Susanna Alakoski: Londonflickan

Ruotsinsuomalaiseen Susanna Alakoskeen tutustuin, kun hänen esikoisteoksensa Sikalat (oho, siitä lukemisesta on jo 15 vuotta...) palkittiin Ruotsissa ja sai ansaittua huomiota meilläkin. En ole lukenut hänen neljän romaanin sarjaksi suunnitellusta kokonaisuudesta ensimmäistä, Pumpulienkelit -romaania. Londonflickan (suom. Lontoontyttö) on toinen osa. Onneksi näinä nettiaikoina on helppoa saada päällisin puolin selvää päähenkilöiden, Hildan, Hellin, Gretan ja Jonnin edeltävistä vaiheista. Alakoski tuo näkyviin suomalaisten siirtolaisten arjen ja työn historiaa. Siirtolaisuus jatkuu ajankohtaisena ilmiönä ilmeisesti tulevaisuudessa entistä enemmän. Suomen lähihistoriassa siirtolaistarinoita löytyy kaikkialta, Ruotsiin suuntautui varsinkin ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta, kuten Vaasasta, isoja muuttovirtoja.

Att inte kunna ärva en gammal soffa eller säng av någon. Att inte ha någon att vända sig till när kassan tröt, kunna låna en femtiolapp eller be om barnvakt en endaste gång. I samma stund som hon tänkte detta skämdes hon. Sverige var det bästa skitland en utlänning kunde hamna i. Det gick till och med att köpa finsk Emmentaler på Domus, och ibland reade de den dessutom.

Siirtolaisuus nimittäin alkaa tässä sukupolvessa, kun Hilda-äiti jää Vaasaan, mutta lapset Greta ja Jonni haluavat karistaa puuvillatehtaan (Bomullen alkutekstissä) pölyt jaloistaan ja päätyvät lyhyen merimatkan jälkeen Ruotsiin. Jonnin ja vaimonsa valinnat ovat sotalapsiratkaisulle päinvastaisia: he jättävät lapsensa Suomeen parempaa elantoa naapurimaasta etsiessään. Nämäkin ovat yhä edelleen maailmalla yleisiä, pakon sanelemia tilanteita. Esim meillä on näkynyt ajankohtaisohjelmissa  Vietnamista tai Thaimaasta lähteneitä vanhempia, jotka kertovat kotona odottavista lapsistaan, myös ukrainalaisten keskuudessa se on näyttänyt olevan tavallista, ennen nykyistä sotaakin.

Gretan ja Jonnin tiet kulkevat kouluttamattomille ruotsinsuomalaisille tyypillisesti tehtaaseen, varakkaiden perheiden apulaiseksi, ravintolaan. Londonflickanin tapahtumat alkavat 50-luvulta, jolloin sisarukset ovat alle kolmekymppisiä ja vaatimattomasta perhetaustasta huolimatta täynnä elämänhalua ja haaveita. Greta on vakuuttunut siitä, että hänelle on tarkoitettu jotain parempaa kuin hommat puuvillatehtaalla. Siksi hän jättää pian taakseen Tukholmankin ja pääsee au pairiksi haaveidensa Lontooseen, ja vielä hyvään, sivistyneeseen perheeseen. Haaveet nähdä ja kuulla ihailemaansa Ella Fitzgeraldia, pukeutua ja näyttää Liz Taylorilta alkavat lähestyä toteutumistaan.

Jonnin polku vie kohti parempia pestejä tehtailla ja varsinkin hiljalleen Ruotsissa vahvistuva ammattiyhdistystoiminta näyttää tarjoavan hyviä mahdollisuuksia. Samoja uria kulkee Gretan ystävän Hellin tie Suomessa. Tässä kohtaa, 70-luvulle ehtiessään aloin lukea ajasta, jonka aikaisia tilanteita muistan itse työelämästä, suurten teollisuusyritysten palveluksessa. Hierarkia oli toimistossakin, ei vain tehtaan puolella, korkeaa eikä toimitusjohtajan glögipuhe joulujuhlassa antanut aihetta hilpeisiin tunnelmiin; siinä maalailtiin uhkia tulevien palkankorotusvaateiden varalta. Niin Hildankin tiedostava ystävä Helli tulkkaa palkitsemistilaisuudessa puheista, mitä tulevaisuudessa näyttää olevan tarjolla. Työtahdin kiristystä.

Alakoski on tutkinut aikaa ja työhistoriaa tarkasti. Paikoitellen perusteellinen työlainsäädännön ja yhteiskunnallisten rakenteiden kuvaus luisuu hieman puisevaksi. Jonnin ay-seminaareista tuli kyllä elävästi mieleen jotkut kurssitukset, joihin itsekin työelämässä niihin aikoihin osallistuin. Tieto on toisaalta hyvin relevanttia ja yhteyteensä asianmukaisesti sovitettu. Jonnin uusi ihastus Maija on aktiivinen feministi, joka osoittaa tilanteen tullen miltä ay-liikkeen korulauseissa mainostama tasa-arvo käytännössä näyttää. Huonolta.

Perinpohjaisuudessaan työtekijöiden asemasta luennointi hieman katkoo jännitettä, joka syttyy vahvimmin henkilöhistorian kautta. Onneksi juoni alkaa taas vetää, kun päästään lähemmäs Gretan seuraavia maisemia Skellefteåssa. Kyllä, tehtaaseen hänkin taas päätyy, ruotsalainen Algots Nord työllistää riveittäin ompelijoita.

Hur hade hon, fröken Greta, som serverat vin på Villa Sandviken i Vasa och på Riche i Stockholm, hamnat i Skellefteå, där båten gick över på ett par timmar till Vasa som hon en gång med sådan iver lämnat.

Alakoski kertoo jälkisanoissaan kirjoitusprosessistaan, kuinka vaikeaa on kerätä historian kirjoista tietoa näistä ihmisistä, muualle muuttaneista työläisistä, joille jokapäiväinen leipä on kovan puurtamisen takana. Päiväkirjoja ei niin vain löydy näistä piireistä. Postikortit, valokuvat ja jokunen kirje toimivat lähteinä. Hienosti Alakoski onnistuu rakentamaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja tästä yhteiskunnan osasta, joka työläisten harmaaksi massaksi usein maalataan. Unelmien eteen tehdään töitä, jotkut romahtavat, toiset löytävät vihreämmän oksan. Ruotsin rinnalla kaikki Suomessa on kulahtanutta ja ankeaa, se on selvää. 

Greta, kuten äitinsä Hilda, on kirjoistakin kiinnostunut. Hänen esikuvansa on Martin Eden, Jack Londonin hahmo samannimisestä romaanista, joka on työväenluokasta ponnistavan nuoren miehen kasvukertomus. Londonflickan onkin näin oikeastaan kaksimerkityksinen ruotsinkielisenä nimenä.

Susanna Alakoski: Londonflickan
Natur & Kultur, 2021, 332 s

Teatteria ja taidetta lokakuisessa Helsingissä

Vastoin joskus tekemääni päätöstä "ei enää teatteria, vain elokuvaa tästä lähtien" löysin itseni Lilla Teaternista. Se on kiva pieni teatteri, jossa olen muuttuvista päätöksistä huolimatta  hyvästä teatterikokemuksesta nauttinut, useammankin kerran. Tällä kertaa syytän teatteriarvostelua, että taas unohdin kerran päättämäni. Min fantastiska väninna sai lehdessä kiittävät arviot, jolloin äkillisen ja ohimenevän aamupirteyden tilassa tulin saman tien ostaneeksi lipun. Olenhan sentään yksi miljoonista Ferrante-faneista. Romaanit on luettu ja loistava tv-sarjakin nähty, siis se osa, mikä meillä on näytetty. Ymmärtääkseni lisää on vielä tulossa, toivottavasti.

Kuvassa Hotelli Torni alkuillan valaistuksessa. Komea ja muistorikas rakennus. Monet iloiset hetket olen Tornin baareissa viettänyt. Siellä takana Yrjönkadun kulmassa lymyilee Lilla Teatern.

Tietenkin Lilla Teaternin Napolissa puhutaan ruotsia, mutta miksi en saa aina selvää Lenún puheesta, vaikka Lila puhuu ihan selkeää suomenruotsia. Myöhemmin luen jostain Västra Nylandin tai vastaavasta arviosta, että näyttelijä on enimmäkseen näytellyt suomenkielisissä rooleissa, siitä erilainen painotus ilmeisesti. En ole myöskään kaksikielinen, joten ensin pitää syyttää itseä. Muutoin tyttöjen/naisten roolit on onnistuneesti valittu, tyypiltään näyttelijät vastaavat temperamenttisen Lilan ja epävarmemman Lenún persoonia. Enemmän häiritsee se, että kohtauksia neljästä pitkästä romaanista juoksutetaan lähes kiireella läpi näyttämön, ja runsasta henkilökavalkadia näyttelee suppea joukko näyttelijöitä. On tietenkin näyttelijän ammattitaitoa muuntautua monenlaisiin rooleihin, sukupuolesta, iästä etc riippumatta. Aika pieni nainen vetää sekä Pasqualen että Enzon roolit ja siinä alkaa jo olla tahatonta komiikkaa. Pitää kiittää erikseen kohtausta opettaja Gallianon (? en muista oliko nimi tuo) kutsuilta, jossa teennäinen hienosteleva puhe oli kuvattu onnistuneesti papukaijapapatuksena. Muistin kaiken Napoli-sarjasta liiankin hyvin ja näyttämölle tuotu vertautui epäedullisesti tv-filmatisointiin. En ole varma, onko tämän tyylinen romaanitetralogia sittenkään kovin omiaan teatteriesitykseksi.

Kulutin ennen teatteria aikaani muutamassa galleriassa ja Sinebrychoffin museossa. Siellä oli parhaillaan käynnissä japanilaisten puupiirrosten näyttely Kirsikkapuun alla. Hyvin suosittu näköjään. Hienoja ne ovat, mutta jotenkin samalla niin ilottomia ja muotoon kuristettuja.  

Niinpä olikin sitä hauskempi aloittaa seuraava maalaisen päivä pääkaupungissa Viggo Wallensköldin näyttelystä HAMissa. 

Minusta japanilaisen puupiirroksen täydellinen vastakohta on Viggo Wallensköld. Hän kuvaa elämän moninaisuutta antaen mielikuvituksen ja tunteiden näkyä pintaan asti. Taiteilijan käsittelyssä omintakeiset ja ajoittain surumieliset olennot saavat osakseen myötätuntoa ja arvokkuutta. Näin kerrotaan näyttelyn esittelytekstissä ja se kiteyttää hyvin maalausten maailman, niiden lämmön. Ihmisaiheisissa töissä on mukana historiallisten valokuvien tunnelmaa, hautausmaasarja on maalauksellista, lähes abstraktia ja täynnä harmonisia väriyhdistelmiä. 

Näyttelyssä esitetään lyhyttä elokuvaa, jossa taiteilija avaa taustaansa ja maalaustensa maailmaa. Wallensköld on myös kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta kuvitteellisesta tiedemiehestä, mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Omaperäiset tarinat keskittyvät Mbdrinovin elämään ja tutkimuksiin, jotka mullistavat käsityksemme sienistä ja ihmismielestä. Hän kertoo videolla, että hänen taiteilijaisänsä on osittain antanut mallin tuolle kuvitteelliselle sienimiehelle. Minusta sekä maalaukset sieniaterioista (resepteineen) että elokuva täydensivät hienosti taiteilijan kuvaa.

Kuinka ihana onkaan maailma rikkauksineen, kun sen osaa nähdä! Ja mikä hartaushetki taidenäyttely voi olla keskellä arkea, jossa synkkyys helposti näinä aikoina ottaa vallan.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat

Reading Lolita in Tehran ei tosiaankaan käänny suomeksi kovin napakasti. Lolita Teheranissa jättää pois aika oleellisen eli sen, että kyse on mm Nabokovin Lolitan lukemisesta. Nimenomaan lukemisesta sensuurin, kieltojen ja väkivallan riivaamassa Teheranissa Iranin islamilaisessa tasavallassa. Toki suomennoksen nimi kertoo hyvin metatasosta; kaikki naiset ovat ajatollah Khomeinin ja mullahien Iranissa Lolitan asemassa, näkymättömiksi kaavutettuja, mykistettyjä, väkivallan ja mielivaltaisen kyttäyksen ja kontrollin kohteita.

Azar Nafisi on iranilais-amerikkalainen kirjallisuuden professori, joka kieltäytyi hunnun käytöstä ja muista sensuurimääräyksistä. Hän joutui luopumaan työstään Teheranin yliopistossa ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1997 ja on toiminut mm John Hopkins -yliopistossa ja useassa muussa korkeakoulussa sekä kirjoittanut säännöllisesti artikkeleita yhdysvaltalaisiin valtalehtiin. Lolita Teheranissa pysytteli vuodesta 2003 New York Timesin bestseller-listalla  117 viikkoa.

Pystyikö opettaja kunnolla keskittymään työhönsä, kun tiedekuntaa liikutti vain se, miten sana viini saatiin poistettua Hemingwayn kertomuksesta, ja kun opinto-ohjelmasta päätettiin poistaa myös Brontë, koska tämä näköjään hyväksyi aviorikoksen?

Omaääninen yhdistelmä autofiktiivista romaania/muistelmaa/kirjallisuusesseetä avaa elävästi korkeakoulutettujen naisten yhä ahtaammalle käyvää arkea - joka näyttäisi jatkuvan viidettä vuosikymmenettä saman kaltaisena -Teheranissa Iranin islamilaisen tasavallan alkuaikoina. Sensuurin tiukentuessa professori ja hänen seitsemän naisoppilastaan alkavat salaisessa viikottain kokoontuvassa lukupiirissä keskustella länsimaisen kirjallisuuden klassikoista: Lolitasta, Fitzgeraldin Kultahatusta, Henry Jamesin ja Jane Austenin romaaneista. Se oli yhteisöllinen versio Virginia Woolfin omasta huoneesta. 

Lukijalle naisten keskustelut tuovat hienolla tavalla esille kirjallisuuden voiman heijastaessaan kaunokirjallisten teosten kertomaa ahdistavaan ympäristöön. Kuinka kirjallisuus, sen tarjoamat kuvat ihmisyydestä opettavat erilaisuuden näkemistä, empatiaa, ihmisen epävarmuutta, kuinka monisävyinen se kuva on verrattuna lukittuihin dogmaattisiin oppeihin. En olisi uskonut, että Nabokovin Lolita avautuisi huomattavasti syvällisemmin teheranilaisten naisten lukupiirissä!

Kuten parhaat puolustusasianajajat, jotka osaavat häikäistä retoriikallaan ja vedota ihmisen korkeimpaan moraaliin, Humbert vapauttaa itsensä syytöksistä vetämällä lokaan uhrinsa - metodi, joka on meillekin tuttu Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Esimerkkejä mullahien tyranniasta on saanut lukea riittämiin, mutta yllätyin silti, että, tosiaankin siellä kiellettiin myös Tuhannen ja yhden yön tarinat varhaisessa vaiheessa. Viime viikkoina on uutisoitu Iranin naisten mielenosoituksista huivipakkoa vastaan. Mielenosoitukset sortavaa hallintoa vastaan ovat sittemmin laajentuneet, joten Lolita Teheranissa ei voisi olla ajankohtaisempi! Sharia-laki laski avioliiton solmimisiän kahdeksastatoista vuodesta yhdeksään, joten Lolita on kaikin puolin ilmeinen kaunokirjallinen vastine sille todellisuudelle.

Humbertin muotokuvassa Nabokov oli paljastanut tuollaiset solipsistit, jotka ottivat haltuunsa toisten ihmisten elämän (s53) Humbert kahlehtii Lolitan paikoilleen samalla tavoin kuin perhonen pannaan paikoilleen (s58)

Iranin diktatuurissa sensori kilpailee runoilijan kanssa todellisuuden uudelleen järjestämisestä ja sen uudelleen hahmottamisesta. Shaahin jälkeen Iranissa vastavoimia oli vasemmistolaisten vallankumouksellisten joukossa, mutta he olivat jo kahlineet kirjallisuutta ideologisiin tavoitteisiinsa, joista Nafisin nuoret oppilaat eivät enää olleet kiinnostuneita. Nuoret olivat tietenkin ihastuneet molempien liikkeiden karsastamiin, ja pääosin kiellettyihin länsimaisiin kirjailijoihin: James, Nabokov, Woolf, Bellow, Austen ja Joyce.

Kirjallisten keskustelujen ja analyysien lomassa Nafisi tekee havaintoja ympäröivästä "absurdistanista" ja tältä aikaetäisyydeltä luettuna näyttää, että Iranissa on ollut käynnissä samanlainen vasemmiston sokeutuminen kuin muuallakin, Suomessakin, 70-luvulla. Sokeutuminen, joka siellä on sallinut shaahin hallinnon jättämän tyhjiön täyttyä uudella diktatuurilla. Meillä demokratia piti huolen siitä, ettei äärivasemmiston jäykistyminen hurmahenkisiksi ainoan totuuden tien näyttäjiksi kasvanut vaaraksi asti. Iranissa ajatollah Khomeini seuraajineen kaappasi vallan nopeasti ja tehokkaasti.

Islamilainen vallankumous, kuten sittemmin kävi ilmi, teki islamille enemmän vahinkoa kuin yksikään muukalainen ikinä, koska se käytti islamia sorron välineenä.

Samoin kuin natsit kielsivät juutalaisten liikkeet ja niissä asioimisen, mullahit kielsivät liikkeitä palvelemasta hunnuttomia naisia. Oli unohtunut sekin, että Iran ja Irak kävivät lähes koko 80-luvulla sotaa, joka tyrannisoi siviiliväestöä aivan kuin Venäjän ohjukset Ukrainan kaupunkeja tällä hetkellä. Sielläkin diktaattorit syöttivät valheita kansalle oikeuttaakseen typerän ja turhan tappamisen.

Vaikka aika on julmaa, naiset löytävät toisistaan ja lukemastaan iloa ja voimaa. Ajan myötä yksi ja toinen lukupiiristä valmistautuu lähtemään Iranista, mutta on heitäkin, jotka sinnittelevät. Ihmeellisen rohkeita nämäkin tytöt - nykyään he ovat ehkä jo noita mielenosoituksissa toisiaan kannustavia naisia - olivat. He saattoivat luennoilla tirskua miespuolisen luennoitsijan esitelmöidessä islamin ja kristinuskon eroista, neitsyys merkittävimpänä mittana, ja hihitellen kuiskia: Ei ihme, että yhä useampi muslimi kääntyy kristinuskoon. 

Lolita Teheranissa ylistää kirjallisuuden ja naisten välisen ystävyyden voimaa keskellä kuristavaa väkivaltakoneistoa.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat
Reading Lolita in Tehran, 2003, suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2005, 443 s

Daniela Krien: Muldental

Tutustuin Daniela Krieniin ensi kerran muutama vuosi sitten ja luin hänen romaaninsa Vielä joskus kerromme kaiken. Se on intohimoinen kertomus paheksutusta suhteesta nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen välillä, taustalla DDR:n eli entisen Itä-Saksan viimeiset ajat ennen Saksojen yhdistymistä. Se jätti vahvan muistijäljen intensiivisellä tunnelmallaan.

Samoihin entisten "ossien" sielunmaisemiin tutustuttavat myös Muldentalin novellit, kertomukset. Niitä maisemia leimaavat köyhyys, työttömyys ja siitä aiheutuvat rajut muutokset, pettymykset, syrjäytyminen ja mielenterveyden horjuminen, alkoholismi, prostituutiokin ajoittaisena perustarpeiden rahoittajana. Minun sankarini eivät ole voittajia. Silti jotkut heistä löytävät onnen, toteaa kirjailija prologissa.

Jollain tasolla entinen Saksan Liittotasavalta ja Saksan Demokraattinen tasavalta ovat kadottuaan, Saksojen yhdistyttyä, näyttäneet kauempaa ihmiskokeilulta: elämää jatkuvasti muuttuvassa markkinataloudessa, kapitalismissa, johon törmäytetään staattisen vanhoillisesta diktatuurista siirtyvien ihmisten kokemuksia. Niitä murroksia ja reaktioita, selviytymistä ja uupumista, rikkinäisyyttä ja identiteetin etsintää Krien havainnoi kertomuksissa.

Odotukset vihdoin koittavasta vapaudesta nousevat tähtiin ja kun vastassa onkin ihmisiä, jotka muurin murtumisen jälkeen nyrpistävätkin nenäänsä, tunteet heittelehtivät pettymyksestä vihaan. alemmuudentunteesta kostonhaluun. Sama kielikin voi murteissa muuttua pitkän etäisyyden jälkeen käsittämättömäksi. Kertomuksissa näyttäytyy koko elämän kirjo, neljän seinän sisällä perheen dynamiikkaa, rakkauskertomuksia ja muistojen saldoja, tyhjeneviä taloja rikottune ikkunoineen. Krien todellakin osaa näyttää, mitä murrokset merkitsevät, hänen ei tarvitse selittää. Hän taikoo viivyttelemättä kohtauksen baarissa, kaupassa, kadulla. Äärimmäisen tarkasti mutta pienin elein hän onnistuu valaisemaan vahvemman asenteita ja toisen suojautumista tunnistettavassa tilanteessa.

"Jos vieraat käyttäytyvät sillä tavalla, heidän ei tarvitse ihmetellä, miksei heitä haluta tänne."
Vieraat? Anne vinkkaa tarjoilijalle ja osoittaa tyhjää viinilasiaan.
Kanat kaakattavat kuorossa: "Siihen on vastattava kovin ottein."
"Minulla ei varsinaisesti ole mitään osseja vastaan, ei todellakaan, mutta tuollainen menee jo liian pitkälle."

Niminovelli kahdessa osassa kuvaa narsistisen taiteilijan varjostamaa perhehelvettiä. Pyörätuolissa istuva Hans valvoo toimintaa talossa keittiötä myöten seinään puhkaistusta aukosta. Koska taiteilija on saavuttanut asemansa jo vanhan vallan aikana, murros näkyy perheessä omalla tavallaan. Vaimo on kiristetty perheenjäsenten avulla Stasin ilmiantajaksi, mutta taitelija onnistuu pystyttämään kotonaan oman valvontakoneistonsa, jossa ei ympäröivän maailman moraalikadosta tarvitse välittää. Vaimo ja poika kantavat taakan ja saavat selviytyä miten taitavat eikä Hans tee sitä heille helpoksi.

Nämä ovat satuttavia kertomuksia eikä niissä useinkaan ole selkeitä loppuja, selviytymisiä ja elämän jatkumista kuitenkin. Daniela Krienin kertomukset tekevät syvän vaikutuksen, jokainen niistä on kihisevän draaman tihentymä. 

Romahtaneessa järjestelmässä valheet olivat olleet niin surkeita, että kaikki olivat tajunneet ne valheiksi, uudessa järjestelmässä taas harhakuvitelma ja todellisuus olivat kuin kaksi marjaa.

Kertomukset sijoittuvat Mulde-joen laaksoon entisen Itä-Saksan puolella.

Daniela Krien: Muldental, 2020, suomentanut Olli Sarrivaara
Lurra Editions, 2022, 264 s

Kirjamessuilua Turussa perjantaina 30.9.

Syksy jo saa ja lokakuu ja kirjamessut, parin vuoden paussin jälkeen. Olen ehkä vieraantunut meiningistä, koska en ollut oikein löytää kiinnostavia juttuja Turun kirjamessuilta tällä kertaa. Kuvataide mainitaan Vilja-Tuulia Huotarisen ohjelmajohtajana vastaamien messujen erityisteemana. Se näkyi aika vähän ulkoisesti messuilla. 

En nykyään enää jaksa selata kirjoja kustantamoiden osastoilla, vaan suunnistan kuuntelemaan valitsemiani keskusteluja kirjoista tai muista aiheista.

Hyvät ja huonot tiedeuutiset Olin ymmärtänyt tämän keskustelun lajityypin väärin. Odotin, että asiantuntijat olisivat valaisseet uutisoinnin, jos ei nyt suorastaan virheellisiä niin kuitenkin jotenkin väärin painotettuja uutisia tai erotelleet jyviä akanoista. Sen sijaan kukin raadin (Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta) jäsen oli valinnut yhden tiedeuutisen, jota sitten käytettiin hyvin humoristisen keskustelun alustana. Nuori lääketieteen opiskelija Sofia Sourander nosti iälleen sopivasti esiin somen ja siellä hyvin selkeästi lisääntyneen kaikkitietävyyden ilman asiantuntimusta eli ns Dunning-Kruger syndrooman eli ylivertaisuusvinouman. Pentti Huovinen lääkärinä puhui suoliston ja sen mikrobien vaikutuksesta. Tiina Raevaaran uutisessa esimerkiksi hänen tapansa nähdä tiuhaan ja jopa kaksi painajaista per yö oli tutkittu viittaavaan vahvasti aikaisin alkavaan dementiaan. Erkka Railoa kiinnosti sikiön selkeä protesti lehtikaalia vastaan verrattuna äidin nauttimaan porkkanaan. - Raadin yleisenä viestinä hihittelun lomassa näytti siis olevan, ettei tiedeuutisia pidä ottaa liian vakavasti. Minä taas odotin heiltä suurempaa vakavuutta. Jopas jotakin, en olisi uskonut että näin päin. 

Roman Schatz ei ollut listallani mutta satuin paikalle. Schatz on kirjoittanut Kohtaus -nimisen romaanin 6-kymppisestä miehestä, joka saa aivoinfarktin huoltoaseman parkkipaikalla syrjäseudulla, talvella. Auto alkaa hautautua lumeen, ja mies käy läpi elämäänsä. Saman henkilökohtaisen elokuvan kelaamisen kerrotaan tapahtuvan hukkuvalle. Schatz kehotti kaikkia valmistautumaan henkisesti ja ajoissa luopumiseen, joka itse kullekin tulee vastaan.

Anna Soudakova on julkaissut toisen romaaninsa Varjele varjoani. Kirjailija on lapsena 80-luvulla vanhempiensa mukana Leningradista Turun Varissuolle muuttanut imigrantti. Hän käsittelee siinä maahanmuuttajan kokemuksia ja valtaväestön asenteita. Puheenvuorosta tuli etsimättä mieleen Marko Juntusen mielenkiintoinen tietokirja Matkalla islamilaisessa Suomessa, joka käsitteli sekä samaa yhteiskunnallista ilmiötä että samaa ympäristöä, Turun Varissuota. Ei vain venäläis- tai irakilaistaustaisten välillä ole eroja, vaan ryhmien sisällä yhtä lailla. Voinko jo osallistua tähän suomalaiseen traditioon vai jäänkö aina vieraaksi, sitä Soudakova joutuu pohtimaan. Leningrad/Pietarista ja sen arjesta kommunalkoista (monen perheen jakamista asuntoyhteisöistä) hänelle on jäänyt kauniit muistot. Nykyhetki tekee hänetkin sanattomaksi, kuten Ljudmila Ulitskajan, joka Soudakovalle on nyky-Venäjällä esikuva.

Markus Leikolaa haastateltiin Ukrainan sodasta. Hän on kirjoittanut Sodan ja rauhan kronikka -nimisen teoksen. Nyt kun olen nielemisvaikeuksista välittämättä ahminut viimeisten 7 kuukauden aikana kaikki uutiset ja puheenvuorot sodasta mitä vain olen löytänyt, keskustelussa ei tullut kovin paljon uutta esille. Leikola ihmetteli miksi sotaa käydään, kuten ihmiset useimmiten, Putinia lukuunottamatta. Hän totesi, että sota kestää kauan, mutta satavuotinen sotakin loppui aikanaan. Ja että Venäjän sodankäynti on tuhoisaa mutta samalla tehotonta, koska armeija on organisaationa hajanainen, korruption ja puutteellisen johdon takia. Nyt ollaan sotaan meneville 300.000lle tai miljoonalle maksamassa poikkeuksellisen suuria korvauksia, jotka kulut tulevat asevarustelun päälle. Ei Venäjälläkään ole loputtomasti varoja.

Viimeinen kohde oli Mongolien historia, Tsingis-kaanin elämäkerta. Toimittaja/kirjailija Ari Turusen oli määrä keskustella Ilkka Taipaleen kanssa. Turuselta olen lukenut kaksi kirjaa ja Ilkka Taipaletta ihailen monesta syystä, joten olin tämän keskustelun ruksannut. Mutta ketään ei ilmaantunut paikalle. Jonkin ajan kuluttua ilmoitustaululle ilmaantui seuraava ohjelmanumero. Järjestäjän puolelta ei kukaan tullut kertomaan peruutuksesta.

Olin jo ulsterista huolimatta palellut tarpeeksi, joten suunnistin kotiin. Kuinka kaunis voikaan olla syksy, maantietkin silkkaa ilotulitusta tienvarren puineen!