maanantai 11. marraskuuta 2024

Lina Wolff: Riivaus


Kävikö nyt niin, että luen peräjälkeen kaksi romaania, joissa naiset rakastuvat hulluuden partaalle ja alkavat ajelehtia tunteiden vankina, mietin aloittaessani Lina Wolffin Riivausta. Tämän kirjailijan tiedän provosoivan ja hätkäyttävän, hän ei anna takeita turvallisesta tilasta. Päin vastoin Lina Wolff ravistaa lukijoitaan myllyssä ja syöksyy mielellään paljastuneisiin pimeisiin onkaloihin. Ne liittyvät usein seksiin, valtataisteluun, alistamiseen, vinksahtaneisiin parisuhteisiin - vai ovatko ne sittenkin tavallisia parisuhteita? Vaikea sanoa, kun puhutaan halusta, riippuvuudesta, alistamisesta eli intiimeistä asioista, joissa vietit sumentavat järjellistä käytöstä.

Aika pian Italian Firenzessä kulkevan naisen polku eroaa täysin helsinkiläisen Valvojan tyyppisestä rakastujasta, mielen maisemaltaankin. Parilla ei ole kertomuksessa virallisia nimiä, mies on maskuliininen karhu, josta nainen on innoissaan. Minniksi mies kutsuu naista, siis Mikki päättelee nainen miehestä, vaikka omassa päässään hän nimeää miehen Siistiksi. Se on miehen ulkokuorta, hajustettua ja voideltua päätä, sen minkä muutoksen nainen sai aikaan. Niin että mies kelpaa paremmin myös muille naisille. Lopulta nimi on ironinen, koska pari liukuu nopeasti mustasukkaisuuden ja väkivallan kehään eikä mies näytä millään tavalla siistiltä.

Kieliä kääntävä nainen - kuten kirjailija itsekin on kielitaitoinen kääntäjä - hautoo omia neuroosejaan, ilmaisujen hakemista tietystä sanasta kaikilla kielillään, fiksoitumista tapaan, ja löytää huonoon kierteeseen monia syitä itsestään. Siisti on naistenmies, perinteinen äijä, jonka maskuliinisuus ei kestä kyseenalaistamista. Nainen ei haluaisi haluta tätä miestä, siihen hän on liian koulutettu ja sivistynyt. Hänen ei pitäisi suostua väkivaltaisen miehen rakastetuksi, väkivallan kohteeksi. 

Miehenä eläminen on kuin vapaamatkustaisi hienon laivan yläkannella näkymistä nauttien. Itse sitä kamppailee arktisella alueella paatissa, jonka moottorit yskivät ja uhkaavat milloin tahansa leikata kiinni, ja toivoo, että voisi seilata vielä muutaman meripeninkulman kunnon vauhtia joutumatta jäävuorten saartamaksi.

Riivaus kertoo naisen itsepetoksesta, yrityksestä muovata itsensä miestä miellyttäväksi aina uusin myönnytyksin. Lakata rimpuilemasta ja antautua rikottavaksi vastaan hangoittelematta. Tie on kivinen; mies raivostuu entistä helpommin, nainen halveksii itseään etsiessään miehen heikkouksia joita sohia. Nainen onkin miehen mielestä kotoisin tohvelisankareiden maasta, Ruotsista, sellainen ei Italiassa vetele, mies opettaa.

Molemmat tajuavat sairauden, väkivallan ja sen riippuvuuden, mitä nainen kutsuu riivaukseksi. Hänestä heillä on molemmilla riivaajansa. Seksi aiheuttaa mustelmia, kiima on myrkkyä, josta on päästävä eroon. Pari päätyy terapeutille miehen aloitteesta. Dottoressa analysoi naista, ei ainutlaatuisena tapauksena, vaan esimerkkinä tyypillisestä tapauksesta, jossa pahoinpidelty ottaa vastuun tilanteesta. Kun asiakas on lukenut Junginsa, hän ei arvosta terapeuttia, jolla ei näytä olevan kokemusta miehistä, onhan hän sohvan kokoinen lihavuori. Ei vaikka häntä käsketään lähtemään heti pois.

Lina Wolff ei pelkää nostaa kierroksia makaaberille tasolle. Naisen suhdelaiva päätyy kaikista paikoista Katrina-myrskyn jälkeiseen New Orleansiin, keskelle trooppista suoaluetta, kuin vertauskuvana mätänevistä rakkaussuhteista, joihin itsekunnioituksensa menettänyt nainen on ajautunut. Louisianan hetteiköt gangstereineen maailmanlopun maisemissa jättävät varjoonsa jo överimmät oopperakohtaukset. Hengästyttävä pyörre kouraisee vatsasta, lukijana alkaa rukoilla loppua kärsimykselle. 

Aivan hirveä hospodar tämä Lina Wolff!

Lina Wolff: Riivaus
Djävulsgreppet, 2022, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2023, 217 s


 

torstai 7. marraskuuta 2024

Maisku Myllymäki: Valvoja - ja osaluettu Houellebecq


"Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi." Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: "Kesyttämistä, sitäkin se on - toisen tekemistä itselleen mieluisaksi."

Jähmeä ja hiljainen museon veistosnäyttely luo jättimäisen kontrastin Valvojan levottomasti läikehtivälle mielenmaisemalle, joka kiivaimmillaan syöksyy kohti psykoottisia näkymiä, unettomuuden vauhdittamana. Maisku Myllymäen romaanissa minäkertoja Maia, museovalvoja, käy yhden päivän aikana läpi suhdettaan Peteriin. Suhde on kestänyt tasan sen ajan, minkä museossa samaan aikaan esillä ollut Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttely, kahdeksan kuukautta.

Museovalvojalla on ihanteellinen tarkkailupositio ihmisten käyttäytymiseen. Sitä Maia myös tekee, ja tekee samalla tarkkoja havaintoja taiteen merkityksestä näyttelyssä kävijöille. Aiemmin kuvaaminen museoissa oli tiukasti säänneltyä, kiellettyäkin, mutta nyt se on mitä ilmeisimmin ehdoton edellytys, että ihmiset ylimalkaan haluavat siellä käydä. On saatava postattua merkkejä omasta aktiivisesta ja sivistyneestä vapaa-ajasta. Myös poikkeuksellisesti reagoivia vieraita käy näyttelyssä, joku vaikuttaa rakastuneen fauniin, joku on ottanut tuolin mukaansa, joku keskittyy piirtämään näkemäänsä.

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Naisella on itsellään taidehistorian koulutus eikä hän voi olla näkemättä usein  katsojien keskittymiskyvyn puutetta ja kärsimättömyyttä, kun metsästetään elämyksiä, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan. Ja ennen kaikkea kävijät ihmettelevät mitä hyötyä tästä on? Maia ei ole ylimielinen, siihen hän on liian epävarma ja alemmuudentuntoinen - ja kärsii unettomuudesta. Hän on kaikissa käänteissään hyvin inhimillinen minäkertoja. Somekritiikki on näkyvää, mutta kertoja ei näe sitäkään mustavalkoisena.

Näyttely, sen yhdessä huoneessa työskentelevä kuvanveistäjä, näyttelyn teokset ja kollegat, alkavat painua taustalle, kun rakkaus Peteriin voimistuu voimistumistaan. Päivän tunnit näyttelyssä kuluvat - joka toinen kirjan luku palaa museon seinien sisäpuolelle - mutta Maia näkee valveunia, sekä unettomuuden että mustasukkaisen ahdistuksen takia. Hän rakastuu ekstaattisesti, Peter on villi ja pörröpäinen, ihana mies. Maia vaipuu syvään, hyvään uneen aina kun hän saa kietoutua miehen raajoihin.

Peter on sosiaalisesti vilkas sairaanhoitaja, lääkärin uraa miettivä. Mies ei kuitenkaan tee asialle paljonkaan. Nainen ihmettelee, kuinka toisella voivat someystävät lisääntyä loputtomasti päivästä toiseen. Fyysinen riippuvuus unesta ja miehestä unen mahdollistajana muodostavat tiukan solmun naisen mielessä ja pudottavat hänet helposti tasapainosta. Maia seuraa herkeämättä miehen someprofiilia ja tekee siitä päätelmiä. 

Myllymäki kirjoittaa intensiivisesti naisen ilon ja tuskan hetkistä, ne tuntee lukiessa nahoissaan eikä lukemista ole helppoa keskeyttää. Kuvaukset kaupungin - Helsinki, Tukholmakin - öisistä kaduista, ravintoloista, baareista, näyttelyistä, juhlista tuovat näkyviin tunnelmia, joiden lämpötilan, tuoksut, äänet voi lukiessa aistia. 

Minäkertojan kateuden, kaunan ja mustasukkaisuuden ymmärtää hänen järkeilynsä kautta. Mies näyttää siinä valossa valehtelevalta nautiskelijalta, joka jättää naisen odottamaan. Lukijaa vedetään mukaan ihmettelemään hyväuskoista naista ja energiaa, jolla hän heittäytyy tunteiden vietäväksi. Mutta onko sittenkin kyse naisen voimallisen rakastumisen vääristävästä valosta? Lopussa on vielä yllätyksellisyyttä.

Taitavaa, koukuttavaa kerrontaa, jolle taidemuseon näyttely ja taidepohdinnat avaavat veistoksellisia näkymiä ja maustavat sitä hienostuneella aromilla. Erityisen ajankohtainen ympäristö museo on romaanille näinä päivinä, kun museoita kuritetaan ankaralla kädellä. Kirjan kansi täydentää onnistuneesti taiteellista vaikutelmaa, tyylikkäät värit ja upeasti vedetyt piirroslinjat. Anna Makkonen on kannen tekijä.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY, 2024, 302 s

Sivulle 140 jaksoin lukea Michel Houellebecqin tuoreinta suomennosta, Olemattomiin. Nimi on hyvä.