on myös tilasto Uhanalaiset eläinlajit, joiden määrä osoittaa huikeaa kasvua vuoden 1959 34:stä 2010-luvun 87.967:een. Hyvä kehitys?

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Päässäni kajahti kansallislaulun lailla: I have a hard time missing you baby, with my pistol in your mouth. Just roll your pretty eyes if you intend to stay.

Yhdysvalloissa on takapajuloita lähellä äveriäitä lomaparatiiseja, kuten Floridassa, Sunshine Statessa. Sinne syrjäkylille, kaatopaikan katveeseen, pienen alligaattoreita kuhisevan joen lähettyville Jennifer Clement vie lukijan romaanissaan Rakkaudesta aseisiin. Asuntovaunualue kasvaa ja tyhjenee ihmisistä sattumanvaraisten tapahtumien seurauksena. Margotille ja hänen tyttärelleen Pearlille on riittänyt jo viisitoista vuotta paikoilleen ruohottunut Mercury Topaz, automaattivaihteinen auto. Pearl on romaanin näkijä ja kokija.

Balettitanssija Margot Fonteyniltä nimensä saanut nainen on teiniraskauden jälkeen karannut varakkaasta kodistaan mukanaan vain tarkoin valittu aarteisto Limoges-posliinilautasista isoäidin hääpukuun. Mutta siitä mistä ei tiedä, sitä ei osaa kaivata, kuten Pearl, joka on autossa aina asunut. Käynyt sieltä koulua parhaan kaverinsa April Mayn kanssa, totellut tämän yllytysleikkejä ja seurannut ase- ja muita bisneksiä sivusta. Äitiä ei tarvitse totella, hän ei komentele, hän unelmoi ja soittaa mielikuvituspianoaan. Ja kyllä hän pelkääkin, lapsen huostaanottoa.

Uneksiminen on halpaa. Se ei maksa mitään. Unissa ei tarvitse maksaa laskuja eikä vuokraa. Unissa voi ostaa talon ja saada vastarakkautta.

Äiti on hellä nainen, kuppi sokeria, joka vetää puoleensa mätiä miehiä. Heitä riittää. Pastori Rex keksii autokaistarukoukset, uukkarirukoukset ja lopulta Anna aseesi Jumalalle -hankkeen. Mutta vasta kun kirkkoon saapastelee laulavalla äänellä puhuva Eli - piru mieheksi -  äiti putoaa polvilleen, eikä Pearlille jää enää useinkaan tilaa Mercuryn takapenkillä.

Lähes yhteiskunnan ulkopuolella elävän yhdyskunnan kuvauksesta tuli mieleen hieno elokuva Winter's Bone, joka sijoittuu Missourin syrjäseuduille. Tässäkin nuori tyttö joutuu tekemään isoja valintoja varhain, näkemään ja kuulemaan väkivaltaa, kun aseita on kodissa - eli joka vaunussa - enemmän kuin astioita. Aseet luetellaan merkkejä myöten, kun ne salakuljetetaan Greyhound-bussin matkatavaraosastoon. Laukauksen äänestä ei voi tietää, tapahtuiko murha, vai ampuiko joku alligaattorin. Mutta kuten USA:n aselaeista tiedetään, kaikilla on aseeseensa oikeus ja liipasinherkkyys kasvaa sitä myötä eikä koskaan vähene. Siitä kertoo Pearlin ja Margotinkin tarina.

Matkan varrelle kertyy ruumiita eikä motiiveista ole puutetta. En ollut kuullut Selena Quintanilla-Pérezistä, amerikkalaismeksikolaisesta laulajattaresta, jonka haudalle Pearl ja meksikolainen vaununaapuri Córazon tekevät pyhiinvaellusmatkan. (Selenan ampui rahasotkujen vuoksi hänen ihailijakerhonsa vetäjä, kertoi Wikipedia.)

Myöhemmin romaanissa kohdataan yksin jääneitä lapsia, ns ampumatapauksia, joita sosiaalityöntekijä käy työstään väsyneenä ja ylen kyllästyneenä heittämässä uusiin osoitteisiin, kuin postin lähetyksiä. Yhteiskunnan instituutiot irvistelevät liitoksissaan, mutta ihmisten kesken voi lämpöä löytyä yllättävien seinien takaa.

Kuulin Jennifer Clementiä Helsingin kirjamessuilla viime syksynä. Hän on sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja, sympaattinen esiintyjä ja tämän perusteella myös vaikuttava ja yhteiskunnallisesti kantaa ottava kirjailijana. Toteavat lauseet istuvat nuoren tytön suuhun. Lapsi kasvaa karussa maaperässä, mutta osoittaa myös äidin ja ystävän rakkausrokotuksen voimaa pahaa vastaan. Clementin kerronta on harmonisen kaunista kuin kesäinen kukkaniitty, vaikka aihe on jotain ihan muuta.

Loppuratkaisusta voi  aavistaa, ettei mikään tule muuttumaan näillä seuduilla. Aseet siirtyvät uusiin käsiin, veri ja ruoste haisee takakonteissa. Vaikka rajan takana siintää Meksiko ja auringonvalo. Rakkaus Meksikoon tuli esille Jennifer Clementin puheenvuorossa kirjamessuilla. Aserakkaus kukoistaa vahvana rajan molemmin puolin.

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Gun Love, 2018, suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2018, 279 s

Sabine Forsblom: Betinka

Holecheckille meneminen ei ole mikään läpihuutojuttu. Hän on nuori ja hyvännäköinen, ja se siinä onkin pahinta. Onneksi hänellä sentään on huvittava nimi, mikä tekee hänen ajattelemisestaan hieman helpompaa. Tšekkoslovakian jääkiekkomaajoukkueen maalivahdin nimi nimittäin on Holeček, ja tämä gynekologi, joka kyllä oikeastaan on nimeltään Holmberg, vahtii hänkin eräänlaista maalia ja on siitä hyvästä saanut varsin osuvan lempinimen.

Ajauduin aluksi Betinkan kanssa väärille seuduille. En tuntenut kirjailijaa enkä tullut nimeä tutkineeksi, vaan kuvittelin että ollaan Ruotsissa, 1970-luvulla. Kun puhuttiin Elannon kasseista, päättelin närkästyksen ja omahyväisen oivalluksen välitilassa, että suomentaja on kääntänyt sikäläisen osuusliike Konsumin Elannoksi. Olin jo niin pitkällä omissa nuoruusmuisteluissa, että ihmettelin Marlboron polttamista. Ei, kyllä Ruotsissa silloin poltettiin Princeä. No joo, piti sittemmin tuulettaa nuo jutut päästä: Betinka sijoittuu ruotsinkieliseen Porvooseen ja Sabine Forsblom on suomenruotsalainen esikoiskirjailija. Mutta 70-luvun nuoruus- ja yhteiskuntakuvauksesta on puhe.

Päähenkilö on 15 v Betinka ja hänen on myös kertojan ääni ja tyyli, ronskin teinin. Kamppailu suosiosta ja Hänestä, joka sattuu olemaan parhaan kaverin ja sielun sisarenkin tähtäimessä, se vaatii kovuutta, tarvittaessa likaisia keinoja. Näkyä tai kuolla tänä iltana. Näillä markkinoilla duunariperheen tytär pääsee Luciaksi, jopa kovaa bailaava Guntta, kunhan kaverit ovat mukana juonessa. Muutoin ei, sillä hierarkia on selvä jo aikuiselämään tutustumisvaiheessa. Etusijalla ovat rikkaat ja kauniit, kuten Susanna, sitten tosi paheelliset Daltonin veljekset, kaiken kokeneet, ja pohjalla avustajat, kuljettajat, suosikkien liepeillä palveluksia tarjoavat.

Oli tyttöjä jotka olivat menneet sänkyyn parin tai korkeintaan kolmen pojan kanssa, mutta heitä nimitettiin koko loppuelämän ajan huoriksi, eikä heillä ollut toivoakaan päästä hyviin naimisiin. Ja samaan aikaan varsinaiset patjat seilasivat kesämökin pienvenesatamaan huulillaan leveä, valkoinen hymy.

Kun taas: Huora-Lolan. Että hän oli tullut takaisin lyötäväksi, niin kuin koirat ja väkivallan uhrit tekevät.

Kaikilla on kiire olla toista kokeneempi, coolimpi ja paheellisempi. Ykkösasia on seksikokemus, se on kaikilla mielessä, mutta tyttöjen on se tässä kamppailussa peitettävä. Ulos pitää näkyä vain välinpitämättömyyttä. Haaveet Marc Bolanin intohimoisesta syleilystä saattavat bileiden väsyneissä aamuyön tunnelmissa vaihtua väärän tyypin vastenmieliseen kähmintään, mutta tärkeintä on se mitä siitäkin jälkikäteen saa kerrottua. Että miten mahtavaa olikaan olla aikuisen miehen kanssa.

Betinka on työläisperheen tytär, joka jo tietää että hänestä ei köyhyys lähde pesemälläkään. Faija Stig on solidaarisuudesta irtisanoutunut sähkömies, joka piipahtaa välillä Norjan öljynporauskentällä, mutsi Anneli tekee töitä kalatehtaalla. Vanhemmat ovat asemoineet suhteensa jatkuvan jäkätyksen kanavalle ja molemmilla on syynsä katkeruudelle. Isälle se on Betinka, jonka tulo pakotti naimisiin.

Nyt he tanssivat uudenvuodenyönä. Faija on tullut takaisin. Siihen elämään, jonka he ovat sepittäneet yhdessä. He tanssivat, ja liiterin takana romukasa kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Kuin muistomerkki kaikkien niiden onnellisten päivien kunniaksi, jolloin kaatopaikalta etsittiin aarretta.

Mutta tässä kertomuksessa, näissä kertomuksissa vanhemmat ovat epäkiinnostava taustatapetti. Nuorissa palaa raivokas liekki, siinä edellisen yön häpeä palaa poroksi, uusi päivä, uudet kujeet, uudet bileet.  Uuh I feel love, I feel love, I feel loove... Kaikessa kuuluu lupaus tulevasta, ihanasta vapaudesta. Ensin voi lähteä vaikka Helsinkiin.

Sabine Forsblom kertoo nuorten haaveista ja ystävyydestä, rohkeudesta ja sen puutteesta, kalvavasta häpeästä ja elämisen riemusta makeilematta, vimmaisesti ja täynnä myötätuntoa. Samalla hän sivuaa isompia yhteiskunnan rakenteita, työtä, köyhyyttä, kilpailua kovassa hierarkiassa ja jopa vanhustenhoitoa. Tässä romaani minusta hajosikin välillä liian moneen suuntaan ja kertojan ääni katkeili. Lopussa on hyvin elokuvallinen episodi viimeisistä tansseista ennen kesälomaa ja meikkaavasta Roffe-serkusta käynnistyvä tapahtumaketju.

Niin, ja suomennos on oivallinen. Elanto on ihan vaan Elanto. Mutta oma nuoruus tuli hyvinkin mieleen. Diskomusiikki tuttua. Kun soitin kotona sinkkua Je t'aime moi non plus, isä ei tykännyt.

Sabine Forsblom: Betinka, 2018
Betinkan, suomentaneet Helene Bützow ja Laura Kulmala
S&S 2018, 226 s