Kuullun ymmärtämiset Helsingin kirjamessuilla, pe-la

Sain liikaa huomiota saapuessani Helsingin kirjamessuille. Ilmeisesti tohkeissani bloggaajapassista etsin kolmannessa kerroksessa oikeaa reittiä ja rämähdin parin matalan porrastasanteen poikki rähmälleni lattialle. Tutkin sieltä käsin etäisyyttä seinästä. Noin kymmenen senttiä. Reunusporras oli teipattu mustakeltaisella. Ehkäpä joku toinenkin oli onnistunut kompastumaan siinä. Keräsin arvokkuuteni rippeet lattianraosta ja lähdin etsimään rastejani Kirjamessujen uudelleen nimeämissä paikoissa. Entisten Aleksis Kivi, Mika Waltari etc estradien tilalla esiintyivät nyt Helsingin kaupunginosat.

Kruununhaka-estradilla Mirka Lappalainen haastatteli Tuomas Jussilaa ja Heli Huhtamaata Nälkävuosista 1967-68. Ensinmainittu on turkulainen väitöskirjatutkija, joka on julkaissut kirjan yhdessä kollegansa Lari Rantasen kanssa. Tämä kiinnosti oikeastaan siksi, että luin viimeksi Aki Ollikaisen Pastoraalin, jolla on vähän tekemistä asian kanssa. Sen sijaan Ollikaisen Nälkävuosi on saman asian kaunokirjallinen versio, joka jätti syvän jäljen. Keskustelussa käsiteltiin taustoja, ns pientä jääkautta, joka oli jo edeltävinä vuosina kutistanut satoja.

 Sen aikaiset viljelymenetelmät olivat alkeellisia, lannoitteita ei käytetty, satokausi oli lyhyt ja viljely yksipuolista. Ilmeisesti ruis oli se pääasiallinen viljalajike. Verrattiin tilannetta Irlannin hieman aikaisemmin tapahtuneeseen The Great Famineen, jonka seurauksena Irlannin väkiluku lähes puolittui ja sieltä lähti valtava emigraatioaalto maailmalle. Tapahtuma on näkyvästi museoitu ja syyttävä sormi osoitti englantilaisia vallanpitäjiä. Suomessa sen sijaan tutkijoiden mukaan suuri nälänhätä on lähes painunut unohduksiin ja myöhempien sotien kärsimyskertomusten varjoon. Syyttävä sormi puuttui. Suomessa fennomaaninen liike oli herännyt ja liikkeen johtohahmo J.W. Snellman nautti suurta arvostusta. Hän kuitenkin reagoi tilanteeseen hitaasti, valtio ei ottanut lainaa viljan ostoon ulkomailta eikä Suomessa hyvinvoiva osa kansasta nähnyt syitä toimenpiteisiin tai he eivät nähneet koko tilannetta. Tällaisena köyhän kansan kurjuus näyttäytyy myös Ollikaisen romaanissa.

Nälkävuosista huumorin ja naurun filosofiaan. Elämä on vastakohtia täynnä. Puhelinkuvani ihmisjoukon takaa keskustelijoista, tutkija Jarno Hietalahdesta ja Heli Sutelasta Juha Roihan haastateltavina voisi tärähtäneisyydessään sopia aiheeseen, mutta antaa olla. Vakavimmillaan keskustelu käsitteli huumoria vallankäytön näkökulmasta ja vallanpitäjien kritiikin muotona. Tutkija ja haastattelija tulivat samaan näkemykseen viimeisimmästä Stalin-elokuvasta, joka heidän mielestään - vaikka ei välttämättä kammottavasta aiheestaan johtuen kirvoittanut paljon kikatusta - oli sittenkin hyvin hauska. Samaa mieltä.

Sitten oli vuorossa pieni sauma suomenruotsalaiselle keskustelulle. Från kulturmän till kulturprofilen - metoo och litteraturen -aiheesta sanailivat vilkkaasti Sara Ehnholm Hielm, Monika Fagerholm, Eva Franz, haastattelijana Vilhelmina Öhman. Eniten oli äänessä Monika Fagerholm. Onneksi, olisin kuunnellut häntä paljon kauemminkin. Muut olivat jo seuraavaa sukupolvea, heistä Eva Franz Fagerholmin oppilaanakin ollut. Siinä määriteltiin ensin mitä he kulttuurimiehellä ymmärsivät. Jonkinnäköinen patriarkaalisen kulttuurielämän takapiru siitä tuli mieleen. Fagerholm muisteli hauskasti kirjailijan uransa alkua 80-luvulla, kun hän ja toinen nainen (en muista kuka) osallistuivat TV:n kirjaohjelmaan nimeltä Lukulamppu. Ohjelmaa juonsi Timo Hämäläinen ja mukana olivat Bo Carpelan, Claes Andersson ja vielä muutama muu nimekäs hahmo. Naiset eivät saaneet suunvuoroa. Fagerholm sanoi metoon olevan tärkeä ja asioita lopullisesti muuttava ilmiö. Vihdoinkin naisetkin uskaltavat sanoa ja kertoa 1. persoonassa eikä vain passiivissa. Toisaalta hän sanoi nykyisessä feminismissä olevan paljon sellaista mitä hän ei allekirjoita. Esimerkkinä hän kertoi Knausgårdiin kohdistuvan yleisen feministisen kritiikin: siinä on taas yksi mieskirjailija joka kertoo omasta elämästään ja buustaa egoaan. Se ei ole ollenkaan sitä, sanoi MF. Se on hienoa globaalia kirjallisuutta, joka yhdistää monta kirjallisuudenlajia, mm esseen omaan havainnointiin. Fagerholm kehoitti naisia kirjoittamaan omansa ja valittamaan vasta sitten, jos sitä ei arvioida tai lueta. Hän luonnehti nykyistä feminismiä puritaaniseksi ja sanoi, että mm Nabokovin Lolitaa ei nykyään voisi siitä näkökulmasta edes julkaista, mikä olisi valtava tappio kaunokirjallisuudelle. Kaunokirjallisuuden ei tarvitse olla opettavaista.

Matkalla seuraavalle lavalle näin yllättäen Aki Ollikaisen Siltalan ständillä haastateltavana. Onneksi, sillä olin missannut hänen haastattelunsa klo 12 isommalla estradilla. (Juna oli tunnin myöhässä, kun töihin tulossa ollut veturinkuljettaja oli törmännyt peuraan. Odoteltiin kalustoa eli toista veturimiestä.)

Ollikainen kertoi viimeisimmästä, Pastoraalista Touko Siltalan kysellessä. Luonto on ihmisten mielestä kaaosta, mutta sitä se ei ole luonnon näkökulmasta. Kirjassa hänellä oli myös tarkoitus tarkastella ajan luonnetta, elämänkaarta, ekologiaa. Siinä on monta mahdollista lukukulmaa. Miksi hän ei sitten kirjoita enemmän suoraan tähän hetkeen osuvista tapahtumista? Kun hän saa lauseen valmiiksi, se tapahtuma on jo vanhentunut. Kyllä, kiitos, jokainen Ollikaista lukenut osaa nauttia noista Mozart-suklaan täyteläisistä mutta kirkkaista lausehelmistä.

Kuva: Like

Senaatintorilla esiintyi tämän vuotisen Yhdysvaltain-teeman kirjailija Jennifer Clement, kansainvälisen sananvapausjärjestö PEN:in puheenjohtaja HS:n toimittajan Jukka Petäjän haastateltavana. Puhuttiin aluksi sananvapauden tilanteesta - huono - ja siitä, kuinka PEN on organisoinut eri puolilla maailmaa auttamisverkoston vainotuille kirjoittajille, joiden joukossa on monessa maassa myös bloggaajia, ei vain kirjailijoita tai toimittajia. Näitä Cities of Refuge on paljon Länsi-Euroopassa ja varsinkin Skandinaviassa, Euroopan pääpaikka Oslossa. (Tarkistin netistä kartan, joka näyttää, ettei Helsinki olisi mukana, mutta listattuna se löytyy.)

Jennifer Clement on palkittu kirjailija, jonka viimeisintä teos Rakkaudesta aseisiin en ole lukenut - kuten en muitakaan. Basquaitin leski menee lukulistalleni. Clement asuu Mexico Cityssä, jossa on asunut pienestä asti eikä tule sieltä muuttamaan. Samalla kadulla ovat asuneet Diego Riveran lapset ja Frida Kahlon kummityttö. Meksikossa sananvapaustilanne on myös huono ja väkivaltaisessa maassa toimittajia on tapettu ja vangittu satamäärin. Se on ilmeisesti särö, joka ei kirjailijan rakkautta Meksikoon vähennä, se, rakkaus, vaikutti voimakkaalta. Clement opiskeli New Yorkin yliopistossa aikana, jolloin siellä tungeksi kulttuurikuuluisuuksia, Andy Warhol muun muassa. Sympaattinen ja rohkea Jennifer Clement.

Viimeiseksi perjantain osioksi olin merkannut Aikamatkakuvat Helsingistä, mutta en koskaan löytänyt perille Vallisaareen enkä myöskään Suomenlinnaan, jossa olisi kerrottu Hakaristin ritareista. Avasin väärän oven ja kelasin jonkin aikaa tyhjää, että missä olen ja kuka tuo on. Jotain terapiajuttua siiinä puhuttiin. Olinko puikahtanut johonkin salaseuraan? Muutama pahastuneen oloinen katse kohdistui minuun kun avasin suljetun oven. En löytänyt messulehdestä jälkeenpäinkään vastausta. Messuilla sattuu ja tapahtuu.

Lauantaina senaatintorilla kokoontuivat Ylen aktiiviset ulkomaankirjeenvaihtajat Mika Hentunen ja Pirkko Pöntinen sekä kymmenen vuotta Kauppalehden toimittajana Yhdysvalloissa työskennellyt Olli Herrala ja vanha maestro Rauli Virtanen otsikolla Muuttuva Amerikka: suomalaiset ulkomaankirjeenvaihtajat Yhdysvalloissa. Toimittajia haastatteli Baba Lybeck. Toimittajat muistelivat tähtihetkiään tai paremminkin sitä mullistavinta uutista. Rauli Virtanen työskenteli Watergate-skandaalin aikaan, Olli Herrala 9/11-katastrofin aikoihin New Yorkissa ja menetti siinä ystävänsäkin. Kaikki todistivat ulkomaantoimittajan ammatin ainutlaatuisesta näkökulmasta maailmaan, mutta myös niistä henkilökohtaisista uhrauksista mitä se 24/7 työ kaukana kotimaasta vaatii. Pirkko Pöntinen sanoi, että missään naistoimittajalla ei ole niin helppoa kuin arabimaissa. Kunhan huomioi paikalliset käyttäytymistavat, kuten aina. Hänellä ei ole ollut paria putkareissua lukuunottamatta missään suurempia ongelmia. Tämä liittyi kysymykseen ammatin vaarallisuudesta.

Lopuksi kysyttiin kirjasta, joka heille on tärkeä, jota haluavat suositella. Rauli Virtanen mainitsi Jack Kerouacin Matkalla, Mika Hentunen watergate-toimittajan Bob Woodwardin viimeisimmän teoksen Fear Trumpin ajasta ja Pirkko Pöntinen Nathan Hillin Nixin. Olli Herralan tärkeää en enää muista.

Kaikki kokivat Yhdysvaltojen tulevat vaalit marraskuussa äärimmäisen mielenkiintoisiksi. Pöntinen sanoi, että vaikka nykyään aina korostetaan hetkessä elämistä ja eteenpäin katsomista, historia on tärkeä tuntea jos haluaa ymmärtää nykytilannetta. Yhdysvalloissa sisällissodan jyrkät asetelmat ovat nyt näkyvissä demokraattien ja republikaanien välillä entistä selvemmin.  Oli todella virkistävää kuunnella sujuvasanaisia toimittajia heidän jännittävästä ammatistaan ja Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta.

Tässä vaiheessa olin onnistunut kaappaamaan itselleni tuolin täpötäydestä messuhallista. Senaatintorin nouseva penkkirivistö ja sinne/sieltä tungeksiva väkijoukko toi pahimmillaan mieleen sen jalkapallostadionin, jossa ihmiset liiskautuivat kuoliaaksi hallitsemattoman tungoksen alla. Näin ollen jäin vallatulle tuolille kuuntelemaan hetkeksi Matti Apusen haastattelemaa Risto Siilasmaata Paranoidi optimisti-teoksesta, Nokian alamäestä. Apunen näytti ymmärtäneen itsensä päähenkilöksi. Siilasmaa vaikutti sovinnolliselta. Mutta koko aihe oli unettava, huonosti nukutun tai hyvin valvotun yön jälkeen.

Kari Hotakaisen ja Kimi Räikkösen fanit tulivat naurun odotuksin kuuntelemaan Hotakaisen uusimmasta aluevaltauksesta, Tuntematon Kimi Räikkönen-teoksesta. Nauraa saikin. Heitä taitavat yhdistää lakoniset lausahdukset. Hotakaisen lauseet voi ymmärtää heti, Räikkösen hauskuus avautuu hitaammin, mutta sittenkin. Selväksi tuli, että miehet ovat jonkin näköisiä hengenheimolaisia ja eri aloistaan huolimatta arvostavat toisiaan. Kimi ei ole lukenut kirjoja, mutta nyt on. Siviilissä hän ajaa myös kovaa, liikennemerkit ovat hänelle viitteellisiä, lähinnä ehdotuksia. Kyydissä kulkenut pahan kolarin kokenut Hotakainen ei sitä arvostanut, mutta Kimin antama vaihtoehto oli kävely. Ihana, totesivat naiset takanani, Hotakaisfaneja.

Kuljin vielä kriitikon ja kirjailijan ohi. Imagen vetämässä tilaisuudessa kohtasivat kritiikistä loukkaantunut kirjailija Saara Turunen ja kritiikin kritiikistä loukkaantunut kriitikko HS:n Antti Majander, kirjailijan ehdotuksesta. Tunnelmassa oli yleisön joukossa semmoista sisäpiirin tirkistelyä. Lähtivät joka tapauksessa yhdessä baariin, kriitikko oli kirjailijalle jallun velkaa.

Oscar Wilde: Il ritratto di Dorian Gray

Come il ritratto di un dolore,
Un volto senza cuore.

Ci sono voluti tre quattro anni per me per leggere il classico di Oscar Wilde, leggendo nel modo un po' come leggere haiku, la poesia giapponese. Leggo italiano solo durante le mie sedute mattutine nel bagno, vuol dire qualche minuto. Ecco tutto che ormai rimane dei miei esercizi italiani. Abbastanza lontano dalla poesia giapponese la situazione.

Fortunatamente ho già una volta letto il libro, circa trent' anni fa, in finnico. È la storia di un nobile londinese, Dorian Gray, un ragazzo dell' aspetto bello straordinario e nello stesso tempo di spirito arrogante. Il romanzo è ambientato alla Londra del 19. secolo. Dorian e il suo amico, Lord Henry Wotton sono rappresentanti dell'aristocrazia, la cui vita trascorre comodamente nei saloni di tappeti persiani, guardando spettacoli al teatro, all'opera, con sempre dei servi disponibili a casa. Un terzo personaggio importante vicino a Dorian è Basil Hallward, il pittore che, affascinato dalla bellezza di Dorian, ne dipinge un ritratto. A poco a poco Dorian diventa più ossessionato dall'influenza della sua bellezza, rinforzata dalle conversazioni con Lord Henry. L'ultimo è un carattere cinico, edonista mentre Basil Hallward è un personaggio che sempre porta questioni del morale nelle conversazioni tra i tre amici. Lord Henry comunque è il personaggio più interessante dei tre. Con il suo sarcasmo e l'ironia appare spesso vicino a Dorian nel momento in qui egli si sente insicuro.

La bellezza diventa per Dorian la chiave di tutto successo e felicità nella vita, e invece vecchiare, diventare brutto il contrario. Conclude con fare un patto col demonio: lui rimane sempre giovane, bello nell'aspetto mentre il quadro, il ritratto di lui mostrerà tutti i segni dei suoi delitti e tradimenti. Alla fine del romanzo Dorian è forzato di incontrare il risultato della sua vita malvagia, come si mostra nel suo ritratto.

Il ritratto di Dorian Gray fu scritto nel 1891. Il pensiero essenziale secondo cui i nostri atti malvagi non capitano senza lasciare tracce sul nostro aspetto sembra obsolete, ma l'adorazione della bellezza e quanto è miope non ha perso l'attualità nei nostri giorni dei selfies.

Oscar Wilde: Il ritratto di Dorian Gray
The Picture of Dorian Gray, 1890, traduzione Giuseppe Sardelli
Fabbri Editori, 1985, 269 p                     

                                                        *********************

Lähes neljä, tai ainakin yli kolme vuotta kului Dorian Grayn muotokuvan italiankielisen version lukemiseen. Luen italiaa vain aamuistontojeni aikana chaise percéellä (sivistynyt kiertoilmaisu). Lukeminen oli helppoa, lähes liian helppoa - ja katkonaista. Olisi pitänyt aika useinkin etsiä sanakirja, mutta eipä tullut haettua. Tällä ponnistelun tasolla on italian kieleni harrastus nyt, se auttaa muussa ponnistelussa. Ja eikö tuo aamuhetki ole sittenkin virkeämpi haasteelliseenkin lukemiseen kuin se nukahtamista edeltävä iltamyöhäinen! Dorian Graysta kirjoittaminen aiheutti kyllä pientä hikoilua, tällaiselle yhä laiskistuvalle kielen harrastajalle. Siinäkin mielessä terveellistä.

Aki Ollikainen: Pastoraali

Ihmisiä suviyössä. Luonnon kiertokulku. Ihminen ja myyttiset eläimet, susi, karhu, korppi, Kronos-hauki - ja karitsa Pan kohtaavat Aki Ollikaisen rauhallisin vedoin maalaamassa suomalaisessa maalaismaisemassa, veden välkkeessä, suon tuoksussa ja metsän siimeksessä.

Sinne sijoittuu suorassa jatkumossa Sillanpään suomalaiseen kesäyöhön Ollikaisen viimeisin romaani Pastoraali. Tässä ajassa pastoraali toimii toisin kuin vajaat sata vuotta sitten. Maalaisidylli oli silloin arkista, nyt se on etsittävä arjen vastapainoksi. Pastoraali kuvaileekin lukijalle luonnon ihanuuksia, koska me ihmiset olemme edelleen osa luontoa, mutta - vaikka emme haluaisikaan - unohdamme sen. Usein haluamme.

Aki Ollikainen tarkastelee kriittisesti ihmisen luontosuhdetta, ja on eläimen puolella. Vaikka ihmiset usein liittivät käärmeen pimeyden voimiin, oli kyy todellinen auringon lapsonen. Kourallinen ihmisiä eri sukupolvissa elää luonnon helmassa, kuka kaupungista vierailulla, kuka takaisin maalle muuttaneena. Vanhat, Vilho ja Sirkka eivät ole sieltä koskaan lähteneet. Hekin noudattavat luonnon kiertokulkua; nuoret uuden ihastuksen kuumentamia, keski-ikäiset törmäyttävät unelmiaan arkeensa, vanhimmat kaikkeen sopeutuneina. Ihmiset saunovat, kalastavat, metsästävät, rakastelevat.

Yllättäen Pastoraaliin tulee kunnon äksöniä, kun metsässä on nähty valtava susi. Metsästäjä punoo juonen ja metsässä alkaa tapahtua. Mukana on enempikin sekä metsän eläimiä että lampaita, lopulta puhuvia korppejakin. Mikään ei mene kuten on ajateltu eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Mutta ihminen voi luonnossa olla heikoin, korppi viisain ja tässä tarinassa mykkä karitsa Pan puhkeaa puhumaan.

Pastoraali heittää siis Sillanpään kaavun yltään ja nousee toisiin sfääreihin, koska voi. Lukija herätetään juuri kun Sibelius soi ja linnut visertävät -  ja potkaistaan sohvalta. Erikoista, ällistyttävää. Vielä erikseen ällistyin kahdesta korpista, joiden nimet ovat Hugin ja Munin, Ajatus ja Muisti.  Nimet ovat viikinkijumala Odinin, sen silmäpuolen ruotsalaisen jumalan korpeilta. Minä olen nähnyt nämä nimet vuonna 1968 Tukholman Studentbackenin kahdessa talossa, joista toisessa asuin opiskelijoiden asuntolaa, kesällä hotelliksi muutettua siivotessani. Toinen talo oli nimeltään Hugin, toinen Munin. Eikä ollut mitään tietoa Odinin korpeista silloin. Korkea aika saada tuokin taustatieto nyt, viidenkymmenen vuoden jälkeen, Pastoraalissa.

Aki Ollikainen: Pastoraali
Siltala, 2018, 138 s
Graafinen suunnittelu Elina Warsta

Sisäkansi

Edward St. Aubyn: Toivoa sopii

Patrick Melrose -tarinan kaksi viimeistä osaa, IV-V, Mother's Milk ja At last on suomennoksessa yhdistetty yksiin kansiin. Kuten kolme ensimmäistä koottiin Loistavaan menneisyyteen. Toivoa sopii-teoksessa Patrick Melrose, Edward St. Aubynin omaelämäkerrallinen vastine, on keski-ikäinen, mezzo del cammin-vaiheessa. Hänestä on tullut perheenisä, Robinin ja Thomasin isä, Maryn puoliso.

Mother's milk/Äidinmaitoa -osassa fokuksessa on äitiys, äidit ja lapset. Patrick kärsii pikkulapsiperheen isänä. Romaani alkaa hyvin jähmeästi, suorastaan pitkäpiimäisesti perheen arkisista touhuista. Missä on se rento mustan huumorin ja kirpeän satiirin sekoitus, johon lukija saattoi heittäytyä, itkeä ja nauraa samanaikaisesti, se mikä teki vaikutuksen noissa aikaisemmissa osissa? Poissa, kadonnut. Mutta onneksi vain alkuun. Hiljalleen tahti löytyy ja St. Aubyn saa kuin saakin puhurin siipiensä alle.

Patrick Melrose elää kovassa puutteessa, sillä vaimoa kiinnostaa vain imettäminen. Thomas-vauva on ottanut miehen paikan Mary-vaimon petikaverina ja myös Maryn ainoana kiinnostuksen kohteena. Elämää eivät helpota sekä shamaaniuskon että Alzheimerin valloittaman äidin anteliaisuus, jonka seurauksena suvun perintöhuvila Ranskassa on siirtymässä shamaaniuskovaisen Transpersoonallisuus-säätiön haltuun. Patrick on aikuinen mies, mutta lapsena kaltoin kohdeltu. Siksikö Patrick on iso vauva, joka kiukuttelee oman lapsensa saamasta huomiosta? Vaikka poikiaan ja heidän suorastaan epäuskottavaa älyään ja huumoriaan hän täynnä ihailua kuvaileekin.

Patrick löytää lääkettä vanhasta tyttöystävästä ja sittemmin alkoholista & rauhoittavista. Mikä siinä onkin, että päihtymystilojen kuvauksessa St. Aubyn on mestari. Kai se on se omakohtaisuus. Perheen Amerikan matka on ilmeisesti otettu mukaan, jotta kirjailija saa kunnolla tuulettaa näkemyksiään amerikkalaisista. Ne ovat melkein lapsellisen häijyjä ja kattavat laajan alueen liikalihavista - rouva Turvatyyny - amerikkalaisista sikäläisiin pizzatäytteisiin. Puisto on hieno mutta muuten tämä maa on täynnä valtavilla autoilla ajelevia ihmisiä, jotka miettivät vain mitä söisivät seuraavaksi.

Puuttuvan seksielämän lisäksi pääteemana Äidin maidossa on oma äitisuhde. Eleanor tekee kuolemaa, mutta ei riittävän nopeasti, omastakaan mielestään. Eutanasiamahdollisuutta punnitaan.
Kaiken keskellä Patrick törmäilee jatkuvasti omaan ahdistukseensa, menneisyyden traumoihin, sukuun ja sen varakkuuden suomaan ansaitsemattomaan asemaan ja etuoikeuksiin.

Loppujen lopuksi on hieman lattea suomennos V osalle. At last. Vihdoinkin. Vihdoinkin äiti kuolee. Patrick asuu yksiössä erossa perheestään. Hän on käynyt läpi delirium tremensin, masennusryhmät ja asunut itsemurhatarkkailuhuoneessa. Varakkuus on sallinut suvulle mittavan alkoholismihistorian, se on kulkenut verenperintönä.

Venäläissyntyinen Vlad-setäkin yritti salamurhata itsensä juomalla joka päivä kaksikymmentäkolme dry martinia ennen lounasta. Kiitos hullun venäläistavan paiskata tyhjäksi juotu lasi säpäleiksi lattialle, talossa oli hiljaista tuskin hetkeäkään.

Mitä suuruudelle tapahtuu kun se muuttui ajan mittaan pelkäksi etuoikeudeksi? Patrick pohtii edelleen brittiläisen yläluokan historiaa, kuudennessa sukupolvessa eläviä tyhjäntoimittajia. Sitä ei korosteta, että mies itse on sentään kouluttautunut asianajajaksi. Äidin hautajaiset ja taistelu shamaaniuskovaisten säätiön kanssa tuo esille St. Aubynin toisen vahvuuden: värikäs tyyppikavalkadi rahaa haistavista new age-hörhöistä moraalisesti rappeutuneisiin ja tylyihin orjapiiskureihin. Joukossa joku Erasmus filosofoi nimensä velvoittamana.

Romaanissa on paljon toistoa, sisäistä monologia, jossa ahdistavat teemat toistuvat. Isä on haudattu jo edellisessä osassa, joten hänen rikoksensa jää vähäisemmälle käsittelylle. Sen sijaan Patrick käy perkamaan Eleanor-äidin persoonaa, ikuista vauvaa, shamaaniuskovaista voimaeläimineen, tukaaninsulkineen. Hän päätyy lohduttomaan lopputulokseen: kolkko lapsuus oli seurausta vanhempien yhteistoiminnasta, toisiaan täydentävästä sadomasokismista. Kirjasarja on kirjailijalle terapiaa; kammottava lapsuus vaurauden keskellä on pitkälle aikuisuuteen avoin haava. Sarja on epätasainen, välillä päähenkilö vaikuttaa keskenkasvuiselta nilkiltä, välillä terävältä yhteiskuntakriitikolta.  Olisiko se heijastusta tuon yläluokan elämättömyydestä?  Toivoa sopii-osioissa näkökulmat hypähtävät myös hieman keinotekoisesti: lapsi muistelee syntymäänsä, ja kuoleva Nicholas, kaukainen sivuhenkilö alkaa silmäillä tapahtumia paareilta. Huumori läikehtii musteen lailla, mutta lopulta näin pitkälle Patrick Melrosen elämässä päästyä, koominen aines peittyy tragediaan.

Toivoa sopii, että elämä on Patrick Melrosella alias Edward St. Aubynillä nyt paremmassa vaiheessa. Siltä vaikuttaa romaanin viimeisen osan lopussa. Kun on revitty riekaleiksi sellaisten vanhempien lapsena, joilla ei lapsia pitäisi olla, siitä itsensä pinnalle nostaminen on massiivinen tehtävä, jossa eivät edes varakkuus ja perinnöt pelasta. Ainoa keino näyttäisi olevan vanhempienkin näkeminen uhrina ketjussa. Silloin ainakin vihasta pääsee.

Edward St Aubyn: Toivoa sopii
Mother's Milk, 2005
At last, 2011
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2018, 442 s

Kuuman kesän viimeinen henkäys

Ei täällä Turun suunnalla päästy eilen Pohjanmaan lämpöihin, jotain alle 16 astetta taisi olla lämpötila korkeimmillaan ennätyslämpimänä lokakuun puolivälin sunnuntaina. Ilma tuntui hapekkaalta ja pehmoiselta. Meren yllä leijui harsomaista utua. Puut: tammet, haavat, vaahterat ja koivut tuulettivat viimeisiä lehvästöjään. Välillä satoi keltaista lehteä.  Sama ikävä kuin lintujen lähtiessä, todistaa lehtien lähtöä. Niinpa kuljettiin mekin kamerat kaulassa tätä viimeistä kukoistusta ikuistamassa. Eikä näyttänyt olleen kovin omaperäinen idea. Hyvä niin, korea oli sunnuntai.

Kohtaamisia Turun kirjamessuilla

Leena Krohnin viimeisin romaani Kadotus nojasi Krohnin kirjallisuutta tutkivan Päivi Lyytikäisen esseeteokseen Pilviä maailmanlopun taivaalla. Vaikutti että kirjailija ja häntä tutkiva kirjailija eivät olleet kovin hyviä tuttuja. Lyytikäinen kertoi, ettei oikeastaan uskaltanut ottaa yhteyttä Krohniin, koska pelkäsi ettei sen jälkeen saisi kirjoitettua. Krohn totesi, että se on aivan oikein, ei hänellä ole mitään tekemistä kirjassa, joka kertoo lukijan kokemuksesta. Teoksen kustannustoimittaja Maarit Halmesarka veti keskustelua, jossa päähenkilö, Krohn, vetäytyi taka-alalle aina kun sai mahdollisuuden tai sulki suunsa, kun muut jatkoivat. Introvertti ja vaatimaton kirjailija, jonka jokaista sanaa harras yleisö odotti kuin kultamunaa.

Krohn oli Lyytikäiselle kiitollinen, koska oli kuulemma oppinut paljon tämän esseistä. Todettiin, että Krohn on ollut varhaisia ympäristötietoisia kirjoittajia, Linkolan lukijoita ja pasifisti. Hän oli jo koululaisena ehdottanut puolustusvoimien lakkautusta ja saanut luokkatoverinsa, upseerin tyttären vihat päälleen. Hän muisteli Euroopan hulluna vuotena 1968 Pariisin seinäkirjoitusta: Katukivien alla on rantahiekkaa. Sous les pavés, la plage! - josta tuli opiskelijoiden kapinaliikkeen sloganeita. Me ja kaikki esineemme olemme meitä ympäröivästä luonnosta, emme muuta, sanoi Krohn. Hän muistutti myös, että kirjailijat ovat aikansa lapsia ja siteerasi aiheesta Heinrich Heinea. Itse hän vuonna 1947 syntyneenä sanoi lukeneensa paljon 1800- ja 1900-luvun alun kirjailijoita.

Keskustelu sivusi myös identiteettiä, sen etsimistä ja Krohn sanoi, että esimerkiksi sukupuolenkorjausleikkaukset eivät voi olla häntä hämmästyttämättä. Ihmisen on sopeuduttava monenlaiseen mitä tulee elämässä vastaan.

Lopuksi keskustelijat käsittelivät nopeasti kulttuurisen omimisen käsitettä. Krohn siteerasi Lionel Shriverin puhetta, jossa tämä kertoi tapauksesta jossa kirjailijaa oli syytetty 14-vuotiaan nigerialaisen päähenkilön hahmon väärästä omimisesta. Hahmo oli siis kirjailijan luomus, mutta hän ei olisi sitä saanut tehdä. Shriverin mukaan aihe on jo nyt vaikuttanut negatiivisesti kirjoittamiseen. Krohn totesi, että tämä tie vie kaunokirjallisuuden loppumiseen.

Historioitsija Teemu Keskisarja oli
haastateltavana uudesta Aleksis Kivi-teoksestaan, josta päivän Hesarikin /Mervi Kantokorpi oli kirjoittanut kiittävän arvion. Keskisarja vaikuttaa koko ajan kiukkuiseltaja, sanat ropisevat kuin konekivääristä. Yleisö otti sarjatulen vastaan pelonsekaisesti hymyillen, koska hän on myös hyvin hauska. Hän kertoi, ettei Aleksis Kiven kirjallisuus niinkään häntä vedä kuin tämän elämä. Hän kuitenkin totesi Aleksiksen olevan äidinkielen nero. Hän oli ilmeisen sympaattinen ja karismaattinen henkilö, joka herätti loppuun saakka sekä äidillisiä että isällisiä tunteita eli hänellä oli tukijoita koko ajan. Hänellä ei ollut pelkästään verkostoa, hänellä oli
rihmasto. Se mahdollisti sen, että hän saattoi keskittyä siihen ainoaan jonka katsoi osaavansa, kirjoittamiseen. Hän ei ollut kaksikielinen, hän oli suomen kielen virtuoosi. Tukijoista ylivoimainen oli Charlotta Lönnqvist, ei mikään varakas mutta ainutlaatuisen tärkeä Kiven tuotannolle, joka kokonaisuudessaan syntyi sinä aikana kun Aleksis Kivi asui Fanjunkarsin torpassa. Charlotta Lönnqvistin hautaa ei meinannut löytyä Siuntion hautausmaalta, vaikka Keskisarja kysyi ruotsiksikin, siinä on kirjan kokoinen kivi.

Lisäys 7.10.: Kun en mitään kuuntelutilanteessa ylös kirjannut, niin hidas keskusyksikköni tuo mieleen lisää asioita ei -niin -pienellä viiveellä. Kysyttäessä (Aleksi Siltala) Kiven alkoholinkäytöstä, Keskisarja ilmoitti, että Kivi oli alkoholin oikeinkäyttäjä. Hänen tuotantonsa parhaimmat osiot syntyivät alkoholin antaessa sopivasti vauhtia mielikuvitukselle. Sen sijaan elämänsä loppuvaiheessa, sairaana ja huonosti ravittuna alkoholi oli hänelle pelkästään myrkkyä. Silloinkin vaikutti enemmän sen laatu kuin määrä. Ja se ettei hän silloin syönyt riittävästi. Näin Teemu Keskisarjan mukaan. Tämä pieni alkoholipoliittinen näkemys muistui mieleeni päivän viiveellä.

Missä vain Juha Hurme esiintyy, siellä eivät tuolit eivätkä seinät riitä. Nyt oli tietenkin puheena Hurmeen uudelleen suomentama Sally Salmisen Katriina. Hurme puhuu niin innoittuneesti ja innostavasti, että Teoksen Jussi Tiihonen oli tuskin ehtinyt kysymystä tehdä kun oli vierähtänyt noin kolme varttia ja hän kiitti vastauksesta ensimmäiseen kysymykseen. Ja kyllä, sekä Sally Salmisen elämä, hänen maailmanlaajuinen maineensa - eniten käännetty Waltarin jälkeen - että itse Katriina ja sen suomennos vaikuttavat nyt todella kiinnostavilta. Olen lukenut sen joskus nuorena, enkä muista siitä muuta kuin vammaisen naisen raiskauksen. Hurme kertoi, että sen kirjoittamisen aika oli oikeastaan huono sauma Suomessa, kolmekymmentäluku oli suomalaisella puolella suomalaisuuden ja fasismin aikaa eli siinä oli väärä kieli ja siinä oli liian vasemmistolainen, luokkajakoa kuvaava näkemys. Ruotsinkielisellä puolella taas oli käynnissä modernistien muotokokeiluja. Mutta niin se vain voitti huomattavan pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ilman yhdenkään kustantajan mukana oloa. Salminen kirjoitti sen kynttilänvalossa New Yorkissa 25-vuotiaana.

Salminen kirjoitti monia muitakin romaaneja eikä tämä edes ole Hurmeen mukaan hänen parhaansa. Hän mainitsi Vid havet ja olikohan toinen Hiekalle rakennettu. Hurme ehti tehokkaana puhujana käsitellä Katriinan taidokkuutta, modernia psykologista kuvausta ja kirkasta, yksinkertaista kieltä, jolla kuitenkin onnistuu kertomaan vaikeista ja monimutkaisista asioista. Katriina täydentää loistavasti Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin merelle lähtevien miesten kuvaa kertomalla maihin jääneistä naisista. Lopuksi Hurme kertoi aikovansa suomentaa seuraavaksi Sally Salmisen Min amerikanska saga -muistelman, jossa tämä kertoo Amerikan ajastaan. Salminen asui sen jälkeen Ranskassa ja Tanskassa. Katriinan Hurme suomensi, koska havaitsi alkuperäisen Aukusti Simojoen suomennoksen käsittämättömän huonoksi. Hän päätteli sen johtuneen suomentajan haluttomuudesta tarttua tähän teokseen. Se tehtiin vasta merkittävän palkinnon jälkeen.

Hurme-ryysiksessä törmäsin Rosa Liksomiin salin seinän vierellä. Kuinka ollakaan, meidän syksyn maalauskurssilla on ollut aiheena suomalainen nainen, 1. värikäs, 2. rohkea, 3.viisas. Olen lyönyt nämä kolme aihetta yhteen ja maalannut Rosan. Läväytinkin hänelle puhelimestani maalaukseni kuvan. Hän kehui sitä hienoksi ja pyysi lähettämään itselleen whatsappin kautta. Kuinka rosaliksommaista! Naputtelin Rosa yhteystietoihini, Liksom, sanoi hän olkani yli, sukunimen kohdalla. Lupasin myöhemmin lähettää. Valitettavasti en hätäpäissäni painanut 'tallenna' ja niinpä Rosa jää ilman tätä kuvaa. No, ehkä hän pärjää ilman sitä.

Kiitän messulipusta 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maria. Kiitos!

Maggie Nelson: Argonautit

Samoin kuin ihmiset halki elämänsä rakentavat identiteettiään ja käyvät läpi moninaisia muutos- ja kasvuprosesseja, niin purjehtivat Argolaivalla mytologiset sankarit, argonautit, ja pitkän merimatkan aikana rakensivat osa osalta uudelleen laivansa, joka saapui perille edelleen samannimisenä mutta kokonaan toisena. Vertauskuva on lainaa Roland Barthesilta ja on hyvä nimi tälle romaanille, jota voisi kuvailla keskustelevaksi esseeksi. Siinä kirjailija punnitsee - oppineesti - elämänkokemuksiaan tuntemillaan teorioilla löytääkseen oman totuutensa. Vierastin ensin nimeä, joka kuulostaa - kuten kaikki mitä en heti ymmärrä - hienostelulta ja tekofiksulta. Kirja on teennäisyyden ja pinnallisuuden äärimmäinen vastakohta. Se nylkee ja kääntää ympäri arkisetkin asiat näyttääkseen lukijalle esimerkiksi sen, millaista on elää jatkuvien väärien olettamusten kohteena.

Maggie Nelson, amerikkalainen kirjailija ja taiteentutkija kertoo omaa henkilöhistoriaansa. Hänen puolisonsa on taiteilija Harry Dodge, ent Rebecka, joka ei halua määritellä sukupuoltaan annettuihin kategorioihin. Kirjassa Maggie on hedelmöityshoitojen jälkeen raskaana ja Harry käy samalla testosteronihoidoissa. Edellisessa sukupolvessa tapahtuu päinvastaista: Harryn äiti tekee kuolemaa.  Koko tämä dramaattisten elämänvaiheiden ketju antaa aineksia syvällisiin keskusteluihin, joita kirjailija käy itselleen tärkeiden taiteilijoiden, filosofien, kirjailijoiden, opettajien, queer-yhteisön gurujen ja feministien kanssa. Aiheet liikkuvat sukupuolisesta identiteetistä rakkauteen ja haluun, kasvatuksesta taiteeseen, avioliitosta äitiyteen ja vanhemmuuteen, syntymisestä kuolemaan, normeja kyseenalaistaen, tabuja rikkoen. Ketä kulloinkin siteerataan, se keskustelukumppani on merkitty kursiivin kohdalle marginaaliin, mikä on lukijaystävällinen ratkaisu.

Kaiken pohdinnan ja teorioiden haastamisen keskellä käy selvästi ilmi, että Maggie Nelson on onnellinen nainen rakastamansa Harryn puolisona ja kahden lapsen äitinä. Kirja onkin myös liikuttava rakkauskertomus.

Akateeminen ja filosofinen keskustelu queer- ja HLBTQ-yhteisöjen kesken maistuu ajoittain sisäänlämpiävältä, mutta samalla se on - sekä maan että yhteisön kannalta - ulkopuoliselle kiinnostavaa ja ajattelulle virkistävää. Kalifornia, Los Angeles on Yhdysvalloissa vapaamielisenä alueena tunnettu, mutta niin vain sielläkin Ehdotus 8 - samansukupuolisten avio-oikeuden lakkautus - panivat vipinää Nelson/Dodgen pariskuntaan ja he ehtivät avioitua ennen lain voimaantuloa. Maggie Nelson on oppinut mutta hauskalla tavalla jalat maassa vuoropuhelussaan. Kun pariskunta päättää avioitua, siitä seuraa lausujasta riippuen tuomio: Avioliittoparka! Siinä me olimme menossa sitä tuhoamaan (anteeksiantamatonta!). Tai sitä vahvistamaan (anteeksiantamatonta!).

Kiinnostavasti Nelson avaa äitiyden ja raskaaksi tulemisen vaikeaa nieltävyyttä queer-identiteetin muodostaneille, kuten myös feministeille (lesbo-?), joille on ollut  tärkeää aliarvioida raskauden eroottisuutta. Samaa asennetta hän näkee myös homomiehillä;  sukua jatkavan feminiinisyyden vähättelyä. Radikaaliin marginaaliin näissä keskusteluissa menee nihilistipervo Francis Bacon. Hän toivoisi homoseksuaalisuudesta edelleen rangaistavaa, jolloin sen kumouksellisus säilyy. Taiteen kannalta arvo sisänsä. Keskustelusta ilmenee sekin, että radikaaleiksi mielletyissä HLBTQ (hyvin rasittava lyhenne!) -piireissä on uusliberalistinen siipensä, joka pyrkii lopulta sopeutumiseen ja jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.

Erityisen maukas on Maggie Nelsonin kuvaama kahden taidegurun keskinäisen mittelyn kuvaus hänen taideopintojensa jatko-opintojen ajalta. Seminaarissa arvostettu taidehistorioitsija Rosalind Krauss teilaa yleisönsä edessä edellisen puhujan, toisen opettajan Jane Gallopin. Siinä ilmenee akateemiseen maailmaan helposti liukuva feminiinisyyden tai äidillisyyden refleksinomainen eristäminen älyllisen syvällisyyden maailmasta. Taputin käsiäni Maggie Nelsonille, olin melkein istumassa siinä luentosalissa. Kuvaus kertoo jotain yleispätevää siitä, kuinka helppoa on haavoittaa ihmistä, joka panee itsensä likoon, avautuu henkilökohtaisesta.

Maggie Nelson puhuu lämpimästi peppuseksin puolesta. Sen hurmioon löytyy selitys nappimaisen klitoriksen todellisesta olemuksesta paholaisrauskuna. Hauska ja ilmeisen osuva vertaus. Synnytyksen läpikäyneenä, siis synnyttäneenä, oli kiinnostavaa lukea siitä, kuinka lähellä ulostamisen tunne on synnytystä. Tästä ei ainakaan 80-luvun alussa puhuttu, muistaakseni minäkin vähän häpesin sitä tunnetta, vaikka ei kivuilta enää oikeastaan hävettänytkään. Että kuinka nyt voin tässä pyöräyttää ilmoille viattoman vauvan kun samalla meinaa p-a tulla. Voi kuinka paljon turhaa häpeää on ihmispolon elämässä! Tämän tapaiset reippaat kuvaukset virkistävät akateemisen, feministi- ja queerdiskurssin ohessa.

Hyvin kauniisti kirjailija kirjoittaa lapsistaan, uuden elämän synnyttämisestä ja Harryn äidin kuolemasta.

Voisimme sanoa kuolemalle saman kuin lapsi voisi sanoa äidilleen: minä unohdan sinut, mutta sinä muistat minut.

Maggie Nelson: Argonautit
The Argonauts, 2018 suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantamo S&S, 2018, 208 s