J.M. Coetzee: Rautakausi

Otava, 1990, 181 s

Age of Iron, suomentanut Seppo Loponen

Seuraava Coetzee löytyikin kesämökin vuosikymmenten aikana täyttyneestä kirjahyllystä mutta enpä ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Tämä on selkeämmin romaani vailla sitä elämäkerrallista tulkintamahdollisuutta kuin romaaneissa Poikavuodet ja Kesä.

Kirja on yhtä pitkää kirjettä. Leskirouva Curren, eläkkeellä oleva opettaja kirjoittaa viimeistä kirjettä tyttärelleen, joka on vuosia aiemmin jättänyt Etelä-Afrikan ja muuttanut Yhdysvaltoihin, poliittisista syistä, protestina apartheidille. Rouva on saanut lääkäriltään syöpädiagnoosin, ennusteeltaan huonon. Alkoholisoitunut hylkiö, mies nimeltä Vercueil kulkukoirineen löytyy aamulla rouvan hyvin hoidetun talon autotallin vierestä nukkumasta, pahveista kyhätyssä petipaikassaan. Vajaasorminen ja vaitonainen mies. Tästä alkaa epätyypillinen ihmissuhde, jossa nämä kaksi elämän marginaalissa eri syistä ja lähtökohdista olevat henkilöt, loppuansa lähestyvä vanha ja sivistynyt rouva ja mistään piittaamaton juoppo kulkevat tuokion rinnakkain, toisiaan tukien. Vercueil saa ja ottaa tehtäväkseen toimittaa kirjeen tyttärelle rouvan kuoltua.

Muita henkilöitä, joiden kautta Etelä-Afrikan brutaali todellisuus tuodaan näkyville, ovat värillinen apulainen Florence, tämän 15-vuotias poika Bheki ja pojan kaveri. Rouva Curren ja Florence ovat eri mieltä lasten kasvatuksesta, koulutuksesta. 'Mutta kuka heidät on tehnyt niin julmiksi? Valkoiset heidät niin julmiksi ovat tehneet! Niin on asia! ---He ovat hyviä lapsia, he ovat kuin rautaa, me olemme ylpeitä heistä.' sanoo Florence. --- Rautakausi. Jonka jälkeen tulee pronssikausi. Kuinka kauan, kuinka kauan kestää ennen kuin pehmeämmät kaudet palaavat kierrokseltaan, savikausi, multakausi?

Seuraa dramaattisia käänteitä, joissa apartheid todistaa voimansa ja käytäntönsä. Sen oikeus on mustille mielivaltaa. 'Poliisille ei mahda mitään.'

Rouva Curren pohtii ja käy läpi tyttärelleen omaa ratkaisuaan, omaa tapaansa elää tässä maassa. Tähtäsin aina kunniaan, käyttäen häpeää oppaanani. Niin kauan kuin häpesin, tiesin etten ollut langennut kunniattomuuteen.

Ihmiset helpottavat oloaan huumorilla, niitä löytyy rouva Curreninkin huomioissa milloin väärissä paikoissa irtoavista tekohampaista, milloin lähellä olevan juopon hajujen analysoinnissa. Vercueil taas on valmis pesemään kuolevan naisen alushousut, kun tällä ei itsellään riitä siihen voimia. Lähestyvä kuolema ja sen tiedon lopullisuus irrottaa normit, antaa rohkeutta kyseenalaistaa. Juoppo Vercueil raottaa jotain menneisyydestään, merimiehen tarinaa. Uskonko siihen? Totta puhuen en välitä. Ei ole valhetta, jonka sisimmässä ei olisi totuutta. On vain osattava kuunnella.

Loppua kohden kumppanukset ovat jo vierekkäin nukkumassa, koirakin mukana ja nainen kirjoittaa tyttärelleen: Varjopuolisonsa vierestä äitisi kirjoittaa. Anteeksi jos tämä kuva loukkaa sinua. On rakastettava sitä mikä on lähinnä. On rakastettava sitä mikä on käsillä, kuten koira rakastaa. Rouva V.

Taitavaa, kun romaanin keskiössä on kuolevan naisen ja juopon yhteinen katkokävely väkivaltaisessa maassa, eikä se silti ole lukuelämyksenä synkkä eikä raskas vaan filosofinen ja vahva.

J.M. Coetzee: Poikavuodet. Kohtauksia syrjäisestä elämästä

Otava 1999, 248 s

Boyhood. Scenes from Provincial Life. Suomentanut Seppo Loponen

Blogi ja minä olemme muuttaneet Espoosta Turkusse. Kirjoittamisen lisäksi lukemiseen ja kirjastokäynteihin tuli tauko. Mukana kulki kuitenkin tämä Espoon paikallisen divarin, Pikku Jonen hyllystä sopivasti löytynyt teos. Käyn näköjään läpi kirjailijan tuotantoa ei-kronologisesti. Kiitos Marjatta Mentula sinulle, että pääsin ennakkokäsityksestäni, nopeasti tehdystä päätelmästä, ettei kirjailija minua miellyttäisi. Tämä viehättävä, suloinen ja tarkkanäköinen lapsuusmuistelo todisti ('Kesän' jälkeen) kuinka väärässä olinkaan.

Oikeastaan on oma mielenkiintonsa siinäkin, että luin tuon myöhäisemmän romaanin Kesä ensin. Vaikka se onkin romaani, eikä elämäkerta, silti tämä tapa katsoa elämää ja maailmaa Etelä-Afrikassa tuntui tutulta. Samojen silmien kautta katsotaan lapsuuden ihmissuhteita, Etelä-Afrikan kovaa yhteiskuntaa, perheen sisäisiä voimia ja suhteita. Sama mies joka Kesässä kokee itsensä suhteessa naisiin erilaiseksi, sivustakatsojaksi, halusi jo poikana olla 'normaali'.

'Epänormaalin' leiman poika näkee tulevan jo perheestä: isä on asianajaja, joka on joutunut lopettamaan työnsä Kapkaupungissa. Hän viihtyy baareissa, joissa haluaa tehdä vaikutuksen kierroksia tarjoamalla. Isä menettää virkansa Kapkaupungissa hallitsevan puolueen vaihtuessa, ja perhe päätyy pieneen Worcesterin kaupunkiin, jossa poika aloittaa katolisessa koulussa. Katolisuus perustuu pojan omaan ilmoitukseen. Sillä hän pääsee tarjolla olevista kouluista mieluisampaan, vaikka samalla joutuukin juutalaisten ohella vähemmistöön. Hän ei halua joutua 'junttien' afrikaanereiden joukkoon, vaan haluaa kuulua englanninkieliseen parempaan väkeen. Hän on kiltti lammas koulussa, mutta kotona hän on kiivasluonteinen itsevaltias. Hän odottaisi isän antavan selkään – kuten on tapana normaaleissa perheissä - mutta hän ei ole koskaan saanut selkäänsä, ja hän häpeää sitä syvästi. Hän ei voi puhua kepeistä samaan luontevaan, tietäväiseen tapaan kuin nämä miehet. Isä on heikko ja alkoholisoitunut. Äiti kannattelee perhettä, mutta on poikaansa 'liian' kiintynyt: Äidillä ei ole ylpeyttä. Tai toisin sanottuna: äiti tekisi mitä tahansa hänen hyväkseen. Poika toivoo, että äiti olisi normaali. Jos äiti olisi normaali, hänkin voisi olla normaali. Poika loistaa koulussa, se on hänen menetelmänsä menestyä 'epänormaalista' kodistaan huolimatta. Teeskentelyä on katolisuus ja kohtaamiset koulussa apartheidin vinouttamassa maailmassa. Teeskentely on taakka. Kenenkään muun ei tarvitse kantaa vastaavaa, ei edes veljen, joka on enintään hänen hermostunut, nynny jäljitelmänsä. Hän jopa epäilee, että veli saattaa pohjimmiltaan olla normaali.

Poika potee syyllisyyttä ja häpeää perhesuhteista. Äidistä joka rakastaa liikaa, josta hänen on ennen pitkää irtauduttava vaikka kovin sanoin. Isästä, joka salaa juopottelunsa mutta ei pääse siitä. Häpeää ja ristiriitaa aiheuttaa ympäristö yhtä lailla:

Värilliset ryysyläislapset seuraavat hänen syntymäpäiväkutsujaan ja jäätelön syöntiä Globe cafén ikkunaruudun takana: Hän ei näe lasten kasvoilla häivääkään siitä vihasta, jonka hän myöntää ystävineen ansaitsevansa, koska heillä on niin paljon rahaa eikä näillä lapsilla ole penniäkään. Päinvastoin, he ovat kuin lapset sirkuksessa, nauttivat näystä täysin siemauksin, täydellisesti keskittyneinä, jättämättä mitään väliin.

Pojalla on salaisuuksia. Mieltymys venäläisiin on yksi niistä, sillä venäläisillä oli paremmat panssarivaunut kuin amerikkalaisilla. Se on hyvin tuomittava mieltymys. ('You came this far and you had to have supper with Russians', tuhahti meidän safarioppaamme kymmenen vuotta sitten kun Etelä-Afrikan matkallamme illallisseurana oli venäläisiä avaruustutkijoita. Taivas oli musta ja söimme illallista tuhansien tähtien tuikkiessa yläpuolella.) Mitä hyvänsä hän haluaakin, mistä hyvänsä hän pitääkin, se on ennen pitkää salattava. Hän alkaa nähdä itsensä hämähäkiksi, joka asustaa maakolossa luukun alla. Hämähäkin on aina kipitettävä takaisin koloonsa ja suljettava luukku jälkeensä, pidettävä maailma loitolla, mentävä piiloon.

Kirja on helppolukuinen, pitää virkeänä mm. yllättävien, poliittisesti epäkorrektien tunnustusten ja armottoman valonsa takia. Paikallisvärinsä se saa Afrikan eukalyptuspuista ja hiekasta, valkoisista, värillisistä ja mustista, mutta samalla se kantaa koko ajan mukanaan yleisinhimillistä pohdintaa, viisaan ja omaperäisen ajattelijan näkemyksiä.

Teuraaksi vietävistä lampaista, joita poika haluaisi varoittaa tulevasta : Mutta sitten hän näkee niiden keltaisissa silmissä vilahduksen jostakin, joka vaientaa hänet: alistuneisuuden, ennakkotiedon ei vain siitä mitä lampaille tapahtuu Rosin käsissä vajan takana, vaan mikä niitä odottaa pitkän, janoisen ajomatkan jälkeen Kapkaupungissa. Ne tietävät sen pikkupiirtoa myöten, ja silti ne alistuvat. Ne ovat arvioineet hinnan ja suostuvat maksamaan sen – hinnan siitä että saavat olla maan päällä, hinnan siitä että saavat olla elossa.

Seppo Loponen on suomentanut romaanin kauniisti.