Olga Tokarczuk: Empusion. Kauhua keuhkoparantolassa

Kansi Ville Laihonen

Yrttilikööriä herrainpensionaatissa, siinä eräs toistuva rituaali puolalaisen nobelkirjailijan Olga Tokarczukin tuoreimmassa romaanissa Empusion. Romaani asettuu Thomas Mannin Taikavuoren - joka täytti 100 vuotta 2024 - maisemiin, Görbersdorfin (nyk. Sokolowsko) tuberkuloosiparantolaan, ensimmäistä maailmansotaa edeltävänä aikana. Seutu oli siinä vaiheessa osa Preussin Sleesiaa. Nämä ajalliset ja maantieteelliset rajat eivät korostu Tokarczukin feministis-filosofisessa seikkailussa historiallisen parantolan ympäristössä. Pikemminkin Mannin Taikavuori on annettu maisema, johon kirjailija heittäytyy pikkuisen kiusaamaan omahyväistä miessukukuntaa.

Thomas Mannia en ole, muistaakseni Kuolemaa Venetsiassa lukuunottamatta lukenut, mutta sen sijaan mieleen putkahti Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen, joka filosofoi mieleenpainuvasti samassa ajassa ja vastaavassa kotimaisessa historiallisessa paikassa.

Sopivan vanhahtavalla kerrontatyylillä ja lukujen otsikoiden koristeellisella kirjasinfontillakin kertomus vie aikailematta menneeseen aikaan, keuhkotautisten herrojen seurapiiriin, jossa herrat keikaroivat ja keskustelevat maailmanmenosta kuoleman varjon häälyessä lähietäisyydellä. Romaanissa on myös muutama sumea mustavalkoinen valokuva, W.G. Sebaldin tyyliin. Tapani Kärkkäisen suomennos on loistava.

Henkilöitä on yhdeksän ja heidät on kaikki esitelty alkulehdellä ammatteineen ja kotipaikkakuntineen paikallisen henkilökunnan lisäksi. Listan viimeisenä esiintyvät seinien, lattioiden ja kattojen nimettömät asukkaat. Mihin tämä arvoituksellinen ryhmä viittaa, siitä saadaan harvakseltaan vihjeitä taustalta tulevissa me-muodossa esitetyissä hieman etäännytetyissä, leikkisän ironisissa kommenteissa. 

Kertomus etenee päähenkilön, 24- vuotiaan korkeakouluopiskelijan Mieczyslaw Wojniczin näkökulmasta. Hän joutuu vanhempien herrojen seurueessa varsinaiseen kiirastuleen, persoonaltaan ja miehisyydeltään erilaisena, anomaliana tarkkailun ja puolittain kätketyn naureskelunkin kohteeksi. Siihen hän on tottunut jo kotona äidittömänä, isänsä kasvatuksessa ja koulussa. Sadismia on tarjoiltu ennenkin, joten erilaiset hoitoihin kuuluvat karaisevat toimenpiteet eivät tule yllätyksenä. Woijnicz on lähes vainoharhaisesti tarkkailua pelkäävä ja nujerrettu nuorukainen.

Empusion tulee sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa. Vilkkaasti filosofoivia sairaita miehiä yhdistää vain yksi aihe: naisten halveksunta, pelonsekainenkin. Lähestyvän kuoleman odotus ja kauhu saa naisdemonin muodon. Misogyyniset näkemykset eivät ole tuulesta temmattuja. Kirjailija luettelee kirjan lopussa pitkän listan historian kuuluisuuksia, joiden näkemyksiä on mukailtu herraseurueen keskusteluihin,  Augustinuksesta Darwinin, Freudin, Nietzchen, Sartren, Schopenhauerin ja monen muun lisäksi aina runoilija Yeatsiin. Naisten kamaluuteen päädytään säännönmukaisesti, kun muut yhteiskunnalliset ja filosofiset dilemmat on käsitelty. Miehet päättelevät, ettei naisdemoneita ole olemassa, mutta jotenkin kuitenkin on, koska keskustelevat heistä.

- Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille.

Kauhun tunnelmaa keuhkoparantolassa lisäävät vuoristoluonnon jylhyys ja metsän mystiset miilunpolttajien menot sekä vanha rakennus ullakkoäänineen. Keuhkoparantolassakin on kahden kerroksen väkeä; herrainpensionaatti on alemman säädyn odotuspaikka, varsinainen sanatorio on varakkaimpien puoli, jonne tuon  halvemman hoidon asiakkaat periaatteessa jonottavat, mutta käytännössä eivät näytä pääsevän. Pensionaatissa hoitoina käytetään hallimakuuta ja kävelyjä.

Viattomalle Wojniczille valkenee epämiellyttävällä tavalla, että pensionaattia riivaavat vaietut kuolemantapaukset, jotka eivät näytä sairauteen liittyviltä, vaan rituaalinomaisilta, marraskuun pimeyteen ajoitetuilta uhreilta. Potilaat myös sekoittavat päänsä vahvalla liköörillä,  Schwärmerei sisältää mm sieniä, joten he irrottautuvat arjestaan melkoisilla tripeillä illallisten yhteydessä. Kauhu ilmenee tunnelmassa, sumuisilla rinteillä, ääninä. Lukijaa kauhistuttaa vielä erikseen nuoren miehen pakkomielle etsiytyä vuoren rinteille pimeässä tai ullakolle - ilmassa roikkuu pahaenteinen uhka.

Keskellä epävakaasti vellovaa kauhukabinettia touhuaa kohtuullisen rationaalinen lääkäri, joka lopulta esittää levottomalle potilaalleen humaanejakin ajatuksia erilaisuuden ja epätäydellisyyden arvosta. Hän saa kaikkiin elintoimintoihinsa torjuvasti suhtautuvan ja lähes aseksuaalin nuoren miehen rauhoittumaan.

Olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Lukemista haittasi ensimmäisten sadan sivun aikana ajatus keskeyttää. Kun pääsin sisälle parantolan ovista ja keskusteluihin, siinä oli mielenkiintoiset ajatuskuvionsa. Toisaalta mielikuvituksellisia kauhunäkyjä - eli fantasiaa - en täysin sulattanut, tulivat ne sitten ullakon kujerruksista tai metsän sammalväestä, myyteistä. Parhaina hetkinä Empusionissa tuoksui kuitenkin pyökkimetsän ihanuus ja lennokkaat keskustelut siivittivät hengen rientoa. 

Olga Tokarczuk: Empusion, suom Tapani Kärkkäinen

WSOY, 2024, 368 s

Elokuvissa: A Complete Unknown

Ihana 60-luku! Nyt oli erityisen paljon tarvetta pysäyttää painajaiset päässä kaiken viime päivien mielettömän ja synkistävän uutistulvan jälkeen. Mikään siihen ei olisi tepsinyt paremmin kuin James Mangoldin uusi elokuva Bob Dylanin muusikon tien alkutaipaleesta 60-luvun alkupuolella. Enkä usko, että monikaan olisi voinut vetää tuon roolin paremmin kuin Timothée Chalamet, alle 3-kymppinen uusi tähti filmitaivaalla.

Elokuvan New York näyttäytyy tietenkin täydellisenä vastakohtana sille Trumpin Amerikalle, jopa New Yorkille, joka nyt vyöryy päälle joka tuutista. Kuusikymmenluku mullisti paitsi musiikin, myös politiikan; trendinä nousi rauhanliike ja mielenosoitukset USAn Vietnamin sotaa vastaan. Elokuvassa näkyykin molemmista väläyksiä, usein TV-uutisten kautta, myös Kennedyn murhan uutisointi.

Varsinkin musiikki ja musiikin tekeminen, sanoittaminen, säveltäminen, harjoitukset, hyminät ja lopulta keikat ja konsertit taustoittavat nuoren Dylanin tietä. Ensinnä nähdään Dylanin lampsivan sairaalaan, jossa hänen musiikillinen sankarinsa Woody Guthrie makaa vakavasti sairaana folklegenda Pete Seegerin istuessa ystävänsä vieressä. 

Nämä kaksi antoivat elokuvan mukaan heti tukensa Dylanin tekemisille, Seegerin roolissa isällisenä hahmona Edward Norton. Seegerin ja Dylanin välille kehkeytyy elokuvassa musiikillinen konflikti, kun nuori mies myöhemmin lipuu folkin pehmeästä Where have all the flowers gone kohti sähkökitaralla esitettyä ja Newportin folkfestivaalilla buuausta synnyttänyttä I ain't gonna work on Maggie's farm no more. Siinä vaiheessa miehellä oli jo kanttia seurata oman ikäluokkansa uutta tyyliä ja vaihtaa akustinen kitara sähköiseen. Eikä Dylan alussakaan myönnä näkevänsä itseään missään lokerossa, edes folkmusiikin esittäjänä. Elokuvassa vilahtaa myös Johnny Cash, jonka kanssa Dylan kävi kirjeenvaihtoa (!).

Matka maineeseen kuvataan tässäkin kahtalaiseksi, menestystä tulee ja sen mukana kuuluisuuden kirot, kun nuori mies ei saa enää luuhata aamuyöstä kaupungin kaduilla ja eksyä baariin kuuntelemaan musiikkia, ilman että joku siellä herää huomaamaan kuka on saapunut paikalle. 

Tämän ikävaiheen naisystävistä nostetaan esille kaksi, Joan Baez (Monica Barbaro) sekä tälle mustasukkainen tyttöystävä Sylvie Rosso (oik. Rotolo, Elle Fanning). Hesarin arviossa ihmeteltiin tärkeimmän naisen, Dylanin lasten äidin jättämistä kokonaan pois. Minusta se ei ollut mikään asia, kuvaus oli vain muutaman vuoden ajasta ennen perhettä. Elokuva vaatii draamaa ja tämän tapainen kolmiodraama on hyvin uskottavaa parikymppisten elämässä. Siksipä erityisen latautunut duetto nähdään Baezin ja Dylanin välillä, kun suhteessa taiteilijuus ja odotukset suhteesta ovat törmänneet. It ain't me babe lauletaan intensiivisesti ja merkityksellisten katseiden sähköisessä tulituksessa.

En ole Dylanin musiikkia erityisemmin fanittanut - vaikka se tietenkin kuuluu ajan soundtrackiin oleellisesti - mutta molemmat pääosien esittäjät, Chalamet ja Barbaro, laulavat yhdessä ja erikseen todella hienosti. Ja varsinkin Chalamet'n ääni on miellyttävämpi kuunnella kuin oikean Dylanin hieman nariseva äänen sävy. Nykyisten elokuvateatterien äänentoistossa saa nauttia täysillä musiikista. Laulujen sanoja ei ole suomennettu, englanninkielinen tekstitys oli minusta onnistunut ratkaisu. Ja kyllä nuori mies vetää roolin muutenkin hyvin, siitä hahmottuu oman tien kulkija, oikukas ja introverttikin musiikin tekijä. Eikä haittaa, että häntä on oikein kiva katsella, sen kuuntelemisen ohessa.

Todella hyvää tekevä ja virkistävä elokuvaelämys tässä hetkessä.

A Complete Unknown, USA 2024

Ohjaus James Mangold

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång

Välipalaksi pitkästä aikaa ruotsinkielistä dekkaria. Denise Rudbergin nimen löysin jostain paljon luettuna suosikkina. Lisäksi Ett litet snedsprång antoi taas mahdollisuuden tirkistellä Östermalmin ja muiden Tukholman eliittialueiden elämää. Olinhan tirkistellyt sitä nuorena likkana erään Östermalmin arvotalon katutason kerroksesta yhden kesän verran. Tosin näkymä avautui sisäpihalle, jossa vanha pariskunta jaksoi riidellä päivästä toiseen. Sitä ei tullut kovin kauaa katseltua. 

Aika pian alkoi lukiessa tukholmalaisen varakkaan porukan elämä pitkästyttää kunnolla: Djurholmenin varakkaat rouvat kuntoilevat ja juhlivat, miehet tekevät rahaa kuka missäkin, ylläpitävät elintasoa, jossa isot talot puutarhoineen ja hälytysjärjestelmineen syövät rahaa. Seksikään ei enää maistu kotioloissa ja niinpä parit etääntyvät omiin ratkaisuihinsa: kuka löytää rauhaa Just nu -terapiakollektiivista eristyneellä saarella, kuka uudesta köyhemmästä mutta intohimoisesta rakastajasta. Galleristi järjestää ylenpalttisia avajaisjuhlia, joissa hummerin äärellä solmitaan uusia ja virkistetään entisiä suhteita.

Kontrastina kiiltävälle luksuselämälle toimii keskusrikospoliisin tutkintaryhmä ja organisaatio yleisemminkin, jonka piirissä sattuu ja tapahtuu sekä tutkijoiden yksityiselämässä että viraston kiihkeätempoisessa työssä ja kaunaisissa suhteissa. Ydinryhmä koostuu tuoreesta leskestä ja entisen rikostutkijamiehensä hoivaajan tauolta palaavasta, 5-kymppisestä Marianne Jidhoffista, kokeneesta tutkijasta Torsten Ehnistä ja tälle vastikään assistentiksi nimetystä nuoresta Augustin Madridista.

Marianne haluaisi herättää miehensä kuolleista, jotta saisi heittää tämän ulos kodistaan. Miehen viimeinen lausahdus ennen kuolemaansa oli nimittäin: Irene. Ja pettämistä oli esiintynyt aiemminkin. Siitä dekkarin nimikin, pieni syrjähyppy. Aika monella niitä kirjassa riittääkin. Marianne on kuitenkin hyvin arvostettu kollegoiden kesken ja niinpä hän näyttääkin kyntensä, kun on pitkästä lamaantumisestaan toipumassa työkuntoiseksi.

Torsten ja Augustin parivaljakko pääsee myös vauhtiin, vaikka epäilyksiä riittää alkuun. Torsten on tottunut yksin toimimiseen ja uuden työkaverin ulkoinen snobahtava habitus ei myöskään herätä luottamusta.

Kaiken toiminnan keskellä syödään loputtomasti, vähän kuin lapsuuden Viisikko-kirjoissa, joissa kaikki vaikutti kulminoituvan eväskorin avaamiseen ja suklaakakkuun. Tukholmassa syödään arkena varsinkin kanelipullia (vastaavat kai meidän korvapuustejamme) ja aterioilla noissa luksuskodeissa tietenkin Östermalmin kauppahallista hankittuja kalliita herkkuja.

Julmasti yliajettuja miehiä kuolee ja erään veneen alta löytyy nuori nainen. 

Tutkinnan ohessa kuvaillaan erään perheen hajoamista ja Mariannen nousua työyhteisössä naisten kadehtimaksi ja muutaman miehen piirittämäksi sankarittareksi. Matkalla matkustetaan myös sinne lahko-tyyppisen yhteisön saarelle, jossa pariskunta laskuttaa hyvin, vaikka osallistujat riisutetaan ja kävellytetään vaipoissa. Se tapahtuu häpeän tunteen voittamiseksi.

Oj vad det var jobbigt! Yli 400 sivussa oli todella runsaasti yksityiskohtaista kuvausta toiminnasta, joka ei vienyt kertomusta eteenpäin, pukemista, pesemistä, pöydälle laittamista, sitä syömistä ja juomista, vaatteiden värien ja nyanssien kuvailua. Rikostutkimus oli lähes pieni sivujuoni. Vaikka feministinen näkökulma pilkahti siinä, tukholmalaisen vauraan porukan kuvaus on aika kliseistä ja kuivakiskoista.

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång
Norstedts, 2010, 431 s

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kansi Tom Backström

Édouard Louis on köyhän perheen poikana tehnyt luokkanousun  korkeakoulutetuksi menestyskirjailijaksi Ranskassa, jossa niistä lähtökohdista kouluttautuminen on ilmeisesti harvinaisempaa ja työläämpää kuin meillä tai ylipäätään Pohjoismaissa. Olen tutustunut häneen tähän mennessä parin teoksen verran ja arvostanut lukukokemusta.

Kuka tappoi isäni jatkaa kirjailijan vahvaa yhteiskunnallista puhetta. Pieni kirjanen on oikeastaan J'Accuse/Minä syytän -tyyppinen pamfletti, joka vastaa otsikkonsa kysymykseen. Tapa, jolla Louis siihen vastaa on lakoninen ja hyvin konkreettinen. Samalla kirja on isälle sinä-muodossa kirjoitettu kirje.

Edellisissä kirjoissa jo ilmeni homoseksuaalin pojan ja isän vaikea suhde. Pienellä teollisuuspaikkakunnalla työttömätkin miehet ovat pitäneet tiukasti ja väkivalloin kiinni machomiehen esikuvista. Esikuvia, joihin isäkin on aikoinaan joutunut itseään sovittamaan, unohtamaan tanssin ja oopperan. Louis kuvaa niitä halkeamia, joita isän kovaan kuoreen alkaa ilmestyä, kun poika kasvaa ja tiedonjano samalla; isällä ei ole oikeaa tietoa asioista. Se on hävettävää, isä ei olekaan ylivoimainen - eikä se ole isän syytä. Köyhän perheenisän taakka on raskas, vanheneva keho ei kestä, tulee työtapaturma, työt vähenevät mutta eivät kevene.

Peter Handke kirjoittaa: "Äitini katseli aina maailmanmenoa ihmeissään." Sinä et katsellut. Sinä et ollut ihmeisssäsi, koska olit menettänyt kyvyn hämmästellä tai kauhistella, sinua ei yllättänyt enää mikään, koska et enää odottanut mitään, mikään ei enää ollut väkivaltaista, koska väkivalta ei ollut sinulle väkivaltaa, se oli vain elämää, et kutsunut sitä millään nimellä, se oli läsnä, sitä nyt vain oli.

Poika etsii isänsä hyväksyntää ja se tuleekin ajan myötä, mutta perheessä roolit ja tavat ovat kivettyneet. Hyväksynnän poika oppii lukemaan isän puheista sivullisille. Pojan menestys opinnoissa ei ole isälle yhdentekevää, se on lupaus paremmasta. 

Louis listaa vastaansanomattomasti Ranskan presidenttejä ja lainsäädäntöä, joka on kiristänyt köyhimmän kansanosan mahdollisuuksia saada elää ihmisarvoista elämää, sairaus- ja työttömyyskorvauksiin kohdistuvia leikkauksia, monenlaista vähempiosaisten nöyryyttämistä. Miten tuttua näinä päivinä meilläkin! Onneksi kaiken keskellä isä ja poika löytävät lähemmäs toisiaan ja yhteisen kielen, jossa on vahva poliittinen juonne. Muutos on kuvattu koskettavasti. Muuan ystäväni sanookin, että lapset muuttavat vanhempiaan, ei päinvastoin.

Tilanne tuntuu suomalaiselle jotenkin tutulta, ja suorastaan hämmästyttää, että tätä kovettuneiden, helposti väkivaltaan tarttuvien isien historiaa löytyy Ranskastakin. Toisaalta, miksei löytyisi, eteläisempi kulttuuri ei ole vain aurinkoisia rantoja vaan myös kovaa machoilua - eikä se helposti vähene köyhissä olosuhteissa.  

Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni
Qui a tué mon père, 2018, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi/WSOY, 2022, 76 s

Colm Tóibín: Long Island

Eilis on asettunut Brooklynista lähdön jälkeen Long Islandille. Wikipedia kertoo, että Brooklyn olisi myös osa Long Islandia. Luin aikanaan tuon edellisen, nuoren Eilisin elämän myrskyisästä vaiheesta kertovan Colm Tóibínin Brooklynin. Siinä kaksikymppinen nainen jättää Irlannin taakseen ja lähtee Atlantin taakse suureen maailmaan, ottamaan ensi askeleita aikuisen elämään ja etsimään parempia tienestejä. 

Long Islandissa Eilis on jo nelikymppinen, kahden nuoren opiskelijan äiti ja Tonyn, italialaistaustaisen putkimiehen vaimo. Hyvin eleettömästi hän menee avaamaan oven tuntemattomalle miehelle, joka kiittää Tonyn hoitaneen sekä putket että vaimon raskaaksi. Käänteentekevä kohtaus rävähtää lukijan silmille kirjan ensimmäisellä sivulla, ilman ylimääräisiä taustoituksia.

Samaan eleettömään tyyliin Eilis pitää mölyt mahassaan, jatkaa perhe-elämää, ja osoittaa tarkoin valituilla eleillä tietämänsä vain miehelleen. Hän sietää naapurissa asuvan miehen suvun ja anoppinsa sunnuntaiset ateriat, italialaisen oopperamaiset. Naituaan italialaisen Tony Fiorellon Eilis on nainut myös tämän suvun, kuten monesti on nähty italialaisissa elokuvissakin. Irlantilaista italialainen perhesysteemi saattaa ahdistaa, saada kaipaamaan enemmän omaa tilaa, hiljaisuuttakin. Uuden tilanteen selvittyä ainakin anopille, myös tuon suvun suunnitelmat tilanteen hoitamiseksi saavat Eilisin takajaloilleen, vaikkei hän sitä näytäkään. 

Hillityn naisen sisällä kuitenkin myrskyää ja päätös lähteä taas Atlantin yli omin päin, kypsyy määrätietoisesti. Parikymmentä vuotta perhe-elämää ja oma työ kirjanpitäjänä on kasvattanut itsevarmuutta. Syyksi lähdölle sopii hyvin äidin lähestyvä 80-vuotispäivä ja siksi myös lapset, Rosella ja Larry matkustavat perässä ensi kertaa Irlantiin.

Niinpä - nimestä huolimatta - Long Island tapahtuu etupäässä Irlannin Ennyscorthyssa, n 100 km Dublinista, Eilisin synnyinkaupungissa. Eilis, o.s. Lacey, nyt Fiorello, saapuu maailmannaisen aura ympärillään tuppukylään, jossa äiti ei ole mikään helppo tapaus. Hän ei suostu mukisematta vahvatahtoisen tyttärensä suunnitelmiin. Aika omapäisesti tytär alkaakin modernisoida äitinsä kodinkoneita, sen suurempia kyselemättä. Siinä oli lukijallakin vähän nielemistä, oudoksutti moinen.

Kaikki paikalliset tuntevat myös nuoruuden suhdekiemurat; Jim Sheridanin Eilis jätti kuin nallin kalliolle. Hän on edelleen naimaton mies, pubin omistaja, joka on lämmennyt Eilisin entiselle parhaalle ystävälle Nancylle.  Tämä puolestaan pitää torilla fish&chips -kioskia. Nancy ja Jim ovat kuitenkin salanneet toistaiseksi seurustelunsa. Nancy on leski ja valmistelee ensin tyttärensä häitä. Eilisin saapuminen paikkakunnalle yllättää molemmat - ja häiritsee Nancya. 

Toibinin kerronta jatkaa tutulla tyylillä: se on kuin henkäys menneestä rauhallisesta maailmasta. Tai oliko se nyt sittenkään sitä... Tässä vaiheessa ollaan 1970-luvulla, siitä kertovat uutisotsikot Vietnamista ja Richard Nixonin Watergate-skandaalista. Nostalgiaa joka tapauksessa: puhelinkoppiin hiippaillaan yön pimeydessä, kun pitää salata seurustelu muilta. Pikkukaupungin elämä tuntuu kulkevan vuodesta toiseen tutuissa uomissaan, naiset kodeissaan ja miehet setvimässä jalkapallotuloksia pubeissa. Arkea Tóibín kuvaa miellyttävästi, läheltä, tarkasti, jotenkin naisten arkea ymmärtäen ja arvostaen.

Keski-ikäisten suhdekiemurat kulkevat jo aika eri tyyliin kuin kaksikymmentä vuotta nuorempien. Eilisilla, Jimillä ja Nancyllä on kullakin omat eletyt kuvionsa, joten kukaan ei heittäydy enää varmistelematta, jahkailematta uusiin tilanteisiin. Näitä pohdintoja kirjassa tutkaillaan vuoron perään kunkin pään sisältä. Paljon tapahtuu vain siellä, asiat eivät ole valmiita, tunnustellaan. Se on selvää, että pubin pitäjä Jim Sheridan ei ole päässyt eroon Eilisista, vaikka suhde Nancyyn on vakiintumassa ja häät Roomassa suunnitteilla.

Suhdesoppa kuumenee pikkuhiljaa dramaattisesti. Lukijaakin alkaa hermostuttaa, vähän Tuulen viemää -romantiikan tyyliin. Eivätkö nämä nyt saa lopetettua tätä jahkailua ja piilottelua, eivätkö jo osaa päättää ja saada selvää haluistaan ja haaveistaan?! Yksi ryhtyy konkreettiseen toimintaan nopeammin kuin toinen, ja kaksi muuta ovat autuaan tietämättömiä viimeisestä siirrosta shakkilaudalla. Valinnoista on kyse: mitä tuli tehtyä nuorena, onko myöhäistä katua, kuinka kertoa toiselle mitä tuntee ja missä vaiheessa - ettei taas tulisi tehtyä uutta väärää valintaa. Ja miten on tulkittava toisen käytös, rakastaako vaiko ei, riittävästi?

Long Island veti imuunsa kuten Brooklyn, mutta siinä oli jonkin verran enemmän häiritseviä tekijöitä, uskottavuus horjahteli hieman ja taustalla vilahteli kymmenittäin henkilöitä, jotka painuivat taka-alalle, sekä italialaista sukua Yhdysvalloissa että paikallisia Ennyscorthyn kaduilla ja pubeissa.

Kolmiodraama päättyy ällistyttävästi, joten jatkoa seurannee jollain aikavälillä.

Colm Tóibín: Long Island, 2024, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY/Tammi, 2024, 345 s