Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja

Uudelleen löydetty kulttiromaani tarkoittaa ilmeisesti Otavan uutta painosta tältä vuodelta. Kiinnostaisi oikeastaan tietää, miten tämä uudelleen löytäminen tapahtui. Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja (sananmukainen suomennos kielletty vihko) julkaistiin suomeksi vuonna 1956, Italiassa se ilmestyi vuonna 1952. Aikansa kuva se on, mutta onneksi ei sentään "häkellyttävän ajankohtainen", ainakaan meillä enää. Tietenkin on edelleen paljon tehtävää perheen sisäisessä tasa-arvossa, mutta on tuosta ajasta sentään otettu jättimäisiä harppauksia nykyiseen tilanteeseen, meillä isompia kuin Keski-Euroopan (katolisissa) maissa. Eikä kaikki myöskään tapahtunut "60-luvun seksuaalisen vallankumouksen" aikana. Siitä vasta alkoi verkkainen ja syvällisempi tasa-arvoistuminen. 

Valeria on vasta nelikymmenvuotias perheenäiti, mutta jo parikymppisten Mirellan ja Ricardon äiti, Michelen vaimo. Hän omistautuu perheelleen ja tuntee ylpeyttä, koska onnistuu hoitamaan yksin kodin siivouksen, vaatteiden korjaukset, silitykset, ateriat ja vielä, pieneksi häpeäkseen, käymään toimistotöissä. Naisen paikka on näet kotona - vaikka hänellä ei olekaan siellä omaa paikkaa! Jos hän käy töissä, merkitsee se, että miehellä ei ole riittävästi tuloja perheensä elättämiseen. Häpeä. Sillä tämä perhe ei ole varakas. Mies on asemaansa tyytymätön pankkivirkailija, joka elättelee kunnianhimoisia haaveita kirjailijuudesta. Valerian hankittua mustakantisen vihon päiväkirjaksi ja alettuaan kirjata siihen yksinäisiä ajatuksiaan, salassa perheeltään, hän alkaa nähdä itsensä ja siihen astisen elämänsä uudessa valossa. Hänen elämänsä ja ajatuksensa avautuvat päiväkirjamerkinnöissä.

Nainen on rakentanut sovinnaisista tavoista ja normeista niin tiukan lukon, että jo päiväkirjan kirjoittaminen täyttää hänen mielensä syyllisyydellä ja hän on varma, että jos päiväkirja löytyisi, se olisi katastrofaalista koko perheelle. Siksi hän kirjoittaa myöhään yöllä ja piilottelee vihkosta milloin lukolliseen laatikkoon, milloin paikattavien vaatteiden koriin. Kirjoittamisesta tulee pakottava tarve.

Mutta tätä riemullista mielentilaani häiritsee pelko siitä, että Michele ja lapset huomaisivat, että olen erilainen kuin ennen, ja alkaisivat sen vuoksi etsiä päiväkirjaa. Jotteivät he voisi vaania minua, vaanin minä jatkuvasti heitä.

Tässä vaiheessa päiväkirjassa ei edes esiinny ns kiellettyjä tunteita tai intiimejä pohdiskeluja pariskunnan näivettyneestä rakkauselämästä. Ne tulevat myöhemmin. Riittää, että Valeria vain kyseenalaistaa omia siihenastisia valintojaan ja miettii omaa onnellisuuttaan ja tulevaisuuttaan. On rehellinen. Miksi hän oikeastaan halusi uhrautua kaikkien puolesta, miksi hänen piti raataa aamusta yöhön asti? Siksikö ettei enää väsyneenä jaksaisi ajatella. Äiti vahvistaa: Hän sanoi, että naisella ei saisi koskaan olla aikaa, ettei hän koskaan saisi olla joutilaana, sillä muuten hän alkaa heti ajatella rakkautta.

Valeria huomaa, että häpeänä pidetty vaimon työ onkin hänen mahdollisuutensa omaan toimeentuloon, vapauteen. Kuilu entisiin koulukavereihin, kotiäiteihin repeää juuri siksi. Heillä ei enää ole yhteistä puhuttavaa. 

Milloin hän lakkasi olemasta Valeria aviomiehelleen? Michele kutsuu vaimoaan "äidiksi", vaikka tämä on ainoa perheessä, jolle hän on ollut Valeria, rakastettu ja nainen. Nyt hän on perheenäiti ja vain sitä. Perheessä tytär Mirella on se, joka haastaa selvimmin vanhoja asetelmia ja jonka kanssa Valeria joutuu käymään vaikeimmat keskustelunsa. Tytär opiskelee oikeustiedettä ja seurustelee eronneen asianajajan kanssa. Äiti tekee kaikkensa, että seurustelu loppuisi ja tytär ymmärtäisi, kuinka perheen maine on vaarassa. Mirella on jääräpäinen kuin äitinsä, ja etääntyy äidin komennosta yhä enemmän. Tiedätkö äiti, en halua sellaista elämää kuin sinä ja isä olette eläneet.

Muutoinkin lasten alkanut seurustelu nostaa yhä selvemmin Valeriassa kaipauksen, jota omiin ongelmiinsa hautautuva mies ei näytä näkevän ollenkaan. Mies on alistunut, he ovat jo vanhoja. Alle viisikymppisinä! Intiimiasioista romaani kertoo ajan tyyliin, niukasti ja vihjaten, mutta juuri siksi naisen avuttomuus koskettaa. Hetket aviomiehen kanssa ovat tyhjää täynnä.

Valeria-parka, hänellä on ristinään myös äitinsä kunniakas mutta köyhtynyt aatelissuku, joten hän joutuu puolustautumaan paitsi tyttäreltään myös äitinsä arvostelulta. Vanha äiti istuu hyvin hoidetussa kampauksessaan, korsetin lujittamana ryhdikkäästi ja kirjailee silkkilangalla kankaita, joilla päällystää salongin nojatuoleja. Niitä ei ole tarkoitettu istumiseen. Jo edellisen sukupolven tavat kertovat pitkästä perinteestä naulita nainen kotiin miehen poistuessa harrastuksiinsa, miekkailemaan tai soutelemaan. Ristivetoa on Valerialla riittämiin eivätkä hiljalleen yhä lämpöisemmäksi käyvät tunteet esimieheen, aamuisin laventelilta tuoksuvaan Guidoon paranna hämmennystä. Lukijana alkaa jo toivoa romanssia yksinäisyydessä jäätyneelle sydämelle.

Riccardo, äidin poika näyttää perinteiseltä italialaiselta mammonelta. Hänestä äiti on hyvin varma, päin vastoin kuin tyttärestään. Pojalla on haaveita, mutta hän kulkee sittenkin tiukasti äitinsä ohjauksessa. Tyttöystävä Marina ei koskaan vastusta, ja sehän on hyvä, sillä avioliitossa täytyy aina olla yksi joka käskee ja toinen joka tottelee.

Vaikka on aika tuskallista lukea 50-luvun naisen pakkopaidasta, Valerian kova paine purkaa pahoinvointiaan, päästä itsepetoksista ja ymmärtää itseään vie mukaansa lukijan 70 vuotta myöhemminkin. Hän on kuin eläintarhan tiikeri häkissä, josta ei lähde vaikka ovi jätettäisiin avoimeksi. Päiväkirjassa nainen uneksii vapauksista, joita kohti tyttären tie kulkee, mutta jotka äiti haluaisi tältäkin kieltää. Kuten ne on häneltä kielletty. 

Kielletty päiväkirja kuvaa ajatusratoja, normeja ja perinteitä, jotka ovat estäneet naisia elämästä elämäänsä. Onneksi tuosta ajasta on edistytty, eikä Suomessa, Pohjoismaissa, niissä ole edes oltu niin tiukasti kiinni. Siinä on yhteiskuntaluokkakin vaikuttanut, köyhemmissä perheissä kaupungeissa kotiäitiys ei ollut mahdollista, sanoivat sitten normit siitä mitä hyvänsä. Sota esimerkiksi pakotti naiset aikanaan ottamaan vastuun kotirintamasta ja tekemään miesten töitä, kun miehet olivat rintamalla. Sinne sitten jäätiin, osallistumaan yhteiskunnan toimintaan aktiivisemmin kuin mitä Keski- tai Etelä-Euroopassa vielä pitkään aikaan tuli tavaksi.

Pelkään ainostaan hävittäväni sen pääoman, jota olen koonnut kärsivällisesti, mutta ilman sydäntä, niin että se on kuin raskas velka, joka niiden, joiden tähden olen uhrautunut, on kerran erä erältä maksettava. Onneksi käsitän se nyt. Minun on pidettävä varani, en halua, että minusta siksi, että kieltäydyn rakkaudesta, tulee ahne ja julma vanha nainen.

Löysin romaan Kirja ja keittiö -blogista. Kiitos, oikein mielenkiintoinen ja monella tapaa ajatonkin perheromaani. Tosin ei kaikilta osin "häkellyttävän ajankohtainen" minusta, ja hyvä niin.

Alba de Céspedes: Kielletty päiväkirja
Quaderno proibito, 1952, suomentanut Anna Louhivuori (1956)
Otava, 2022, 280 s

Åsa Larsson: Sudentaival

Osa 2 Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjasta, josta ensimmäinen, Aurinkomyrsky tempaisi maailmaansa sekä jännityksensä että monipuolisen yhteiskunta- ja ihmiskuvauksen ansiosta. Samaa vakuuttavaa jälkeä tarjoaa myös Sudentaival. Se ehkä hieman häiritsee, että Sudentaival muistuttaa aika paljon edeltäjäänsä. Edelleen liikutaan Kiirunassa, edelleen kirkon ja seurakunnan piiristä löytyy yllättävän paljon mätää ja Rebeckalla on edelleen vaikeaa ihmissuhteissaan, nyt varsinkin sen jälkeen, kun hän joutui Aurinkomyrskyn tapahtumien lopputaistoissa tappamaan. Itsepuolustuksesta oli kyse, mutta kamppailu elämästä ja kuolemasta jätti jälkensä ja siitä traumasta hän yrittää nyt selvitä takaisin toimintakykyiseksi. Rebecka jää Sudentaipaleessa enemmän varjoon, kun kiirunalaiset poliisit Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke ja muu paikallinen yhteisö nousevat etualalle.

Olisi ollut viihtyisää jäädä pidemmäksikin aikaa tukholmalaisen asianajotoimiston kesäjuhliin Lidön kartanolle: ruskettuneita purjehdusporukoita drinkkeineen, runsas buffet-tarjoilu, kevyttä flirttailua shampanjan poreilussa, naisia hihattomissa pellavamekoissaan, miehiä kalliine aurinkolaseineen. Vähän tuli mieleen tvssä taannoin esitetty Aika on meidän -sarja, jossa myös katettiin pöytiä paremman väen bileitä varten jossain Tukholman saaristossa.

Larsson taitaa kuviot sekä siellä että Kiirunassa, jonne päädytään. Tällä kertaa Rebecka seuraa kollegaansa tähtäimessä uusien asiakkaiden hankinta ja pientä harjoittelua työhön paluuta ajatellen. Mutta eiköhän siellä kirkossa taas roiku hirressä ruumis! Se on Mildred, seurakunnan kiistanalainen naispappi, susien suojelija, metsästysseuran verivihollinen, feministi, suorapuheinen ja peloton nainen. Magdalena-verkosto on paikallisille naisille tarkoitettu tuki, jossa Mildred on kaikkien johtotähti. Hän on ollut puuhakas myös seurakunnan tilien tarkastuksessa. Hyvä veli -verkosto on tähän asti seudulla toiminut moitteettomasti. Mildred on asunut miehensä kanssa seurakunnan omistamassa talossa, mutta on enimmäkseen poissa ja mies hieman neuvottoman oloisena asemaansa alistunut. Joten tilanteessa näyttää olevan ylitarjontaa epäillyistä syyllisistä.

Poikkijärven kylän kapakka Last Stop Diner - nimi suoraan USAsta - kerää sekä paikallisia turisijoita että yöpyjiä muutamaan mökkiin. Se toimii tämän kertaisten tapahtumien päänäyttämönä.

Rinnan murhaselvittelyjen, mutkikkaiden parisuhteiden ja Rebeckan toipumisen kanssa kulkee erään suden vaellus. Keltajalka on naarassusi, joka kulkee lauman mukana mutta sille polulle on tulossa päätös. En tiedä, mitä symboliikkaa siitä olisi tässä revittävissä, mutta Larsson kuvaa sekä susia että koiria niin että jokaisen karvaturrinkin tunnelmiin eläytyy vaivattomasti. Koirien kohdalla tulkinnat osuvat, ovathan ne eläneet ihmisten keskellä ja kasvattamina vuosisatoja. Susien ilmeiden ja pyrkimysten kuvaus menee ehkä hieman, hmm metsään...

Rebecka Martinssonia rusikoidaan taas siihen malliin, että minä ainakin pysyisin jatkossa kaukana kiirunalaisen seurakunnan touhuista. Epäilen, että Rebeckan ja esimiehen Månsin suhde tästä lämpenee pikkuhiljaa. Sekin pieni romantiikan siemen on kivasti istutettu kuvioon, vaikka nyt on niin vaikeaa! 

Åsa Larsson: Sudentaival
Det blod som spillts, 2004, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2006, 351 s

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu

Venäjä vailla tulevaisuutta tekee onnistuneen patologisen leikkauksen Venäjän lähihistoriaan, Neuvostoliiton romahduksesta nyky-Venäjään. Teos on vuoden 2017 vuoden tietokirja Yhdysvalloissa, ja sen lisäksi sillä on viiden merkittävän lehden Best book of 2017 -palkinto. Tietokirjaksi sillä on erikoinen rakenne, joka tukee ja laajentaa teemoja, sillä rinnan poliittisten tapahtumien ja taustoitusten kanssa kulkevat seitsemän päähenkilön elämänvaiheet kyseisenä aikana. Se tuo mukaan ihmisen, kokijan näkökulman. Ensi alkuun nimiä tulvii vastaan väsyttävään tahtiin ja jouduin jatkuvasti vilkuilemaan ensimmäisen sivun esittelyyn, tein jopa pienen lunttilapun. Myöhemmin nimet tulevat tutuiksi ja koko kuvio selkeytyy. Jännite vain nousee ajankohtaisuuden takia ja vaikka teemasta, Putinin Venäjästä on äärimmäisen synkkää lukea, kirja on todella valaiseva ja hyvin kirjoitettu. Ukrainan sota antaa sille nyt ikävän taustaäänen.

Palkittu toimittaja ja kirjailija Masha Gessen on kirjaansa haastatellut näitä henkilöitä, jotka esiintyvät omilla nimillään. Heistä neljä on 80-luvun Neuvostoliitossa syntyneitä. Pari on meilläkin tunnettujen poliitikkojen lapsia: murhatun oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin tytär Žanna ja Serjoža, Gorbatshovin neuvonantajan ja Jeltsinin tukijan Aleksandr Jakovlevin pojanpoika. Opiskelija ja sittemmin Permin yliopiston opettaja Ljoša havainnoi seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa kehitystä. Maša on toimittaja, joka tekee yhteistyötä Nemtsovin, Pussy Riotin ja viimeksi Mihail Hodorkovskin kanssa. Kolme muuta, edellisen sukupolven edustajaa ovat psykoanalyytikko Marina Arutyunian, sosiologi Lev Gudkov ja poliittinen aktivisti ja filosofi Aleksandr Dugin.

Dugin on päähenkilöistä ainoa Putinin tukija. Hän kasvattaa hiljalleen vaikutusvaltaansa sekä Putinin lähipiirissä että Euroopan populistipuolueissa, Suomenkin, sekä Yhdysvaltojen Alt-right -liikkeessä. Hänestä kasvaa Putinin oppi-isä *) ja hän vahvistaa tämän tulkintoja siitä, mitä oikea venäläisyys on ja miksi Venäjän pitää edustaa maailmassa eurasianismia, antimodernismia, totaalista traditionalismia ja toimia sen maailman johtajana. 

Kirja kuvaa nykyisen jälkikommunistisen mafiavaltion rakentumista Neuvostoliiton raunioilla hyytävällä tarkkakatseisuudella. Päähenkilöiden arki alati ruuvia kiristävän hallinnon alla tuo konkretiaa ja käytännön esimerkkejä kattavan teoreettisen pohdinnan oheen. Aikuisuuden kynnyksellä eletään oman elämän ainutlaatuista vaihetta eikä esimerkiksi poliittinen aktivismi ole monellakaan näistä nuorista ensisijaista. Siitä tulee sitä olosuhteiden pakosta. Mutta ensin tulevat rakkaus, oman tien löytäminen, opiskelu, työ, kaverit, suhteet vanhempiin. 

Kuten nyt hyvin tiedetään, totalitaarinen hallinto ei koko jälkikommunistisena aikana kadonnut mihinkään. Sen perinteet jatkuivat vahvoina kaikkialla. Samoin valheet. Julkisia vihollisia ovat natsit ja heistä saatu voitto suuressa isänmaallisessa sodassa on suurin kansallinen saavutus, jota juhlitaan. Pääsykokeissa antisemitismi kukoistaa. Mašan äiti erikoistuu valmentamaan juutalaisia tunnistamaan pääsykokeiden "ruumisarkut". Ne ovat kysymyksiä, joilla pyritään karsimaan juutalaiset. Yliopistoissa tiede sai enenevästi väistyä propagandan tieltä, sen itseään korjaava akateemisesta maailmasta ammentava kehitys katkesi. 

Venäjällä tapahtuu Kiinan kulttuurivallankumouksen tapainen ilmiö, korkeakoulutuksessa tehtiin sisällötöntä imitaatiotyötä, joka tuottajina Neuvostoliiton akateemiset instituutiot olivat kehittyneet ylen taitaviksi.  Asiantuntijoita painostetaan lähtemään tai he lähtevät maasta omasta halustaan. Akateemisten alojen ahdinkoa sekä neuvostoihmisen, homo sovieticuksen psyykkistä tilaa ja profiilia kirjassa luotaavat kiinnostavasti psykoanalyytikko Marina Arutyunian ja sosiologi Lev Gudkov, viime vuosiin asti sinnitelleen neutraalin Levada-tutkimusinstituutin johtaja.

Gorbatshov oli jahkaillut reformien toteuttamisessa ja yrittänyt jatkuvasti taistella käynnistämäänsä kehitystä vastaan.

Putin tulee kirjassa näkyville vasta siinä vaiheessa kun Gorbatshovin perestroika alkaa tulla tiensä päähän ja Jeltsin nappaa tuolin. Neuvostoliitto alkoi kotiuttaa henkilökuntaansa satelliittivaltioista ja KGB:n mies Putin DDR:n Dresdenissä kuvasi kokemusta pelottavaksi ja nöyryyttäväksi. Tässä vaiheessa hennot vapauden tuulet puhalsivat ja mm Gorbatshovin neuvonantaja Jakovlev kamppaili henkensä vaarantaen ihmismäisemmän kommunismin puolesta. Hän kuvasi Neuvostoliiton kommunistista puoluetta hallinnollisen käskyttämisen organisaatioksi. Ja erotettiin puolueesta. Hän päätyi myöhemmin rehabilitoimaan vapaaehtoistyönä Stalinin teloittamien kymmenien miljoonien neuvostokansalaisten nimiä vääristä syytöksistä.

Venäläisten kammottavat kokemukset sekä alituisesti pidätystä pelkäävinä että koneiston osina näyttävät jättävän syviä psyykkisiä vammoja, joita psykoanalyytikko ja sosiologi kertaavat pitkin teosta. Eräs mies kuvailee isäänsä mieheksi, jonka suurin pelko näyttää olevan että hän saa omaperäisiä ajatuksia. Se on johtunut jatkuvasta naamioitumisesta, ollakseen riittävän neuvostoliittolainen. Vanhemmat taas haluavat suojata lapsiaan tiedolta, että vanhemmat ovat joutuneet puhdistuksen uhriksi. Se johtaa erään tutkijan mukaan lapsen näkökulmasta identiteetin tyhjiöön, torjutessaan lapselta potentiaalisen läheisyyden, joka tulee tuskan jakamisesta. Lapselle tulee tunne-elämän aukkoja, hän ei saa tukea ymmärtämiselleen. 

Psykoanalyytikko päättelee homo sovieticuksen alisteisen aseman, aktiivisuuden ulkoistamisen jollekin vahvalle johtajalle jopa yhdeksi syyksi venäläisten lyhyemmälle eliniälle, jota eivät vodka ja väkivalta yksin selitä. Ihmiset ovat toivottomia, vailla tulevaisuutta. Levada-instituutin Gudkov tekee säännöllisiä kyselytutkimuksia venäläisten ajatuksista ja osaa nähdä trendien kääntyvän yhä enemmän menneisyyteen katsomiseen, Stalinin suosion kasvu on eräs mittareista.

Jeltsinin myötä sammui viimeinen kipinä muutoksen toivosta. Jeltsin itse näyttää hapuilleen tienhaarassa, hän ehti jo pyytää anteeksi tsaariperheen teloitustakin, mikä oli ennen kuulumatonta. Sittemmin hänen ensimmäinen seuraajaehdokkaansa, Boris Nemtsov etääntyi hänestä oppositioon ja Putin oli kiinni vallankahvassa.

Vanhan järjestelmän instituutiot olivat naamioituneet uuteen ulkokuoreen. Gudkov totesi, että venäläiset - yhtä lailla ehdokkaat kuin äänestäjät - uskoivat poliittisen vallan kuuluvan oikeutetusti byrokraateille, joiden pääasiallinen pätevyysvaatimus oli se, että heillä oli kokemusta byrokratiasta. 

Vaalit ovat teatteria. Oppositio ajetaan yhä ahtaammalle. Valtakunnanfilosofi Dugin pääsee naulaamaan teesinsä Euraasia über Alles ja opetuslapsi tiivistää sen itsekäsityksen: Individualismi ja itsenäiset mielipiteet ovat ominaisia Euroopalle, johon me emme kuulu. Kuuliaisuus ja johtajaan kohdistuva rakkaus ovat Venäjän kansan ominaisuuksia.

Hyvin ajankohtaisesti esiin tulee venäläisten läheinen suhde Ukrainaan. Krim on yleinen lomanviettopaikka 80-luvun lapsille. Myöhemmin Ukrainasta tulee uusi kotimaa monelle Putinin vastustajalle. Ukrainassa vaalit ovat oikeat. Ljoša toteaa seksuaalivähemmistöjen aseman helpottuneen siellä. Mikään ei varmaan mittaa yhteiskunnan hyvinvointia yhtä hyvin kuin se. Putinin Venäjällä on tässä kohdin aloitettu oikein kampanja "pedofiliaa" vastaan. Pedofilia on siinä kampanjassa yhtä kuin homous. Homoseksuaali voidaan Moskovan yöllisillä kaduilla hakata kuoliaaksi eikä poliisia voisi vähempää kiinnostaa.

Opposition edustajat ja järjestöt alkavat kaikki kantaa ulkomaisen agentin nimikettä. Heitä murhataan, myrkytetään, heitetään vankilaan, etummaisina Nemtsov ja Navalnyi. Surullisin on Boris Nemtsovin kohtalo, koska hänen tyttärensä on eräs päähenkilöistä ja tyyppi vaikuttaa kaikissa otteissaan uhkarohkealta, rämäpäiseltä totuudenpuhujalta. Komea yli 190 -senttinen mies on Putinille punainen vaate. Hän on suosittu seura- ja naistenmies, itserakaskin, ei täydellinen, mutta poliittiset motiivit kestävät tarkastelun. Hän pommitti Putinin hallintoa raporteilla, kutsui kokoon mielenosoituksia, valmistautui pidätyksiin. Ennen murhaansa, juuri Krimin miehityksen alettua, hän julkaisi Facebook-sivullaan postauksen, jota paikallinen radio ei ollut suostunut julkaisemaan:

Putin on julistanut Ukrainalle sodan. Se on veljesmurhasota. Venäjä ja Ukraina maksavat kalliin hinnan tämän henkisesti tasapainottoman salaisen poliisin agentin verisestä hulluudesta. Nuoria miehiä kuolee kummallakin puolella. Äidit ja sisaret surevat. Lapsia jää orvoiksi. Krim tyhjenee, koska kukaan ei halua lomailla siellä. Vanhoilta ja nuorilta otetaan miljardeja, kymmeniä miljardeja ruplia, jotka heitetään sodan tuleen - ja sitten tarvitaan lisää rahaa tukemaan Krimillä valtaan nostettuja varkaita. Hän ei ilmeisesti näe mitään muuta keinoa pysyä vallassa. Tämä hirviö juo kansan verta. Venäjää odottavat kansainvälinen eristyminen, väestön köyhtyminen ja poliittiset kurinpalautukset. Hyvä Jumala, mitä me olemme tehneet ansaitaksemme tämän? Ja kuinka pitkään me vielä siedämme sitä?

Tämän Nemtsov kirjoitti helmikuussa 2015.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta. Totalitarismin paluu
The Future is History: How Totalitarianism Reclaimed Russia, 2017, suomentanut Ilkka Rekiaro
Docendo Oy, 2018, 528 s

*) Päivitys 23.3. Päivän HS esittelee Putinin oppi-isät (Vesa Sirén) ja siinä kiistetään Duginin asema Putinin oppi-isänä tai hänen "Rasputininaan". Sellaisina filosofeina esitellään Ivan Iljin ja runoilija Anna Ahmatovan poika Lev Gumiljov, eurasianismin käsitteen kehittäjä.

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Ällistyin minusta ulos purskahtelevista sanoista. Silmistäni valui tunteellisia kyyneleitä isoisälle, jota olisin voinut rakastaa, jos hän olisi rakastanut minua - ja jos hän olisi ollut eri ihminen. Surin ihmistä, jota ei koskaan ollut ollut olemassakaan - kuin työntäisi käden taskuun ja osuisi kankaassa olevaan reikään. Taskun sisältö oli kadonnut.

Joyce Carol Oatesia voi pitää perinteisen tyylin kirjailijana. Hän on sanataituri ja armoitettu tarinankertoja, joka kuljettaa taitavasti punaista lankaansa ja nostaa jännitettä samalla ihmisluonteen kätkettyjä onkaloita huolellisesti havainnoiden. Hänellä on psykologista silmää yksilön tilanteelle unohtamatta ympäristön ja yhteisön vaikutusta tai ajan henkeä. Oikeudentunto ja empatia näkyvät heikompien, syrjittyjen ja päähän potkittujen asemaan eläytymisessä. Elämäni rottana koskettaa ja ravistaa kuten hyvä romaani tekee. Tarinan voi nähdä hyvin elokuvallisena.

Voiko tällaisia perheitä olla olemassa? Ehkä, kyllä. Kerriganin irlantilaistaustainen perhe asuu South Niagarassa lähellä Kanadan rajaa. Lapsia on seitsemän, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Siinä missä äänekkäät, isänsä Jeromen tyyliset kaikkivoipaiset pojat vievät kaiken tilan, perheen naispuoliset säätävät aistimiaan herkästi, pitävät äänensä pienenä ja ovat aina valmiita väistymään sivuun hallitsevan maskuliinisuuden tieltä. Äidin, Lunan ääni on vinkunaa. Epätasa-arvo sukupuolissa näkyy jo ennen perheen isoa kriisiä siinä, että Violet Rue, perheen kuopus - vaihdellen minä- ja sinäkertoja - mittaa kaikessa sitä kuinka paljon häntä rakastetaan. Hän pelkää hylkäämistä, koska näkee itsensä heikkona isänsä ja veljiensä pyörremyrskyjen tiellä. Vietnamin sodan veteraani, viinaan menevä putkimies edellyttää pojiltaan tappelutaitoa, naisilta seksikkyyttä, tyttäriltään vain sopivasti. 

Jerome-isä on kaiken primus motor, ailahtelevainen ja itsekäs, mutta valmis puolustamaan poikiaan viimeiseen asti, vaikka rikoksen, rasistisen rikoksen jäljet näkyvät kauas. Rasismi kukkii sekä kaduilla että koulussa, jossa mustat ovat oppineet katoamaan paikalta, koska he ovat lähtökohtaisesti aina syyllisiä. Tarpeen tullen heistä saadaan väännettyä syylliset, siihen auttaa mm Kerriganien poliitikkosukulainen, republikaani, johon ei muuten olla hyvissä väleissä.

Todisteitä ei löydetä riittävästi, ennen kuin Violet Rue, joka on tottunut veljiään salaa seuraamaan, lipsauttaa oleellisen tiedon, jota ei jaksa pitää sisällään. Kuten yhteisö ympärillä, myös perhe piirissään tietää pohjimmaisen totuuden: eihän mustan elämällä oikeasti ole samaa arvoa kuin valkoisen. Ei tämä tapaus voi pilata valkoisen miehen elämää.

Tästä alkaa Violetin elämä rottana, hän on perheen silmissä petturi ja syyllinen suureen rikokseen, eivät pojat Jerome ja Lionel, jotka sen tekivät. Murrosiän kynnyksellä Violet on kriisin jälkeen entistä hauraampi, kuin lastu myrskyävällä merellä. Hän joka oli aina isän tyttö, on nyt isänsä pannaan julistama. Itsensä arvottomaksi ja hylätyksi tunteva tyttö on helppo saalis susille. Mutta minä en muistanut. Ja herra Sandman oli ystäväni. Kukaan muu ei ollut.

Psykologiset syy/seuraussuhteet voivat ehkä maistua hieman kliseisiltä, mutta Oatesin taitoa kasvattaa hahmojaan terävien havaintojen ja osuvien dialogien kautta on pakko ihailla - ja tottelevaisesti kääntää sivua, kun ei muuta voi. Violetin kamppailua itsensä kasaamiseksi ja perheensä hyväksynnän palauttamiseksi seuraa suurella myötätunnolla, vaikka se näyttää turhalta, suorastaan yhtä mielipuoliselta kuin Putinille pokkurointi. 

No, perheessä on sentään erilaisia ihmisiä, kaikki ei ehkä sittenkään ole toivotonta. Hyväksikäyttö voi loppua, kun voimat kasvavat ja tulee vastaan toisenlaisia kohtaamisia. Eläinkin voi auttaa, kuten Violetin tielle yhden maskuliinin kautta töpöttänyt ranskanbuldoggi Brindle. Kun suhde koiraan on vakiintunut, tarjolla on varauksetonta rakkautta.

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
My Life as a Rat, 2019, suomentanut Kira Poutanen
HarperCollins Nordic, 2020, 413 s

Colson Whitehead: Harlem Shuffle

Nickelin pojat teki valtavan vaikutuksen ja kirjailijanimi Colson Whitehead painui mieleen. Harlem Shuffle -romaanin nimelle ei ilmeisesti ole löytynyt iskevää suomennosta (tai ruotsinnosta), mutta kai se tarkoittaa Harlemin meininkiä ja elämäntapaa 60-luvun alun New Yorkissa. Sitä siinä kuvataan: Harlemin omintakeista hektistä sykettä, valoa ja varjoa, rasismia ja rikollisuutta, musiikkia ja ravintoloita, iloa ja elämänhalua, monen tyyppistä yritteliäisyyttä ja usein toistuvia rotumellakoita.

Nuoren perheen isä Raymond Carney on kunnianhimoinen huonekalukauppias, joka tuntee paikalliset markkinat ja laadukkaimmat sohvat. Hän on pelätyn edesmenneen gangsterin poika, joka haluaa elämässä enemmän, turvatumpaa tulevaisuutta. Pyrkimystä ei helpota läheinen suhde serkkuun, Freddieen. Käytännössä isättömät pojat ovat kasvaneet lähekkäin kuin veljet, mutta aikuisena ystävyyttä koetellaan. Freddiellä on taipumus sotkeutua hämäriin puuhiin. Hädän hetkellä hän turvaa vastentahtoiseen Rayhin, joka näkee tilanteissa toistuvan uhan omille tavoitteilleen. Ei ollut tarkoitus että sinä joudut pulaan.

Ei Raykään ole mikään pulmunen, hän rahoittaa bisneksensä huonompia aikoja välittämällä varastettua tavaraa. Tarkoitus on silti pienentää harmaata aluetta elämässä ja uida selkeämmille vesille, yhdessä kaikin puolin kunnollisen vaimonsa Elizabethin kanssa. Korttelissa toimii mafiatyyppinen suojelurahakäytäntö, jossa paikallinen poliisikin on mukana. Rehellisen bisneksen teko ei ole tehty helpoksi näillä nurkilla.

Rasismi elää ja voi hyvin 60-luvun Harlemissa, puhumattakaan muista osista Yhdysvaltoja. Elizabeth tarjoaa matkatoimistotyössään mustille opastusta matkustamiseen. Aiotteko sukuloimaan Georgiaan? Tässä turvalliset reitit, jotta ette eksy vitivalkoisiin kaupunkeihin ja alueille, joissa helposti käy kalpaten, ja tässä lista kylistä ja kaupungeista, jotka on viisainta kiertää kaukaa, jos henki on kallis. New York on sittenkin mustille parhaita paikkoja. Freddie ihmettelee maata kolutessaan meininkiä etelämpänä, jossa KKK marssii missä huvittaa, eikä ketään kiinnosta.

Yhteiskunnallista hierarkiaa löytyy tietenkin mustienkin keskuudessa. Rayn appivanhemmat ovat tietoisia omista piireistään eivätkä kätke epäluulojaan tyttären löytämää aviomiestä kohtaan. Elizabeth odottaa toista lasta eikä Alma ole vakuuttunut, että tyttären perheen koti huonommalla alueella on enää turvallinen. Tuollaiset kädet taskussa maleksivat katunekrut tiedetään kyllä.

Korruptio kukoistaa yrittäjien keskuudessa ja Raynkin tähtäimessä on oikean sisäpiirin, äveriäiden mustien Dumas Clubin jäsenyys, jossa osattiin oikeat voitelukeinot ja tiedettiin mihin kermankuorinnan keskusvirastoon piti toimittaa lahjuksia tarvittavia lupia tai lainoja saadakseen. Tämä projekti kehittää kertomukseen uusia jännitteitä ja lisää pikkunilkkejä ja isompia konnia. Ovi astetta isompiin keikkoihin avautuu Freddien uuden tuttavan, varakkaan van Wyckin suvun mustan lampaan Linuksen kautta.

Harlem Shuffle kuhisee tyyppejä ja näiden tarinoita, joita pienissä takaumissa valaistaan. Se tekee kertomuksesta levottoman seurattavan, koska jokaisen eteen putoavan hahmon tausta ei onnistu aina herättämään kiinnostusta. Jotain karsintaa olisi ollut tarpeen tehdä, jännite uhkasi kadota ja ajatus vaeltaa - Ukrainaan! (Luin jostain että kirja on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja kirjailija on viimeistellyt sen koronapandemian aikana).

Rayn kunnollisen miehen tuskille ja katkeaville unille annetaan hieman liian paljon tilaa. Aika myöhään tarina alkaa vetää paremmin. Siinä vaiheessa Pepper-niminen hankala = monissa liemissä keitetty ystävä tulee kuvioihin ja Rayn hankkimalle uudelle kassakaapille tulee yllättäen käyttöä. Siinä vaiheessa mukaan tulee myös lakonista chandlermaista dialogia ja herkullisia murjaisuja kovapintaiselta tyypiltä, josta minulle tuli mieleen loistavan Langalla-poliisisarjan Omar Little. Muutoin romaani etenee ainakin aluksi hieman liikaa etäännytetyn kuvauksen kautta, vaikka Whiteheadin tyyli on loistavaa ja täynnä oivaltavaa huumoria. 

Puoli- ja täysrikollisia hahmojaan Whitehead kuvaa vivahteikkaasti, kaikissa on aina pisara muutakin kuin pahuutta. Kuten Woody Allenin elokuvat, tämä kirja on täyttä New Yorkia, sen harlemilaisesta kulmasta katsottuna.

Colson Whitehead: Harlem Shuffle, 2021
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2022, 374 s