Elina Saksala: Mies matkallaan. Eero Raittinen

 

”Miten saisin kerrottua sen, miten erilaista elämä oli lapsuudessani ja nuoruudessani kuin tänä päivänä? Entä miten saisin kerrottua elämäni muljahduksen, kun kaikesta ahdingostani syntyi rokkia?”

Ensimmäiset LP-levyni nuoruudessani 60- ja 70-luvuilla olivat rockia ja myöhemmin soulia. Eero Raittisen Vanha holvikirkko, Liisan koira tai Kaunis nainen eivät kuuluneet repertuaariini. En tiennyt Eero Raittisen musiikillisesta tiestä mitään ennen käänteentekevää tapahtumaa. Se ei ole mikään ihme, en ole aktiivinen minkään musiikin kuuntelija. Olen aina harrastanut tovejansson-tyyppistä vapaata tanssahtelua kotona ja satunnaisesti keikoilla. Ensimmäinen konsertti, johon ostin itse lipun oli Soulset Turun konserttitalolla 60-luvun loppupuolella. Paroni Paakkunainen soitti saksofonia ja Harri Saksala lauloi. Mahtava meininki, teki mieli lähteä vetämään koreografioitani salin käytävillä, mutta kellään muulla ei näyttänyt olevan vastaavaa tarvetta, yleisö istui tuoleissaan liikkumattomana. En kehdannut irrotella enempiä minäkään, eikä konserttisaleissa ole tarkoituskaan. Mutta etten nähnyt yhdenkään jalan edes vipattavan, sitä kummastelin.

Löysin Tuomari Nurmion joskus 90-luvulla ja seurasin menotiedoista silmä tarkkana, milloin hän esiintyy Tavastialla. Tavastia on ihanteellinen tila, suuri ja hämärä ja siellä kaikki oman elämänsä travoltat ja dancingqueenit saavat veivata bodia mielensä mukaan ilman että se suuremmin ketään häiritsee. Tällaisella keikalla olin kerran, ei ollut Nurmio, vaan muistaakseni jonkun rokkarin 60-vuotispäivät. Eero Raittinen oli yksi vierasesiintyjistä. Huomasin hänen ennen vuoroaan liikehtivän salin nurkassa, yksikseen ja keskittyneen oloisena. Harmaine partoineen hän näytti metsätontulta. Mutta kun hän nousi lavalle, avasi suunsa ja alkoi laulaa, se oli niin komean kuuloista että en ollut sellaista aikaisemmin siltä lavalta kuullut. Taianomaista. Olin haltioissani, ja niin vaikutti muukin yleisö olevan. Valitettavasti oma "löytämiseni" tapahtui hyvin myöhään, sekä tähden että fanin näkökulmasta. Nyt Eero Raittinen on jo 76-vuotias ja sai viime vuonna aivoinfarktin, jonka jälkeen joutui opettelemaan puhumisenkin alusta. 

Elina Saksala on koonnut hienon ja elävän dokumentin Eero Raittisen elämästä, joka on todella kirjan arvoinen! Siinä tulee samalla luettua iso osa Suomen rockkulttuurin historiasta näihin päiviin. Nyt olenkin päätellyt, että ER on huomattavan aliarvostettu suomalainen muusikko. Ei hän sitä ole ilmeisesti musiikkipiireissä, mutta olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä/kuuluvuutta suuren yleisön keskuudessa. Kyse on kai taiteilijan ehdottomuudesta ja kunnianhimosta, haluttomuudesta markkinoida itseään. Osaaminen ja oivallukset syntyvät hitaasti. Popparisuosio  ei vastannut pyrkimyksiäni. Kirjasta toki ilmenee, että hän esiintyi pitkään vastentahtoisesti veljensä  kanssa Eero & Jussi ja The Boys bändin kanssa, iskelmälaulajana - toimeentulon takia. Sekä holvikirkko että veli Jussi varjostivat kauan miehen tietä rock/blues-muusikoksi. Kun Raittiselta pyydettiin parikymmentä vuotta myöhemmin, Jakartan Jazzfestivaalin jälkeen Oiling Boiling Rhythm & Blues bandin solistina vieläkin Holvikirkkoa , mies ajatteli että jos hänestä joskus kirjoitetaan kirja, tulkoon sen nimeksi Holvikirkon ihmeelliset seikkailut. 

Kirja etenee kronologisesti vapaan jutustelun kautta. Se on hyvä ratkaisu, sillä Eeron puhe Stadin slangisanoineen on ilmeikästä ja hauskaa. Ja koko ura on täynnä mitä jännittävimpiä tapahtumia ja kohtaamisia, sen verran laaja-alaisesti mies on häärinyt musiikkimaailmassa niin Amerikassa - juurimusiikin synnyinmaassa - kuin Suomessakin.

Lapsena Eero jäi monet kerrat luokalle ja lisäluvut pilasivat yhtä monta kesää vilkkaalta pojalta, mutta yo-lakki tuli palkintona jossain vaiheessa. Perhe asui Helsingin Kalliossa. Lähistöllä asui muuan Tarja Halonen ja naapurissa Hannu Nurmio. Viisikymmenluvun kaupunkikuvaus tuo mieleen sekä vanhat kotimaiset elokuvat että omatkin lapsuuden näkymät, suurten ikäluokkien lapsuusvuodet. Jonkinnäköisen haavoittuvuuden voi aavistaa päähenkilössä aika kovan kouluajan jälkeen. 

Eivät meidän kaltaiset pikkujätkät mitään rockistaroja olleet. Tämä asia on seurannut minua koko uran läpi: olen aina jossain mielessä ihan epäkelpo, esimerkiksi väärän ikäinen. 

Puutteellisesti päntätyt koulukirjat ER on korvannut moninkertaisesti aikuisella iällä; mies on varsinainen lukutoukka, kodin perintönä vasemmistolaisesti ajatteleva humanisti ja pasifisti, luonnonsuojelija, ja luonnossa monipuolisesti liikkuva hiihtäjä, surffaaja, sukeltaja. Levottomalle ja liikkuvalle miehelle on siunaantunut monia läheltä piti -tilanteita niin lapsena kuin myöhemmin alpeilla vapaalaskussa tai New Yorkissa taksin perässä juostessa.

Löysin yllättäen yhtymäkohtia omiinkin seikkailuihin. Aivan sama tilanne oli ERllä Pariisiin liftatessa kuin minulla muutamia vuosia myöhemmin: rahoja ei ollut paluumatkalla edes ruokaan, vain leipään. Hänellä kaveri oli käyttänyt illanvietossa kaikki, meiltä taas varastettiin lompakot retkeilymajassa.

Monet kitaravirtuoosit tulevat kirjassa tutuiksi Raittisen soittokavereina lukuisissa eri kokoonpanoissa, Tasavallan presidentistä Wigwamiin, Jukka Tolosesta viime vuosien uuden sukupolven muusikoihin, sillä Eero Raittista ei ikä ole tähän mennessä rajoittanut. Musiikki on rajatonta. Bändikuvaukset, tilanteet ja ihmiset on niin elävästi kuvattu, että sitä lukee musiikin tekemisestä tai esittämisestä autuaan tietämätönkin innostuneena. Ehkä varsinkin samoja aikoja ainakin osittain elänyt lukija. Wigwamin tai Pressan keikalla muistan käyneeni Turun Kårenilla. Eerolla oli tiukat paikat boheemien soittajien kanssa. Hän on esiintymisten suhteen kunnianhimoinen ja tarkka, juomia piti nauttia vasta keikan jälkeen.

Kerta kaikkiaan syö miestä, jos joka päivä saa jännittää, ehditäänkö keikalle. Koko ajan käy helvetinmoinen myrsky, ollaan aina myöhässä eikä ehditä syödä kunnolla missään välissä. Ei liioin ehditä tehdä kunnon soundcheckejä. Sitten joku hämäräperäinen taho hoitaa vielä kamaakin muusikoille niin että kaaos varmistuu. Sen aikainen taitelijaelämä oli tosi hankalaa: minkälainen keikka tulee, kun sua vituttaa kaikki asiat ihan aina? Kun kaikki ympärillä on romahtamaisillaan, ei millään pysty parhaaseen tulkintaan.

Kun ei Eeron mielestä oltu treenattu riittävästi, hänen kuuluisaksi tullut lausahduksensa oli: Jätkät, me olemme järjettömässä kusessa.

Sopii yhteen Raittisen juurimusiikki-genren kanssa, että myös hänen kulttuurityönsä Suomessa ja muualla on ruohonjuuritason työtä. Siinä ei ole tarvittu agentuureja ja kaupallisia välikäsiä, hän on ideoinut ja toiminut suoraan muiden muusikoiden kanssa, toiminut 10 vuotta Tunturi-blues tapahtuman taiteellisena johtajana ja järjestänyt Salitun vanhalla koululla Suomusjärvellä EU:n maaseudun kehittämistuella, perheensä ja ystäviensä kanssa talkoovoimin vuosien ajan 2000-luvulla bluesmusiikkitapahtumia. Voi jospa oisin saanut olla mukana, yleisönä. 

Aivan parasta kirjassa ovat Eeron kuvaukset matkoiltaan maailmalla Suomesta Jenkkeihin, Jakartasta Murmanskiin, sekä syvälliset analyysit Yhdysvaltain mustan musiikin historiasta, elokuvasta, kirjallisuudesta, showbisneksestä. Hän luonnehtii myös varsin tarkkanäköisesti monenlaisia tyyppejä, joiden maailman megatähteyden mylly oli irrottanut todellisuudesta, kuten esim Little Richard, joka hämäysmielessä kuljetettiin esiintymispaikalle ambulanssilla. - Hän tuli hotellin käytävällä monasti vastaan. Keräsin rohkeutta mennäkseni moikkaamaan, mutta kaveri oli yhtä aikaa pelottava ja koominen hahmo, joten jätin väliin. En usko, että moiset starat voivat hetkeksikään luopua tähteydestä: he ovat 24 tuntia vuorokaudessa sen vankeja.

Olipa tämä mielenkiintoinen ja hauska matka pitkin Eero Raittisen jänniä polkuja. Harmittaa vain, että en ymmärtänyt löytää muusikkoa aikaisemmin, kun vielä jaksoin joitain livekeikkoja metsästää. Pitäisiköhän edes hankkia Fellinin Amarcordin soundtrack leipomismusiikiksi? Sitä Raittisen perhe soittaa pizzaa tehdessään.

Elina Saksala: Mies matkallaan. Eero Raittinen
Reuna Oy, 2020, 382 s

Camilla Grebe Lemmikki

Dekkareita harvoin lukevan pitää valita ne varman päälle. Camilla Greben Lemmikki valittiin vuonna 2017 Ruotsin parhaaksi ja seuraavana vuonna Pohjoismaiden parhaaksi rikosromaaniksi. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden teoksen, Pietarin kapellimestarin (kirjoitettu yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa).

Muutaman pohjoismaisen rikossarjan katsoneena (Silta ja muutama muu) tunnelma on heti tuttu: talvi, kylmä ja pimeä on meillä antoisin vuodenaika mielenkin pimeydelle ja siitä kumpuavalle pahalle. Jäätävä tunnelma hiipii Lemmikissäkin Ormbergetin fiktiivisellä pienellä paikkakunnalla aikailematta. Kuinka kauan  lumessa narskuvat askeleet ja höyryävän hengityksen pakkasyöt voivat vielä värittää tapahtumia pohjoisella eksotiikallaan? Ilmastonmuutos taitaa kohta sulattaa jäljet lumessa sukupuuttoon. Uhanalaisia ovat. Muutoin yhdyskuntakuvaus kertoo samasta ajan muutoksesta, jota kaikkialla nähdään. Ormberget on vanha ruukkikylä, jossa entiset tehdasrakennukset seisovat kummitustaloina edelleen paikoillaan, väestö vanhenee, nuoret haaveilevat tulevaisuudesta muualla ja mahdollisimman pian. Lähistöllä TrikooKuninkaan entinen tehdasrakennus on valjastettu uuteen käyttöön vastaanottokeskuksena. Sen vieraista monet kylän asukkaat ovatkin jo muodostaneet perinteisen näkemyksen. Sieltä löytyvät tekijät niin polkupyörävarkauksiin kuin pahempaan, ainakin jos ei syyllistä heti löydy.

Paikkakunnalla on yli kymmenen vuotta aiemmin tapahtunut murha. Lapsen luurangon löytää Malin, nuori tyttö joka on kavereineen metsässä kaljoittelemassa. Hänestä tulee myöhemmin poliisi, joka tutkii toista murhaa samoilla seuduilla. Ja toisen rikostutkijan katoamista. Vuorotteleva näkökulma tulee Jakelta, teini-ikäiseltä pojalta, jonka koti on äidin kuoleman jälkeen sotkuinen isän kaljatölkeistä. Äidin virkaa hoitaa isosisko. Jake pukeutuu yksin ollessaan äidin paljettimekkoon ja viimeistelee kokonaisuuden siskon huulipunalla. Hän on koulukiusattu arkivaatteissakin, mutta onneksi hänellä on yksi kaveri, punkkarityyppinen persoonallisuus, Saga. Näkökulmiin tulee myöhemmin vielä kolmas, Hanne, rikosprofiloija, joka tekee työtä nuoremman rakastettunsa Peterin kanssa.

Lisää rikostutkimusta elävöittävää ihmissuhdekuvausta tulee Malinin miessuhteista. Menestyvä juristi Max on jo alustavasti varattu Tukholmasta, jonne Malin näkee tulevaisuutensa sijoittuvan. Nuuskamälliä imeskelevä kollega Andreas yrittää myös jotain, vaikka Malin osoittaa sen kaikin keinoin turhaksi.

Dekkarikirjailijat kuten Grebe osaavat kuljettaa tarinaa vetävästi ja koukuttaa lukijan niin, että on pakko vain jatkaa. Luku päättyy piinalliseen tilanteeseen, mutta sitten seuraakin taas hyppy toisen kokijan näkökulmaan. Näin avutonta ja jännityksen tempaamaa lukijaa kuljetetaan kohti huipentumaa. Sohvalla maatessa korona, Yhdysvaltain vaalien loputon ääntenlaskenta, laittamista odottava ruoka, ulkona pimenevä sadepäivä - kaikki unohtuu.

Mutta dekkareissa, tämmöisessä palkitussakin, on ilmeisesti hyväksyttävä selityksiä, joita ei oikein haluaisi niellä. Uskottavuuden kustannuksella siis. Onko mahdollista, että jo aika vaikeaa muistisairauden vaihetta poteva rikostutkija voi peittää sen kollegoiltaan ja pärjätä tarkalla päiväkirjallaan? Voiko siinä vaiheessa kirjoittaa todella seikkaperäistä analyysiä päiväkirjassa, josta tulee avainasia rikoksen selvittämisessä. Onnistuuko pienessä kyläyhteisössä pitää salassa kellariin suljettuna terve keski-ikäinen ihminen vuosikausia, ilman ilmituloa, vailla epäilyksiä? Jääkö kengästä niin tarkka kuvio lumeen, että siitä erottaa pohjan tähtikuvion? Näihin ja muutamaan muuhun loppunäytöksen yksityiskohtaan on uskottava, muuten tarina liukuu fantasian puolelle.

Camilla Grebe Lemmikki
Husdjuret, 2017, suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus, 2019, 507 s

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Tein valtavan loikan edellisen lukemiseni maisemista Roomasta ja laskeuduin Napoliin. Nyt sentään paikallisen kirjailijan kyydissä. Elena Ferranten Napoli-sarja, tetralogia, on ilmeisesti päätökseen kirjoitettu, mutta Napoli ei lähde Ferrantesta eikä Ferrante Napolista. Tai silloinkin vain lyhyesti. Samat tutut yhteiskunnallisen kahtiajaon peruselementit nousevat esille tässä tuoreimmassakin pseudonyymi Elena Ferranten romaanissa, Aikuisten valheellisessa elämässä. Napolin varakkaammista kortteleista laskeudutaan ensin funikulaarilla, sitten metrolla kohti harmaita ja haisevia kujia, missä köyhät, riidanhaluiset ja aggressiiviset ihmiset puhuvat murteella. Parempiosaiset, kuten minäkertoja, Giovanna, myös Gianninaksi ja Giannìksi kutsuttu puhuvat yleiskielellä, mutta murre nousee riidellessä, hallinnan menetyksessä tehokkaammaksi, kun tunteenpurkaukset sitä vaativat. 

Vaikuttaa kuin Napoli Ferranten romaaneissa kertoisi samalla koko Italiasta pienoiskoossa, etelän köyhistä ja kouluttamattomista, jotka pohjoinen Italia haluaisi unohtaa ja jopa joidenkin ajatuksissa erottaa tykkänään. Napolista nuoret haluavat lähteä, karistaa itsestään sen kielen ja köyhyyden hajun, katkaista tai unohtaa siteet sinne jääviin.

Valheellisia aikuisia, heidän solmuisia afäärejään niin rakkaussuhteissa kuin vaikutusvallan peleissä seurataan teini-ikäisen (12-16 v) Giovannan silmien kautta, hänen perhepiirissään. Isä Andrea on yliopiston opettaja, äiti Nella lukion opettaja. Isä on onnistunut, hän on lähtenyt köyhistä kortteleista. Sivistynyt ja lukeva perhe näyttää aluksi harmoniselta, mutta tytär kuulee sattumalta isän arvion omasta ulkonäöstään. Hän on rumentunut ja alkanut muistuttaa isän sisarta, Vittoria-tätiä joka on perheessä vaiettu, kaiken pahan ruumiillistuma, Napolin köyhien korttelien asukas kuten myös muu siellä asuva isän sukuhaara, johon yhteydet ovat katkenneet.

Isän tyttären korviin tarkoittamaton arvostelu muuttaa Giovannan maailmaa. Hän ei enää halua miellyttää vanhempiaan, vaan tutustua toisenlaiseen Napoliin ja täti Vittoriaan, joka köyhää sukuhaaraa hillittömällä temperamentillään hallitsee. Varsinkin tädin entinen suhde perheelliseen mieheen, koko rakkaustarina vetoaa Giovannaan, kun ei oma perhekään ole ollenkaan sitä mitä on esittänyt olevansa. Vittoria taas kertoo avomielisesti koko intohimoisen eroottisen elämänsä historian, jonka onnettomaan loppuun Giovannan isällä on sormensa pelissä.

Nyt kun taas jouduin italian yleiskielen, napolilaisen puheenparren ja italialaisten kauneuden palvonnan pyörteisiin, kaikki vaikutti kovin tutulta. Mitättömistä asioista, kuten rannekorun symboliikasta riittää ylettömästi puhetta, sitä mystifioiden. Kuka sen on perinyt ja keneltä, kenellä on siihen oikeus, mitä kaikkea se edustaa. Sama rooli kuin nukeille on annettu aiemmissa lukemissani Ferranten romaaneissa. Vittoria-täti epävakaine mielentiloineen toi mieleen italialaiset neorealistiset elokuvat, joissa Anna Magnani tai Sophia Loren papattavat ja kiekuvat loputtomasti synkkien kerrostalojen sisäpihoilla. Joka ikinen ajatus tulee samalla sekunnilla ulos suusta.

Pakko on kuitenkin taas antautua Elena Ferranten kertojan taidolle. Hänellä on ilmiömäinen kyky lumota, sivut vilistävät silmissä; hänen maailmaansa uppoaa helposti. Silloinkin, kun lukijana ihmettelee mistä tässä nyt oikeastaan meuhkataan. Kasvavan nuoren tytön ajatukset ja tunteet kaikkine kuohuineen Ferrante vangitsee sellaisella intiimiydellä että sitä on pakko tässäkin romaanissa ällistellä. Aikuisten hallitulta vaikuttanut elämä alkaa haurastua, kun tyttö näkee sen perustuvan petokselle, mihinkään tunteisiin ei voi luottaa, ei edes vanhempien rakkauteen lapseensa. Kuinka sitten edes heidän vihaansa: onko edes sen kohde oikeasti niin halveksuttava?  

Minä kirjoitan minusta, sinä luet sinusta. Edellisestä esseekokoelmasta lukemani kirjailijan lause toteutuu tätä romaania lukiessani. Kohta 1: täti Vittoria. Minullakin oli täti, joka oli aikamoinen häirikkö, riidanhaluinen, epäsovinnainen ja ilmeisesti nuorempana aika holtiton. Perheissä lapsia verrataan usein vanhempiinsa, mutta vanhemmalla iällä olen vastentahtoisesti löytänyt yhtymäkohtia tätiini - onneksi en ole riidanhaluinen. Aivan samoin kuin Giovanna, joka kauhistuu löytäessään itsestään Vittorian piirteitä. Kohta 2: feminismi. Ferranten naiset kyseenalaistavat pontevasti naisille annetut perinteiset vaihtoehdot eli olemattoman koulutuksen ja miehelle alisteisen perheenäidin roolin.

Odotin huolestuneena, mitä rehtori vastaisi. Hän puhui hartaalla äänellä, kutsui isää professoriksi ja oli niin tämän lumoissa, että minua hävetti olla syntynyt naiseksi ja ajatella, että minäkin joutuisin sietämään miesten taholta vastaavaa kohtelua, vaikka olisin opiskellut, vaikka olisin kuinka tärkeässä asemassa.

Edes 60-luvun Suomen naisen asemaa ei voi verrata Napoliin - luullakseni olimme jo silloin pidemmällä - mutta seksiin liittyvissä asenteissa ollaan kenties lähempänä, muutokset siinä ovat hitaampia. Giovannaa ei aikuisten pelehtiminen houkuta, hänen silmissään kaikki pettävät ja miehet ällöttävät, vaikka hän testaileekin heihin vetovoimaansa - kunnes Roberto muuttaa kaiken. Ystävättären poikaystävä intohimon kohteena on tukala yhdistelmä ja Ferrante kuvaa liikuttavasti nuoren tytön vaihtelevia mielialoja, itsesyytöksiä ja itsepetosta. Kaikki on tuoretta kuin suoraan päiväkirjasta purettua, mutta analyysi ja havainnot ovat viiltävän tarkkoja.

Ja loppu, se on yllättävä mutta aito. Nuorelle tytölle syötetään monenlaista ihannekuvaa erotiikasta, mutta todellisuus voi olla käänteissään sen irvikuvaa. Jotain tuttua menneisyydestä, alle parikymppisen kokemuksia tuli mieleen. Ja nauratti. Nauratti Giovannan lähestymistapa kun piti päästä impeyden taakasta. Ei kovin romanttista, ei kovin kaunista, mutta käytännöllistä. Eikä mitään moralisointia. Sillä tavalla kirjoittaja, Giovanna muistelee mennyttä elämäänsä, kuin takkuista vyyhteä vailla punaista lankaa.

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
La vita bugiarda degli adulti, 2019, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2020, 366

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä

Kiinnosti päästä taas - Jhumpa Lahirin seurassa äskettäin käyneenä - Rooman kaduille, nyt suomenruotsalaisen kirjailijan, elokuvakriitikon, kustantajan ja kustannustoimittajan, perheenäidin mukana. Sara Ehnholm Hielm muutti perheineen - mies, neljä tytärtä, koira ja kissa - vuodeksi (2015) Roomaan puolison saatua sieltä määräaikaisen työn. He asuivat vuokralla asunnossa, jonka terassilta on näkymä Colosseumille ja kirjailijalla mahdollisuus toteuttaa pitkäaikainen haaveensa keskittyä omaan kirjoittamiseen, vuosikausien kustannustoimittajan työn jälkeen. Antoisat näkymät johdattavat kirjailijan pohtimaan omaa naiseuttaan, rakkautta, rakastumisia ja viettejä, synnytyksiä, perhe-elämää, suomenruotsalaisuutta, kustannusalaa, Italiaa ja Suomea. Kaikkea sitä peilataan lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden kautta. 

Harvoin on lukukokemukseni ollut niin nopeasti tunnelmasta toiseen vaihtuva kuin Ja sydän oli minun -esseekokoelman jälkeen sitä miettiessäni, lähes keskeyttämisajatuksista kohti suurta innostumista.  Ja lopulta jäin ihmettelemään, mitä tässä tapahtui alun epämukavasta kiusaantuneisuuden tunnelmasta päästyäni. Oliko kyse totuttautumisesta kirjailijan ääneen, teemojen muutoksista, vai siitä, että koko teos jotenkin ryhdistäytyi puolivälin paikkeilla ja aukesi lopulta kuin mikäkin tropiikin kukka? Vai oliko kyse siitä, että epäuskon jälkeen uskoin Sara EHn ajatukseen henkilökohtaisen kokemuksen ensisijaisuudesta kirjoittamisessa? Sen verran kiukkuisesti hän potkii rajoja, joita näkee varsinkin naiskirjoittajalle, mutta myös miehelle (Knausgård), asetetun. Teos on todella intiimi, todella henkilökohtainen, minäkeskeinen, sillä muuta se ei voi olla. Sara EH siteeraa norjalaista lastenkirjailijaa, Stian Holea: Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta. Voiko asian kirkkaammin kiteyttää?

Minua ei tarvitse vakuuttaa Sara EHn esikuvista, Karl Ove Knausgårdista ja Elena Ferrantesta. Olen ollut heidän romaaneistaan tohkeissani, vaikuttunut havaintojen terävyydestä, liikuttunut inhimillisyydestä, ja arvostanut nimenomaan sitä omakohtaisuutta, kokemusta, jonka kautta todellisuutta kuvataan. Ähh, taasko heistä pitää lukea, ajattelen enkä oikein jaksa kiinnostua Sara EHn haltioitumisesta, suoranaisesta hurmiosta Knausgårdiin. Varsinkin kun samalla vastaan tulee aika töksähtäviä ilmauksia - vai olisiko suomennos tehty hieman kiireessä?  Kirjailija näkee Knausgårdin ja Ferranten taisteluissa yhtenevyyttä, toiselle vältettävä on isän tie, toiselle äidin. Molempien romaaneja voidaan pitää reaktiona persoonattomuusestetiikkaa vastaan.

Kokoelmassa on alkunäytöksenä eroottinen seikkailu nimettömän miehen kanssa jossain Helsingin keskustan kattohuoneistossa. Rohkea, uhkarohkeakin muistelma esseekokoelman alussa ei jää ainoaksi. Eroottiset jännitteet nousevat pintaan jatkossakin, vimmaisesti ja yllättäen. 

Sara EH lukee Roomassa Taisteluni-sarjan toisen kerran ja ihailee miehen neroutta. Nimenomaan miehen, jonka pään sisään hän haluaa päästä. Knausgårdin tekstissä pääsen lähemmäs miehen kokemusta maailmasta kuin ehkä koskaan. Tunnepitoinen, lähes rakastumisesta kertova analyysi on uutta ja erilaista, sitä on vaikea sulattaa. Se on jotenkin liian intiimiä. Lukijana tunsin kiusaantuneisuutta, enkä tiedä miksi.  Sara EH haluaa kirjoittaa kuin Knausgård, ja jollain tasolla hän tekeekin sen. Tyyli on omansa, mutta intiimiydessään, paljastavuudessaan hän saavuttaa saman syvyyden. Hänkin haluaa altistaa lukijan omille intiimeille kokemuksilleen. Vieraannuttiko siinä erotiikan mauste yllättävässä yhteydessä vai minulle liiallinen haltioituminen? En epäile tunnetta, mutta en pysty eläytymään. Ehkä kokemus tulee helpommin ammattimaisen kirjoittajan, kustannustoimittajan ulottuville.

Roomassa Sara EHlla on seuranaan monia muitakin kirjallisia esikuvia (joista montaa olen myös arvostanut korkealle): mainittu Jhumpa Lahiri, Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Maggie Nelson, Lena Anderson, Liv Strömquist. Suomenruotsalaiset juuret ja kesäpaikka Vaasan saaristossa nousevat nekin roomalaisten esseiden joukkoon. Kiinnostava näkökulma suomenruotsalaisuuden ja italialaisuuden yhteyteen: molemmat ovat ulkopuolisilta pitkälti suljettuja. Muut voivat vierailla turisteina, mutta sisälle et helposti pääse. 

Mitä suomenruotsalainen kulttuuri edes on, ellei jotain ilmiselvästi katoavaa. Verrattuna pinjan tuoksuun. Kukkivaan magnoliaan. Yksinkertainen, ikiaikainen ja loistokas. 

Toivottavasti suomenruotsalainen kulttuuri kukoistaa Suomessa vielä kauan!

Uusi mahdollisuus, uusi kustantaja -esseessä Sara EH käyttää tilaisuuden tuulettaa tunteitaan kustannusalasta, Söderströmsin onnettomasta fuusiosta Schildtsin kanssa - kuin englantilainen puisto tiukkaan järjestykseen pakotettuina, siistiksi haravoituine rivistöineen - huonoista pomoista, ja valaisee kiinnostavasti kustannustoimittajan työtä, läheistä suhdetta kirjailijoihinsa, mm Monika Fagerholmiin.  

Päähäni on poimiintunut aikojen kuluessa, sieltä täältä pieniä väläyksiä Ayun Randista, kapitalistien omasta filosofista. Sara EH lukee hänen pääteostaan Kun maailma järkkyi Toscanassa ja kirjoittaa siitä hienon esseen. Yllättävää, että sekin teos alkaa erotiikalla, harlekiinimaisella. En osaisi sitä aiheeseen ollenkaan yhdistää. Sara EH lukee teosta Euroopan suuren pakolaiskriisin aikana, joten itsekkyyden filosofian kontrasti italialaisiin auttajiin on harvinaisen suuri. Sen esseen kappaleista haluaisin lainata tähän aika monta, sen verran komeaa on hänen julistuksellinen otteensa maapallon isoimpaan tasa-arvokysymykseen. Tähän asiaan sopii paatos kuin leijonan karjunta savannille.

Jos rikas Eurooppa, joka on sukupolvien ajan kupannut Afrikkaa kolonialismin ja imperialismin asein, ajattelee, että sen ei tarvitse antaa mitään näille rutiköyhille ihmisille, niin huonosti ovat meillä asiat. Ja huomatkaa, nimenomaan meillä, ei suinkaan vain heillä.

Tyylillisesti esseekokoelma ja kirjoittaja kasvaa silmissäni loppua kohden ja on jo timanttisessa vedossa esseessä Verta samettisohvalla. Kulttuuriherradebatti. Veri vuotaa konkreettisesti Ekbergin kahvilan sohvalle ja samalla kerrotaan Knausgårdin miekkailusta Dagens Nyheterin palstoilla. Essee pohtii kirjoittamisen pakkoa ja mielentiloja, kirjailijan riskejä verrattuna kirjoista kirjoittavien, kriitikoiden olemattomiin riskeihin. Viimeiset tunnelmat Roomasta ovat kirvelevän kauniita.

Omaa tietään kirjoittamiseen ja sen tiellä olevia "naiseuden esteitä" raivatessaan Sara EH kysyy Mitä Clarice Lispector tekisi? Olkoon se myös minun uusi elämänasenteeni. Lakata olemasta kiltti tyttö, jolla on koivet kuin linnulla ja ranteet niin hauraat, että ne voidaan napsauttaa poikki. Hän joka aina valitsee sen, minkä pitäisi olla, eikä sen, mikä on, kirjan eikä elämää, ihanteen todellisuuden sijaan.

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä

Och hjärtat, det var mitt, Förlaget 2018, suomentanut Kaija Sivenius

Teos & Förlaget, 2018, 299 s

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kohtuullisen nopeasti Frances McDormandin hahmo katosi mielestä, kun aloin lukea Olive Kitteridgeä. Kummin päin vain teet, katsot ensin elokuvan (tv-sarjan tässä tapauksessa) ja luet sitten kirjan tai päinvastoin, toinen vaikuttaa toiseen. Onneksi luin romaaninkin. McDormand on niin karismaattinen näyttelijä, että häntä ja hänen töksähtäviä repliikkejään jää lumoutuneena seuraamaan ja esim muut sivuosat jäävät helposti ohuemmiksi ja varjoon.

Mainen osavaltion pikkukaupungin asukkaat tietävät sopivan käytöksen ja kunnollisen elämäntavan rajat, mutta kuka niihin lopulta mahtuu?  Elizabeth Stroutin henkilökuva Olivesta ja hänen lähipiiristään, koko pikkukaupungin yhteisöstä, sen arjesta, eroista, rakastumisista ja pettämisistä, haaveista ja niiden haaksirikoista, kasvamisesta ja vanhenemisesta on kuitenkin niin osuvaa, yllätyksellistä, tarkasti nähtyä kuin elämä itse, että romaanin koko kudelma on sittenkin paljon täyteläisempi kuin tv-sarja, niin onnistunut kuin sekin oli. Ja tietenkin Elizabeth Stroutin loistava tapa kertoa; vaivattoman tuntuinen ja luonteva dialogi, napakat turhia selittelemättömät lauseet, kevein vedoin tavoitettu hetken tunnelma  - kaikki herkät nyanssit voi löytää vain lukemalla.

Romaanin rakenne erillisine episodeineen kasvattaa taitavasti jännitettä ja tutustuttaa vähitellen henkilöihinsä. Pitkän liiton aviopari Olive, eläkkeellä oleva matematiikan opettaja ja Henry, apteekkari,  nousee ensinnä esille. He painuvat taka-alalle kun uusi hahmo, kantakapakan pianisti, entisen missin perhe, teinipariskunta vuorollaan pääsee valokeilaan. Strout leikkaa uuteen kohtaukseen viivyttelemättä, ja nostaa uudelleen mukaan hahmoja, jotka ovat jo ehtineet näkyä maisemassa. Olive vilahtaa kirkon käytävällä, jotkut keskustelevat hänestä ja nuo pienet sivupolut täydentävät pala palalta sekä Oliven persoonallisuuden että koko pikkukaupungin yhteisön  kuvaa. 

"Muitten ongelmista on aina hauska kuulla"

Armottoman rehellinen eli huonokäytöksinen ja kärsimätön Olive sitoo kaikki pienet tarinat yhteen. Olive on särmikäs persoona, jonka epätäydellisyys on kuvattu sydämeen käyvällä tavalla. Hän  saapastelee ovista ja tuhahtelee näkemälleen.  Hyväsydämisyyttä ja empatiaa on, mutta hän ei tee sitä helpoksi havaita. Eikä hänellä ole itselläänkään helppoa omissa nahoissaan. Olive oppii sentään jotain ihmisiltä ympärillään - vaikkei hän sitä heille halua myöntää. Ei varsinkaan kiltille miehelleen Henrylle, eikä pojalleen Christopherille. Sellaisiksi ovat roolit kivettyneet tässä perheessä. Helpotusta on kumpikin osapuoli hakenut ulkopuolisista suhteistakin, joita ohimenneitä myrskyjä kuvataan varovasti muistojen arkkua raottaen.

Sillä Olive on täynnä synkeitä tunteita, kateutta toisen avioparin onnesta, mustasukkaisuutta miniän kaappaamasta pojasta - ja juuri siksi hän kiinnostaa. Olive on kuva älykkäästä naisesta, joka vaatii paljon itseltään, mutta vielä enemmän lähimmiltään. Hän on töksähtäväkäytöksinen, mutta pohjimmiltaan hyvää tarkoittava ja moraalinenkin hahmo, jolle sitten lähipiirin pitää aika kovankin kautta opettaa oma näkökulmansa. Olive on itse asiassa vähän semmoinen suomalaisen oloinen tyyppi, jolle jatkuva rakkauden toitottaminen on vierasta. Se ettei hän osaa sitä sitten lähimmilleen osoittaa ollenkaan, on ansa johon hän on itsensä ajanut eikä oikein löydä tietä ulos. Haaveetkin vanhenevalla naisella pelkistyvät siihen, että kuolisi nukkuessaan. Mutta elämä tuo sittenkin uusia myrskyjä, ja ne saattavat nilkkoja myöten maassa seisovaakin naista heilauttaa ja tuottaa edelleenkin oivalluksia itsestä ja muista. 

Elizabeth Strout on mestari kuvaamaan arjen draamoja, kuljettaen lukijaa tavanomaisesta harmaasta päivästä trillerin tapaiseen vaaratilanteeseen, pohjustamaan sen täysin uskottavasti kuvaten samalla tuttujen persoonien käyttäytymisen uudessa tilanteessa paniikin epäjärjestyksessä. Ja näyttää kuinka ihmiset sen jälkeen eivät enää tunnista toisiaan, totutut roolit murtuivat. Erityistä on Stroutilla myös taito asettua aistimaan hyvin erilaisten tyyppien sielunmaisemaa ja jopa mukauttaa kirjoitustyyliään kulloisenkn hahmon kieleen.

Juuri tähän hetkeen sopiva repliikki ihanalta Olivelta:  "Se mies on republikaani." "Sepä kamalaa", Christopher sanoi. "Luulin että soitat kysyäksesi pojanpoikasi kuulumisia".

Romaani voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2009. Kiitos ja kumarrus Kristiina Rikmanin hienolle suomennokselle.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge, 2008
Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2020, 374 s