Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja

Hauska tutustua Tommi Kinnunen! Vasta nyt luin ensimmäisen kirjan kiitetyltä ja palkitulta kirjailijalta. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Pimeät kuut on kaikin puolin hieno romaani, se hämmästytti, ihastutti ja liikutti taitavuudellaan, ei vähiten siinä kuinka hyvin keski-ikäinen nykyajan mies eläytyy vuonna 1947 kuusikymppisen naisen sielunelämään. Mutta eihän sukupuoli olekaan niin vahva yhteinen nimittäjä kuin ammatti: opettaja.

Romaani seuraa opettajattaren, Elna Suorajärven yhden lukuvuoden 1947-48 mittaista pestiä Niemen kansakoululla, Kuusamon lähellä rajan pinnassa. Seutu on sodan jälkeen köyhää, lapset nälkäisiä ja huonoissa vaatteissa, monen isä on jäänyt rintamalle, toiset traumatisoituneita ja alkoholisoituneita. Ns supistettua koulua käydään kosteassa parakissa, vuoroina. Saksalaisten jälkeensä jättämä parakki lämpiää kaminalla, opettajan oma asunto on huone seinän takana. Lapset hiihtävät kouluun, metsässä vaanii myös miinavaara. Isompia lapsia tarvitaan enemmän kotona, heillä on vain lyhyet lauantaitunnit. Eletään kovaa jälleenrakennuksen aikaa.

Ei tätä järjestelmää ole tehty lapsia varten, ei opettajan työtaakkaa ajatellen, vaan jotakin toista määränpäätä varten. Rahan säästämiseksi tämä on rakennettu: on päätetty, ettei syrjäseutujen lasten tarvitse tietää kaikkea sitä, mitä kirkonkylissä asuvien. Samalla on palkattu vain yksi ihminen tekemään työt, joihin tavallisissa kouluissa palkataan kaksi. - Huoneessa on tunkkaista ja petromaksin käry käy silmiin. Lasken kynän, pakotan itseni pöydän äärestä. Korjaan vihkot loppuun aamulla.

Elna Suorajärvi minäkertojana on kiinnostava persoonallisuus. Suora ja teeskentelemätön opettaja, yksinäinen nainen ei enää tässä vaiheessa elämäänsä jaksa ihmisten pelejä, kunnanisien kumartelua. Ei piittaa, vaikka maine heidän keskuudessaan on ns hankala. Hän ei rakasta lapsia, mutta näkee mitä he tarvitsevat, opetusta, vaatteita, ruokaa. Hän hoitaa asiansa, opetuksen, kirjat, sukset, mutta ei antaudu lasten määräysvallalle. Lapset saavat opettajan, joka osaa asiansa, häntä ei saa häiritä, eikä hän häiritse oppimista turhalla. Kunnanisät eivät ole tehneet hänelle asioita helpoksi. Päin vastoin rajat velvollisuuksille pitää piirtää itse, muuten hänelle alkaa kuulua monen viranomaisen työt. Kas kun eivät käske  työmaalle kantamaan rakennusmiehille lautaa.

Elnalla on sekavan oloinen perhetausta, jota raotetaan hiljalleen kertomuksen mittaan. Välit räjähtävään Salli-siskoon ovat pakottaneet hänet lähtemäänkin lapsuuden kotitalolta. Sisko on väkivaltaisella temperamentillaan saanut kaikki asukkaat varpailleen. Elnakin sai läksiäisiksi iskun ohimoon. Elnalla on oma synkkä salaisuutensa, jota ei suku tunne. Hän muistelee sodassa särkynyttä Niiloa, jonka yhteys Elnaan pikkuhiljaa paljastuu. Elna on vahva oman tiensä kulkija. Yksinäinen nainen, joka toivoisi pääsevänsä jo sairastamaan eläkkeelle. Sitäkään ei ole tehty helpoksi.

On suorastaan nerokasta, kuinka Kinnunen osaa kirjoittaa yksinäisen naisen puuhat hämärässä parakissa kiinnostavasti. Se tapahtuu niin, että Elnan laskiessa reikäompelutyönsä pylväitä hän samalla käy läpi sukuhistoriaansa tai kylän äijien puheita. Syntyy erityisen intiimi, hiljainen tunnelma. Kieli on myös mukautettu sopivasti ajan mukaiseksi, koko sodan jälkeinen ilmapiiri tuntuu oikealta, mukaan lukien naisen aseman takut, joita Elna saa jatkuvasti eteensä yrittäessään puolustaa rajojaan. 

Kertomusta on mainiosti elävöitetty autenttisilla kopioilla ajan virallisista papereista ja listoista, todistuksista, avoimista virkailmoituksista, kirjelmistä ja vastauksista, jotka ovat varmaankin ainakin osin perua kirjailijan isotädin jäämistöstä, opettajana toimineen naisen papereista. Opettajan avoimen viran erittelystä voidaan lukea, että asuntoetuna miesopettaja saa kaksi huonetta ja keittiön, nainen vastaavasti huoneen ja keittiön.

Sisukkaan opettajattaren tarina sisältää runsain mitoin kovaa työtä ja ahdinkoa, sairauden aiheuttamaa väsymystä - jota hän hoitaa raahaamalla sänkynsä luokkahuoneeseen ja opettamalla makuuasennosta - mutta myös valoisia hetkiä ja koomisia tilanteita. Opettaja on kekseliäs löytämään lapsia kutkuttavia tapoja oppimiseen.  Riemastutti myös lukea opettajan silmin kuvaksia henkien taistosta kylän isäntien kanssa.

Mulkoilemme toisiamme. Oikein toivoisin, että se sanoisi jotakin, tai jopa tekisi. Mutta ei se tee, tillistelee vain alaviistosta kuin uhitteleva sonnimullikka, tuhiseekin samalla tapaa. Se ei selvästi aio istua alas, joten minä istun. Laskeudun tuolille ja pyyhkäisen leningin helman takaa suoraksi. Nostan  kynän takaisin käteeni. - Mennäänkö seuraavaan kohtaan vai oliko tästä vielä jotakin puhuttavaa?

Opettajan väsymystä ja riittämättömyyttä kuvaavat monologit on helppo nähdä nykyopettajien vastaavina uupumusta aiheuttavina tilanteina; paljon vaaditaan, mutta säästäminen ja aliresurssointi jatkuvat. Elnan asenne tarkkoine rajan asettamisineen on epäilemättä toiminut terapeuttisena kirjailijalle, joka itse on kokenut pahan uupumisen opettajana. Elna Suorajärvi ei yritä miellyttää myöskään lukijaa: hän toimii parissa tilanteessa tavalla, joka näyttää kovasydämiseltä. Hellyyttä ja hoivaa ei hän ole koskaan luvannutkaan.

Hieno kirjailija, nykyään turkulainen, Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunen, kiitos ja kumarrus!

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
WSOY, 2022, 284 s

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Kansi Laura Noponen Kuvat Shutterstock Rawpixel

Kaksi aiempaa teostaan Anna Soudakova on kirjoittanut omasta historiastaan ammentaville aiheille, Neuvostoliiton Leningradissa syntyneenä ja Turkuun lapsena muuttaneena. Uusimmassa romaanissaan Haikara levittää siipensä hän kohdistaa katseen Neuvostoliiton/Venäjän naapurivaltion, Valko-Venäjän lähihistoriaan, perheiden ja sukujen kokemuksiin. Aikajana kulkee 1990-luvulta 2020-luvulle, välissä on kaksi sukellusta sodan aikaan vuosina 1942 ja -43, jolloin saksalaiset miehittivät maata ja valtion päämies, viiksimies vaihtui toiseen. Luvut on nimetty niissä vaihtuvien päähenkilöiden mukaan, joiden elämää valaistaan yhtenä vuotena. 

Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kuin vain halutessaan jotakin.

Sisarukset Andréi ja Sveta kasvavat Valko-Venäjän köyhällä maaseudulla perheessä, jossa vanhemmat antavat periksi, eivät enää jaksa. Isä joutuu ensin piilottelemaan ja katoaa näkyvistä, äiti juopottelee. Koirasta ja isoäidistä löytyy pientä iloa. Isoveli toimii kaoottisissa oloissa pikkusiskolle vanhempana, kunnes heidän tiensä eroavat. Sitä ennen Andréi on saanut kokea maanmiestensä tilanteen moskovalaisen asianajajan palatsin työmaalla, orjatyövoimana. Andréi pakenee maasta, Svetan adoptoi enon perhe Minskiin. Siellä Sveta kasvaa oppositiohenkisen enonsa kodissa.

Vanhemmasta sodanaikaisesta historiasta isovanhempien kohtalot kertovat masentavasta nujertamisesta tyrannin saappaan alle vuosikymmenestä toiseen. Ja siitä, kuinka perheen jäsenetkin riitautuvat, kun diktaattorit asettavat ihmiset mahdottomien valintojen eteen. Tapa tai tule tapetuksi. Saksalaiset olivat yhtä tehokkaita juutalaisten vainoamisessa Valko-Venäjän maaseudulla kuin omissa getoissaan. Perheenisä voi nähdä natsit venäläisiä parempina, koska he sallivat paikallisen kulttuurin ja kielen. Stepanida näkee luokkakaverinsa Rivan aidan takana muiden kylän tuttujen kanssa. Aamulla juna on vienyt heidät.

Nykyajassa tapahtumat ajoittuvat Valko-Venäjän kasvoiksi maailmalla nousseen Aljaksandr Lukašenkan edelleen jatkuvaan kauteen. Patrioottina itseään pitävän diktaattorin aikana valkovenäjän, movan puhumista ei suosita. Se on junttien ja rikollisten kieltä, on arvokkaampaa puhua venäjää. Valko-Venäjällä harjoitetaan samaa kielipolitiikkaa, jota on harjoitettu Ukrainassa. Maassa, jota ei ole olemassa, ei ole myöskään omaa kieltä. Venäjän valtion johto on aina etsinyt ja löytänyt vasallivaltioissaan oikeat kumppanit kyykyttämään omaa kansaa. Eikä Venäjä ole ainoa, joka yrittää juuria valkovenäjää, puolalaisetkin yrittivät sen hävittää ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Romaani kertoo unohtunuttakin historiaa. 

Andréin ja Svetan kautta romaani tarkastelee eri tapoja suhtautua diktatoriseen valtioon. Toinen valitsee maanpakolaisuuden, joka ei ole helppo tapa, se vaikeutuu jatkuvasti. Andréi kulkee Puolasta Saksaan, Norjasta Suomeen. Älypuhelin helpottaa myöhemmin sisarusten yhteydenpitoa, vaikka välit tulehtuvat välirikon partaalle. Aktivisti näkee maastapaon petturuutena ja pelkuruutena. Mutta kun ruuvi kiristyy kiristymistään, se voi olla myös ainoa tapa elää ja hengittää. Parempi kuin lamaantua ja yrittää selvitä - joutumatta vankilaan ajattelusta.

Soudakova kuvaa läheltä rohkeita ihmisiä, näyttää heidän ajattelunsa ja tunteensa ymmärrettävästi, heidän ahdinkonsa tuntee nahoissaan. Nuoret yrittävät elää ikänsä mukaista elämäänsä; ystävystyä, rakastua, juhlia, syödä ja juoda. He haluavat tehdä oikein, vaikka se on tehty äärimmäisen vaaralliseksi. Valko-Venäjän nykyolot ovat meille dystooppisia, toisille todellisia. Siksi siitä on tärkeää lukea. Vahvaa johtajaa ei kannata haikailla.

Anna Soudakova kirjoittaa kuulasta kieltä. Valkovenäläisiä ruokapöytiä, puutarhoja, ihmisten arkea ja juhlaa kuvataan tarkoin yksityiskohdin, blini ja leipä tuoksuu. Lukiessa ihmettelinkin, mistä tämä kaikki koetun oloinen runsaus on peräisin. Ilmeisesti valkovenäläiseltä puolisolta.

- Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024, 335 s

Lina Wolff: Riivaus

Kävikö nyt niin, että luen peräjälkeen kaksi romaania, joissa naiset rakastuvat hulluuden partaalle ja alkavat ajelehtia tunteiden vankina, mietin aloittaessani Lina Wolffin Riivausta. Tämän kirjailijan tiedän provosoivan ja hätkäyttävän, hän ei anna takeita turvallisesta tilasta. Päin vastoin Lina Wolff ravistaa lukijoitaan myllyssä ja syöksyy mielellään paljastuneisiin pimeisiin onkaloihin. Ne liittyvät usein seksiin, valtataisteluun, alistamiseen, vinksahtaneisiin parisuhteisiin - vai ovatko ne sittenkin tavallisia parisuhteita? Vaikea sanoa, kun puhutaan halusta, riippuvuudesta, alistamisesta eli intiimeistä asioista, joissa vietit sumentavat järjellistä käytöstä.

Aika pian Italian Firenzessä kulkevan naisen polku eroaa täysin helsinkiläisen Valvojan tyyppisestä rakastujasta, mielen maisemaltaankin. Parilla ei ole kertomuksessa virallisia nimiä, mies on maskuliininen karhu, josta nainen on innoissaan. Minniksi mies kutsuu naista, siis Mikki päättelee nainen miehestä, vaikka omassa päässään hän nimeää miehen Siistiksi. Se on miehen ulkokuorta, hajustettua ja voideltua päätä, sen minkä muutoksen nainen sai aikaan. Niin että mies kelpaa paremmin myös muille naisille. Lopulta nimi on ironinen, koska pari liukuu nopeasti mustasukkaisuuden ja väkivallan kehään eikä mies näytä millään tavalla siistiltä.

Kieliä kääntävä nainen - kuten kirjailija itsekin on kielitaitoinen kääntäjä - hautoo omia neuroosejaan, ilmaisujen hakemista tietystä sanasta kaikilla kielillään, fiksoitumista tapaan, ja löytää huonoon kierteeseen monia syitä itsestään. Siisti on naistenmies, perinteinen äijä, jonka maskuliinisuus ei kestä kyseenalaistamista. Nainen ei haluaisi haluta tätä miestä, siihen hän on liian koulutettu ja sivistynyt. Hänen ei pitäisi suostua väkivaltaisen miehen rakastetuksi, väkivallan kohteeksi. 

Miehenä eläminen on kuin vapaamatkustaisi hienon laivan yläkannella näkymistä nauttien. Itse sitä kamppailee arktisella alueella paatissa, jonka moottorit yskivät ja uhkaavat milloin tahansa leikata kiinni, ja toivoo, että voisi seilata vielä muutaman meripeninkulman kunnon vauhtia joutumatta jäävuorten saartamaksi.

Riivaus kertoo naisen itsepetoksesta, yrityksestä muovata itsensä miestä miellyttäväksi aina uusin myönnytyksin. Lakata rimpuilemasta ja antautua rikottavaksi vastaan hangoittelematta. Tie on kivinen; mies raivostuu entistä helpommin, nainen halveksii itseään etsiessään miehen heikkouksia joita sohia. Nainen onkin miehen mielestä kotoisin tohvelisankareiden maasta, Ruotsista, sellainen ei Italiassa vetele, mies opettaa.

Molemmat tajuavat sairauden, väkivallan ja sen riippuvuuden, mitä nainen kutsuu riivaukseksi. Hänestä heillä on molemmilla riivaajansa. Seksi aiheuttaa mustelmia, kiima on myrkkyä, josta on päästävä eroon. Pari päätyy terapeutille miehen aloitteesta. Dottoressa analysoi naista, ei ainutlaatuisena tapauksena, vaan esimerkkinä tyypillisestä tapauksesta, jossa pahoinpidelty ottaa vastuun tilanteesta. Kun asiakas on lukenut Junginsa, hän ei arvosta terapeuttia, jolla ei näytä olevan kokemusta miehistä, onhan hän sohvan kokoinen lihavuori. Ei vaikka häntä käsketään lähtemään heti pois.

Lina Wolff ei pelkää nostaa kierroksia makaaberille tasolle. Naisen suhdelaiva päätyy kaikista paikoista Katrina-myrskyn jälkeiseen New Orleansiin, keskelle trooppista suoaluetta, kuin vertauskuvana mätänevistä rakkaussuhteista, joihin itsekunnioituksensa menettänyt nainen on ajautunut. Louisianan hetteiköt gangstereineen maailmanlopun maisemissa jättävät varjoonsa jo överimmät oopperakohtaukset. Hengästyttävä pyörre kouraisee vatsasta, lukijana alkaa rukoilla loppua kärsimykselle. 

Aivan hirveä hospodar tämä Lina Wolff!

Lina Wolff: Riivaus
Djävulsgreppet, 2022, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2023, 217 s

 

Maisku Myllymäki: Valvoja - ja osaluettu Houellebecq

"Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi." Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: "Kesyttämistä, sitäkin se on - toisen tekemistä itselleen mieluisaksi."

Jähmeä ja hiljainen museon veistosnäyttely luo jättimäisen kontrastin Valvojan levottomasti läikehtivälle mielenmaisemalle, joka kiivaimmillaan syöksyy kohti psykoottisia näkymiä, unettomuuden vauhdittamana. Maisku Myllymäen romaanissa minäkertoja Maia, museovalvoja, käy yhden päivän aikana läpi suhdettaan Peteriin. Suhde on kestänyt tasan sen ajan, minkä museossa samaan aikaan esillä ollut Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttely, kahdeksan kuukautta.

Museovalvojalla on ihanteellinen tarkkailupositio ihmisten käyttäytymiseen. Sitä Maia myös tekee, ja tekee samalla tarkkoja havaintoja taiteen merkityksestä näyttelyssä kävijöille. Aiemmin kuvaaminen museoissa oli tiukasti säänneltyä, kiellettyäkin, mutta nyt se on mitä ilmeisimmin ehdoton edellytys, että ihmiset ylimalkaan haluavat siellä käydä. On saatava postattua merkkejä omasta aktiivisesta ja sivistyneestä vapaa-ajasta. Myös poikkeuksellisesti reagoivia vieraita käy näyttelyssä, joku vaikuttaa rakastuneen fauniin, joku on ottanut tuolin mukaansa, joku keskittyy piirtämään näkemäänsä.

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Naisella on itsellään taidehistorian koulutus eikä hän voi olla näkemättä usein  katsojien keskittymiskyvyn puutetta ja kärsimättömyyttä, kun metsästetään elämyksiä, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan. Ja ennen kaikkea kävijät ihmettelevät mitä hyötyä tästä on? Maia ei ole ylimielinen, siihen hän on liian epävarma ja alemmuudentuntoinen - ja kärsii unettomuudesta. Hän on kaikissa käänteissään hyvin inhimillinen minäkertoja. Somekritiikki on näkyvää, mutta kertoja ei näe sitäkään mustavalkoisena.

Näyttely, sen yhdessä huoneessa työskentelevä kuvanveistäjä, näyttelyn teokset ja kollegat, alkavat painua taustalle, kun rakkaus Peteriin voimistuu voimistumistaan. Päivän tunnit näyttelyssä kuluvat - joka toinen kirjan luku palaa museon seinien sisäpuolelle - mutta Maia näkee valveunia, sekä unettomuuden että mustasukkaisen ahdistuksen takia. Hän rakastuu ekstaattisesti, Peter on villi ja pörröpäinen, ihana mies. Maia vaipuu syvään, hyvään uneen aina kun hän saa kietoutua miehen raajoihin.

Peter on sosiaalisesti vilkas sairaanhoitaja, lääkärin uraa miettivä. Mies ei kuitenkaan tee asialle paljonkaan. Nainen ihmettelee, kuinka toisella voivat someystävät lisääntyä loputtomasti päivästä toiseen. Fyysinen riippuvuus unesta ja miehestä unen mahdollistajana muodostavat tiukan solmun naisen mielessä ja pudottavat hänet helposti tasapainosta. Maia seuraa herkeämättä miehen someprofiilia ja tekee siitä päätelmiä. 

Myllymäki kirjoittaa intensiivisesti naisen ilon ja tuskan hetkistä, ne tuntee lukiessa nahoissaan eikä lukemista ole helppoa keskeyttää. Kuvaukset kaupungin - Helsinki, Tukholmakin - öisistä kaduista, ravintoloista, baareista, näyttelyistä, juhlista tuovat näkyviin tunnelmia, joiden lämpötilan, tuoksut, äänet voi lukiessa aistia. 

Minäkertojan kateuden, kaunan ja mustasukkaisuuden ymmärtää hänen järkeilynsä kautta. Mies näyttää siinä valossa valehtelevalta nautiskelijalta, joka jättää naisen odottamaan. Lukijaa vedetään mukaan ihmettelemään hyväuskoista naista ja energiaa, jolla hän heittäytyy tunteiden vietäväksi. Mutta onko sittenkin kyse naisen voimallisen rakastumisen vääristävästä valosta? Lopussa on vielä yllätyksellisyyttä.

Taitavaa, koukuttavaa kerrontaa, jolle taidemuseon näyttely ja taidepohdinnat avaavat veistoksellisia näkymiä ja maustavat sitä hienostuneella aromilla. Erityisen ajankohtainen ympäristö museo on romaanille näinä päivinä, kun museoita kuritetaan ankaralla kädellä. Kirjan kansi täydentää onnistuneesti taiteellista vaikutelmaa, tyylikkäät värit ja upeasti vedetyt piirroslinjat. Anna Makkonen on kannen tekijä.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY, 2024, 302 s

Sivulle 140 jaksoin lukea Michel Houellebecqin tuoreinta suomennosta, Olemattomiin. Nimi on hyvä.