Virtuaalinen hiljaisuus & novellihaaste

VR eli virtuaalitodellisuus pitää nyt ottaa ihan todesta. Olenko olemassa siellä/täällä tai missään, kun blogini on liian kauan hiljaa? Stressinaihe sekin. Joka tapauksessa, kun nyt lukemisessani on monenlaista katkoilua ja lisää paussia on tulossa, yritin tuossa - VR:n kyydissä - lukaista kiinalais/yhdysvaltalaisen Yiyun Lin novelleja, päästäkseni samalla askeleen lähemmäs kiinalaista elämänmenoa.

Kultapoika, smaragdityttö on novellikokoelman nimi ja luin siitä niminovellin. Peking ei näyttäydy ainakaan maaliskuussa kovinkaan houkuttelevana, se on tuulinen ja autoistunut. Yksi kolmesta päähenkilöstä, nuorimies Hanfeng kaipaa sitä aikaa, kun oli enimmäkseen pyöriä. Muut kaksi henkilöä ovat Hanfengin äiti, professori Dai ja nuori opiskelija Siyu. Kahta nuorta yksinäistä äiti yrittää vaivihkaa yhdistää. Kaikki kolme seilaavat elämässään yksinäisinä kuin jäävuoret, yhtä viileinä, ainakin ulospäin, eivätkä sisäisetkään intohimot paljastu. Perhe- ja parisuhdenormit ja ympäristön odotukset kuormittavat, Kiinassa ehkäpä tiukemmin kuin meillä, ja ne tekevät Hanfengin ja Siyunkin elämästä vielä yksinäisempiää. Äiti, kunnioitettu professori näkee ratkaisun, jolla selvittää ympäristön odotukset ja läheistensä yksinäisyyden näppärästi.

Melankolinen novelli ei mitenkään sykähdyttänyt puunukkemaisine hahmoineen. Kyllä Raymond Carver on kaukana, vaikka yhtäläisyyksiä häneen nähdään novellikokoelman takakannessa.

Novellihaasteessa panokseni nyt 50.

Deborah Levy: Uiden kotiin

Mikä voisikaan olla viehkompaa luettavaa (Etelä-)Suomen nuutuneen harmaassa kevättalvessa kuin Ranskan rivieralla, Nizzan Promenade des Anglaisilla ja Alpes maritimella risteilevä draama? Deborah Levyn Uiden kotiin tuo tunnistettavalla tavalla mieleen näkymiä monista elokuvista, ennen kaikkea ranskalaisista, mutta ehkä jokusen espanjalaisenkin. Välimerellinen tuoksu,  vanha huvila uima-altaineen suurten pinjojen ja laakeripensaiden keskellä, kuivat vuoristopolut kuumassa auringossa.

Tuohon huvilaan on kokoontunut toisiinsa hivenen kyllästynyt kahden englantilaisen keski-ikäisen pariskunnan seurue ja yksi teini-ikäinen, Isabelin ja Joen tytär. Joe Jacobs on puolalaissyntyinen Jozef, kuuluisa runoilija ja Isabel sotakirjeenvaihtaja, paljon poissaoleva äiti Nina-tyttärelle. Seurueen omiin uomiinsa jämähtänytta dynamiikkaa sekoittaa uima-altaan kautta paikalle saapuva nuori nainen. Kitty on kaunis ja estoton runoileva kasvitieteilijä, jolla on pakkomielle runoilija Joe Jacobsiin. Hän näyttää ensin uima-altaassa kelluvalta ruumiilta, mutta on hyvinkin elossa ja saa kutsun majoittua samaan vuokrahuvilaan. Kitty ravisuttaa koko vauraan ja mukavuuden pulskistaman porukan lyhyessä ajassa, yhdessä viikossa, pois tolaltaan. Jossain taustalla parvekkeeltaan asioita seuraa vanha lääkäri Madeleine Sheridan, hippitalonmies Jurgen ja kaverinsa kahvilanpitäjä Claude.

Siinä, missä joku toinen kirjoittaisi näistä aineksista 500-sivuisen romaanin, Levy leikkaa kohtaukset hyvin säästeliäästi toisiaan seuraaviksi ja zoomaa lähelle katseen polttopisteeseen. Siitä seuraa nopeasti kasvava jännite, kihiseväksi kasvava odotus. Vailla saumaa kertomus liukuu henkilöstä toiseen, näkökulmat vaihtuvat. Lomaviikko etenee päivästä toiseen, unet sekoittuvat unenomaisiin iltapäiviin; nuori kirjoittava nainen tapaa idolinsa, taloa ja nuoria naisia kyttää mukavaa elämää viettävä talonmies, keski-ikäiset naiset eivät tiedä mitä haluavat, lääkäri on tehnyt diagnoosin jo aiemmin. Kaikilla on kaipauksensa, surunsa ja muistonsa.

Postikorttimaisemista huolimatta tässä ei uida tyvenessä vedessä, vaan aika syvissä syövereissä. Pidin paljon impressionistisista tuokiokuvista. Nizzalaisen kadun sattumanvaraiset tapahtumat saavat Isabellen kelaamaan avioliittoaan. Lyhyet luvut on otsikoitu sekä konkreettisesti, 'Kiviä keräämässä', 'Lukemista ja kirjoittamista' että mystisemmin 'Ammattiapua Odessasta'.  Puolikkaaseen lauseeseen on pakattu suuria merkityksiä. Alussa suomennoksessa on töksähtävää tuntua:  Tämä olisi keskustelu, josta jokin voisi alkaa tai johon jokin voisi päättyä, mutta se karkasi suusta väärin, aivan liian umpimähkäisenä ja vituillaan.  Onneksi sammakot harvinaistuvat sittemmin. Tyyppigalleria on täynnä herkullisia kuvauksia ja taitavasti Levy heittää vanhenevan runoilijan roolista teini-ikäisen tyttären näkökulmaan:

Kun tyttö lopulta rojahti vastapäiselle tuolille, hän tarttui tätä kädestä ja puristi. 'Onneksi olkoon. Äitisi kertoi, että kuukautisesi ovat vihdoin alkaneet.'

'Turpa kiinni.' Nina pyöritti silmiään ja tuijotti loputtoman haltioituneena sankoa.

'Ok, selvä on. Eiköhän peruuteta kalastaminen ja vain istuta tässä ja juoda lageria yhdessä?'

'Ei tasan.'

Joe selvitti kurkkuaan. 'Öö... onko sinulla kaikki mitä tarvitset...tiedäthän, kun sinulla alkoivat...?'

'Ole hiljaa.'

Uiden kotiin on pieni mutta dramaattinen romaani, jonka näin, jälleen kerran, hyvin elokuvallisena ja toisaalta vahvojen muotokuvien takia, myös näytelmänä. Kukin henkilö tuo mukanaan isoja teemoja kuten kirjallisuuden, vanhemmuuden, uskottomuuden, kohtaamisen vaikeuden, sairastuneen mielen, sodan kauhut, kodittomuuden ja juurettomuuden. Koko ajan kuumassa ilmassa leijuu vaaran tuntu; viekoitteleva Kitty vetää ihmisiä puoleensa, saa päästämään irti rooleista, joilla tasapaino vain vaivoin pysyy. Kun sitten lopulta vääjäämätön tapahtuu, olin oikeastaan pettynyt. Siinä kohdassa jännitys pihisi ulos, värit samenivat arkisemmiksi. Silti ja siihen asti, Uiden kotiin oli nautinnollista seuraa, joka piti jatkuvilla yllätyksillään ja tunnelmallaan herpaantumatta hereillä. Eikä ympäristökään ollut hullumpi.

Romaani on paljon luettu ja kehuttu kirjablogeissa ja oli ehdolla Booker-palkintoon. Suomennetun romaanin kansi antaa vaikutelman halvasta viihderomaanista, mikä on harhaanjohtava kuva.

Deborah Levy: Uiden kotiin.
Swimming home 2011. Suomentanut Laura Vesanto.
Fabriikki Kustannus 2016, 144 s

Elokuvissa: Manchester by the Sea

Maantieteellisestikin avartava tämä draamaelokuva. Yhdysvalloissa on paljon eurooppalaisia kaupunkinimiä, alkaen Parisista. Manchestereitäkin on kaksi, isompi ja sitten tämä pienempi Manchester by the Sea, johon Oscar-palkittu (ohjaus, käsikirjoitus, pääosa) uusi elokuva sijoittuu.

Manchester by the Sea sijaitsee Yhdysvaltojen itärannikolla, Massachusettsin osavaltion koillisrannikolla. Siellä pelataan jääkiekkoa ja kalastetaan. Elokuva kertoo surusta, kuinka siinä eletään, kuinka siitä pikkuhiljaa irrotaan. Sen ihmeellisempää tarinaa ei ole. On vain joukko ihmisiä, sukulaisia, joiden eteen tulee huonolla tuurilla, sattumanvaraisesti ikäviä tapahtumia, menetyksiä. Mitä ne tapahtumat tekevät tälle porukalle, näille kovia kokeneille, siitä kerrotaan.

Trumpin valinta presidentiksi vaikutti niin perusteellisesti, että tuotakin elokuvaa katsoessa tuli ohimennen mieleen, että ovatko nämä nyt trumpilaisia. Ainakin elokuvan kuvaamat ihmiset ovat luultavasti alemman keskiluokan edustajia, valkoisia, ronskisti puhuvia miehiä, jokunen nainenkin. No, vaalien 2017 tuloskartan mukaan Massachusetts meni kyllä Clintonille. Eikä tässä liikuta missään entisen teräs- tai autoteollisuuden maisemissa, sen sijaan merellä ja merenrannan kaupungissa.

Se nyt ei kuitenkaan ole tässä oleellista, koska tässä puhutaan surusta ja syyllisyydestä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Ristiriidat tulevat ihmisten keskinäisistä suhteista ja jännitys siitä, kuinka kukin selviää painolastistaan. Kuinka Lee, keski-ikäinen Bostonissa työskentelevä putki- ja yleismies Jantunen kohtaa veljensä pojan, jonka huoltajaksi hänet on määrätty, kuinka hän selviää menetyksistään. Elokuva kuvaa ensin miehen arkea talonmiehenä ja palaa pienten väläysten kautta aiemmin tapahtuneeseen, takaumissa. Kuva alkaa hahmottua palasista. Miksi tyyppi on jörö ja sulkeutunut, mutta saa raivareita baaritiskillä, se saa pikkuhiljaa selityksensä.

Erinomaisesti  Manchester by the Seassä pelaa myös kuvaus ja leikkaus. Kohtaukset eivät aikaile, rytmitys on kohdallaan, tyhjäkäyntiä ei ole - vaikka ei ole kyse action-elokuvasta. Musiikki nousee joissain kohdissa puhetta merkitsevämmäksi. Suuren murheen, kaikkein kauheimman menetyksen hetkellä sanat katoavat, musiikki maalaa tunnelman. Ihmiset näyttävät puhuvan, mutta sanoja ei kuulu. Se ei haittaa, ne tiedetään. Sanojen katoaminen on yhtä päähenkilön mielentilan kanssa.

Casey Affleck voitti Oscarin roolistaan paljon kärsineenä, surunsa kätkevänä miehenä. Moni muukin onnistuu, niinkuin usein amerikkalaisissa draamaelokuvissa. Manchester by the Sea, kaupunki, on myös hieno päämaisemana, sen harmaan jäiset rannat ja kesää odottavat kalastuslaivat. Jotain tutunoloista siinä talvisessa harmaudessa. Elokuvan tunnelma on haikean melankolinen, mutta valoa kohti pinnistellään, ajan kanssa. Tikanpoikamainen seuraava sukupolvi seksisähläämisineen pakottaa murheen murjoman miehenkin ottamaan ainoasta elämästään kiinni. Nuoret tuovat mukanaan myös aika tarpeellisia huumorihetkiä ja lakonista dialogia.

Manchester by the Sea, USA, 2016
Ohjaus ja käsikirjoitus Kenneth Lonergan

Leif G. W. Persson: Gustavs grabb. Berättelsen om min klassresa.

Jos on totta, että Madame Bovary on itse asiassa Gustave Flaubert, niin yhtä totta on tämä muistelma Leif G.W. Perssonista, Leif G.W. Perssonin sanoin. Niin muuntautumiskykyinen ja venyvä on totuus ja todellisuus, niinpä  'verklighet störtad...verklighet född' on eräs tämän teoksen toistuvista mietelmistä.

Leif G W Persson on ruotsalainen kriminologian professori ja kirjailija, joka on kirjoittanut dekkareita, romaaneja, elokuvakäsikirjoituksia. Hän on Ruotsin kuuluisimpia rikollisuuden tutkijoita ja asiantuntijoita, juristiksi alun perin kouluttautunut. En ole lukenut häneltä mitään, tutustuin tuntemattomaan hyppäämällä suoraan tähän omaelämäkerralliseen muistelmateokseen. Löysin hänet Kemppisen blogista, jossa tuo viisas kehotti lukemaan Perssonin dekkareita, mutta totesi - saattoi olla jossain myöhemmässä kirjoituksessa - että viimeisin oli huono, varsinkin paljon huonompi kuin tämä muistelmateos joka on mainio.

Näin onkin. Metsästin itse jotain nuoruuden nostalgiaa, koska nuoruuteni Tukholmalla on paikka sydämessäni. Persson vietti nuoruuttaan joitakin vuosia aiemmin, mutta samoilla seuduilla. Hänkin teki töitä kesällä hotellina toimivassa ylioppilasasuntolassa, kuten minäkin, Gärdet-nimisellä alueella lähellä Värtahamnia - en kyllä tiennyt korttelista nimeltä New York - josta hän alkoi määrätietoisesti pyrkiä kohti parempiosaisten asemia, alkaen oikeasta osoitteesta, toisella puolella Odengatania. Siinä kulkee raja.

Jag är ett arbetarbarn på klassresa, och det var inte så att jag svalt när jag steg på tåget, men genom realskola och gymnasium och samvaron med ekonomiskt bättre ställda kamrater har jag tidigt bestämt mig för att jag som vuxen inte vill leva det liv som mina föräldrar levde. Det är också det beslutet som redan i en tidig medelålder både har gjort mig ekonomiskt oberoende och förpasssat mig till en inre exil utan hemortskänsla vare sig där uppe eller där nere.

Gustavs grabb muistelman nimenä kertoo isän ja pojan läheisestä ja lämpimästä suhteesta. Sen vastakohtana on elämän mittaan traumaattiseksi kasvava suhde äitiin. Isä on rakennusalan ammattimies, joka isoine kourineen ja työkalupakkeineen tekee semmoista jälkeä, että koulun veistonopettajakin tulee epävarmaksi hänen seurassaan. Isän kanssa poika käy työkeikoilla ja kalassa. Isältä poika saa rohkaisua, kannustusta ja rakkautta.  Äiti auttaa kyllä poikaa kampeamaan itsensä kouluun, jossa muita hänen laisiaan, eli niin vähävaraisia, ei näy. Äidiltä ja äidinisältä lienee peräisin myös ankara pyrkimys sosiaaliseen nousuun. Rakastettavana kuvatulla isällä ei sitä hinkua näytä olevan, hänelle riittävät käden työt ja niin ansaittu hyvä elämä.

Viisikymmenluvun lopun tukholmalainen kouluelämä ei poikenne paljon suomalaisesta, mutta Perssonilla on tarkka katse ja sanomisen kyky, muutamat opettajat on luonnosteltu herkullisesti. Englannin ope, joka onki nenästään räkäpallukoita samalla kun kuunteli verbien taivutusta. Biologian opettaja, jonka intohimoinen metsästysharrastus värjäsi kaiken sukupuolivalistusta myöten. December är löptid. Ei kulu montaakaan vuotta, kun koulunsa ja tutkintonsa suorittanut Gustavs grabb jo astelee tottuneesti Tukholman kalliimpien ravintoloiden ovista itseoikeutettuna jäsenenä niiden yläluokkaista asiakaskuntaa.

Näin pakonomainen tarve valita juuri tuo elämä tärkeimmäksi päämääräksi tuntuu oikeastaan erikoiselta, kun hänen isänsä, vaikkakin työteliäs elämä, niin silti jotenkin levollinen olo itsensä kanssa on niin lämpimästi kuvattu. Ja se valinta, ainainen oikean tyylin, puheen, ympäristön, asuinpaikan, auton, tittelin metsästys tekeekin Perssonin levottomaksi. Oravanpyöräksihän sitä jotkut kuvaavatkin.

Äiti on hankala tapaus, epämääräisellä mutta jatkuvalla sairastelullaan perhettään varuillaan pitävä nainen elää 92-vuotiaaksi. Äidin ja pojan välit katkeavat pojan puolelta jo nuoruudessa. Äiti antaa pojalleen lukollisen arkun salaisuuksien säilyttämiseksi. Sitä hän ei kerro, että hänellä itsellään on vielä yksi avain. Poika alkaa äitinsä kanssa kissa ja hiiri -leikin ja äiti tarttuu pyydykseen. Poika alkaa harjoitella tulevaa ammattiaan jo kotona. Persson kuvaa myrkyttynyttä kotiaan sydänverellä. Ei hän itseäänkään pulmuseksi kuvaile, mutta äidille hän on armoton. Surullista luettavaa, sillä sovintoa ei tule, poika ei ikinä anna anteeksi. Äidille koston hetki tulee isän kuollessa. Poika ei tiedä, mihin kumpikaan on haudattu.

Perssonin luokkaretki katkeaa 70-luvulla poliittiseen skandaaliin. Silloista Olof Palmen hallituksen oikeusministeriä Lennart Geijeriä alettiin, todennäköisin syin, epäillä laajoista ja pitkäaikaisista yhteyksistä prostituoituihin.  - Palme o Geijer, Nixons lakeijer, huudettiin muuten siinä ainoassa mielenosoituksessa, johon osallistuin Tukholmassa kesällä 1968, Vietnamin sotaa vastaan. En kyllä huutanut, kun en ymmärtänyt yhteyttä. - Epäilyn vahvisti DN:n toimittajalle Leif Persson, joka silloin toimi poliisihallinnossa. Epäilylle ei ollut riittävästi todisteita ja Palme pani koko arvovaltansa peliin, asettui Geijerin taakse ja DN joutui maksamaan tälle isot korvaukset. Persson sai potkut. Tätä kriisiä Persson setvii kirjassa, toteaa olleensa itseriittoisen ylimielinen ja miettii motiiveitaan. Niistä tärkein oli Geijerin oikeusministerinä vetämä lieventävä linja koskien prostituutiota ja seksuaalirikoksia.

Persson sai revanssinsa, asemansa takaisin yliopistossa, rikoshallinnossa ja aiheen ensimmäiseen kirjaansa Grisfesten. Se kertoo oikeusministeristä joka käyttää prostituoitujen palveluksia ja on edelleen Perssonin eniten myyty teos. Tämä osuus kirjasta on täynnä yksityiskohtia tuosta skandaalista kaikkine siihen sekaantuneine poliitikkoineen Palmesta Hans Holmeriin ja toimittajineen. Tekstistä kuultaa vieläkin kiihtymys ja se on kuin kiivassanaista väittelyä. Omissa muistelmissaan voi päästellä, heittää loat niiden päälle, jotka ovat kirjoittajan mielestä päässeet liian vähällä. Siitä voi lukijalle tulla kiusallinenkin olo, mutta Persson kyllä hilaa itsensä siitä pinnalle. Hänellä on itseironiaa ja armoton katse kohdistuu myös itseen, niin että jonkinnäköistä myötätuntoakin hänen loputon luokkaretkensä herättää.  Privaattipuolella hän nimittäin toimii myös hyperaktiivisesti, perheitä sekä lapsia kertyy, alkoholia kuluu, ylipainoa ja terveysongelmia ilmaantuu .

Madame Bovary tämä ei ole, mutta kyllä tässä ihmisen syvyyksiin sukelletaan. Lopulta tärkeintä on, että min pappa var stolt. Att 'det är min grabb som är på TV, att 'det är min grabb som skrivit den där boken'.


Leif G.W. Persson: Gustavs grabb.Berättelsen om min klassresa.
Albert Bonniers förlag, 2011, 380 s

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Olen lähdössä matkalle Kiinaan. Raahasin jo kirjastosta kotiin tietokirjan Kiinasta, historiasta ja kulttuurista, mutta palautin sen luettuani muutaman sivun, oli liian kuivasti tarjoiltua. Päätin lähestyä aihetta kaunokirjallisuuden kautta ja löysinkin sitten kirjaston hyllystä lukulistallani olevan Yiyun Lin romaanin.

Yksinäisyyttä kalliimpaa tapahtuu kahdessa aikatasossa. Vuonna 1989 Taivaallisen rauhan aukion teurastus Pekingissä on juuri takana ja opiskelijakapina nujerrettu. Opiskelijoista kapinallisimpia on parikymppinen Shaoai, teräväkielinen ja uhmakas nuori nainen, jonka vanhemmat  yrittävät turhaan saada tytärtään alistumaan.  Shaoai on korttelin nuorempien ystävysten ja koulutovereiden, Boyangin ja Moranin ihailun kohde. Viisitoistavuotiaita nuoria pidetään pihapiirissä myös tulevana pariskuntana ja se on ainakin Moranin salainen toive. Muutoksen sysää liikkeelle Shaoain äidin sukulaisten luona asunut orpotyttö Ruyu, joka muuttaa asumaan Shaoain huoneeseen. Ankaran uskonnollisten sisarusten kasvattama viileäkäytöksinen kaunotar herättää kuohuntaa kaikissa eikä mikään ole syksyyn mennessä mutkikkaissa suhteissa ja tunteissa entisellään.

Toisella aikatasolla ollaan nykyajassa ja seurataan samoja henkilöitä parikymmentä vuotta myöhemmin, Ruyua ja Morania Yhdysvalloissa, Boyangia menestyvänä liikemiehenä Pekingissä ja Shaoai'ta, jonka kohtalo sinetöityi jo tuona nuoruuden kesänä myrkytyksen uhrina. Shaoai ja hänen tragediansa yhdistää silti noita kolmea entistä ystävää, sillä he olivat kaikki osallisia ja mysteeri on selvittämättä. Boyang on ainoana heistä seurannut Shaoain elämää läheltä ja lähettää muille viestin hänen kuolemastaan.

Yksinäisyyttä kalliimpaa piirtää tarkkoja psykologisia tutkielmia nuorista päähenkilöistään keskellä beijingiläistä pihakorttelia, jossa nuorten vanhemmat näyttävät kohtaloihinsa alistuneilta, historiansa kovettamilta. Ruyu on tyly pelkistäjä, joka sekä houkuttaa että pelottaa muita illuusiottomalla elämänasenteellaan ja tyynellä olemuksellaan. Itsestään hän ei silti anna mitään eikä kukaan onnistu häntä koskettamaan. Epävarma uneksija Moran, sivustakatsoja, kaiken nähnyt, on hänen vastakohtansa, muita seuraava, vaikutteille altis. Kiinan kova hallinto kuristaa vastustajiaan Tiananmenin tapahtumien jälkeen ja Shaoai kokee kovia jo ennen tragediaa. Onko tapahtunut rikos, vahinko vai itsemurha? Historiaa puretaan auki samalla kun henkilökuvat täydentyvät nykyhetkeen.

Kaksi aikatasoa voisi viedä mysteeriä trillerin suuntaan, kasvattaa epäluulon kehää jonkin heistä ympärille tai kehittää persoonia uusiin suuntiin. Näin ei oikeastaan käy. Henkilöiden nykyelämät ovat aika vaisuja, Moranin ja Ruyun karille menneet aviosuhteet ja muut suhteet Yhdysvalloissa vailla jännitettä. Samoin käy Boyangin epäonnisille suhteille Pekingissä. Hänen uusin suhteensa on kaatumassa liialliseen analyysiin ja intohimon puutteeseen. Hän pelkää olevansa nuorelle naiselle vain namupappa. Luulin että suomeksi sanotaan namusetä. Yhteinen trauma, selvittämätön rikos on joka tapauksessa jokaisen onnen tiellä, kirjailija vihjaa. Eloon jääneetkin tuntuvat kärvistelevän kuin osansa myrkystä saaneina.

Tarina kulkee ja pitää otteessaan kuvatessaan Pekingiä vuonna 1989, sen maalta muuttaneita uusia asukkaita, pikkulapsia ja ryppyisiä vanhuksia, sen pihojen valeakaasioita, Tädin ja Sedän tavaraa täynnä oleva taloa, yläkerrassa vanhenevan isoisän huonetta. Samoin nuorten kohtaamiset, kamppailu Ruyun suosiosta, hänen koleutensa joka kohtaa toisten yritykset ystävyyteen, rakkauteenkin vaikuttavat. Ruyun aiheuttama tunteiden kiehunta ja toisaalta Shaoain poliittinen uhmakkuus nostavat tunnelman jännittävän poreilevaksi, ilmassa on pelkoa ja odotusta.

Mutta. Innostavan, jännittävän Pekingin kesän 1989 jälkeen kaikki haalistuu toisella aikatasollaan, nykyajassa, aneemiseksi jaaritteluksi. Näin käy sekä miljöön että henkilöiden psykologiselle kuvaukselle. Tai ainakin henkilöt latistuvat ja heidän kuvionsa lakkaavat kiinnostamasta. Paikoitellen filosofoidaan koukeroisesti pitkin lausein, joiden lopussa oli palattava alkuun tarkistamaan, mistä on kyse ja toisen kerran jälkeen on pakko todeta, ettei kovin kummallista sittenkään sanottu. Heijastaneeko Yhdysvaltoihin asettuneen kirjailijan käsitystä nyky-Kiinan kehityksestä se, että tulisieluinen kapinoitsija Shaoai, yksi opiskelijoiden tukahdutetusta protestiliikkeestä, kituu myrkyn kourissa koko lyhyen elämänsä?

Ulla arvioi romaanin erinomaiseksi. Arjalta löysin hyvän vinkin seuraavaksi Kiina-kirjaksi.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa
Kinder than solitude. 2014. Suomentanut Helene Bützow
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015. 394 s