J.M. Coetzee: Häpeäpaalu

Mutta vanhat miehet, joiden joukkoon hän näyttää olevan liittymäisillään, maankiertäjät ja tyhjäntoimittajat joilla on siivottomat sadetakit, halkeillet tekohampaat ja karvaa korvissaan - kaikki he ovat joskus olleet Jumalan lapsia, joilla oli suorat raajat ja kirkkaat silmät. Voiko heitä moittia siitä, että he pitävät viimeiseen asti kiinni paikastaan aistien ihanissa pidoissa?

Elokuvassa Häpeäpaalu (ohjaaja Steve Jacobs, Australia) David Lurien roolissa on John Malkovich. Minulle Malkovich on sympaattinen näyttelijä eikä hän tuossa niljakkeen roolissakaan onnistu olemaan kovin vastenmielinen. Elokuva oli mieleenpainuva ja niinpa tuli halu jälkikäteen lukea, kuinka J.M. Coetzee on tarinan kertonut. Ei ole yllätys, että Coetzee nylkee päähenkilönsä auki kuin metsästäjä konsanaan. Avattu sielunmaisema on tympeä eikä Davidiin ole miellyttävä tutustua.

Häpeäpaalussa eletään Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeistä aikaa. David Lurie on kahdesti eronnut 5-kymppinen korkeakoulun proffa, hänen erikoisosaamistaan on romantiikan runous. Hän kirjoittaa vapaa-aikanaan myös oopperan librettoa aiheenaan Lordi Byron ja tämän muusa kreivitär Teresa. Professorin elämä Kapkaupungissa kulkee uomissaan, opettajana hän ei tunnu välittävän opiskelijoilleen intohimoa, hän on rutinoitunut ja välinpitämätön. Viikottainen käynti prostituoidun luona saa jäädä, kun David Lurie ihastuu parikymppiseen oppilaaseen, Melaniehin. Tunne on yksipuolinen. Professori käyttää valtaansa hämmentyneeseen oppilaaseen. Vanha mies kaataa sänkyynsä nuoren naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle.

David pitää jääräpäisesti kiinni omista selityksistään; himo oikeuttaa hänen käytöksensä. Himo on kaikkein kiinnostavinta, sen voima lähentelee hänelle pyhyyden kokemusta. Professori ei ole valmis edes muodollisiin kompromisseihin, joita koulun tutkijalautakunta hänelle kantelujen jälkeen ehdottaa, jotta voisi jatkaa työssään. Hän ei suostu lautakunnan esittämiin katumusharjoituksiin. Tämä totuuskomissio ei onnistu. Mies ei tunnusta eikä tunne häpeää.

Coetzee on ennenkin kirjoittanut samantapaisista miehistä. Romaaneissa Nuoruus ja Kesä mies katsoi naisia melkein inhoten tai ainakin vailla lämpöä, kun nuoruuden kukkeus oli lakastunut. Samalla kaikki muu haalistuu ja menettää mielenkiintonsa, vain nuoren naisen herättämä himo on arvokasta. David on itsekäs, ylimielinen ja moraaliltaan joustava: mikä sopii itselle, on oikein. Naiset ovat Coetzeen miesten riivaajia. Naiset ovat ailahtelevaisia eikä heitä voi omistaa, vaikka mies sitä yrittää. Mutta toisten miesten kanssa hän epäilemättä muuttuu toiseksi naiseksi: la donna è mobile, toteaa David, oopperan librettoa pohtiessaan. Rumilla ja vanhoilla naisenpunkeroilla ei oikein ole arvoa hänen maailmassaan, ei sen puoleen vanhoilla rumilla miehilläkään. Coetzeen miehet eivät näytä vanhuutta arvostavan.

Skandaalin ja erottamisen jälkeen David matkustaa Kapmaassa pientä tilaa hoitavan tyttärensä luo. Tytär on valinnut toisin kuin isä: häntä ei kiinnosta olematon 'korkeatasoisempi' elämä. Lucy viljelee ja myy vihanneksia ja pitää kenneliä, on eronnut lesbosuhteesta. Apartheid on historiaa, mutta mustat, kafferit jatkavat elämäänsä vailla suuriakaan mahdollisuuksia nousta köyhyydestä. Koiratkin opetetaan ärisemään pelkästä mustan miehen hajusta.

Täällä köyhällä maaseudulla Davidille syötetään omaa lääkettään. Väkivaltaisen tapahtumaketjun jälkeen isä ja tytär joutuvat selviämään omilla tavoillaan eikä isän ole helppoa hyväksyä tyttären nöyryyttä. Lucy on valmis elämään maatilkullaan mustien ehdoilla, hän antaa anteeksi. Davidin maailma ja roolit siinä kääntyvät päälaelleen - kaikki on mietittävä uudelleen, niin vanhat naiset, koirat, tyttären valinnat kuin hänen oikeutensa puuttua niihin. Puhumattakaan Etelä-Afrikan mustista ja valkoisen syyllisyyden ikeestä. Coetzee nöyryyttää vanhaa donjuania mutapainissa perusteellisesti, ei edes Lordi Byronin ooppera nouse soimaan kaipausta, sen sijaan Lurie samaistuu hylättyyn Teresaan ja kiintyy rampaan koiraan. Häpeäpaalu alkaa sittenkin rakentua.

Taas kerran Coetzeeta lukiessa olin ristiriitaisten tunteiden vallassa. Miksi päähenkilö on niin ällöttävä kaikesta sivistyksestään huolimatta? Sivistys on pintaa, ja lopulta vähän kiinnostavaa, primitiiviset vietit johtavat meitä, ainakin professori Lurien maailmassa ja vain hänen kauttaan romaanin maailma aukeaa. Vastentahtoisesti on seurattava tyypin ajatuksia, jotka Coetzee ilmaisee paljaampina kuin ne haluaisi nähdä. Ja kyllä kai hän edustaa valkoisen miehen jälkiä Afrikassa, vallan ja alistamisen historiaa.

Tästä romaanista Coetzee sai toisen Booker-palkintonsa, ensimmäinen tuli romaanista Michael K:n elämä.

Yu Hua: Elämänkaari

Kiinan matkan kokemus jätti niin vahvan jäljen toisenlaisesta maailmasta ja kulttuurista, että piti vielä palata sinne, kun Yu Huan Elämänkaari sattui kirjaston hyllystä silmiin.

En ollut kirjailijasta kuullut aiemmin, mutta hän on kuitenkin kansainvälisesti tunnettu ja palkittukin kiinalainen kirjailija, jonka teoksia on käännetty useille eri kielille. Hän on opiskellut hammaslääkäriksi, mutta 'kyllästyi viidessä vuodessa tuijottamaan ihmisten hammaskalustoja'. Kulttuurivallankumouksen aika sattui Yun lapsuuden aikaan ja näkyy hänen kirjoissaan, niin myös Elämänkaaressa. Romaanista tehty elokuvasovitus kiellettiin Kiinassa (mutta ei kuitenkaan romaania...), mikä teki siitä bestsellerin ja siivitti kirjailijan tien maailmanmaineeseen.

Kansanlauluja keräävä minäkertoja kohtaa Kiinan maaseudulla Fuguin, vanhan miehen, joka kertoo hänelle elämäntarinansa.  Kansanlaulujen kerääminen yhdistettynä kyntöhärälle puhuvaan vanhaan mieheen herätti alkuun vaikutelman hyvin muinaisesta, suorastaan museaalisesta kertomuksesta. Vaikutelma osoittautuu vääräksi. Fugui peruuttaa vauhdilla halki Kiinan 1900-luvun myllerrysten nuoruuteensa, varakkaaseen lapsuuden kotiinsa. Fugui on nimittäin Xun perheen tuhlaajapoika. Hänelle on varattu yksityiskoulu, josta palvelijat kantavat hänet reppuselässä kotiin.

Yli kuudenkymmenen vuoden ikään ehtinyt opettaja totesi myöhemmin isälleni: 'Kunhan nuoriherra kasvaa aikuiseksi, hänestä tulee erinomainen tyhjäntoimittaja.'

Fugui kuvaa omaa hemmotellun nuorenmiehen elämäänsä, jossa hän itseoikeutettuna ja herraskaisena nuorenamiehenä viettää aikaansa bordellissa ja pelisaleissa, piittaamatta nuoresta vaimostaan tai vanhemmistaan, kunnes on pelannut sekä perheensä omaisuuden että asemansa. Edessä on pudotus kiinalaiseksi talonpojaksi, jonka työpäivä on pitkä. Koko perhe seuraa mukana, varakkaasta perheestä naitu vaimo ja äiti, jonka sidotut jalat sopivat vielä huonommin peltotöihin.

Koko Fuguin elämänkaari on kovaa kamppailua, menetykset seuraavat toisiaan. Ainoana lohtuna on, että mielivaltaisessa sisällissodassa ja sitä seuraavassa kulttuurivallankumouksessa ei rikkaidenkaan kohtalo ole helpompi, enimmäkseen vielä huonompi. Kansankommuunin joukkuejohtajat kulkevat talosta toiseen keräämässä kattiloita terästä varten. Ensin ne rikotaan ja sitten mietitään, miten ne saisi sulatetuksi. Kun kattilat on rikottu, käy käsky mennä ostamaan uusia. Hiljalleen on teurastettu kaikki kylän eläimet ja nälkä vallitsee. Kulttuurivallankumous viimeistelee mielipuolisuuden, vaikka sitä ei maaseudulla huomatakaan niin kaaosmaisena kuin kaupungeissa.

Mikään ei oikeastaan ollut muuttunut, paitsi että öisin ei enää saanut nukkua rauhassa. Yömyöhään saimme nimittäin aina kuultavaksemme puhemies Maon viimeisimmät määräykset. Silloin joukkueenjohtaja vihelsi kaikin voimin pilliinsä, ja vihellyksen kuullessaan kansa joutui kiireesti kömpimään sängyistään ja lähtemään ulos kuulutusta kuuntelemaan. Joukkueenjohtaja huusi: 'Kaikki paikalle kuuntelemaan kunnioitetun puhemies Maon suurenmoisia määräyksiä!'

Fugui muistelee mielellään menneitä virheitään kuin se olisi antanut hänelle mahdollisuuden kokea oma elämänsä uudelleen ja saada anteeksi. Elämänkaari on buddhalaisviritteinen kertomus valaistumisesta, itsekkyyden ja ahneuden pahasta. Fugui herää säännöllisesti huomaamaan läheistensä tärkeyden, kun on jo liian myöhäistä. Hän kohtelee lempeää, lampaita ruokkivaa poikaansa ankarasti. Tyttärensä hän huomaa vasta, kun tämä on naitu pois. Hän ei löydä itsestään rohkeutta puolustaa  kommuunin reilua joukkuejohtajaa kulttuurivallankumouksen tappavaa lapsilaumaa vastaan.

Onnen hetket ovat vähäisiä. Niihin lukeutuu kuumeen seurauksena mykäksi muuttuneen tyttären onnellinen avioliitto. Lyhyt silti sekin. Toinen toistaan kovempi koettelemus kiusaa Fuguita. Luulisi, että vähempikin riittäisi, mutta vanha mies ottaa kokemuksista opikseen, katkeroitumisen sijaan hänestä tulee yhä tyynempi, yhä lempeämpi ja siitä saa nauttia hänen härkänsä.

Fuguin elämänkaari, omat valinnat ja seuraukset nostavat kyyneleitä silmiin, mutta vihaksi pistää lukea taas kerran ihmispoloista tyrannien ja mielipuolien vallan kohteena. Edelleen täyttä arkea monessa maailman kolkassa.

Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitre osaa kertojan taidoillaan vetää levottomankin lukijan hetkessä mukaansa. Tämän tiesin ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Näkemiin taivaassa romaanin perusteella. Lisäksi rikoskomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia kuvaavaa trilogiaa on blogeissakin ahkerasti luettu. Siksi tein itselleni epätyypillisen poikkeaman rikosten maailmaan. Ja väärässä järjestyksessä. Irenestä olisi pitänyt aloittaa, mutta kun vastaan tuli ensinnä Alex niin ei voi mitään.

Alku on niin tymäkkä, että olin jo vähällä lopettaa. Nuori kaunis nainen eli Alex siepataan Pariisissa tyhjällä kadulla kotimatkaltaan. Kukaan ei nähnyt tapahtumaa. Hän päätyy hylättyyn tehdashalliin killumaan alastomana puuhäkissä, syömään samaa ruokaa rottien kanssa.   Haluanko lukea jonkun mielipuolisen sadistin keksimistä kidutuskeinoista tämän enempää? - Kysymys heräsi nopeasti.

No, mikään ei tässä jännärissä ole sitä miltä näyttää. Kuka on uhri, kuka on sarjamurhaaja, kaikki roolit ehtivät vaihtua ja sehän tässä sitten pitää valppaana ja virkeänä. Poliisin, taskukokoisen ylikomisario Camille Verhoevenin ja hänen kollegoidensa arkeen palataan joka toisessa luvussa. Rikostutkijat tyypittyvät eläviksi persoonikseen, joiden väliset suhteet organisaation hierarkiassa tuovat kertomukseen huumoria ja mielenkiintoista ranskalaista paikallisväriä.

Lyhytkasvuinen Verhoeven kompensoi mahdollisen ulkoisen haittansa nopealla älyllä ja temperamentilla. Hän tarttuu tapaukseen vastentahtoisesti, koska vaimon murha sieppauksen uhrina palautuu mieleen liian läheisesti. Verhoevenia tasoittaa tarpeen tullen aristokraattisen syntyperänsä jalostama apulainen Louis, aina tyynenä mutta silti tarkkakatseisena. Kolmas muskettisoturi on pihiytensä äärimmilleen vienyt Armand, jonka taskut pullottavat ilmaisia kyniä, lehtiöitä ja hotellien aamiaispöydistä siivottuja eväitä. Verhoevenia seurataan päähenkilönä pidemmälle. Puolison, Irènen murhan jälkeen kotona odottaa pikkukisu Doudouche ja taitelijaäidin jäämistö, joka odottaa selvittämistä. Äidiltä on peräisin Verhoevenin piirustustaito, jolla hän luonnostelee epäiltyä. Äidiltä on peräisin myös rikoskomisarion lyhyys, äidin ketjutupakoinnin seurausta.

Juonta ei voi sen enempiä paljastaa, mutta sarjamurhaaja kulkee kuolemaa kylväen samalla kun silmukka kiristyy. Jälki on veristä, rikkihappo sihahtaa. En ehkä haluaisi nähdä tätä elokuvana. Lemaitre kirjoittaa kuitenkin hienoa kieltä, sekä ympäristön että psykologinen henkilökuvaus on tarkkaa ja dialogi napakkaa.

Motiivit koko tragedialle saavat selityksensä hiljalleen; koko raadollinen menneisyys paljastuu vähä vähältä. Jännitys säilyy loppuun asti. Epäilty, takaa-ajettu - uhri vai syyllinen? - on kerännyt itselleen niin paljon osaamista, että saa kuin saakin viimeisen sanan omassa henkilökohtaisessa missiossaan. Se missio ja sen oikeutus alkaa selvitä lukijallekin. Sitä ennen silmänväriä, nimeä ja paikkaa vaihtava päähenkilö - kameleontti - herättää nopeasti vaihtuvia tunteita.

Romaani voitti parhaan ulkomaisen rikosromaanin palkinnon The CWA International Dagger 2013. Vielä olisi jäljellä Verhoeven-sarjasta Irene, Camille ja Rosie.

Pierre Lemaitre: Alex, 2011
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva Kustannus 2015, 405 s

Matkalla Kiinassa

Kiinassa on 1.2 miljardia asukasta. Miljardi on tuhat miljoonaa. Pekingissä asuu noin 23 miljoonaa ihmistä. Joka vuosi syntyy noin 20 miljoonaa kiinalaista. Näin siitä huolimatta, että maassa noudatettiin vuosia yhden lapsen politiikkaa, jonka seurauksena vanhempien suosimalla sukupuolella on nyt ongelmia parin löytämisessä.

Monessa maassa on Turku, samanlainen vanha pääkaupunki tai muuten tärkeä kaupunki, jonka uusi pääkaupunki on syrjäyttänyt. Ranskassa on Lyon, Espanjassa Cadiz, Italiassa Firenze ja Kiinassa on Xi'an. Vaikka Cadiz pääsee aika lähelle, Kiinan vanhojen kaupunkien iät päihittävät Euroopan kaupungit, puhumattakaan Suomen Turusta. Xi'an on yli 3000 vuotta vanha.

Saavuimme yölennon jälkeen sopivasti aamujumpalle. Taiji-ryhmät liikkuivat virkeinä puistossa kun meidän toista vuorokautta valveilla aloittava ryhmämme hoiperteli paikalle.

 

 

Xi'anin muslimikaupunginosassa vietettiin kolmipäiväisen vapaan aattoiltaa. Tulossa oli kevätfestarit, hautojen siivous ja sukulaisvierailut. Kiinassa, varsinkaan maaseudulla ei ole hautausmaita, vaan pitkin peltoja on siellä täällä kumpuja, jotka muuten ovat vain mättäitä, mutta koristellaan kerran vuodessa. Sweeping tombs. Samanaikaisesti vietetään kevään alkamisen juhlaa. Maisema oli muutenkin kuin Suomessa kuukautta myöhemmin, toukokuun alussa. Vieno viherrys koristi lehtipuita, kirsikka-, persikka- ja aprikoosipuut sekä magnolia kukkivat.

Tässä osassa Kiinaa ei näy paljon turisteja, ainakaan tähän vuodenaikaan, uteliaat katseet seurasivat porukkaamme. Huomio oli ystävällistä ja välillä hupaisaa. Nuoriparikin saattoi haluta kuvaan isonenän valkonaaman kanssa. Terrakottasotilaiden luona ryhmämme keräsi aina vain lisää kuvaajia, ja lopulta rintamat kuvasivat toisiaan, ja kaikki hohottivat yleisessä riemastuksen tilassa.

Paikallisten talonpoikien 1974 vahingossa löytämät tuhannet luonnollisen - ja itse asiassa isohkot - kokoiset haudanvartijat ovat nimittäin Xi'anin turistien pääkohde. Jumitimme paikalle noin parin kolmen tunnin liikenneruuhkan kautta. Välissä poikettiin vessakäynneillä, kyykkyvessassa. Ne olivat meidän porukkamme naisten yleinen kauhistuksen aihe, mutta minusta ne toimivat oikein hyvin, olivat enimmäkseen siistejä ja hajuttomia ja antoivat kaivattua jumppaa kaiken bussissa ja junissa istumisen keskellä.

Terrakottasotilaat vartioivat Kiinan ensimmäisen keisarin Qin Shihuangdin hautaa. Niitä on kaivettu esiin tuhansia, hevosiakin on joukossa ja jokaisella sotilaalla on oma yksilöllinen naamansa.

 Terrakottasotilaiden ympärille oli rakennettu massiivinen turistirysä. Sen se tietenkin ansaitsee, mutta itse kaivaukset, ja esiin tuodut sotilaat olivat sittenkin odotuksia pienempi kokonaisuus. Kaikkine oheisrakennuksineen, ravintoloineen, kauppoineen alue oli Pompeijin kokoinen, mutta itse kohde murto-osa siitä. Mutta kiinalaisia riitti, muutama ulkomaan turistikin meidän lisäksemme. Itse asiassa ruuhkiin tottuneita kiinalaisia, mummoja, pariskuntia, opiskelijoita ja perheitä vauvoineen vyöryi semmoisia määriä pitkin yhden museorakennuksen käytäviä, että paniikin lieskat alkoivat nuolla sisintäni ja peräännyin kapeasta käytävästä näkemättä jotain pronssivaunuja. Ei ole sen väärti että liiskaantuisin sinne jälkiä jättämättä, ajattelin kun sain vihdoin happea ulkoilmassa.

Seuraavana päivänä satoi. Kiinalaiset huristelivat sankoin joukoin sähkömopoilla ja niihin oli viritetty näppäriä sateensuojia.

Kuten monia vanhoja kaupunkeja, Xi'aninkin vanhinta osaa kiertävät muurit torneineen.

Pakkauduimme luotijunaan, joka kiidätti meidät 1300-luvun maisemiin, Pingyaon vanhaan kaupunkiin. Kaupunki on säilynyt vuosisatojen ajan muuttumattomana ja on Unescon maailmanperintökohteita.

Vanha kaupunkiparka oli armottoman turistiryysiksen kourissa. Kauppakujat pullistelivat kauppiaita ja juhlijoita. Vasta seuraavana päivänä, kiinalaisten viimeisenä vapaapäivänä, talot alkoivat erottua väkijoukosta. Vanhakaupunki on muurien sisäpuolella.

Hotellimme oli vanhan ylimysperheen entinen koti, ns courtyard- tai mansion-tyyppinen hotelli.

Koiria näkyi vähänlaisesti. Syöty, tiesivät kanssamatkustajat. Kiinalaiset syövät kaikki nelijalkaiset paitsi pöydän, kuuluu yksi vitsi.

Kiinan hyvinvoiva keskiluokka asuu nyt kasvavissa kaupungeissa, mutta maaseudulla on köyhää. Kävimme Liangcunin maalaiskylässä, jossa talot ovat jääneet oman onnensa nojaan kulttuurivallankumouksen jälkeen. Omistajat häädettiin taloistaan eivätkä uudet asukkaat pystyneet rakennuksiaan kunnostamaan. Nuoret ovat lähteneet, mutta mummot asustelevat rapistuvissa taloissa.

Jo Xi'anissa se tuntui, ja edelleen Pingyaossa, pistävä katku, saastesumu kaikkialla. Olin ajatellut, että saastesumu olisi vain suurimman kaupungin, Pekingin ongelma, ja varsinkin huonolla säällä. Mutta ei. Koko tämä Kiinan kivihiiliteollisuuden ydinalue, valtava alue on harmaan maton alla, aurinkoisellakin säällä taivaan sini häipyy usvan taakse. Huonointa ilma oli seuraavassa kohteessamme, hiili- ja terästeollisuuden keskuksessa, miljoonakaupunki Taiyuanissa, jossa pysähdyimme kauniilla Jincin temppelialueella.

Last but not least:Peking kantoninkiinaksi, Beijing mandariinikiinaksi. 

Aamu alkoi keisari Yunglen Taivaan temppelin alueella. Kiinalaiset eläkeläiset viettivät siellä aikaa korttia läiskien, naiset myös käsitöissä. Jotkut venyttelivät jalkojaan siihen malliin, että notkeusliikkeet oli aloitettu noin kuusikymmentä vuotta sitten ja edelleen jatkettiin. 

Matkalla Pekingistä kohti Kiinan muuria Mutianyuhun ulosmenoliikenteessä madellaan taas tunteja. Kaupungin kolmekymmenkerroksiset toimistorakennukset jököttävät paksussa usvassa.




Kiinan muurille vievissä köysiratahisseissä on jo enemmän ulkomaisia turisteja kuin kiinalaisia, se on selvästi ykköskohde näillä seuduilla. Onneksi paras sää sattui tähän päivään ja nyt ollaan jo niin korkeallakin, että saastesumu jäi alas. Puut kukkivat ja tuoksuvat, on lämmintä ja mahtavia näkymiä reunustavat uljaat vuoret.

Viimeinen päivä Pekingissä on varattu (ei niin) Taivaallisen rauhan aukiolle ja keisarien Kielletylle kaupungille. Matkalla opas valistaa, että Tian'anmenin aukiolla on syytä välttää puhumasta vuoden 1989 verilöylystä, ei pidä käyttää sanoja protesti, demonstraatio eikä myöskään kommunistipuolueen vastustajan, Kuomintangin nimeä pidä mainita, koska aukiolla on tiukka järjestys ja valvojat kulkevat kaikkialla. Ei olisi tullut mieleen koko Kuomintang, mutta nyt alan pelätä itsekontrollin pettämistä. Mitä jos alan yht'äkkiä huutaa pidäkkeettömästi että kuomintang, kuomintang!... Vähän sama ilmiö kun lastentarhassa, jossa kiellettiin laittamasta kieltä pakkasella rauta-aitaan. Kyllähän sitä piti kokeilla.

Kielletty kaupunki, Ming-dynastian keisari Yonglen 1400-luvulla aloittama alue on täynnä palatseja ja aukioita, ihmismassoja, lohikäärmeitä ja muita koristeveistoksia, ihania kiinalaislapsia ja muodikkaita nuoria naisia. Aikanaan alue oli vain keisarin ja hänen hallintonsa käytössä, siitä nimi.

Maallisen tyyneyden portti vie keisarilliseen puutarhaan, jossa keisari lepäili jalkavaimoineen.

Peking on täynnä mielenkiintoisia eri ilmeisiä kortteleita, kauniita bulevardeja ja olisi ilman saastesumuaan turistille ihan mukavakin kohde. Kävimme vielä polkupyöräriksojen kyydissä Houhai-nimisessä vanhassa kaupunginosassa, jossa on vielä jäljellä järven ympärille levittäytyvien vanhojen rakennusten kortteleita. Niitä on paljon purettu ja siksi turistien lisäksi paikallisetkin käyvät siellä mielellään kuvauttamassa itseään hääkuviinsa tms.

 Ötököitä tarjolla pekingiläisellä kauppakujalla. Muuten kiinalainen ruoka Kiinassa oli kyllä oman kokemukseni mukaan maukkaampaa kuin meillä. Ateriat tuotiin aina tarjolle pyöreisiin lasipöytiin, jossa keskellä pienempi pyörivä levy. Sille aseteltiin erilaisia kasvis-, kana-, liharuokia, joista sitten noukittiin omille teevadin kokoisille lautasille puikoilla tai haarukoilla pikkuannoksia, paljon.

Ja lopuksi nautittiin Pekingin ankkaa

Moderni kauppakatu Pekingin keskustassa

.

Kiina oli kovasti tapetilla uutisissa kun Kiinan presidentti Xi Jinping poikkesi samalla viikolla Suomessa matkallaan Trumpin luo.Pitkiä juna- ja bussimatkoja sisältänyt kiertomatka päättyi sitten kahdeksan tunnin lentoon, joten istumalihakset joutuivat kyllä koetukselle.  Nyt sitten heräillään kiinalaisen kukonlaulun aikaan...