Leïla Slimani: Kehtolaulu

Vanhempien - ja isovanhempien - pahin painajainen on katala lasten- ja kodinhoitaja, joka paljastuu hirviöksi. Tätä aihetta on nähty amerikkalaisissa elokuvissa, Käsi joka kehtoa keinuttaa ja muita. Leïla Slimanin Kehtolaulu on pariisilaisversio teemasta. Kirjailija itse on marokkolaistaustainen ranskalainen kirjailija ja toimittaja. Kehtolaulu voitti Ranskan arvostetuimman Goncourt-palkinnon vuonna 2016.

Romaani alkaa vauvan kuolemasta ja pikkutytön kuolinkamppailusta. Miten siihen on tultu, se vyyhti kelataan auki takaumien kautta ja välillä palataan nykyhetkeen ja rikostutkintaan. Paul ja Myriam Massé ovat nuoret uraorientoituneet vanhemmat, joille lasten hankkiminen ei ollut itsestään selvää. Kun lapsia myöhemmin on kaksi, Myriam turhautuu kotiäidin päiviinsä ja kaipaa asianajajan työhönsä. Tarkan seulonnan jälkeen lastenhoitajaksi ja kodin yleishengettäreksi palkataan hento Louise, joka on täydellinen kokki, siivooja ja lastenhoitaja yhdessä persoonassa. Niin alkaa perheessä sujuva arki, joka merkitsee vanhempien yhä pidempiä työpäiviä ja Louisen yhtä tiiviimpää kiinnittymistä perheen ja lasten elämään. Sekä vanhemmat että lapset ovat riippuvaisia Louisesta, illallisvieraatkin osaavat odottaa hänen gourmetkeitoksiaan.

Taitavasti Slimani ujuttaa tarinaan lähikuvaa ranskalaisen yhteiskunnan kahden kerroksen väestä. Perhe haluaa kuulua yhteiskunnallisesti tiedostaviin ja haluaa myös apulaisensa viihtyvän ja tuntevan arvostusta, mutta sittenkin sopivissa rajoissa. Myriam on arabitaustainen eikä hän halua palkata apulaiseksi omasta taustastaan tulevia, ettei uskonnosta tai kielestä muodostu näkymätöntä sidettä, liiallista tuttavuutta. Myriam on aina suhtautunut epäluuloisesti siihen mitä kutsuu maahanmuuttajien keskinäiseksi solidaarisuudeksi. Louise on vaalea ja hän onkin kaupungin pikkulasten puistossa harvinainen, suurin osa muista hoitajista on maahanmuuttajia.

Täydellisen lasten- ja kodinhoitajan oma elämä nousee pikkuhiljaa esille kuin rauniot sumun keskeltä. Siellä on Jacques, entinen puoliso, velkaantunut riidanhaastaja ja huolenpitoa vaille jäänyt tytär Stephanie, kouluhäirikkö, iso tyttö kirjavissa legginseissään. Tästä Louisen elämästä omalla ajallaan ei Louisen isäntäväki ole kiinnostunut eikä tietoinen. Eikä Louise itsekään siitä haluaisi tietää. Hänelle viikonloput kotona köyhässä lähiössä, rapistuvassa vuokrakämpässä ovat tuskaa. Sieltä hän astuu kuitenkin ulos kynnet vaaleanpunaisella lakattuina, tummansinisessä mekossa, jossa on piparkakkukaulus ja siniset helminapit.

Kehtolaulu on piinaavaan psykologiseen draamaan puettu kiinnostava kuvaus nyky-Ranskasta. Yhteiskunnallinen haitari on leveä: toisessa päässä on Myriamin menestyvä juristiystävä, toisessa Louisen kotikadulla autojen välissä ulostava asunnoton. Kirvelevä kertomus kuvaa köyhyyden taustoja, vanhemmuuden ja äitiyden paineita, maahanmuuttajien osaa ja mielenterveyden ailahtelua. Hotkaisin kirjan päivässä, sen verran tiukan trillerin suuntaan Leïla Slimani ruuvia kiristi, etten pystynyt sitä kesken jättämään. Kieli on tyylikästä, pelkistettyä ja punnittua. Tästähän tulee elokuva. Pääosaan löytyy Ranskasta itseoikeutettu ehdokas. Isabelle Huppert, évidemment.

Muita lukijoita: Kirjasähkökäyrä, Suketus, Kartanon kruunaamaton lukija.

Leïla Slimani: Kehtolaulu
Chanson douce, 2016, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY, 2018, 237 s

Kati Tervo: Iltalaulaja

Akvarelleja Muroleesta. Sarja tuokiokuvia, maisemia ja mielen maisemia, niitä Kati Tervo on maalannut Iltalaulajaansa. Väreissä on paljon syreeniä, veden vihreää, siellä täällä ruusunpunaista, ja viininpunaista. Ellen Thesleff, nykyään kovassa nosteessa oleva taiteilija siinä viettää vanhuuden päiviään sodan jälkeen vuonna 1945 sukunsa kesäpaikassa Hämeen Muroleessa - tai Murolessa? Thesleff luokitellaan ekspressionistiksi eikä häntä mainita esimerkiksi Riitta Konttisen kirjassa Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta, jonka sain 40-vuotissynttärilahjaksi. No vähän nuorempi Thesleff onkin, mutta vain seitsemän vuotta esimerkiksi Schjerfbeckiä nuorempi. Maalausten perusteella Thesleff on tuon ajan (nais)taiteilijoista lähimpänä nykyajan kuvataiteilijoita.

Ellenin apulaisena häärii nuori tyttö Taimi, joka on työlleen omistautunut, taiteilijasta, tämän olemisesta ja tekemisesta innoittunut, semminkin kun työ tarjoaa hänelle mahdollisuuden irtiottoon ilottomasta kodista. Kodissa äiti raataa ja tuhahtelee taiteelle ja taiteilijalle, sodasta rikkinäinen isä parantelee oloaan viinalla. Toistakin apulaista Ellen tarvitsee, Taimin harmiksi. Toivo on harvasanainen nuorimies, jonka käden taidoille ränsistyneessä huvilassa, Casa Biancassa, on paljon käyttöä. Taimi on Ellenistä mustasukkainen eikä oikein osaa tunteitaan kiinnostunuttta poikaa kohtaan myöntää. Vanha Ellen seuraa nuoria yhtä kiinnostuneena kuin puutarhan kukkia.

Thesleff oli kuulemma ensimmäisiä suomalaisia taiteilijoita, joka hylkäsi Pariisin ja siirtyi Italiaan, Firenzeen. Hän oli muutenkin omanarvontuntoinen ja varma kyvyistään, ainakin siltä on vaikuttanut. 'Minä maalaan kuin jumala', on hänen sanomakseen mainittu ja myös hänestä viime vuonna ilmestyneen tietokirjan nimi. Iltalaulajassa Ellen on jo vanhus ja arvostettu taiteilija. Taiteilija maalaa ja piirtää, tanssii, laulaa ja nauttii punaviinistä. Välillä hän kirjoittaa siskolleen Helsinkiin, suree toista menehtynyttä siskoaan ja miettii menneitä suhteitaan, muun muassa rakastumistaan englantilaiseen kulttuuripersoonaan, (Gordon Craig), jolle hän oli 'vain' ystävä ja keskustelukumppani.

Tervo kirjoittaa, kuten aiemmissakin romaaneissaan, edelleen kuulaalla tyylillään ja on kieltä sopivasti maustanut ajanmukaisilla ilmaisuilla. Miten monta kertaa aiemmin hän oli nonsaleerannut kaiken ja aloittanut taas. Interiöörien kuvaukset, kirjeet, ruokailut vievät lukijan sodanjälkeiseen aikaan, vanhojen valokuvien tunnelmaan. Muutenkin koko romaani on yhtä tunnelmointia, paikoitellen se alkoi tuntua jo liiankin höttöiseltä, pilvissä kelluvalta.

Iltalaulaja palaa maan pinnalle Taimin polkua kuvatessaan. Taimi yrittää imeä kuuluisasta taiteilijasta vahvuutta, ja saakin Elleniltä kannustusta. On silti ilmeistä, että he ovat liian kaukana toisistaan sekä taustaltaan että iältään, jotta se riittäisi. Taimi on köyhässä kodissa juntattu osaansa, peltosarkaansa kyntämään. Äiti ei toisenlaisen tyttärensä taidehaaveita hyvällä katso. Mummu ymmärtäisi, mutta äiti on aina lähempänä. Päästäsit valoa peremmälle, toivoo turhaan tytär.

Romaani on nopealukuinen, siinä on mukavaa ajankuvaa ja siis sitä tunnelmaa. Minusta taiteilijan elämänpolku ja aputytön oikeastaan häntä, Ellen Thesleffiä isommaksi kasvanut rooli eivät oikein luontevasti kytkeydy tässä kokonaisuudeksi, vaan molemmat jäävät akvarellin kuivuessa hieman himmeiksi.

Muita lukijoita: Tuijata.

Kati Tervo: Iltalaulaja
Otava, 2017, 204 s

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus. Minun tarinani

Pohjoismaiden ensimmäisen naisimaamin tarina. Oikeastaan 'Naisimaamin kamppailu' on alkuperäisen ranskankielisen nimen tarkennusosa - La femme est l'avenir de l'islam. Le combat d'une imame - mutta ilmeisesti kamppailua on pidetty tulenarassa keskusteluilmapiirissämme turhan provosoivana.

Suomalaisen äidin ja syyrialaisen isän tanskalainen tytär Sherin Khankan, nyt 44-vuotias neljän lapsen äiti ja kansalaisaktivisti, on ollut esillä lähiaikoina julkaistuaan kirjan omasta tiestään Kööpenhaminaan perustamansa moskeijan imaamina. Hänen syyrialainen isänsä on ei-uskonnollinen ja äitinsä luterilainen. Hänen oma puolisonsa on pakistanilainen muslimi. Imaamiksi ryhtyminen on näköjään johtanut avioeroon. Tätä ei kirjassa mainita, mutta asia selvisi taustoja googlatessani.

Eri uskonnoista tulevien vanhempien harmoninen yhteiselo on selkeästi ollut se tienviitta, joka on avannut Khankanille näkymän sopuisaan yhteiseloon, jossa kiinnitetään vastakohtien ja eroavuuksien sijaan huomiota keskinäiseen arvostukseen ja vuoropuheluun. Vaikuttaa siltä, että myös isän ei-uskonnollisuudella, suvaitsevaisuudella ja kaiken keskustelun edistämisellä on ollut ratkaiseva vaikutus, vaikka tuloksena olikin sitten tyttären päätyminen uskonnolliseen elämänkatsomukseen.

Ennen kaikkea Khankan on feministi, kuten jo kirjan nimestä näkyy, ja hänen pääteemansa on nostaa nainen tasa-arvoiseen asemaan paitsi yhteiskunnassa myös omassa uskonnossaan. Luulisi sen nykyisessä jyrkentyneessä ilmapiirissä merkitsevän taistelua tuulimyllyjä vastaan, mutta Khankan on optimisti, hyvin määrätietoinen ja itseluottamusta uhkuva. Eikä turhaan, onhan hän saanut paljon aikaan. Hänen Mariam-moskeijansa on suunnattu naisille. Niissä myös vihitään eri uskontokuntiin kuuluvia. Se että Koraani kieltäisi näin tekemästä on - kuten moni muukin Koraanin nimissä esitetty kielto - Khankanin mukaan pelkkä myytti. Hän on perustanut myös useita naisia auttavia järjestöjä, joista tärkein, Exitcirkeln auttaa naisia irti perheväkivallasta. Asiakkaista suurempi osa on nykyään tanskalaisia ei-muslimeja. Hänellä ja hänen moskeijassaan työskentelevillä naisilla on yliopistollinen koulutustausta, ja Khankan itse on kouluttautunut myös kognitiiviseksi terapeutiksi, sillä imaamin työ ei ole ainostaan uskonnollista opetusta ja hartauden harjoitusta vaan myös sielunhoidollista auttamista.

Khankanin löytämä islamin suuntaus on liberaali ja suvaitsevainen suufilaisuus.  Allahin uskonto ei voi johtaa muiden vihaamiseen ja ulkopuolelle sulkemiseen. Jumala tunnustaa juutalaisuuden ja kristinuskon islaminuskon perustaksi. Nuo uskonnot, jota ovat syntyneet ennen islamia, eivät ole minkäänlainen uhka muslimeille. Päinvastoin: islamhan on jatkoa niille. Hän painottaa uskonnon sopeutumista ajan ja yhteiskunnan muutoksiin ja samaa myös Koraanin tulkinnoissa, on asetuttava ajan kontekstiin.  Koraani on profeettamme kautta ilmoitettu totuus - meidän tulkintamme sen sijaan ovat suhteellisia, väliaikaisia ja erehtyväisiä.

Todellakin monessa kohdassa voi huomata, että islamin miesten vuosisataisesta johtajuudesta on seurannut yhä tiukempi patriarkaalinen rakenne ja naisten syrjintä, heidän karkotuksensa eteisiin ja kellareihin, piiloon miesten katseilta - että nämä pystyisivät keskittymään rukouksiinsa. Viime vuosina konservatiivisuus on entisestään voimistunut saudiarabialaisen wahhabilaisuuden ulkoistenkin muotojen vahvistuessa ja radikaaliliikkeiden saatua somen kautta helppoa näkyvyyttä. Ja sitä samaa vauhdittavat tietenkin äärioikeiston populistiset liikkeet toiselta suunnalta.

Khankan vakuuttaa, että islamin maltillinen enemmistö on edelleen sen perusta, se ei hyväksy terrorismia eikä myöskään suostu kantamaan syyllisyyttä rikollisten teoista. Sen sijaan hän kutsuu muslimeja keskusteluun islamista, kannustaa vuoropuhelua uskontojen välillä - ja löytää kaikelle tälle perusteluja myös Koraanista. Naisten nousu näkyville islamin moskeijoissa on hänestä myös tehokas vastaisku islamofobialle.Tasa-arvon myötä rasistit ja islamin vastustajat menettävät yhden lempiargumenteistaan.

Kirjassa on mielenkiintoisia näkökulmia, muutama oma luulo ja väärä käsitys tuli oikaistua. Esimerkiksi se, että naisimaamit ei ole uusi ilmiö, Kiinassa on ollut naisten moskeijoita jo 1820-luvulla. Sherin Khankan on peloton ja hänen työnsä tärkeää, onhan kyse yhdestä maailmanuskonnosta, jossa naisen asema joka tapauksessa nykyään on huonompi kuin muissa uskonnoissa. Uskontojen välinen sota on sitä paitsi uskonnottoman pahin painajainen, kategoria 5!

Siitä huolimatta, uskonnottomalle Koraanin - tai Raamatun - eri jakeiden analysointi ja niistä pääteltävät 'totuudet' on vaan niin turhauttavaa. Khankan toteaa tanskalaista pilapiirrosskandaalia setviessään siihen suuntaan, ettei ylimalkaan pidä pilakuvista. Pilakuvat ovatkin usein härskejä ja huonoja, mutta silti minulle tulee taas mieleen että miksi uskonnollisuus olisi jotenkin pyhempää kuin jokin muu elämänkatsomus? Onko uskonnoilla omistusoikeus korkeaan moraaliin, etiikkaan ja rakkauteen? Ei ole.

16.9. poistin viimeisen kappaleen. Se vaikutti turhan jyrkältä puheelta uskonnollisesta ajattelusta, varsinkin kun tässä kirjoitan naisesta, joka pyrkii dialogiin, rakentamaan siltoja ja lieventämään vihamielisyyttä uskontojen välillä. Se on hieno tavoite.

Sherin Khankan: Nainen on islamin tulevaisuus. Minun tarinani
La femme est l'avenir de l'islam. Le combat d'une imame,2017, suomentanut Taina Helkamo
Kustantamo S&S, 2018, 286 s

Saluti da Genova

Teimme viikon reissun Genovaan. Alkuperäiseksi kohteeksi oli ajateltu Cinque Terre, Ligurian rannikon pikkukylät patikointimaastoineen ja jylhine rantoineen. Onneksi päädyttiin valitsemaan tukikohdaksi Genova, Helsingin kokoinen Ligurian maakunnan pääkaupunki ja Marseillen jälkeen Välimeren toiseksi suurin satamakaupunki.

Marseillesta olen joskus haaveillut, luultavasti elokuvien romanttisten satamanäkymien takia - joista ei sielläkään enää ole mitään jäljellä, todennäköisesti. Genovan iästä ei oikein löytynyt tarkkaa tietoa, mutta Pisan se voitti taistelussa meriherruudesta joskus 1200-luvulla, kun Italian niemimaa oli kaupunkivaltioiden kokoelma. Genova ei ole Italian turisti-imagossa niin näkyvä kuin Milano, Venetsia, Firenze, Napoli tai Rooma. Ja siksihän se olikin oikein hieno kohde, koska mikään ei turistin tunnelmaa niin voi pilata kuin toinen turisti.

Kaupunki on täynnä valtavia palatseja. Grimaldit ja muut vauraat laivanvarustajasuvut ovat rakennuttaneet näyttäviä fasadeja ja kauniita mosaiikkikuvioisia katukäytäviä kaarikäytäviin.

Palatseista huolimatta kaupungin tunnelma on rento ja kirjava. Vanhan kaupungin kujilla kulkevat perheet ja nonnat, joissain ovisyvennyksissä päivystävät prostituoidut, vieressä on leipäkauppa ja muita liikkeitä. Onko niin, että vanhat satamakaupungit ovat jo vuosisatojen ajan nähneet monenlaista elämän kirjavuutta ja siksi niiden tunnelma eroaa sisämaan kaupungeista?

Piazza de Ferrari on Genovan keskusaukio. 

Paikallinen välipala on foccaccia, parhaimmillaan rapean ilmava herkku, joka voidaan syödä sellaisenaan tai erilaisilla juusto- y.m. täytteillä maustettuna.

Iän myötä koirakin tietää, että italialaisen signoran juttu ei ihan heti lopu...

Tässä bambinolle soitetaan Paganinin mallin mukaan. Alkuperäinen Paganini-viulu löytyy läheisestä Palazzo Rossosta.

Italianot ovat komeita, naiset kauniita.Tässä postimies hommissa.

Via Garibaldilla tai Strade nuovella voi lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla: Palazzo Rosso, Palazzo Bianco ja Palazzo Doria Tursi, kolme eri museota. Tosin homma on aika rankka 30 asteen helteessä, palatseissa on paljon portaita ja loputtomasti taidetta, vanhaa sellaista, huomattavia nimiäkin kuten Dürer, Veronese, Guercino, Strozzi, Grechetto, Van Dyck.

Palazzo Reale, kuninkaallinen palatsi

Kuten vanhalle merenkulun mahtikaupungille sopii, Genovan vanhan sataman, Porto anticon tuntumassa on Välimeren suurin merenkulkumuseo, Galata Museo del Mare. Siellä kerrotaan merenkulun historiaa vuosisatoja sitten ja myös aika ajankohtaista asiaa eli italialaisten maastamuutosta. Näyttely on rakennettu huolellisesti. Sieltä löytyy laivanrunkoon sisustettuja hyttejä ja jopa siirtolaisviranomaisen koppi, jossa hän haastattelee hakijaa. Museokävijälle koppi kertoo maasta lähteneiden italialaisten historiaa.  Tämä osa museosta oli vaikuttavin, koska sillä on niin tiukka kytkös tämän päivän siirtolaisten elämään. Vaikka laivoilla oli Titanicin -tyyppinen tiukka yhteiskuntaluokkaranking ja köyhien alin kerros oli lohduttoman paljas, monille jo matka toi silti parannusta elämään: siellä sai ruokaa. Määränpäänä oli Ellis Island New Yorkissa tai La Fazenda Brasiliassa.

Tiskille oli asennettu näyttö ja siellä virkailija puheli hakijalle. Museokävijällä oli lippu, joka syötettiin merkkivalon lukijalle. Sitä seurasi virkailijan kuulustelu: hakija sai töykeään sävyyn moitteita ja hylkäävän vastauksen tai nuori nainen flirttailua ja lupauksia paikasta laivalla.

 Museon rekvisiittaan kuului kopioita alkuperäisistä siirtolaisviraston dokumenteista, Napolista vuodelta 1922.

Merenkulkumuseon läheisyydessä on vielä Euroopan hienoimpia akvaarioita, jossa tehdään myös monenlaista työtä merten ja niiden uhanalaisten eläinten hyväksi. Hieno idea oli laittaa värikkäiden koralli- ja meduusa-altaiden jälkeen allas, jossa merensinessä huojui muovikasseja. Ihmiset pysähtyivät hämmentyneinä kameroineen niiden edessä, valmiina ottamaan seuraavan kuvan mutta ihmeissään sen sisällöstä. Totuuden hetki.

Genovassa on Euroopan laajin asuttu keskiaikainen kaupunginosa. Se on täynnä pikkuruisia hämäriä kujia, jotka nyt osoittautuivat myös mukavimmiksi. Helle vielä syyskuun alussa täällä ei ollut ihan toiveissa, mutta niin vain saimme sitäkin täyslaidallisen tai -paidallisen.

Ei armeijaa, ei rajoja, ei sotaa - on joku toivonut

Tuli sekin päivä kun astuimme junaan ja lähdimme junalla kohti Cinque Terren kyliä, runsaan tunnin matkan päässä Genovasta: Monterosso al Mare, Vernazza, Corniglia, Manarola ja Riomaggiore. Täällä oli tarkoitus patikoida ainakin Via dell'Amore, maineikkain reitti Riomaggioresta Manarolaan. Kuinka ollakaan, ilmeni että reitti oli ollut suljettuna jo vuodesta 2013! Mikä helpotus, sillä hiki virtasi, söimme focacciat, joimme oluet ja vaihdoimme laivaan. Siis jonotimme, tuhansien muiden mukana - milloin junaan, milloin laivaan, milloin vessaan. Sitä on turismi pahimmillaan, jonotusta, odotusta, hikoilua.

Niinpä kun päivä turistihelvetissä on suoritettu - näkymät ovat tietenkin kauniita, siksi tänne on tultu, siksi tänne suunnistavat miljoonat turistit vuosittain - on aika antaa sielun levätä ja vaeltaa kohti Villa Durazzo Pallavicinin puutarhoja Peglin entisessä pikkukaupungissa, nykyisessä Genovan lähiössä, jonne pääsee puolessa tunnissa lähijunalla Genovasta.  Per scoprire la meraviglia che c'è in te - löytääksesi ihmeen joka sinussa on. Sanotaan esitteessä.  Puisto on 1800-luvun alussa rakennettu englantilaisen romanttisen tyylin mukaan, lampineen, huvimajoineen, kameliakujineen. Puut ovat mahtavia, pinjat ja yrtit tuoksuvat.

Kotiinpaluu toi pientä säröä saavutettuun mieleenrauhaan; kaikki kulkuneuvot olivat myöhässä, ensimmäisestä junasta seuraavaan ja lopulta lentoon. Milanossa turisteja ei pahemmin hellitä, ihmispolot matkalaukkuineen saavat itse yrittää arvailla milloin juna saapuu terminaaliin. Asemia ei kuuluteta, näyttö ei toimi, eikä asemien nimiä näy junaan. Intialaismieskin huudahti 'Malpensa' jo kolme pysäkkiä ennen oikeaa ja oli laukkuineen hyppäämässä laiturille, vaikka rouva istui kaikessa rauhassa penkillä. Vielä Helsingin lentokentällä koettiin viimeinen viivästys, kun laskutelineen pyörät eivät suostuneet enää liikkumaan ja traktorilla vedettiin kone paikoilleen.