Kävikö nyt niin, että luen peräjälkeen kaksi romaania, joissa naiset rakastuvat hulluuden partaalle ja alkavat ajelehtia tunteiden vankina, mietin aloittaessani Lina Wolffin Riivausta. Tämän kirjailijan tiedän provosoivan ja hätkäyttävän, hän ei anna takeita turvallisesta tilasta. Päin vastoin Lina Wolff ravistaa lukijoitaan myllyssä ja syöksyy mielellään paljastuneisiin pimeisiin onkaloihin. Ne liittyvät usein seksiin, valtataisteluun, alistamiseen, vinksahtaneisiin parisuhteisiin - vai ovatko ne sittenkin tavallisia parisuhteita? Vaikea sanoa, kun puhutaan halusta, riippuvuudesta, alistamisesta eli intiimeistä asioista, joissa vietit sumentavat järjellistä käytöstä.
Aika pian Italian Firenzessä kulkevan naisen polku eroaa täysin helsinkiläisen Valvojan tyyppisestä rakastujasta, mielen maisemaltaankin. Parilla ei ole kertomuksessa virallisia nimiä, mies on maskuliininen karhu, josta nainen on innoissaan. Minniksi mies kutsuu naista, siis Mikki päättelee nainen miehestä, vaikka omassa päässään hän nimeää miehen Siistiksi. Se on miehen ulkokuorta, hajustettua ja voideltua päätä, sen minkä muutoksen nainen sai aikaan. Niin että mies kelpaa paremmin myös muille naisille. Lopulta nimi on ironinen, koska pari liukuu nopeasti mustasukkaisuuden ja väkivallan kehään eikä mies näytä millään tavalla siistiltä.
Kieliä kääntävä nainen - kuten kirjailija itsekin on kielitaitoinen kääntäjä - hautoo omia neuroosejaan, ilmaisujen hakemista tietystä sanasta kaikilla kielillään, fiksoitumista tapaan, ja löytää huonoon kierteeseen monia syitä itsestään. Siisti on naistenmies, perinteinen äijä, jonka maskuliinisuus ei kestä kyseenalaistamista. Nainen ei haluaisi haluta tätä miestä, siihen hän on liian koulutettu ja sivistynyt. Hänen ei pitäisi suostua väkivaltaisen miehen rakastetuksi, väkivallan kohteeksi.
Miehenä eläminen on kuin vapaamatkustaisi hienon laivan yläkannella näkymistä nauttien. Itse sitä kamppailee arktisella alueella paatissa, jonka moottorit yskivät ja uhkaavat milloin tahansa leikata kiinni, ja toivoo, että voisi seilata vielä muutaman meripeninkulman kunnon vauhtia joutumatta jäävuorten saartamaksi.
Riivaus kertoo naisen itsepetoksesta, yrityksestä muovata itsensä miestä miellyttäväksi aina uusin myönnytyksin. Lakata rimpuilemasta ja antautua rikottavaksi vastaan hangoittelematta. Tie on kivinen; mies raivostuu entistä helpommin, nainen halveksii itseään etsiessään miehen heikkouksia joita sohia. Nainen onkin miehen mielestä kotoisin tohvelisankareiden maasta, Ruotsista, sellainen ei Italiassa vetele, mies opettaa.
Molemmat tajuavat sairauden, väkivallan ja sen riippuvuuden, mitä nainen kutsuu riivaukseksi. Hänestä heillä on molemmilla riivaajansa. Seksi aiheuttaa mustelmia, kiima on myrkkyä, josta on päästävä eroon. Pari päätyy terapeutille miehen aloitteesta. Dottoressa analysoi naista, ei ainutlaatuisena tapauksena, vaan esimerkkinä tyypillisestä tapauksesta, jossa pahoinpidelty ottaa vastuun tilanteesta. Kun asiakas on lukenut Junginsa, hän ei arvosta terapeuttia, jolla ei näytä olevan kokemusta miehistä, onhan hän sohvan kokoinen lihavuori. Ei vaikka häntä käsketään lähtemään heti pois.
Lina Wolff ei pelkää nostaa kierroksia makaaberille tasolle. Naisen suhdelaiva päätyy kaikista paikoista Katrina-myrskyn jälkeiseen New Orleansiin, keskelle trooppista suoaluetta, kuin vertauskuvana mätänevistä rakkaussuhteista, joihin itsekunnioituksensa menettänyt nainen on ajautunut. Louisianan hetteiköt gangstereineen maailmanlopun maisemissa jättävät varjoonsa jo överimmät oopperakohtaukset. Hengästyttävä pyörre kouraisee vatsasta, lukijana alkaa rukoilla loppua kärsimykselle.
Aivan hirveä hospodar tämä Lina Wolff!
Lina Wolff: RiivausDjävulsgreppet, 2022, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2023, 217 s