Hyvää Uutta Vuotta 2021!

Aurajoki 30.12.20

Erilainen, flunssaton vuosi 2020 oli myös hyvä lukuvuosi, kuten sitä edellinenkin. Kiitos kaikki, sekä uuden että menneiden sukupolvien kirjailijat! 

Vuoden ykkösuutisaihe ei paljoa häirinnyt lukemista, päin vastoin, ovathan kirjat aivan paras tapa häivyttää nykyhetki tai avata muita näkymiä. Sen sijaan lehden ja uutissivustojen seuranta, aiheen rummutus ja jatkuva tunku verkkokalvoille alkoi väsyttää. Opin karsimaan tarpeen mukaan. Unia se ei vienyt. Ainoa uniini vaikuttanut uutisaihe oli USA:n presidentinvaalit ja varsinkin tulosten laskentayö. Silloin oli pakko herätä keskellä yötä. Ihan sisäiseen hälytykseen heräsin. Kului vielä viikko asian selviämiseen ja tulos alkoikin olla selvä koko muulle maailmalle, vaan ei istuvalle presidentille. Eikä häntä tukeva GOP saa tyylipisteitä. Oli pakko siirtyä jossain vaiheessa Fox News ja CNN-kanaville, joista havaitsin lyhenteet GOP, grand old party eli republikaanit ja dems - kaikki pienillä - demokraatit. Toinen kuin kuninkaan hovista ja toinen kuin pölyhuiska. 

Loppuvuoden lukemisistani painottuu vaikutelma, että sydäntäni lähellä oleva suomenruotsalaisuus on tullut entistä likemmäs. Siihen on myötävaikuttanut Kai Ekholmin Jörn Donner-elämäkerta, Sara Ehnholm Hielmin esseeteos ja oikeastaan myös Sally Salmisen Katrina. Alkuvuodesta luin edellisen vuoden Finlandia-voittajan Monika Fagerholmin Bambin. Kaikki hienoja lukuelämyksiä, silmiä avaavia ja ajatteluttavia. Lukija kiittää.

 Onnellista Uutta Vuotta, iloa ja valoa! 

Hyvää Joulua!

Muutama joulukuinen kuva Turun jouluvalaistuksesta, sen jälkeen kun uutisissakin näitä näytettiin. Vasta siinä vaiheessa huomattiin ja jaksettiin lähteä ulos pimeään seikkailemaan. 

Virallinen kuusi Tuomiokirkon edessä on tänä vuonna topakka mamselli. Nyt kun se saa yleisöltä perutun joulurauhan julistuksen takia tavallista vähemmän näkyvyyttä, var så god!

Siinä se vanha Aura-joki vain mataa ajasta toiseen, vuodenajasta seuraavaan, niin kauniisti valoja peilaten. Lumisia kuorrutteita tullaan ilmeisesti joulun aikaan näkemään aina harvemmin näillä leveyksillä.

Tänä vuonna kun ihmisten päitä on ylen määrin kuormittanut punaisella usein kuvattu piikikäs ja pallomainen virus, niin eikö vain näistäkin kauniista korallin värisistä koristeista melkein ensin tule ikäviä mielleyhtymiä, ennen kuin sen unohtaa noita tuijotellessa.

Teatterisillalla hehkutetaan - myös punaisin palloin - sekä joulua että teatterissa esitettävää Cabaret-musikaalia. Jospa sen saisi ensi vuonna nähdä, istua mitään pelkäämättä teatterissa...

Hyvää Joulua, rauhaa ja rakkautta tutut ja tuntemattomat!

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty

Sain kimmokkeen tutustua Tapio Tammisen tietokirjaan hänen muistokirjoituksestaan. Tapio Tamminen oli kulttuuriantropologi, filosofian tohtori, tietokirjailija ja radiotoimittaja. Hän kuoli äkillisesti 18.9.2020. Tamminen teki 20 vuoden ajan Ylen radio 1lle Kolmannen maailman puheenvuoroja -ohjelmaa. Tieto-Finlandian hän voitti vuonna 2015 teoksellaan Kansankodin pimeämpi puoli. Islamilaisesta pasifistista Ghaffar Khanista kirjoitettu Islamin aseeton soturi oli hänelle erityisen rakas. Aihe on minustakin kiinnostava, joten tutustuin ensiksi tähän. En ole lukenut tuota Tieto-Finlandian voittanutta teosta.

Itse asiassa kirjan nimen loppuosa ja talebanien synty oli minulle lähes yhtä kiinnostava kuin tuon rauhanmiehen historia. Sen verran kauheita tuo porukka ja sen veljesorganisaatio Isis on saanut viime vuosikymmeninä aikaan. Kuinka ihmeessä se kykenee aina vain jatkamaan toimintaansa? Ketkä sitä rahoittavat, keiden intressissä on sen pysyminen hampaisiin saakka aseistettuna? Talebanien syntyä käsitellään vasta loppuvaiheessa. Tietenkin koko edeltävä historia on jatkumoa eikä talebanien synty ole jälkiviisaasti nähtynä mikään yllätys.

Rajaseutua Afganistanin ja Pakistanin rajalla pidetään edelleen talebanien kotiseutuna. Sitä asuttavat pataaneiksi kutsuttu väkivaltaan omissa perinteissään kasvanut ja tottunut heimo. Kosto ja loukattu kunnia perustelevat ja vaativat sitä, yhteisö ei hevin pääse irti ketjureaktioista. Sehän ei ole mitenkään ainutlaatuista maailman sitkeissä sodan pesäkkeissä. Aina silloin tällöin syntyy kuitenkin poikkeuspersoonallisuus, joka haluaa muuttaa maailmaa paremmaksi. 

Nykyisen Pakistanin Utmanzaissa syntyi vuonna 1890, sittemmin toiseksi Gandhiksi kutsuttu Ghaffar Khan. Siinä vaiheessa Intiaan kuului nykyinen Pakistan ja idässä nykyinen Bangladesh, ja koko alue kuului Brittiläiseen imperiumiin. Mahatma Gandhilla ja hänen rauhanliikkeellään oli suuri merkitys Intian itsenäistymisen aikana ja sitä historiaa käsitellään tässäkin. Ghaffar Khan on kuitenkin Gandhista riippumaton, itse tiensä löytänyt väkivallattoman vastarinnan muslimiuudistaja, mutta Intian muslimien keskuudessa ja alueellaan samantapaisena profeettana kannattajiensa keskuudessa ihailtu ja seurattu. Kirjan perusteella hän vaikuttaa minusta vielä Gandhiakin aidommalta, omien oppiensa mukaisesti eläneeltä sitkeältä mieheltä, joka vietti kolmanneksen elämästään vankiloissa. Ja eli lähes satavuotiaaksi. Sitä paitsi hän ajoi selkeämmin myös naisten tasa-arvoa ja koulutusta. Miehet olivat ystäviä ja vastustivat molemmat brittiläisen Intian alueiden jakoa toisen maailmansodan jälkeen uskonnon perusteella.

Britit hallitsivat Intiaa hyväksi koetuilla periaatteilla: ylläpitivät hierarkista yhteiskuntaa, jossa heille lojaaleimmat maanomistajat palkittiin. Köyhimmille jäi palvelijoiden rooli ja muslimialueilla koraanikoulut. Ghaffar Khanin toisenlainen tapa katsoa ympäröivää maalmaa syntyi jo kodissa. Vaikka hänen isänsä kuului hyväosaisiin, isä oli sitä mieltä että koston perinteestä on päästävä eroon ja hänen lastensa saatava koulutusta brittiläisten kouluissa, koraanikoulu ei riittänyt. 

Koulutuksen ajamisesta kaikille, tytöille ja pojille, tuli Ghaffar Khanille perusasia ja Tamminen kutsuu häntä pataanien Uno Cygnaeukseksi. Näkyvin saavutus rauhanasian puolesta oli Khudai Khidmatgar-nimisen, lopulta parhaimmillaan 100.000 naisen ja miehen epäpoliittinen, aseeton armeija, joka sitoutui väkivallattomuuteen ja sosiaaliseen työhön. Sen toiminta kesti vuodesta 1929 noin 1950-luvulle, mutta näkyy osittain vielä ANP-puolueessa. Liike suhtautui suvaitsevaisesti kaikkiin uskontoihin. Siitä tuli niin vahva, että britit oppivat pelkäämään väkivallattomuutta enemmän kuin kiväärimiehiä kuten yhdysvaltalainen toimittaja kirjoitti Time-lehteen vuonna 1954.

Kirjassa käydään läpi Intian, Pakistanin ja Afganistanin lähihistoriaa. Brittiläisen Intian jaon jälkeen alueesta tuli yhä uusien väkivallan pesäkkeiden näyttämö. Muslimien ja hindujen erottaminen Pakistaniin ja Intiaan johti miljoonien siirtolaisten muuttoon ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Ghaffar Khan oli sitä mieltä, että Pakistan perustui vihalle ja vertasi brittien vankien kohtelua huomattavasti lempeämmäksi. Nykyisin pyssymiehistä on tullut uskonnon parhaita asiantuntijoita.

Onnetonta rauhan kannalta oli suurvaltojen sotkeutuminen omine intresseineen naapurimaa Afganistanin tilanteeseen. Neuvostoliiton pystyttäessä sinne itselleen mieluista hallitusta, Yhdysvallat, CIA tuki islamilaisia mujahedin-sotureita. Poliittisen islamin puolue vahvistui alueella ja ennen pitkää Pakistanin tärkein mullah Omar syleili saudiarabialaista Osama Bin Ladenia Karachin moskeijassa. Näkymättömän uskonmiehen johtamaa hallintoa nimitettiin myös Puuttuvien ruumiinjäsenten salaseuraksi - sen jäsenille oli yhteistä silmän, raajan, sormien tai jonkin elimen puuttuminen. Se sopiikin hyvin hallinnolle, jonka arkea Kandaharissa kuten Kabulissakin väritti sharialaki ja talebanin teloituskomppanioiden näkyvä toiminta. Kuolleiden taistelijoiden tilalle kasvatettiin koraanikouluissa uusia sotilaita.

Islamin aseeton soturi on aika tärisyttävää poliittista historiaa täältä pohjolan vinkkelistä katsottuna. Tekee myös melko lohduttomaksi. Niin kaukana on jo tuon ainutlaatuisen aseettoman rauhanliikkeen aika tällä levottomalla alueella. Siihen eivät auta edes kirjan lopussa esitellyt Gandhin ajatukset ja muut rauhan filosofiat. Tapio Tamminen oli aiheeseen ja alueeseen hyvin perehtynyt. Guruja, joogeja ja filosofeja - Intian filosofiaa -teoksen hän kirjoitti vuonna 2008.

Kirjanurkkaus on saanut samasta muistokirjoituksesta sytykkeen käsitellä aiemmin lukemaansa teosta.

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty
Into Kustannus Oy, 2011, 189 s

Munthe ja koirat inspiraationa

 

Axel Munthe ja hänen romaaninsa Huvila meren rannalla on maailman tuntema. Sen sijaan ruotsalaisen historioitsijan Bengt Jangfeldtin elämäkertateos Axel Munthe - Tie Caprin huvilalle ei liene ihan samassa mittakaavassa tunnettu. Se on erittäin hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava teos. Olen inspiroitunut vielä erikseen sen kansikuvasta, seepian sävyisestä vanhasta valokuvasta, jossa Munthe istuu San Michelen huvilansa aurinkoisella seinustalla koirien, omien ja kuningatar Viktorian, ympäröimänä (valokuvassa vielä sylissäkin yksi pikkuinen piski). Värit maalauksessa ovat oma keksintöni, sekä rakennetun ympäristön että koirien turkin sävyt - missä se ei ole valkoinen, ja kuviteltuja varjojakin piti lisätä. Ei Munthekaan ole oikein näköinen, tuli hieman luisevamman näköinen tyyppi. Joka tapauksessa kuvassa yhdistyvät ihastukseni kohteet, sekä Munthe että kaikenkarvaiset koirat. Siksi oli kiva aiheella harjoitella.

Toisessa, vanhemmassa maalauksessa on pohjana Caprilla ottamani valokuva - miljoonien turistien ikuistama maisema - johon sitten lisäsin valokuvien Munthen. Eikä tämäkään ole oikein näköinen. Munthea saattaisi ottaa päähän. Alkuperäisessä ideassa, jota työväenopiston kurssilla aloitin, kirjailija esiintyi ääriviivoina eli haamuna, mikä tietenkin maalausaiheena olisi parempi kuin tämä aika tärkätty ja hyvin puettu tyyppi. Näyttää kopiolta, sanoi eräs tuttava. Totta. Minulla ei ole kovinkaan paljon mielikuvitusta omille aiheille, vaan tarvitsen mallin, kuten monet harrastelijat. Hän ei oo oikea cowboy, eikun taiteilija... Ei siis ole vielä sitä mielikuvitusta. Mutta voi olla, että kymmenen kahdenkymmenen vuoden päästä se on jo kehittynyt ja sieltä tulvii uusi jännittävä värien ja abstraktioiden maailma. Olen kyllä silloin jo aika iäkäs, mutta maalata voi aina, jos vain näkee ja sivellin pysyy kädessä. 

Elina Saksala: Mies matkallaan. Eero Raittinen

 

”Miten saisin kerrottua sen, miten erilaista elämä oli lapsuudessani ja nuoruudessani kuin tänä päivänä? Entä miten saisin kerrottua elämäni muljahduksen, kun kaikesta ahdingostani syntyi rokkia?”

Ensimmäiset LP-levyni nuoruudessani 60- ja 70-luvuilla olivat rockia ja myöhemmin soulia. Eero Raittisen Vanha holvikirkko, Liisan koira tai Kaunis nainen eivät kuuluneet repertuaariini. En tiennyt Eero Raittisen musiikillisesta tiestä mitään ennen käänteentekevää tapahtumaa. Se ei ole mikään ihme, en ole aktiivinen minkään musiikin kuuntelija. Olen aina harrastanut tovejansson-tyyppistä vapaata tanssahtelua kotona ja satunnaisesti keikoilla. Ensimmäinen konsertti, johon ostin itse lipun oli Soulset Turun konserttitalolla 60-luvun loppupuolella. Paroni Paakkunainen soitti saksofonia ja Harri Saksala lauloi. Mahtava meininki, teki mieli lähteä vetämään koreografioitani salin käytävillä, mutta kellään muulla ei näyttänyt olevan vastaavaa tarvetta, yleisö istui tuoleissaan liikkumattomana. En kehdannut irrotella enempiä minäkään, eikä konserttisaleissa ole tarkoituskaan. Mutta etten nähnyt yhdenkään jalan edes vipattavan, sitä kummastelin.

Löysin Tuomari Nurmion joskus 90-luvulla ja seurasin menotiedoista silmä tarkkana, milloin hän esiintyy Tavastialla. Tavastia on ihanteellinen tila, suuri ja hämärä ja siellä kaikki oman elämänsä travoltat ja dancingqueenit saavat veivata bodia mielensä mukaan ilman että se suuremmin ketään häiritsee. Tällaisella keikalla olin kerran, ei ollut Nurmio, vaan muistaakseni jonkun rokkarin 60-vuotispäivät. Eero Raittinen oli yksi vierasesiintyjistä. Huomasin hänen ennen vuoroaan liikehtivän salin nurkassa, yksikseen ja keskittyneen oloisena. Harmaine partoineen hän näytti metsätontulta. Mutta kun hän nousi lavalle, avasi suunsa ja alkoi laulaa, se oli niin komean kuuloista että en ollut sellaista aikaisemmin siltä lavalta kuullut. Taianomaista. Olin haltioissani, ja niin vaikutti muukin yleisö olevan. Valitettavasti oma "löytämiseni" tapahtui hyvin myöhään, sekä tähden että fanin näkökulmasta. Nyt Eero Raittinen on jo 76-vuotias ja sai viime vuonna aivoinfarktin, jonka jälkeen joutui opettelemaan puhumisenkin alusta. 

Elina Saksala on koonnut hienon ja elävän dokumentin Eero Raittisen elämästä, joka on todella kirjan arvoinen! Siinä tulee samalla luettua iso osa Suomen rockkulttuurin historiasta näihin päiviin. Nyt olenkin päätellyt, että ER on huomattavan aliarvostettu suomalainen muusikko. Ei hän sitä ole ilmeisesti musiikkipiireissä, mutta olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä/kuuluvuutta suuren yleisön keskuudessa. Kyse on kai taiteilijan ehdottomuudesta ja kunnianhimosta, haluttomuudesta markkinoida itseään. Osaaminen ja oivallukset syntyvät hitaasti. Popparisuosio  ei vastannut pyrkimyksiäni. Kirjasta toki ilmenee, että hän esiintyi pitkään vastentahtoisesti veljensä  kanssa Eero & Jussi ja The Boys bändin kanssa, iskelmälaulajana - toimeentulon takia. Sekä holvikirkko että veli Jussi varjostivat kauan miehen tietä rock/blues-muusikoksi. Kun Raittiselta pyydettiin parikymmentä vuotta myöhemmin, Jakartan Jazzfestivaalin jälkeen Oiling Boiling Rhythm & Blues bandin solistina vieläkin Holvikirkkoa , mies ajatteli että jos hänestä joskus kirjoitetaan kirja, tulkoon sen nimeksi Holvikirkon ihmeelliset seikkailut. 

Kirja etenee kronologisesti vapaan jutustelun kautta. Se on hyvä ratkaisu, sillä Eeron puhe Stadin slangisanoineen on ilmeikästä ja hauskaa. Ja koko ura on täynnä mitä jännittävimpiä tapahtumia ja kohtaamisia, sen verran laaja-alaisesti mies on häärinyt musiikkimaailmassa niin Amerikassa - juurimusiikin synnyinmaassa - kuin Suomessakin.

Lapsena Eero jäi monet kerrat luokalle ja lisäluvut pilasivat yhtä monta kesää vilkkaalta pojalta, mutta yo-lakki tuli palkintona jossain vaiheessa. Perhe asui Helsingin Kalliossa. Lähistöllä asui muuan Tarja Halonen ja naapurissa Hannu Nurmio. Viisikymmenluvun kaupunkikuvaus tuo mieleen sekä vanhat kotimaiset elokuvat että omatkin lapsuuden näkymät, suurten ikäluokkien lapsuusvuodet. Jonkinnäköisen haavoittuvuuden voi aavistaa päähenkilössä aika kovan kouluajan jälkeen. 

Eivät meidän kaltaiset pikkujätkät mitään rockistaroja olleet. Tämä asia on seurannut minua koko uran läpi: olen aina jossain mielessä ihan epäkelpo, esimerkiksi väärän ikäinen. 

Puutteellisesti päntätyt koulukirjat ER on korvannut moninkertaisesti aikuisella iällä; mies on varsinainen lukutoukka, kodin perintönä vasemmistolaisesti ajatteleva humanisti ja pasifisti, luonnonsuojelija, ja luonnossa monipuolisesti liikkuva hiihtäjä, surffaaja, sukeltaja. Levottomalle ja liikkuvalle miehelle on siunaantunut monia läheltä piti -tilanteita niin lapsena kuin myöhemmin alpeilla vapaalaskussa tai New Yorkissa taksin perässä juostessa.

Löysin yllättäen yhtymäkohtia omiinkin seikkailuihin. Aivan sama tilanne oli ERllä Pariisiin liftatessa kuin minulla muutamia vuosia myöhemmin: rahoja ei ollut paluumatkalla edes ruokaan, vain leipään. Hänellä kaveri oli käyttänyt illanvietossa kaikki, meiltä taas varastettiin lompakot retkeilymajassa.

Monet kitaravirtuoosit tulevat kirjassa tutuiksi Raittisen soittokavereina lukuisissa eri kokoonpanoissa, Tasavallan presidentistä Wigwamiin, Jukka Tolosesta viime vuosien uuden sukupolven muusikoihin, sillä Eero Raittista ei ikä ole tähän mennessä rajoittanut. Musiikki on rajatonta. Bändikuvaukset, tilanteet ja ihmiset on niin elävästi kuvattu, että sitä lukee musiikin tekemisestä tai esittämisestä autuaan tietämätönkin innostuneena. Ehkä varsinkin samoja aikoja ainakin osittain elänyt lukija. Wigwamin tai Pressan keikalla muistan käyneeni Turun Kårenilla. Eerolla oli tiukat paikat boheemien soittajien kanssa. Hän on esiintymisten suhteen kunnianhimoinen ja tarkka, juomia piti nauttia vasta keikan jälkeen.

Kerta kaikkiaan syö miestä, jos joka päivä saa jännittää, ehditäänkö keikalle. Koko ajan käy helvetinmoinen myrsky, ollaan aina myöhässä eikä ehditä syödä kunnolla missään välissä. Ei liioin ehditä tehdä kunnon soundcheckejä. Sitten joku hämäräperäinen taho hoitaa vielä kamaakin muusikoille niin että kaaos varmistuu. Sen aikainen taitelijaelämä oli tosi hankalaa: minkälainen keikka tulee, kun sua vituttaa kaikki asiat ihan aina? Kun kaikki ympärillä on romahtamaisillaan, ei millään pysty parhaaseen tulkintaan.

Kun ei Eeron mielestä oltu treenattu riittävästi, hänen kuuluisaksi tullut lausahduksensa oli: Jätkät, me olemme järjettömässä kusessa.

Sopii yhteen Raittisen juurimusiikki-genren kanssa, että myös hänen kulttuurityönsä Suomessa ja muualla on ruohonjuuritason työtä. Siinä ei ole tarvittu agentuureja ja kaupallisia välikäsiä, hän on ideoinut ja toiminut suoraan muiden muusikoiden kanssa, toiminut 10 vuotta Tunturi-blues tapahtuman taiteellisena johtajana ja järjestänyt Salitun vanhalla koululla Suomusjärvellä EU:n maaseudun kehittämistuella, perheensä ja ystäviensä kanssa talkoovoimin vuosien ajan 2000-luvulla bluesmusiikkitapahtumia. Voi jospa oisin saanut olla mukana, yleisönä. 

Aivan parasta kirjassa ovat Eeron kuvaukset matkoiltaan maailmalla Suomesta Jenkkeihin, Jakartasta Murmanskiin, sekä syvälliset analyysit Yhdysvaltain mustan musiikin historiasta, elokuvasta, kirjallisuudesta, showbisneksestä. Hän luonnehtii myös varsin tarkkanäköisesti monenlaisia tyyppejä, joiden maailman megatähteyden mylly oli irrottanut todellisuudesta, kuten esim Little Richard, joka hämäysmielessä kuljetettiin esiintymispaikalle ambulanssilla. - Hän tuli hotellin käytävällä monasti vastaan. Keräsin rohkeutta mennäkseni moikkaamaan, mutta kaveri oli yhtä aikaa pelottava ja koominen hahmo, joten jätin väliin. En usko, että moiset starat voivat hetkeksikään luopua tähteydestä: he ovat 24 tuntia vuorokaudessa sen vankeja.

Olipa tämä mielenkiintoinen ja hauska matka pitkin Eero Raittisen jänniä polkuja. Harmittaa vain, että en ymmärtänyt löytää muusikkoa aikaisemmin, kun vielä jaksoin joitain livekeikkoja metsästää. Pitäisiköhän edes hankkia Fellinin Amarcordin soundtrack leipomismusiikiksi? Sitä Raittisen perhe soittaa pizzaa tehdessään.

Elina Saksala: Mies matkallaan. Eero Raittinen
Reuna Oy, 2020, 382 s

Camilla Grebe Lemmikki

Dekkareita harvoin lukevan pitää valita ne varman päälle. Camilla Greben Lemmikki valittiin vuonna 2017 Ruotsin parhaaksi ja seuraavana vuonna Pohjoismaiden parhaaksi rikosromaaniksi. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden teoksen, Pietarin kapellimestarin (kirjoitettu yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa).

Muutaman pohjoismaisen rikossarjan katsoneena (Silta ja muutama muu) tunnelma on heti tuttu: talvi, kylmä ja pimeä on meillä antoisin vuodenaika mielenkin pimeydelle ja siitä kumpuavalle pahalle. Jäätävä tunnelma hiipii Lemmikissäkin Ormbergetin fiktiivisellä pienellä paikkakunnalla aikailematta. Kuinka kauan  lumessa narskuvat askeleet ja höyryävän hengityksen pakkasyöt voivat vielä värittää tapahtumia pohjoisella eksotiikallaan? Ilmastonmuutos taitaa kohta sulattaa jäljet lumessa sukupuuttoon. Uhanalaisia ovat. Muutoin yhdyskuntakuvaus kertoo samasta ajan muutoksesta, jota kaikkialla nähdään. Ormberget on vanha ruukkikylä, jossa entiset tehdasrakennukset seisovat kummitustaloina edelleen paikoillaan, väestö vanhenee, nuoret haaveilevat tulevaisuudesta muualla ja mahdollisimman pian. Lähistöllä TrikooKuninkaan entinen tehdasrakennus on valjastettu uuteen käyttöön vastaanottokeskuksena. Sen vieraista monet kylän asukkaat ovatkin jo muodostaneet perinteisen näkemyksen. Sieltä löytyvät tekijät niin polkupyörävarkauksiin kuin pahempaan, ainakin jos ei syyllistä heti löydy.

Paikkakunnalla on yli kymmenen vuotta aiemmin tapahtunut murha. Lapsen luurangon löytää Malin, nuori tyttö joka on kavereineen metsässä kaljoittelemassa. Hänestä tulee myöhemmin poliisi, joka tutkii toista murhaa samoilla seuduilla. Ja toisen rikostutkijan katoamista. Vuorotteleva näkökulma tulee Jakelta, teini-ikäiseltä pojalta, jonka koti on äidin kuoleman jälkeen sotkuinen isän kaljatölkeistä. Äidin virkaa hoitaa isosisko. Jake pukeutuu yksin ollessaan äidin paljettimekkoon ja viimeistelee kokonaisuuden siskon huulipunalla. Hän on koulukiusattu arkivaatteissakin, mutta onneksi hänellä on yksi kaveri, punkkarityyppinen persoonallisuus, Saga. Näkökulmiin tulee myöhemmin vielä kolmas, Hanne, rikosprofiloija, joka tekee työtä nuoremman rakastettunsa Peterin kanssa.

Lisää rikostutkimusta elävöittävää ihmissuhdekuvausta tulee Malinin miessuhteista. Menestyvä juristi Max on jo alustavasti varattu Tukholmasta, jonne Malin näkee tulevaisuutensa sijoittuvan. Nuuskamälliä imeskelevä kollega Andreas yrittää myös jotain, vaikka Malin osoittaa sen kaikin keinoin turhaksi.

Dekkarikirjailijat kuten Grebe osaavat kuljettaa tarinaa vetävästi ja koukuttaa lukijan niin, että on pakko vain jatkaa. Luku päättyy piinalliseen tilanteeseen, mutta sitten seuraakin taas hyppy toisen kokijan näkökulmaan. Näin avutonta ja jännityksen tempaamaa lukijaa kuljetetaan kohti huipentumaa. Sohvalla maatessa korona, Yhdysvaltain vaalien loputon ääntenlaskenta, laittamista odottava ruoka, ulkona pimenevä sadepäivä - kaikki unohtuu.

Mutta dekkareissa, tämmöisessä palkitussakin, on ilmeisesti hyväksyttävä selityksiä, joita ei oikein haluaisi niellä. Uskottavuuden kustannuksella siis. Onko mahdollista, että jo aika vaikeaa muistisairauden vaihetta poteva rikostutkija voi peittää sen kollegoiltaan ja pärjätä tarkalla päiväkirjallaan? Voiko siinä vaiheessa kirjoittaa todella seikkaperäistä analyysiä päiväkirjassa, josta tulee avainasia rikoksen selvittämisessä. Onnistuuko pienessä kyläyhteisössä pitää salassa kellariin suljettuna terve keski-ikäinen ihminen vuosikausia, ilman ilmituloa, vailla epäilyksiä? Jääkö kengästä niin tarkka kuvio lumeen, että siitä erottaa pohjan tähtikuvion? Näihin ja muutamaan muuhun loppunäytöksen yksityiskohtaan on uskottava, muuten tarina liukuu fantasian puolelle.

Camilla Grebe Lemmikki
Husdjuret, 2017, suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus, 2019, 507 s

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Tein valtavan loikan edellisen lukemiseni maisemista Roomasta ja laskeuduin Napoliin. Nyt sentään paikallisen kirjailijan kyydissä. Elena Ferranten Napoli-sarja, tetralogia, on ilmeisesti päätökseen kirjoitettu, mutta Napoli ei lähde Ferrantesta eikä Ferrante Napolista. Tai silloinkin vain lyhyesti. Samat tutut yhteiskunnallisen kahtiajaon peruselementit nousevat esille tässä tuoreimmassakin pseudonyymi Elena Ferranten romaanissa, Aikuisten valheellisessa elämässä. Napolin varakkaammista kortteleista laskeudutaan ensin funikulaarilla, sitten metrolla kohti harmaita ja haisevia kujia, missä köyhät, riidanhaluiset ja aggressiiviset ihmiset puhuvat murteella. Parempiosaiset, kuten minäkertoja, Giovanna, myös Gianninaksi ja Giannìksi kutsuttu puhuvat yleiskielellä, mutta murre nousee riidellessä, hallinnan menetyksessä tehokkaammaksi, kun tunteenpurkaukset sitä vaativat. 

Vaikuttaa kuin Napoli Ferranten romaaneissa kertoisi samalla koko Italiasta pienoiskoossa, etelän köyhistä ja kouluttamattomista, jotka pohjoinen Italia haluaisi unohtaa ja jopa joidenkin ajatuksissa erottaa tykkänään. Napolista nuoret haluavat lähteä, karistaa itsestään sen kielen ja köyhyyden hajun, katkaista tai unohtaa siteet sinne jääviin.

Valheellisia aikuisia, heidän solmuisia afäärejään niin rakkaussuhteissa kuin vaikutusvallan peleissä seurataan teini-ikäisen (12-16 v) Giovannan silmien kautta, hänen perhepiirissään. Isä Andrea on yliopiston opettaja, äiti Nella lukion opettaja. Isä on onnistunut, hän on lähtenyt köyhistä kortteleista. Sivistynyt ja lukeva perhe näyttää aluksi harmoniselta, mutta tytär kuulee sattumalta isän arvion omasta ulkonäöstään. Hän on rumentunut ja alkanut muistuttaa isän sisarta, Vittoria-tätiä joka on perheessä vaiettu, kaiken pahan ruumiillistuma, Napolin köyhien korttelien asukas kuten myös muu siellä asuva isän sukuhaara, johon yhteydet ovat katkenneet.

Isän tyttären korviin tarkoittamaton arvostelu muuttaa Giovannan maailmaa. Hän ei enää halua miellyttää vanhempiaan, vaan tutustua toisenlaiseen Napoliin ja täti Vittoriaan, joka köyhää sukuhaaraa hillittömällä temperamentillään hallitsee. Varsinkin tädin entinen suhde perheelliseen mieheen, koko rakkaustarina vetoaa Giovannaan, kun ei oma perhekään ole ollenkaan sitä mitä on esittänyt olevansa. Vittoria taas kertoo avomielisesti koko intohimoisen eroottisen elämänsä historian, jonka onnettomaan loppuun Giovannan isällä on sormensa pelissä.

Nyt kun taas jouduin italian yleiskielen, napolilaisen puheenparren ja italialaisten kauneuden palvonnan pyörteisiin, kaikki vaikutti kovin tutulta. Mitättömistä asioista, kuten rannekorun symboliikasta riittää ylettömästi puhetta, sitä mystifioiden. Kuka sen on perinyt ja keneltä, kenellä on siihen oikeus, mitä kaikkea se edustaa. Sama rooli kuin nukeille on annettu aiemmissa lukemissani Ferranten romaaneissa. Vittoria-täti epävakaine mielentiloineen toi mieleen italialaiset neorealistiset elokuvat, joissa Anna Magnani tai Sophia Loren papattavat ja kiekuvat loputtomasti synkkien kerrostalojen sisäpihoilla. Joka ikinen ajatus tulee samalla sekunnilla ulos suusta.

Pakko on kuitenkin taas antautua Elena Ferranten kertojan taidolle. Hänellä on ilmiömäinen kyky lumota, sivut vilistävät silmissä; hänen maailmaansa uppoaa helposti. Silloinkin, kun lukijana ihmettelee mistä tässä nyt oikeastaan meuhkataan. Kasvavan nuoren tytön ajatukset ja tunteet kaikkine kuohuineen Ferrante vangitsee sellaisella intiimiydellä että sitä on pakko tässäkin romaanissa ällistellä. Aikuisten hallitulta vaikuttanut elämä alkaa haurastua, kun tyttö näkee sen perustuvan petokselle, mihinkään tunteisiin ei voi luottaa, ei edes vanhempien rakkauteen lapseensa. Kuinka sitten edes heidän vihaansa: onko edes sen kohde oikeasti niin halveksuttava?  

Minä kirjoitan minusta, sinä luet sinusta. Edellisestä esseekokoelmasta lukemani kirjailijan lause toteutuu tätä romaania lukiessani. Kohta 1: täti Vittoria. Minullakin oli täti, joka oli aikamoinen häirikkö, riidanhaluinen, epäsovinnainen ja ilmeisesti nuorempana aika holtiton. Perheissä lapsia verrataan usein vanhempiinsa, mutta vanhemmalla iällä olen vastentahtoisesti löytänyt yhtymäkohtia tätiini - onneksi en ole riidanhaluinen. Aivan samoin kuin Giovanna, joka kauhistuu löytäessään itsestään Vittorian piirteitä. Kohta 2: feminismi. Ferranten naiset kyseenalaistavat pontevasti naisille annetut perinteiset vaihtoehdot eli olemattoman koulutuksen ja miehelle alisteisen perheenäidin roolin.

Odotin huolestuneena, mitä rehtori vastaisi. Hän puhui hartaalla äänellä, kutsui isää professoriksi ja oli niin tämän lumoissa, että minua hävetti olla syntynyt naiseksi ja ajatella, että minäkin joutuisin sietämään miesten taholta vastaavaa kohtelua, vaikka olisin opiskellut, vaikka olisin kuinka tärkeässä asemassa.

Edes 60-luvun Suomen naisen asemaa ei voi verrata Napoliin - luullakseni olimme jo silloin pidemmällä - mutta seksiin liittyvissä asenteissa ollaan kenties lähempänä, muutokset siinä ovat hitaampia. Giovannaa ei aikuisten pelehtiminen houkuta, hänen silmissään kaikki pettävät ja miehet ällöttävät, vaikka hän testaileekin heihin vetovoimaansa - kunnes Roberto muuttaa kaiken. Ystävättären poikaystävä intohimon kohteena on tukala yhdistelmä ja Ferrante kuvaa liikuttavasti nuoren tytön vaihtelevia mielialoja, itsesyytöksiä ja itsepetosta. Kaikki on tuoretta kuin suoraan päiväkirjasta purettua, mutta analyysi ja havainnot ovat viiltävän tarkkoja.

Ja loppu, se on yllättävä mutta aito. Nuorelle tytölle syötetään monenlaista ihannekuvaa erotiikasta, mutta todellisuus voi olla käänteissään sen irvikuvaa. Jotain tuttua menneisyydestä, alle parikymppisen kokemuksia tuli mieleen. Ja nauratti. Nauratti Giovannan lähestymistapa kun piti päästä impeyden taakasta. Ei kovin romanttista, ei kovin kaunista, mutta käytännöllistä. Eikä mitään moralisointia. Sillä tavalla kirjoittaja, Giovanna muistelee mennyttä elämäänsä, kuin takkuista vyyhteä vailla punaista lankaa.

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä
La vita bugiarda degli adulti, 2019, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2020, 366

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä

Kiinnosti päästä taas - Jhumpa Lahirin seurassa äskettäin käyneenä - Rooman kaduille, nyt suomenruotsalaisen kirjailijan, elokuvakriitikon, kustantajan ja kustannustoimittajan, perheenäidin mukana. Sara Ehnholm Hielm muutti perheineen - mies, neljä tytärtä, koira ja kissa - vuodeksi (2015) Roomaan puolison saatua sieltä määräaikaisen työn. He asuivat vuokralla asunnossa, jonka terassilta on näkymä Colosseumille ja kirjailijalla mahdollisuus toteuttaa pitkäaikainen haaveensa keskittyä omaan kirjoittamiseen, vuosikausien kustannustoimittajan työn jälkeen. Antoisat näkymät johdattavat kirjailijan pohtimaan omaa naiseuttaan, rakkautta, rakastumisia ja viettejä, synnytyksiä, perhe-elämää, suomenruotsalaisuutta, kustannusalaa, Italiaa ja Suomea. Kaikkea sitä peilataan lukemisen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden kautta. 

Harvoin on lukukokemukseni ollut niin nopeasti tunnelmasta toiseen vaihtuva kuin Ja sydän oli minun -esseekokoelman jälkeen sitä miettiessäni, lähes keskeyttämisajatuksista kohti suurta innostumista.  Ja lopulta jäin ihmettelemään, mitä tässä tapahtui alun epämukavasta kiusaantuneisuuden tunnelmasta päästyäni. Oliko kyse totuttautumisesta kirjailijan ääneen, teemojen muutoksista, vai siitä, että koko teos jotenkin ryhdistäytyi puolivälin paikkeilla ja aukesi lopulta kuin mikäkin tropiikin kukka? Vai oliko kyse siitä, että epäuskon jälkeen uskoin Sara EHn ajatukseen henkilökohtaisen kokemuksen ensisijaisuudesta kirjoittamisessa? Sen verran kiukkuisesti hän potkii rajoja, joita näkee varsinkin naiskirjoittajalle, mutta myös miehelle (Knausgård), asetetun. Teos on todella intiimi, todella henkilökohtainen, minäkeskeinen, sillä muuta se ei voi olla. Sara EH siteeraa norjalaista lastenkirjailijaa, Stian Holea: Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta. Voiko asian kirkkaammin kiteyttää?

Minua ei tarvitse vakuuttaa Sara EHn esikuvista, Karl Ove Knausgårdista ja Elena Ferrantesta. Olen ollut heidän romaaneistaan tohkeissani, vaikuttunut havaintojen terävyydestä, liikuttunut inhimillisyydestä, ja arvostanut nimenomaan sitä omakohtaisuutta, kokemusta, jonka kautta todellisuutta kuvataan. Ähh, taasko heistä pitää lukea, ajattelen enkä oikein jaksa kiinnostua Sara EHn haltioitumisesta, suoranaisesta hurmiosta Knausgårdiin. Varsinkin kun samalla vastaan tulee aika töksähtäviä ilmauksia - vai olisiko suomennos tehty hieman kiireessä?  Kirjailija näkee Knausgårdin ja Ferranten taisteluissa yhtenevyyttä, toiselle vältettävä on isän tie, toiselle äidin. Molempien romaaneja voidaan pitää reaktiona persoonattomuusestetiikkaa vastaan.

Kokoelmassa on alkunäytöksenä eroottinen seikkailu nimettömän miehen kanssa jossain Helsingin keskustan kattohuoneistossa. Rohkea, uhkarohkeakin muistelma esseekokoelman alussa ei jää ainoaksi. Eroottiset jännitteet nousevat pintaan jatkossakin, vimmaisesti ja yllättäen. 

Sara EH lukee Roomassa Taisteluni-sarjan toisen kerran ja ihailee miehen neroutta. Nimenomaan miehen, jonka pään sisään hän haluaa päästä. Knausgårdin tekstissä pääsen lähemmäs miehen kokemusta maailmasta kuin ehkä koskaan. Tunnepitoinen, lähes rakastumisesta kertova analyysi on uutta ja erilaista, sitä on vaikea sulattaa. Se on jotenkin liian intiimiä. Lukijana tunsin kiusaantuneisuutta, enkä tiedä miksi.  Sara EH haluaa kirjoittaa kuin Knausgård, ja jollain tasolla hän tekeekin sen. Tyyli on omansa, mutta intiimiydessään, paljastavuudessaan hän saavuttaa saman syvyyden. Hänkin haluaa altistaa lukijan omille intiimeille kokemuksilleen. Vieraannuttiko siinä erotiikan mauste yllättävässä yhteydessä vai minulle liiallinen haltioituminen? En epäile tunnetta, mutta en pysty eläytymään. Ehkä kokemus tulee helpommin ammattimaisen kirjoittajan, kustannustoimittajan ulottuville.

Roomassa Sara EHlla on seuranaan monia muitakin kirjallisia esikuvia (joista montaa olen myös arvostanut korkealle): mainittu Jhumpa Lahiri, Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Maggie Nelson, Lena Anderson, Liv Strömquist. Suomenruotsalaiset juuret ja kesäpaikka Vaasan saaristossa nousevat nekin roomalaisten esseiden joukkoon. Kiinnostava näkökulma suomenruotsalaisuuden ja italialaisuuden yhteyteen: molemmat ovat ulkopuolisilta pitkälti suljettuja. Muut voivat vierailla turisteina, mutta sisälle et helposti pääse. 

Mitä suomenruotsalainen kulttuuri edes on, ellei jotain ilmiselvästi katoavaa. Verrattuna pinjan tuoksuun. Kukkivaan magnoliaan. Yksinkertainen, ikiaikainen ja loistokas. 

Toivottavasti suomenruotsalainen kulttuuri kukoistaa Suomessa vielä kauan!

Uusi mahdollisuus, uusi kustantaja -esseessä Sara EH käyttää tilaisuuden tuulettaa tunteitaan kustannusalasta, Söderströmsin onnettomasta fuusiosta Schildtsin kanssa - kuin englantilainen puisto tiukkaan järjestykseen pakotettuina, siistiksi haravoituine rivistöineen - huonoista pomoista, ja valaisee kiinnostavasti kustannustoimittajan työtä, läheistä suhdetta kirjailijoihinsa, mm Monika Fagerholmiin.  

Päähäni on poimiintunut aikojen kuluessa, sieltä täältä pieniä väläyksiä Ayun Randista, kapitalistien omasta filosofista. Sara EH lukee hänen pääteostaan Kun maailma järkkyi Toscanassa ja kirjoittaa siitä hienon esseen. Yllättävää, että sekin teos alkaa erotiikalla, harlekiinimaisella. En osaisi sitä aiheeseen ollenkaan yhdistää. Sara EH lukee teosta Euroopan suuren pakolaiskriisin aikana, joten itsekkyyden filosofian kontrasti italialaisiin auttajiin on harvinaisen suuri. Sen esseen kappaleista haluaisin lainata tähän aika monta, sen verran komeaa on hänen julistuksellinen otteensa maapallon isoimpaan tasa-arvokysymykseen. Tähän asiaan sopii paatos kuin leijonan karjunta savannille.

Jos rikas Eurooppa, joka on sukupolvien ajan kupannut Afrikkaa kolonialismin ja imperialismin asein, ajattelee, että sen ei tarvitse antaa mitään näille rutiköyhille ihmisille, niin huonosti ovat meillä asiat. Ja huomatkaa, nimenomaan meillä, ei suinkaan vain heillä.

Tyylillisesti esseekokoelma ja kirjoittaja kasvaa silmissäni loppua kohden ja on jo timanttisessa vedossa esseessä Verta samettisohvalla. Kulttuuriherradebatti. Veri vuotaa konkreettisesti Ekbergin kahvilan sohvalle ja samalla kerrotaan Knausgårdin miekkailusta Dagens Nyheterin palstoilla. Essee pohtii kirjoittamisen pakkoa ja mielentiloja, kirjailijan riskejä verrattuna kirjoista kirjoittavien, kriitikoiden olemattomiin riskeihin. Viimeiset tunnelmat Roomasta ovat kirvelevän kauniita.

Omaa tietään kirjoittamiseen ja sen tiellä olevia "naiseuden esteitä" raivatessaan Sara EH kysyy Mitä Clarice Lispector tekisi? Olkoon se myös minun uusi elämänasenteeni. Lakata olemasta kiltti tyttö, jolla on koivet kuin linnulla ja ranteet niin hauraat, että ne voidaan napsauttaa poikki. Hän joka aina valitsee sen, minkä pitäisi olla, eikä sen, mikä on, kirjan eikä elämää, ihanteen todellisuuden sijaan.

Sara Ehnholm Hielm: Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä

Och hjärtat, det var mitt, Förlaget 2018, suomentanut Kaija Sivenius

Teos & Förlaget, 2018, 299 s

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kohtuullisen nopeasti Frances McDormandin hahmo katosi mielestä, kun aloin lukea Olive Kitteridgeä. Kummin päin vain teet, katsot ensin elokuvan (tv-sarjan tässä tapauksessa) ja luet sitten kirjan tai päinvastoin, toinen vaikuttaa toiseen. Onneksi luin romaaninkin. McDormand on niin karismaattinen näyttelijä, että häntä ja hänen töksähtäviä repliikkejään jää lumoutuneena seuraamaan ja esim muut sivuosat jäävät helposti ohuemmiksi ja varjoon.

Mainen osavaltion pikkukaupungin asukkaat tietävät sopivan käytöksen ja kunnollisen elämäntavan rajat, mutta kuka niihin lopulta mahtuu?  Elizabeth Stroutin henkilökuva Olivesta ja hänen lähipiiristään, koko pikkukaupungin yhteisöstä, sen arjesta, eroista, rakastumisista ja pettämisistä, haaveista ja niiden haaksirikoista, kasvamisesta ja vanhenemisesta on kuitenkin niin osuvaa, yllätyksellistä, tarkasti nähtyä kuin elämä itse, että romaanin koko kudelma on sittenkin paljon täyteläisempi kuin tv-sarja, niin onnistunut kuin sekin oli. Ja tietenkin Elizabeth Stroutin loistava tapa kertoa; vaivattoman tuntuinen ja luonteva dialogi, napakat turhia selittelemättömät lauseet, kevein vedoin tavoitettu hetken tunnelma  - kaikki herkät nyanssit voi löytää vain lukemalla.

Romaanin rakenne erillisine episodeineen kasvattaa taitavasti jännitettä ja tutustuttaa vähitellen henkilöihinsä. Pitkän liiton aviopari Olive, eläkkeellä oleva matematiikan opettaja ja Henry, apteekkari,  nousee ensinnä esille. He painuvat taka-alalle kun uusi hahmo, kantakapakan pianisti, entisen missin perhe, teinipariskunta vuorollaan pääsee valokeilaan. Strout leikkaa uuteen kohtaukseen viivyttelemättä, ja nostaa uudelleen mukaan hahmoja, jotka ovat jo ehtineet näkyä maisemassa. Olive vilahtaa kirkon käytävällä, jotkut keskustelevat hänestä ja nuo pienet sivupolut täydentävät pala palalta sekä Oliven persoonallisuuden että koko pikkukaupungin yhteisön  kuvaa. 

"Muitten ongelmista on aina hauska kuulla"

Armottoman rehellinen eli huonokäytöksinen ja kärsimätön Olive sitoo kaikki pienet tarinat yhteen. Olive on särmikäs persoona, jonka epätäydellisyys on kuvattu sydämeen käyvällä tavalla. Hän  saapastelee ovista ja tuhahtelee näkemälleen.  Hyväsydämisyyttä ja empatiaa on, mutta hän ei tee sitä helpoksi havaita. Eikä hänellä ole itselläänkään helppoa omissa nahoissaan. Olive oppii sentään jotain ihmisiltä ympärillään - vaikkei hän sitä heille halua myöntää. Ei varsinkaan kiltille miehelleen Henrylle, eikä pojalleen Christopherille. Sellaisiksi ovat roolit kivettyneet tässä perheessä. Helpotusta on kumpikin osapuoli hakenut ulkopuolisista suhteistakin, joita ohimenneitä myrskyjä kuvataan varovasti muistojen arkkua raottaen.

Sillä Olive on täynnä synkeitä tunteita, kateutta toisen avioparin onnesta, mustasukkaisuutta miniän kaappaamasta pojasta - ja juuri siksi hän kiinnostaa. Olive on kuva älykkäästä naisesta, joka vaatii paljon itseltään, mutta vielä enemmän lähimmiltään. Hän on töksähtäväkäytöksinen, mutta pohjimmiltaan hyvää tarkoittava ja moraalinenkin hahmo, jolle sitten lähipiirin pitää aika kovankin kautta opettaa oma näkökulmansa. Olive on itse asiassa vähän semmoinen suomalaisen oloinen tyyppi, jolle jatkuva rakkauden toitottaminen on vierasta. Se ettei hän osaa sitä sitten lähimmilleen osoittaa ollenkaan, on ansa johon hän on itsensä ajanut eikä oikein löydä tietä ulos. Haaveetkin vanhenevalla naisella pelkistyvät siihen, että kuolisi nukkuessaan. Mutta elämä tuo sittenkin uusia myrskyjä, ja ne saattavat nilkkoja myöten maassa seisovaakin naista heilauttaa ja tuottaa edelleenkin oivalluksia itsestä ja muista. 

Elizabeth Strout on mestari kuvaamaan arjen draamoja, kuljettaen lukijaa tavanomaisesta harmaasta päivästä trillerin tapaiseen vaaratilanteeseen, pohjustamaan sen täysin uskottavasti kuvaten samalla tuttujen persoonien käyttäytymisen uudessa tilanteessa paniikin epäjärjestyksessä. Ja näyttää kuinka ihmiset sen jälkeen eivät enää tunnista toisiaan, totutut roolit murtuivat. Erityistä on Stroutilla myös taito asettua aistimaan hyvin erilaisten tyyppien sielunmaisemaa ja jopa mukauttaa kirjoitustyyliään kulloisenkn hahmon kieleen.

Juuri tähän hetkeen sopiva repliikki ihanalta Olivelta:  "Se mies on republikaani." "Sepä kamalaa", Christopher sanoi. "Luulin että soitat kysyäksesi pojanpoikasi kuulumisia".

Romaani voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2009. Kiitos ja kumarrus Kristiina Rikmanin hienolle suomennokselle.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge, 2008
Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2020, 374 s

Kirjoja ulapalta haaste. Sally Salminen: Katrina

Osallistun tällä kirjalla Nannan kirjakimaran Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Sally Salmisen Katriinan sata vuotta sitten.  Kuuntelin Turun kirjamessuilla 2018 innostunutta Juha Hurmea, joka oli suomentanut uudelleen Katrinan. Siinä vaiheessa Sally Salmisen kirjailijanura ja koko jännittävä elämä rohkeine käänteineen nostettiin muutenkin uudelleen valokeilaan. Intoa puhkuen Hurme kertoi jatkavansa Salmisen kirjojen suomentamista. Seuraavana tulisi vuoroon Salmisen Amerikan muistelma Min amerikanska saga, jonka sitten luinkin alkuperäisessä muodossa. Ei tarvinnut siinä pettyä. Mahdottoman mielenkiintoinen ja värikkäästi kerrottu se oli.

Kuten on myös uudestisyntynyt Katrina. Suorastaan hotkaisin kirjan parissa päivässä, niin hyvin kerronta imaisee mukaansa. Ei ole mikään ihme, että Waltarin Sinuhe vasta päihitti Katrinan kansainvälisten käännösten määrässä. Se on kyllä ihme, että se Suomessa lähes unohdettiin. Syynä oli (Hurmeen mukaan) väärä aika ja kieli: Suomessa oli Katrinan julkaisun aikoihin (1936) meneillään vahva nationalistinen virtaus. Sen lisäksi suomenruotsalaisella puolella juhlivat modernistit, kun taas Katrina edustaa vanhempaa realistista suuntausta. Siinä suuntauksessa se on kaikkea muuta kuin vanhahtava, se puhuu ajan normeja uhmaavan, omaan ajatteluunsa luottavan nykyaikaisen naisen suulla.

Katrina vie lukijan merelliselle Ahvenanmaalle ja ajallisesti 1800-luvun loppupuolelta noin 1920-luvulle. Katrina, vauraan pohjalaisperheen päättäväinen tytär lähtee suinpäin rakastuneena ja häthätää avioituneena ahvenanmaalaisen merimiehen, Johanin matkaan. Perillä miehen puheet valkoisesta talosta omenapuutarhan keskellä osoittautuvat pilvilinnoiksi. Tölli, harmaa rötiskö nököttää Torsön pienen saaristokylän köyhimpien joukossa kuivalla kallionnyppylällä. Mies ei jää kuulostelemaan nuoren vaimon tunnelmia vaan pestautuu samantien töihin laivalle ja häipyy pitkälle purjehdukselle. Ilmenee, että mies on paikalliselle väestölle jatkuvan pilkan ja naurun kohde, taivaanrannan maalari, nahjus ja armoton valehtelija.

Katrina kuvaa sitkeän pohjalaisen naisen lannistumatonta kamppailua ennen kokemattomassa köyhyydessä, uudessa ympäristössä, jossa hänen asemaansa voi verrata nykyisiin maahanmuuttajiin, vailla omaa yhteisöä. Sitä vierautta ja ulkopuolisuutta täydentää köyhyys, se aikaan kuuluva itsestäänselvyys, että köyhän tölli on maanomistajan maalla ja kaikki siinä maanomistajan omaisuutta, myös ihmiset, heidän päivänsä ja yönsä, kaikki heidän tekemisensä.

Romaani on monta. Se on historiallinen yhteiskuntakuvaus; työn, viljelyn, ruoanlaiton, arjen ja juhlienkin kuvaus ja samalla psykologinen kasvukertomus ja rakkauskertomus. Katrina ei kerro vain fyysisesti vaan ennen kaikkea psyykkisesti lujasta tyypistä, joka ei alistu yleisen mielipiteen paineessa, vaan punnitsee tykönään, kädet mudassa, omia arvojaan. Ja toteuttaa sittenkin unelmiaan vähäisistä aineksista. Siinä saaren vaurain kartanonherrakin näkee kunnioitusta herättävää omanarvontuntoa sellaisessa ihmisessä, jonkalaisilta on tottunut ottamaan vastaan vain nöyryyttä ja anteeksipyytelyä.

Pari pientä, rehevää tainta kasvoi peltilootassa ikkunalaudalla. Ne olivat omenapuuntaimia, jotka hän oli saanut panemalla kypsien omenoiden siemeniä itämään. Kun ne kasvaisivat suuremmiksi ja hänen maansa saisi enemmän täytettä, hän siirtäisi ne ulos. Ihmiset varmaankin tekisivät hänestä pilaa, mutta hän näyttäisi heille! Miksi ei ainakin yksi omenapuu voisi itää lämpimässä auringonpaisteessa tuvan suojassa, jos hän hankkisi oikein paljon maata ja hoitaisi tainta hyvin.

Katrina näkee pehmeässä ja pilkatussa Johanissa muutakin, hyvän miehen, vaikka haaveilevan ja lapsenomaisen. Roolit eivät ole perinteiset, molemmat sen tietävät. Epätyypilliset naisen ja miehen roolit tekevät tästä rakkaudesta liikuttavan, se on sisältä lujaa, vastoinkäymisten hiomaa; kukaan ei odota siltä mitään. Katrinan neljän lapsen kohtalot kertovat ajan köyhien historiaa, tautien julmasta tuhotyöstä ja merimiehen ammatin riskeistä, jatkuvan merillä olon lisäksi. Erilaiset luonteet kuvataan taitavan tarkkanäköisesti eteen tulevissa tapahtumissa, rakastumisissa, menetyksissä ja menestyksessä. Heiveröisestä pojasta sukeutuu sulavakäytöksinen, naisten ihailema tanssikavaljeeri, vahvasta ja seurallisesta pojasta suuren pettymyksen murtama levoton sielu, jurottavasta ulkopuolisesta hitaasti asemaansa rakentava.

Vastaan tuli myös kohtaus, joka toi mieleen toisen, paljon myöhemmän palkitun romaanin. Katrina ja pikkutytär Sanna tulevat kotiin pimenevässä talvi-illassa petollisen jään yli. Jää pettää. Tässä kohtaa mieleen nousikin Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää. En tiedä, oliko tämän Finlandia-palkinnon yhteydessä puhetta asiasta, mutta minusta se on ottanut kokonaisuudessaan hyvin vahvasti vaikutteita Katrinasta, jopa pääparin luonnehdinta muistuttaa. Katrinan monivivahteista ihmisluonteen syväluotausta siitä ei löydy. Sally Salmisen kertojanääni on ainutlaatuinen, jännite ei putoa sähköisestä tilastaan kertaakaan. Lukija on lumottu. Juha Hurmeella on vahva osuutensa romaanin tuomisessa uudelleen nykylukijan tietoisuuteen. Katrinan ei pidä unohtua kellarivaraston pimentoihin.

Kiitos haasteesta ja listauksesta, jossa on paljon luettavaa. Sain nyt vain tämän yhden luettua, mutta olen siitä sitäkin innostuneempi.


Sally Salminen: Katrina, 1936
Suomentanut Juha Hurme
Teos, 2018, 448 s

Lokakuuta

 

Nyt ei tarvitse taidenäyttelyyn mennä kauniita maisemia nähdäkseen. Menimme kuitenkin Ateneumiin. Siellä sai vetää maskin naamalleen ja sen jälkeen ihmetellä muiden maskeja. Siinä jäi Magnus Enckell toiseksi kun jäin seuraamaan sitä yhtä komeaa nokkaa, joka ylväästi tuhisi maskin yläpuolella kun sieltä sisältä taas kuului köhinää. Helposti tulee taide vain hajamielisesti silmäiltyä, kun tarkastelee maskikäytänteitä ja mittailee turvavälejä. 

Jos jotain jäi mieleen, niin toki välimerellinen valo hehkui Enckellinkin maalauksissa pastellin sävyissä, vähän kuin aurinko Töölönlahdella lokakuisena päivänä. 

Viime aikoina Turun kirjaston varausjononi ovat käyttäytyneet hallitsemattomasti, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Olin jo palauttamassa lukematta aika isonkin kasan, mutta Olive Kitteridge saa sittenkin jäädä, vaikka mietin että olenhan minä nähnyt siitä mainion tv-sarjan. Romaani kuvaa amerikkalaisen pikkukaupungin tunnelmaa.  Onhan noita kuvauksia tullut kahlattua - ja nyt mielikuviini sekoittuu jotenkin epäsopivasti tulevat presidentinvaalit. Olen ehkä katsonut muutaman Trump-dokumentin liikaa. Mutta jatkan siis Oliven seurassa, koska kirjailija Elizabeth Strout on tähän mennessä ollut miellyttävä uusi tuttavuus.

Sen sijaan keskeytän huojentuneena Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkiston. New York Times mainostaa sitä takakannessa kaavat rikkovana klassikkona, jossa romaanimuoto todella uudistuu sähköiseksi, elastiseksi, houkuttelevaksi, uudenlaiseksi. Romaanissa pariskunta matkustaa halki Amerikan. (Jotain rajaa kuinka usein jaksan matkustaa halki Amerikan.) Molemmilla mukana oma tutkimusprojekti. Myös romaani tuntuu projektilta, väliotsikoineen, sanastoineen, kirjailijaviitteineen, laatikkoineen. Keskeytin tämän opinnäytteen noin sadan sivun jälkeen.

Samoin Kate Elizabeth Russellin Vanessa on nyt pedofilia-aiheineen liian karvas pala. Luin viime vuonna kaikkien pedofiliaromaanien äidin/isän eli Lolitan, vain koska Nabokov. Uuteen romaaniin tästä aiheesta en ole sittenkään valmis. 

Näin voi käydä mainion kirjastomme kanssa. Valikoimaa on ja sitten tulee ahnehdittua. 

Angelika Klüssendorf: Tyttö

Äiti kulkee hitaasti heidän ohitseen, heihin katsomatta. Tyttö tuntee sydämensä jyskeen kaulasuonissaan, hän sulkee silmänsä, ei toivo muuta kuin pääsevänsä pälkähästä, ja toisinaan se onnistuu.

Tyttö kulkee Dederonmekko yllään. (Dederon on DDR:n oma nylon tai perlon, DDR ja -on -pääte, kertoo wikipedia.) Entisen Itä-Saksan, DDR:n historiaa on tullut esille kaunokirjallisuudessa aina silloin tällöin. Mm Eugen Rugen Vähenevän valon aika teki vaikutuksen. Angelika Klüssendorfin Tyttö sijoittuu 60-70-lukujen aikaan. Tausta on kuvauksista tuttua niukkuutta; kankea järjestelmä näivettää ihmisiä, kaikesta on puute, kaikkea länsimaista, kiellettyä halutaan. Seinille kehystetty Erich Honecker valvoo tiloja. Laitosmaisuus korostuu varsinkin, kun tyttö päätyy lastenkotiin. Syy siihen ei enää liitykään yhteiskunnalliseen järjestelmään. Näitä koteja löytyy maapallon eri puolilta, eri aikoina. Kotihelvetin kuningattarena häärii epävakaa alkoholisoitunut äiti, jota hirviömäisempää sadistia saa jo romaanikuvauksistakin hakea. 

Kuin erityisen epänormaalin normalisointina, kertomus etenee toteavalla epäsentimentaalisella tyylillä. Tyttö kasvaa tyttönä, hänelle ei anneta kirjassa nimeä, hän ei ole kenenkään lapsi, koska hänellä ei ole äitiä. Hänellä on enkelikiharainen pikkuveli Alex, joka pitää mielellään snorklausnaamaria. Isä, jonka isyydestä tyttö ei ole varma, on vasta vankilasta vapautunut ja haetuttaa kapakasta lisää olutkuormia, mutta katoaa taas omille teilleen. Tarjoilijaäidin raivokohtaukset, lasten huoneisiin tai kellariin lukitsemiset lisääntyvät sen myötä - kunnes ajaa alaikäisen lapsen ulos. Tyttö kehittyy myymälävarkaana ja tarinoiden keksijänä, sillä katu kasvattaa. Poliisin kuulustelussakin on aikaa miettiä seuraavaa siirtoa ja tutkia tarkkaan vastapuolen ilmeitä ja eleitä. Tyttö ei kasva pumpulissa.

Kuinka vaikeaa on katkaista kasvatuksellisen väkivallan ketju, kasvaa kaltoinkohdellusta lapsesta muuksi, olla toistamatta omaa kohteluaan, sen Tyttö näyttää taitavasti. Vaikeaa kehittää myötätuntoa, kun ei sitä koskaan osakseen saa. Mitä tapahtui äidille sen jälkeen kun hän vanhassa valokuvassa polskii iloisena taaperona peltiammeessa, ihmettelee myöhemmin tyttökin. Tasapainoton äiti kiusaa molempia lapsiaan tasapuolisesti. Mutta niin hullu ei äiti ole, etteikö viranomaisten tarkastuskäyntiä varten panisi lapsia kuuraamaan lattiat. Eikä tyttö vielä niin menetetty, etteikö uusi vauva herättäisi hänessä rakkaudellisia tunteita. Pikkuveljen huojunta snorkkeli päässä kertoo pahemmasta.

Lastenkotikin voi olla pelastus, kuten tälle tytölle. Vaikka tyttö onkin saanut kodissaan ensiluokkaista manipuloinnin ja kiusaamisen opetusta, ja väläyttää aika ajoin osaamistaan kanssasisarilleen, romaani näyttää myös optimismin valoläikkiä, rakastutaan, kasvetaan, maailma aukeaa, Andy näyttää vetävältä, Rolling Stones soittaa paremmin kuin itäsaksalainen orkesteri. Lastenkodissa saa lukea, Monte Criston kreiviä, Hemingwayta, Zolaa.  Voi olla, että se minkä äiti jätti antamatta, sitä vajausta kirjat paikkaavat. Tyttö oppii ihmettelemään omia pilkkahuutojaan. Tarinoilla on häneen järisyttävä vaikutus ja romaanihenkilöitään hän rakastaa hellästi.

Angelika Klüssendorf on kotimaassaan monesti palkittu kirjailija ja Tyttö on näköjään trilogian aloitus. Toivottavasti muutkin osat saavat suomennoksensa. Kirjailija kuvaa eläytyvällä herkkyydellä tytön tunnelmia ja mielenliikkeitä, mutta tekee sen ankaran toteavalla kielellä. 

Angelika Klüssendorf: Tyttö
Das Mädchen, 2011, suomentanut Olli Sarrivaara

Kannen kuva: Rax Rinnekangas, kansi ja taitto: Kim Söderström
Lurra Editions, 2019, 211 s

D.T. Max: David Foster Wallace

Nyt kun Tero Valkonen on suoriutunut valtavasta urakasta ja suomentanut David Foster Wallacen yli tuhatsivuisen pääteoksen Infinite Jest, suomennettuna Päättymätön riemu, on aika optimaalista lukea  D.T. Maxin kirjoittama elämäkerta tästä yhden sukupolven idoliksi kehittyneestä kirjailijasta, joka teki itsemurhan vuonna 2008, 46-vuotiaana. Sukupolvensa Sieppari ruispellossa, Päättymätön riemu on uuden sukupolven Sieppari.

Wallace on hyvässä ja pahassa nykyhetken tietoinen ja tarkkaavainen ääni - eikä hänellä ole painolastinaan nostalgiaa vanhaa maailmanjärjestystä kohtaan (Sven Birkerts, Wigwag-lehti).

Takaliepeessä todetaan, että kirja ei rakenna sankaritarinaa. Se on aivan totta, sellaista ei tästä kirjailijasta saa aikaan, niin arvostettu kuin hän näyttää Yhdysvalloissa jo kuolemansa aikaan olleenkin. Muualla ja  meillä maine lähti kasvamaan vasta kuoleman jälkeen, luulisin. Kirjasta muodostuu kuva  DFWn persoonallisuudesta, joka on sekoitus älykkyyttä, lahjakkuutta ja kunnianhimoa, toisaalta itsekeskeisyyttä, addiktioita ja masennusta, jonka syyksi ilmeisesti diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairaus sävyttää kirjailijan nousuja ja laskuja, onnistumisia, suosion nousua, addiktioiden upottavuutta. Kamppailu herättää myötätuntoa ja varsinkin sen loppu harmittaa. Näyttää kuin se olisi ollut vältettävissä, jos ei DFW olisi aika nopeasti lopettanut kymmenen vuotta käyttämäänsä lääkitystä. Sekä uran että yksityiselämän parhaassa vaiheessa kirjailijan edessä on masennuksen suo.

Masennus on iso mutta vain yksi osa DFW kertomusta. Mielenkiintoista on lukea kirjailijaksi aikovan opiskelusta ja kustannustoimittajien roolista. Millä ajalla kirjoittaa, kun pitää elääkseen tehdä töitä? Kysymys on sama meilläkin, mutta Yhdysvalloissa on se iso kummitus: sairausvakuutus ja sen puuttuminen. Ilman sitä ihminen on kai siellä kuin aavikolle ilman vettä pudotettu. Psyykkisten ongelmien hoito maksaa yhtä lailla kuin fyysisten. DFW kirjoitti lehtikirjoituksia, esseitä, novelleja, mutta romaani oli hänelläkin koko ajan tähtäimessä. Ja muut "suuret" idoleina, ja myöhemmin myös läheisinä ystävinä, kuten Jonathan Franzén ja Don DeLillo, jotka molemmat vastasivat DFWn usein epätoivoisiin kirjeisiin, tasaisen oloisina, luotettuina ystävinä.

Yhdysvaltojen tuon (ja tämänkin) ajan kirjallisuuskenttä vilisee tunnettujen ohella nimiä, joista iso osa kirjassa esitetyistä on minulle tuntemattomia. Sen sijaan kun vedetään linjoja DFWn ja Nirvanan Kurt Cobainin välillä, olen hereillä. Eikä kyse ole itsemurhasta. (Löysin Nirvanan keski-ikäisenä: tyttären poikaystävä valisti minulle, kuka oli tekijä kun Heartshaped Box hiveli korviani eräänä aamuna.) DFW ei hyväksy grungen vieraantumisen julistusta, eikä halua liittyä sen kauppaamaan periksiantavaan toivottomuuteen. Tämä toteamus näyttää kirjailijan itsemurhan jälkeen aika murheelliselta. 

Kyse on ironiasta, josta DFW sittemmin halusi irrottautua ja toteuttaa "vilpittömyyttä". Ironinen huumori, varsinkin itseironinen on parasta DFWn teksteissä. "Olen korvannut kipulääkkeet kroonisella valituksella, ja toistaiseksi se toimii kohtalaisesti". Tutulle lapselle hän selittää päähuivin tarkoituksen olevan estää hänen päätään räjähtämästä. Kirjassa kuvataan jonkinlaista urbaanin ja maanläheisen välistä kamppailua DFWn mielessä. Maanläheistä edusti lapsuuden maisema Keskilännessä ja se vilpittömyys, "negatiivisen" ironian vastakohtana. Hänen omat fyysiset maisemansa vaihtuivat yliopistojen, opiskelun ja opettamistöiden kautta synnyinseudulta mm Arizonaan ja Los Angelesiin, New Yorkista Bostoniin. 

Päättymätöntä riemua pureskellaan pieniä palasia siellä täällä, joten pientä valaistumista tapahtui sen suhteen tätä elämäkertaa lukiessa. Erityisen kiinnostavaa oli lukea taustoja niistä kertomuksista ja tapahtumista, jotka esiintyivät meillä jo julkaistuissa novellikokoelmissa Hauskaa mutta ei koskaan enää ja Vastenmielisten henkilöiden haastatteluja. Esimerkiksi vierailut Mainen hummerifestivaalilla, aikuisviihdetapahtumassa tai loistoristeilyllä. Television katselu oli yksi hänen addiktioistaan ja peili hajanaiseen olemiseen. (Eikä internet ollut edes vielä räjähtänyt nykyiseen laajuuteensa...)

Kirjailijana hän oli arkistoija ja kerääjä, maksimalisti joka halusi kuvata Amerikan kaikessa monimuotoisuudessaan.

DFWllä oli runsaslukuinen ystäväjoukko tukijoina, kymmenien naissuhteiden ohella. Kirjailija ehti raitistua ja osallistua kymmenen vuoden ajan säännöllisesti vieroitusryhmien toimintaan. Samalla tavoin hän sanoi olleensa seksiin addiktoitunut. Hurmoshenkiset rakastumiset muuttivat miehen elämää aina uudelleen. Siinäkin näyttää kohtuullisen tyyni satama löytyneen muutamia vuosia ennen kuolemaa.

D.T. Max nostaa esille sekä kirjoittamisen että julkaisun jälkeisiä aikoja kirjailijan elämässä. Siinä kritiikit isoissa sanomalehdissä horjuttavat ja kannustavat. Niin paljon kuin olenkin nauttinut noista tähän asti suomennetuista novellikokoelmista, on kielteisissäkin lausunnoissa samaistuttavia oivalluksia. Ne liittyvät juuri samaan "maksimalismiin", joista Päättymätön riemu on selvä todiste. "Hän yritti niin kovasti olla älykäs, että se esti häntä sanomasta mitään", päättelee ex-naisystävä runoilija Mary Karr. Samaan viittasi muutama muukin särmikkäämmän kritiikin esittäjä. Myötämielisenä lukijana näen jotenkin sen karsimisvaikeuden johtuvan samasta mielen kakofoniasta. David Foster Wallacea on luettava kaikkine rönsyineen ja alaviitteineen, jos häntä haluaa lukea.

Tässä Suketuksen lukukokemus samasta.

D.T. Max: David Foster Wallace, 2012, suomentanut Heikki Karjalainen
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2020, 398 s

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Yksinäinen nainen kulkee italialaisen kaupungin katuja. Olisiko Rooma? Nimiä ei mainita, mutta jostain väläyksistä se tunnelma syntyy. Kuin siellä vilahtaisi jopa Villa Lante Gianicolo-kukkulalla ja toisaalla Trasteveren kaupunginosan trattoria. Jhumpa Lahiri ei kerro paikannimiä. Olen tutustunut kirjailijaan nimenomaan italian kielen kautta ja lukenut hänen ensimmäisen uudella kielellään kirjoittamansa kirjan In altre parole. Tämä on hänen toinen italiaksi kirjoittamansa teos. Kieli on kirkasta ja selkeää. Tulee mieleen, että pitäisi tutustua hänen vanhempiin englanniksi kirjoittamiinsa teoksiin, että näkisi onko tyyli uuden kielen tuomaa pelkistystä. Tämäkin olisi sopinut luettavaksi alkukielellä tämmöiselle pitkäaikaiselle kielen harrastajalle, vaikkakin pahasti laiskistuneelle. Pitäisi siinä tapauksessa hankkia omaksi, meidän kirjastostamme ei löydy italiankielistä teosta, eikä näköjään Helmetistäkään.

Nainen katsoo kaupunkia ja itseäänkin kuin sumuverhon läpi, hieman melankolisena, ulkopuolisena, mutta rekisteröi samalla kaiken ympärillään hyvin tarkasti, sekä maiseman, interiöörit että puheen, hänelle osoitetun tai ohimennen kahvilassa kuullun keskustelun. Luvut ovat hyvin lyhyitä, puolentoista tai parin sivun pituisia. Jalkakäytävällä, Kadulla, Työhuoneessa, Trattoriassa, Keväällä, Terapeutilla, Ei missään, Junassa jne. Yksikseen toistuu pari kertaa.

Sillä nainen toteaa olevansa: Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivautunut, rauhaton; siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.

Romaanista ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta tätä tulee peilattua vasten kirjailijan aika radikaalia elämänmuutosta: asettua asumaan aivan uuteen maahan ja kieleen, johon ei ole aiemmin ollut yhteyksiä. Missä milloinkin näyttää ahdistuneen ihmisen mielen maisemalta enkä voi olla ajattelematta tällaisen suuren muutoksen merkitystä tässä kodittomuudessa, kun kielikin on yksi koti. Lahirin kotipaikka taitaa olla ainakin tällä hetkellä taas muualla, hän opettaa Princetonin yliopistossa.

Romaanin naisella on ollut suhde, joka paljastui valheelliseksi, hän unelmoi - aika laimeasti tosin - toisesta, toisen miehestä. Hänellä on hankala äiti ja etäinen suhde tyttäreen. Kaiken kaikkiaan kaupunkilaisnainen heijastaa monia urbaaniin elämään liitettyjä piirteitä, epämääräistä kaipausta läheisyyteen, vaikeutta löytää keinoja, jatkuvaa itsen ja toisen etsimistä levottomassa maailmassa.  

Tietystä alistuneesta melankoliasta huolimatta kirja ei ole synkkä,  pieniä lämpimän sävyjä löytyy. Onneksi kaupungista voi ammentaa ohimennen kuullustakin. Tähän kaupunkielämän virtaan nainen osaa uppoutua ja löytää siitä mielenkiintoista havainnoitavaa. Itsekin vuosikymmeniä baareissa ja junissa vieraita seurueita niin tarkalla korvalla kuunnelleena kuin vain kykenee - joutumatta syytteeseen häirinnästä - ymmärrän tämän viehätyksen hyvin. Kadulla -luvussa nainen seuraa pariskunnan ajautumista yhä äänekkäämpään riitaan.

Seuraavassa risteyksessä hän kuitenkin pysähtyy, ja vaimo saavuttaa hänet. - Kuinka ihmeessä sinä et halunnut kävellä kotiin tässä ihanassa auringonpaisteessa? - Nämä uudet kengät puristavat. -No, olisit voinut sanoa sen. - Sinä olisit voinut kysyä. Jätin heidät siihen kuunneltuani jo aivan liikaakin.

Jhumpa Lahirin naisen kuva toi mieleen Elena Ferranten Ledan Tyttären varjossa, välillä Patrick Modianon katuja vaeltava hahmot, alakulossa ja rakkauden kaipuussa oli ripaus Raija Siekkistäkin, mutta sittenkin hieman valoisampana. Missä milloinkin jätti kuitenkin turhan kevyen jäljen, sen irralliset tuokiokuvat täydensivät kuvaa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden leimaamasta naisesta, mutta olisin kaivannut jotain syventävää punaista lankaa, kun nyt sentään kuljettiin niin houkuttelevissa maisemissa.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Dove mi trovo, 2018, suomentanut Helinä Kangas
Tammi, 2020, 148 s

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa

Päivitys 17.9.2021: Kirja sai 16.9. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon esimerkillisestä tiedonjulkistamistyöstä. - Onpa muuten kapulakielinen nimi tuolla palkinnolla. Kirja on palkintonsa ehdottomasti ansainnut.

Marko Juntunen on Helsingin yliopiston Lähi-idän ja islamin tutkimuksen dosentti sekä arabian kielen kääntäjä ja tulkki. Hänen esimiehensä oli aiemmin laitoksen professorina toiminut ja viisi vuotta sitten tapahtuneen suurimman pakolaiskriisin aikana usein mediassa kuultu asiantuntija Jaakko Hämeen-Anttila. En olisi luultavasti tähän kirjaan tarttunut, ellei tässä tutkimusprojektina esiintyisi paikallinen seutu, Turun Varissuo eli asukkaiden kielessä Vakke, Suomen monikulttuurisin lähiö. Sen rakentaminen alkoi 1970-luvulla ja sinne muuttivat Turkuun saapuneet ensimmäiset pakolaiset Vietnamista ja Chilestä. Eli lähiön tarina ei ala muslimeista.

Monikulttuurisuus -sanana jo kertoo siitä vaikeudesta, mitä erilaisista taustoista saapuneiden pakolaisten asuttaminen uuteen ympäristöön merkitsee. Se on suomalaisten viranomaisten ja vapaaehtoisten käyttämä sana, jolla yritetään viestittää ystävällistä suhtautumista vieraisiin. Kuitenkin Juntunen kertoo heti alussa siitä vaikeudesta, mikä ihmisille syntyy kun heitä kohdellaan tietyn kulttuurin edustajina, homogeenisena ryhmänä. Esimerkiksi Suomen irakilaisten joukossa on sekä Saddamin hallintoa paenneita että sittemmin hallinnossa toiminneita, Baath-puolueen entisiä jäseniä. Monet ovat paenneet juuri sitä kulttuuria, jonka edustajiksi heidät nyt nimetään.

Toinen ongelmallinen seuraus yksilöiden kulttuuristamisesta oli se, että pakolaisten kokemukset kotimaassa koetusta konfliktista ja traumaattisista muistoista jäivät pitkälti pimentoon. Nämä raskaat ja kivuliaat kysymykset katsottiin toissijaisiksi, kun keskityttiin luomaan siltoja kantaväestön ja pakolaisten välillä. Tämän päivän näkökulmasta asetelma tuntuu hämmentävältä: eivätkö juuri kovia kokeineiden kuvaukset vainosta ja menneisyyden painajaisista olisi voinet toimia yleisinhimillisenä sidoksena eri ihmisryhmien välillä? Vieraat säilyivät toisille eksoottisina ja toisille uhkaavina, koska kulttuuristava lähestymistapa pakolaisiin ei tarjonnut tilaa henkilökohtaisten tarinoiden julki tulemiselle.

Suomalaisten harrastama tabuaiheiden, uskonnon ja politiikan, välttely on Juntusen mukaan merkinnyt pakolaisten kohdalla avainkysymysten lakaisemista pimentoon. Koska todellisuus ei siitä muutu, suomalaiset ovat itse jääneet pimentoon ja ymmärtämättä sitä, mitä pakolaisten kesken tapahtui. Asuntopolitiikalla varmistettiin Varissuollakin, että sinne syntyi samantapainen sijoittajaparatiisi, jota Hanna-Riikka Kuisma kuvaa hienossa romaanissaan Kerrostalo. Asuntoja ei kunnosteta, halpahintaiset myydään sosiaalitoimelle, joka jatkossa maksaa asukkaiden vuokrat. Tuotto on varma.

Juntunen on tutkinut historiallisia dokumentteja arkistoissa, mutta pääosa tutkimuksesta on oikeaa kenttätutkimusta: hän on vieraillut Varissuolla vuodesta 2005 alkaen ja asettui sinne asumaan vuonna 2015. Niinpä hän on kotonaan paikallisessa olohuoneessa, Pub Karhunpesässä ja pelaamassa biljardia irakilaisen kurdin, shia- ja sunnimuslimin kanssa. Näiltä kuulee monesta arjen yksityiskohdasta, jotka median uutisoinnissa jäävät kertomatta. Monelle varissuolaiselle kotimaan kaaoksen, kärsimysten syiden ja seurausten selvittäminen jälkikäteen on ollut mahdoton urakka. 

Isä, olemmeko me shiioja vai sunneja? kysyvät yhden kodin lapset koulusta tullessaan. On koteja, jossa uskontoa ei ole erotettu kansanperinteestä ja toisessa päässä kaikista rituaaleista ja rukoushetkistä tarkkoja muslimeja. Suomalainen koulu pyrkii huomioimaan ns kulttuurin, mutta ei millään voi onnistua yhdellä ohjeella. Kotien ulkopuolella esiintyy painostusryhmiä, jotka korostavat tiukan islamin vaatimuksia.

Kirja käy läpi varsinkin Irakin muutoksia Saddamin kukistamisen jälkeen. Tuloksena oli ojasta allikkoon -tyyppinen kehitys, kuten tiedetään. Varsinkin naisten ja kaikkien seksuaalivähemmistöjen asema heikkeni islamin fundamentalistisen suunnan vahvistuessa sielläkin. Naisten piti antaa kasvot uudelle avoimelle Irakille, mutta he päätyivätkin peittämään kasvonsa.

Kiistanalainen islam-luku käsittelee muslimimaailman sisäistä valtakamppailua, jossa nykyään Saudi- Arabian edustama wahhabilainen vanhoillinen suunta on vallalla, kiitos valtavien öljyvarojen.  Esimerkein kerrotaan sen sitkeästä työstä ympäri maailmaa. Suomessa vanhastaan asuneet, maallistuneet tataarit eivät wahhabilaisen suuntauksen edustajien silmissä ole edes muslimeja, kuten eivät monet muutkaan harhaoppisiksi leimatut, kuten suufilaiset. Tiukkaoppisuus on kasvanut uusien siirtolaisten mukana ja myös valtaväestön muslimikäännynnäiset ovat antautuneet mielellään tiukkojen käskyjen ja rajoitusten elämälle. Ehdoton varmuus on helpompaa kuin epävarmuus. Sitä on tiukka uskonnollisuus; ainoan oikean totuuden omistamista ja muiden tuomitsemista. Internet on täynnä ohjeita kunnon muslimille. Juntunen aloittaa tutustumisensa siihen IslamOnline-sivustolta. Mitä islam sanoo plastiikkakirurgiasta? Siihenkään ei tarvitse vaivata päätään, vastaus löytyy isompiin ja pienempiin kysymyksiin. Halukkaita opettajiakin löytyy, paikallisesti esiintyy parin kirjan lukeneita "imaameja".

Kun luen islamin erilaisista suunnista, alan olla sopivan pehmeää ainesta kenelle hyvänsä populistille. Sharialakiako täällä ennen pitkää toteutetaan? Toisaalta, ei minua islam kauhistuta, vaan uskonnollisuus. Uskontojen lähtökohtainen autoritatiivisuus, oikeassa oleminen ja vapauden rajoittaminen. Miksi ihmiset alistuvat siihen, vapaaehtoisesti? Ymmärrän, että pakolaiset tarvitsevat yhteisön johon samaistua, jonka piirissä on kotoista, mutta miksi sen pitää olla rajoittavan uskonnon määrittämä? Yhtä kauhuissani olisin, jos lestadiolaisten tai jehovalaisten, mormonien tai ihan vain perusluterilaisten säännöt alkaisivat vähitellen saada yhä enemmän vaikutusvaltaa jokapäiväisessä elämässä. Marko Juntunen ei arvota uskontoja, hän kuvaa niiden vaikutusta Varissuon ihmisten arjessa.  

Varissuon pakolaisten seuraavalla sukupolvella, nuorilla "vakkelaisilla" on omat selviytymiskeinonsa, heillä on siellä kasvaneina epäilemättä rennompi asenne ympäristöönsä. Joidenkin mukaan Varissuon uskontojen, kielten ja kansojen sekamelskassa viihdytään liiankin hyvin, eletään omassa kuplassa, jossa rasismiin ei ole kellään varaa. Irakilaisen entisen opettajan on vaikea ymmärtää suomalaista koulua, jossa opettajaa ei kunnioiteta. Eikä opettaja saa lyödä.

Päätä alkaa särkeä, kun miettii niitä kaikkia ongelmia, ei vain haasteita, joita hyvää tarkoittavatkin viranomaiset joutuvat ratkaisemaan tässä yhteisössä. Huumoria siinä  totisesti tarvitaan. Ironia on nuorten yleisesti käyttämä keino, kertoo Juntunen.  Sitä kautta jokainen yksilö pystyy halutessaan etäännyttämään itsensä annetuista luokituksista...

- Hei mites Afganistanin maajoukkueella menee?

- Ei oo paljon kertomista.

- No hei, mutta te teette sen omalla tavallanne. Tekikö tuomari virheen? Aina voi ampua sen.

Marko Juntunen: Matkalla islamilaisessa Suomessa

Vastapaino, 2020, 228 s

P.S. Entinen oppikouluni Norssi, Turun Normaalikoulu sijaitsee nykyään Varissuolla! Ei ole mikään huono koulu, opettajankoulutuslaitos myös. 

Liv Strömquist: Den rödaste rosen slår ut

Liv Strömquist kohdistaa tällä kertaa tutkivan katseensa rakastumiseen, rakastamisen loppumiseen, intohimon kaipaukseen ja sen tunnehässäkän ympärillä pelattavaan uhkapeliin. Historiallisessa perspektiivissä hän tarkastelee yhteiskunnallisten muutosten heijastumia parisuhteeseen, omalla humoristisella, satiirisella ja rennolla otteellaan. Rakkauden ruusuisia käytäviä kuljetaan Platonin antiikista 1800-luvun Lordi Byronin ajan kautta myöhäiskapitalismiin eli nykyaikaan.

Nykyajasta Strömquist on valinnut esimerkkikohteeksi mahdollisimman coolin Leonardo di Caprion ja hänen muutaman vuoden välein päivittyvät uimapukumalli-tyttöystävänsä. Onko hänen tapansa: olla pidempään sitoutumatta eli oikeasti rakastumatta yleistymässä tavallistenkin kuolevaisten  kohdalla? Onko viileän rationaalinen ja narsistinen elämäntapa syrjäyttämässä romanttisen ja intohimoisen rakkauden, sen jossa ollaan valmiita kuolemaan toisen puolesta, koska juuri se toinen on niin ihana? En  minä vaan sinä. Luvun nimi onkin sopivasti: Det känns inte. Ei tunnu miltään. 

Etelä-korealainen filosofi Byung-Chul Han valaisee nykyilmiöitä: meitä kiinnostaa enemmän oma seksikäs selfie kuin toisen vastaava. Tässä jää tuntematta toiseen rakastumisen polte, toisen ainutlaatuisuus, juuri sellainen kuin Sokrates oli Alkibiadekselle. Hmm. Toisaalta, onko Sokrates sittenkin hieman huono vertauskohde? Tinderihminen luonnehditaan kulutusyhteiskunnan muovaamaksi, hän haluaa deittaillessakin karsia pois epäsopivia ominaisuuksia, varmistua tuotteesta. Samalla hän etääntyy yhä kauemmas rakastumisesta ja hullaantumisesta, hallinnan menetyksestä. Hän ei halua enää fall in love. Hän on kuluttaja markkinoilla. Ja kun hankitussa tuotteessa ilmenee puutteellisuuksia, se voidaan vaihtaa parempaan, kenties. 

Enimmäkseen ruudut täyttyvät filosofien ja sosiologien teksteistä ja puhuvista päistä, mutta puhehan on niistä aika painavaa. Platonin lisäksi äänessä ovat Eva Illouz, Sören Kierkegaard, Eric Fromm, Slavoj Zizek, Roland Barthes, Lou Andreas-Salomé ja muita, mielenkiintoisia oppineita sekä historian rakastuneita naisia ja miehiä, kuten runoilija H.D., lordi Byronin rakastettu Caroline Lamb ja heidän aikalaisiaan. Hauskinta kavalkadissa on Liv Strömquistin oma mainio synteesi kulloisestakin teesistä. Byronin ja runoilija H.D.n yksittäisesimerkkien ohella verrataan nykyisen suoritusyhteiskunnan tapaa suhtautua päättömän rakkauden tekoihin, joita romantiikan aikakaudella ihannoitiin. 

Rakkauden ihanuus ja hulluus pilkahtelee vahvana tekstissä, mutta hullujen rakastujien, runoilija H.D.n ja Byronin paasipukuisen lemmityn - jonka myöhempi toiminta vaikuttaa vainoamiselta - jälkeen hän kuin varmuuden vuoksi selventää feminististä ohjetta: sinun ei pidä  "self-empowerment"-menetelmillä yrittää tehdä itsestäsi yhtä kylmää ja rakkauteen kykenemätöntä kuin se nilkki, joka on sinua suhteessa sillä tavalla kohdellut.

Sitä paitsi en ole varma, pidetäänkö esim Leonardo di Caprion tapaa vaihtaa aina uuteen näyttävään nuoreen naiseen kovin uljaana maskuliinisuuden näyttönä. Tarpeeksi kauan jatkuessaan se vaikuttaa minusta epäilyttävältä ja mitä vanhemmaksi mies tulee, sitä enemmän siihen hiipii pieni säälittäväkin maku.

Tässä esimerkki vanhan "kuri"yhteiskunnan meiningistä, jossa ihminen pääsi kätevästi synneistään

ja suoritusyhteiskunnan armottomuudesta, jossa yksilön pitää syyttää vain itseään huonosta pärjäämisestä

Kommunikaatio- ja kohtaamistavat ovat Platonin ajoista muuttuneet, mutta rakkauden punainen ruusu tuoksuu aina yhtä viekoittavasti. Hulluja sarjarakastujia riittää ja myös rationaalisempia tyyppejä, taatusti nykyäänkin. Eli en nyt ole ihan varma, jäikö minulta Liv Strömquistin sanoma tässä huomaamatta, kun hän näytti vetävän maton alta lukijalta, joka oli jo nyökyttelemässä kainosti romanttisen, päättömän rakkauden suuntaan, mutta joka tapauksessa hän herätti tässäkin monenlaisia ajatuksia ja oli taas oikein viihdyttävä.

Runoilija H.D. (Hilda Doolittle) rakastui suinpäin 74-vuotiaana sairasvuoteelleen saapuneeseen nuoreen lehtimieheen Lionel Durandiin. 

Varför kom du och störde mitt förfall? Jag är gammal (jag var gammal tills du kom) Den rödaste rosen slår ut (vilket är löjligt, vid denna tid, på denna plats) opassande, omöjligt...

Liv Strömquist: Den rödaste rosen slår ut
Galago, 2019, 171 s

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

Vaikeiden perhesuhteiden näyttämöt voivat sijaita mitä moninaisimmissa paikoissa. Bolivialaisen Rodrigo Hasbúnin romaanissa Kiintymyksiä kulissit ovat eksoottiset, Bolivian Amazonin viidakossa. Juonen käänteet ovat mielikuvitukselliset, mutta se onkin tosipohjainen. Siihen kytkeytyy toisen maailmansodan jälkeen Etelä-Amerikkaan paenneita saksalaisia, natseja tai lähellä heitä, vanhan inkakaupungin Paititín etsintää, isän ja tyttären tuliherkkä suhde sekä muutoinkin ristiriitaiset rakkaus- ja perhesuhteet, perheessä, jonka reitti on kulkenut Münchenistä Bolivian La Paziin. On Che Guevaran sissejä ja murha Hampurissa.

Luulisi, että tämän mittaluokan dramaattisen kokonaisuuden kertominen vaatisi noin kolmiosaisen tiiliskiviromaanin. Hasbún sen sijaan on käynyt käsiksi tähän liaanien peittämään sademetsäpuuhun ja karsinut sen viidakkoveitsellä lähes japanilaiseksi bonsaiksi. Muhkea perhekronikka, ajan virta parikymmentä vuotta ja villisti vaihtuva kertoja, minästä hänen kautta sinään, ilman sen enempiä selityksiä. Tämä kaikki kerrotaan vain sadallakolmellakymmenellä sivulla, täsmäiskuilla, jotka paljastavat perhedraaman solmukohtia kuin sumuisesta maisemasta, samoin sen päähahmot isä ja tytär ristivalaistaan lähipiirin kautta.

Niin, jos minulta kysytään, niin tällaisena minä hänet näen: naisena, joka aiheutti lopulta niin paljon vahinkoa. 

Millaista olisi kutistua aina hänen rinnallaan, tuntea itseni aina rumemmaksi ja tyhmemmäksi, vähemmän hauskaksi ja vähemmän kiinnostavaksi kuin siskoni?

Ertlin perheen isä Hans on aikanaan kuvannut natsien propagandafilmejä Hitlerin suosikkikuvaajan Leni Riefenstahlin kanssa. Ertlit pakenevat Saksasta sodan jälkeen Boliviaan, jossa Hans keskittyy tekemään dokumenttia luonnon ihmeistä, vuorikiipeilee ja löytöretkeilee. Koko perhe saa taipua tiukan ja määrätietoisen isän kulloisiinkin projekteihin, perheen kolme tytärtä Monika, Trixi, Heidi ja äiti Aurelia. Isän mukana kulkee suosikkitytär, esikoinen Monika. Äidillä ei ole perheessä paljon sananvaltaa, hän rakastaa miestään ehdoitta, ketjupolttaa, juo viiniä ja odottaa miestään palaavaksi seikkailuiltaan. Leskeksi jäätyään isä vetäytyy Bolivian maaseudulle omalle haciendalleen.

Ajan kuluessa Monikasta alkaa paljastua isän piirteitä, ns johtajuutta, joka etsii kanavaansa ja löytää sen hyväntekeväisyyden kautta totaalisesta kapinasta, vasemmistosissien taistelusta Che Guevaran jälkiä seuraten. Onko se tyttären yritys hyvittää isän häpeää, liittymällä sissitaisteluun? Vallankumousromantiikka ja sen tarjoama seikkailu vetää Monikaa puoleensa kuin konsanaan aikanaan Patty Hearstiä. Perhe alkaa hajota henkisesti ja fyysisesti.

Kirjan rakenne monine näkökulmineen, usein arvoituksellisine kertojineen ja selittämättömine persoonamuotoineen maistuu itsetarkoitukselliselta kikkailulta. Monikan salaisen rakastetun, miehen veljen Reinhardin osuudessa jokainen lause alkaa sanalla Niin, ja suorat lauseet on runon tyyppisesti erotettu // kenoviivoilla. Muutenkin pienoisromaani näin laajasta juonimetsiköstä menee lopulta ryteiköksi, vaikka siinä on paljon uteliaisuutta herättävää. Monika kuvataan epävakaaksi, mutta sekin, kuten moni yllättävästi eteen heitetty yksityiskohta jää sivumäärän suppeuden takia kuin keskeneräiseksi. Natsimenneisyyttä pakeneva, seikkailuja ja ääriolosuhteita hakeva isä ei nyt ole kovin vakaa malli kenellekään.

Tämä oli erikoinen lukukokemus, koska tyylillisesti kuvaus on hienoa, mutta tarina omituisella tavalla jäsentymätön. Perhe tai paremminkin sen isä etsii uuden elämän alkua häpeää tuottavan menneisyyden jälkeen, mutta lopulta kukin löytää oman erillisen tiensä. Ja mitä kukin siitä muistaa tai haluaa muistaa, se jää tässäkin perheessä ainoaksi totuudeksi. 

Ei ole totta, että muistissa kaikki pysyy tallessa. Sielläkin asiat vääristyvät ja katoavat, ja lopulta etäännymme ihmisistä, joita rakastamme eniten maailmassa.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Los Afectos, 2015, suomentanut Sari Selander
Like, 2017, 132 s