Victoria Belim: Punaiset seireenit. Ukrainalainen sukutarina

Kukkojen talo ei näyttänyt kammottavalta. Itse asiassa se oli koko Pultavan kaunein rakennus. "Talo" ei myöskään ollut oikea sana, sillä kyseessä oli 1900-luvun alussa pankille rakennettu kartano. Pääportin molemmin puolin oli uhkeat punaiset seireenit, kansan kielessä "kukot", ja karmiininpunaisessa julkisivussa oli kaunista mosaiikkia, jossa tulilinnut nousivat tuhkasta.

Elämme Ukrainan aikaa. Victoria Belimin (alkuperäiseltä nimeltään Frolova) Punaiset seireenit on lyhyen ajan sisällä toinen lukemani Ukrainaan sijoittuva romaani. Kun Kysykää Mialta oli komediallinen kertomus yhden suvun värikkäistä naisista, tämä romaani on omaelämäkerrallinen kuvaus nuoren naisen vaikeastakin matkasta moneen suuntaan muuttaneen suvun historiaan. Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut ja nykyään Brysselissä asuva Victoria Belim on lahjakas kertoja, toimittaja ja persialaisen kirjallisuuden kääntäjä, joka kuvaa suku- ja kotiseuturakkauttaan suurella tunteen palolla. Ja kun tunteista aistii lukiessa aidon, koetun, se koskettaa. Belimin kirjoituksia on julkaistu monissa kansainvälisissä lehdissä Financial Timesista Marie Claireen.

Romaani on kirjoitettu vuosina 2014 - 2019, Krimin miehityksen jälkeen, Belimin Ukrainaan tekemien matkojen jälkeen ja omistettu hänen isoäidilleen Valentinalle, intohimoiselle puutarhurille, joka kannettiin puutarhastaan sairaalaan koronan uuvuttamana. Voi uskoa, että nainen ei kirsikkapuitaan helposti jättänyt. Kirjassa on sekä Ukrainan kartta paikannimineen että sukupuu. Sukupuuta ei onneksi paljon tarvitse vilkuilla, koska avainhenkilöt selviävät riittävästi yhteyksistä. 

Belimin suvulle sota on ollut läsnä vuosikausia. Ennen Venäjän tunkeutumista Itä-Ukrainan maakuntiin ja Krimille moni ukrainalainen oli osallistunut Neuvostoliiton Afganistanin "operaatioihin". Monet suvun ja Victoria Belimin tärkeimmistä maamerkeistä ovat itäisessä Ukrainassa: Harkova, Mariupol, Donetsk, Pultava, jonka lähellä sijaitsevassa kylässä on suvun alkukoti. Kiovaan on muutettu sodan alta, Odessa on tuttu kaupunki. Potjomkinin portaille katosi Victoria-tytön nalle.

Ukrainalaisten kokemukset vertautuvat helposti muihin Neuvostoliiton naapurimaiden vastaaviin, virolaisten tai itä-saksalaisten kohtaloihin. Suhtautuminen perheissä tuottaa uusia konflikteja suvun ja perheen sisällä ajan mittaan, kun seuraava sukupolvi asemoi itseään suhteessa entisiin aikoihin, vaiettuihin salaisuuksiin, kadonneisiin, vääristeltyihin tietoihin. Totuuden puuttuminen, se kasaa umpikujia Victoriallekin, varsinkin kun isoäiti Valentina katsoo hänen tutkimushalujaan karsaasti eikä suostu puutarhanhoidoltaan avoimiin keskusteluihin.

Krimin miehityksen jälkeen käynnistyi myös sota Victorian ja hänen setänsä välillä. Vladimir-setä on nimeä myöten putinisti, vaikka asuukin Tel Avivissa. Hän ylläpitää Venäjän hallinnon käsitystä Ukrainan natsimielisestä hallinnosta. Yhteydenpito päättyy välirikkoon. Se jää haavana vuotamaan sukurakkaan Victorian mieleen, jonka isä on Kaliforniassa tehnyt aiemmin itsemurhan. Sekin tapahtuma on jäänyt salaisuuden verhoon ja vain veljellä saattoi olla siitä jotain tietoa. 

Toinen vaiettu kohtalo on Neuvostoliiton aikana arvostetun Serhin, isoäidin isän perheessä tapahtunut katoaminen, jota Victoria yrittää selvittää. Se on erityisen vaikeaa, koska perhe on kuin yhteistuumin päättänyt vaieta kipeistä menneisyyden tapahtumista. Ehkä se on osallisille ainoa tapa selvitä, mutta ei jälkeläisille, ei sinnikkäälle toimittajalle. Nikodim oli vain yksi tuhansista Stalinin aikoina kadonneista, mutta hänen muistonsa katoaminen myös suvun puheissa on Victorialle sietämätöntä. Varsinkin kun käy ilmi, että hän oli mitä tunnollisin perheenisä, arvostettu vanhin veli synnyinperheessä.

Kukkojen talo Pultavassa on se KGBn entinen bunkkeri, jossa edelleen säilytetään mittavia historiallisia arkistoja.

"Miten minä voin löytää asiakirjoja sukulaisestanne, kun teillä ei ole häntä koskevia tietoja?" ääni kysyi linjan toisesta päästä. "Tupsahditteko te taivaasta?"

Belim näyttää oivallisesti sen tavan, jolla diktatuurissa on opittu kyykyttämään kansalaisia edelleen voimissaan olevan byrokratian ja korruption keinoin. Se elää pitkään ihmisten asenteissa ja on varmaan kivijalan tyyppinen rakenne ja este demokratian tiellä. 

Victoria Belimin matkoista Ukrainan kylissä ja vanhojen arkistojen äärellä tuli mieleen Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther, mutta Belim on määrätietoisempi ja selkeämpi projekteissaan. Ne ukrainalaiset sukulaiset, jotka edelleen elävät siellä, Valentina kirsikkapuineen, ystävätär Kiovassa etc tekevät Punaisista seireeneistä eloisamman ja ihmiskuvauksineen hauskemmankin, nasevia dialogeja myöten. Yhteistä ovat ihmisten kohtalot, hirmutekoihin hautautuneet, jotka Ukrainassa edelleen jatkuvat.

On kiinnostavaa lukea, kuinka Victoria tutkii edeltävän sukupolven asenteita, niin poliittisia kuin uskonnollisiakin, löytäen niistä omiinsa eroavuuksia ja yhteneväisyyksiä. Kirjailija on lähtenyt maasta, elänyt kauan Yhdysvalloissa, on akateemisesti oppinut ja kuitenkin löytää uudelleen vahvan yhteyden Ukrainaan. Historian kokemuksilla on suuri merkitys ja niiden selvittäminen voi jäädä myöhempien sukupolvien tehtäväksi, kuten tässä. 

Suomalaisena lukijana ei voi olla huomaamatta lämpöä ja vieraanvaraisuutta, sitä samaa, jota venäläisissä parhaimmillaan sanotaan löytyvän. Victoria kulkee pienissä kylissä, joista oven avauksella löytää ihmisiä, jotka ovat oitis valmiita kattamaan pöydän, tarjoamaan kyydin tai opastusta vaivaa kaihtamatta. Mahtavatko suomalaiset tuntua ukrainalaisista pakolaisista kalseilta käytöstavoiltaan? 

Ukrainan puutarhat hedelmäpuineen alkoivat tätä lukiessa melkein tuoksua, niin lumoavasti Victoria Belim kertoo isoäitinsä puutarhasta ja retkistään maan pikkukyliin. Hänen sitkeä pyrkimyksensä selvittää kadonneiden kohtaloita, isän ja monen sukupolven takaisen sukulaisen, herättää ihailua samoin kuin sovinnon etsiminen änkyrä-putinistin kanssa. Meidän pienessä suvussamme on osattu sekä arkisesti riidellä enemmän kuin tarpeeksi että katkaista välit lopullisesti. Arvokkaita ja harvinaisia nuo sovinnon tekijät, luulisin. Muutenkin tämä tapa kertoa maan historiaa lähisuvun kokemusten ja oman identiteetin etsinnän kautta on sata kertaa innostavampi kuin mikään tietokirja.

Elämää jatketaan ja puutarhaa hoidetaan päivä kerrallaan, puu kerrallaan. Tarha on yhä pystyssä ja edelleen täynnä auringonpaistetta ja linnunlaulua, sen sato edustaa sitä, että kieltäydytään antamasta periksi epätoivolle ja pelolle. Jokainen nuppu ja oksa muistuttaa vastustamattomasta vivere mementosta, joka luo synkimpiinkin päiviin toivon valoa.

Victoria Belim: Punaiset seireenit. Ukrainalainen sukutarina
The Rooster House. A Ukrainian Family Secret, 2023, suomentanut Tero Valkonen
Tammi (WSOY), 2023, 307 s

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuominen vakuutti ensitutustumisellani, Vaiettu sukelsi poliisin työhön ja kansainvälisempään sotahistoriaankin pätevän oloisesti. Tänä vuonna julkaistu Häväistyt pureutuu valitettavan ajattomaan rikostyyppiin, nuorten naisten ahdisteluun, murhiin ja katoamistapauksiin. Ajattomasta tämän ajan kuvaksi sen tekee netin anonyymius ja helppous sen turvin houkutella uhreja.

Vanhempi konstaapeli Linda Toivonen ja kollegansa Paloviita ja Oksman ratkovat tässä porilaisen peruskoulun 13-vuotiaan tytön katoamistapausta, josta lähtee purkautumaan hyytävämpi vyyhti. Tyttö on Lindan oman tyttären rinnakkaisluokalla. Se antaa oman uhkaavan sävynsä tapahtumiin, varsinkin kun Linnean ja Lindan välit ovat jo valmiiksi kireät. Murrosikä tuottaa omat latauksensa, mutta eronneen Lindan tapa hoitaa stressiä tai löytää mitä hyvänsä selityksiä päivittäiselle vodkalla lotraamiselleen on suurin syy. 

Rinnan kiristyvän rikosjuonen kanssa kulkee kipeä muisto Lindan nuoruuden kokemuksista hänen esittäytyessään aloittelevana mallina valkohampaisille muotiguruille milanolaisessa palatsissa. Siinä sankarittarella riittää samaistumispintaa niiden naisten kanssa, jotka ovat turvautuneet myöhemmin itse väkivaltaan naisten hyväksikäyttäjiä kohdatessaan.

Lindalla siis riittää traumaa ja edellisen sukupolven esimerkkiä alkoholismilleen, jonka kanssa hän elää varsinkin poliisille räikeällä tavalla. Alkoholismi on vaikea ongelma, mutta näin arkisesti kuvattuna myös tympeää luettavaa. Aihepiiri teki ehkä sen, että en oikein innostunut tästä dekkarista sen varmaotteisesta kehittelystä huolimatta. Jännitys kiristyi toki niin, että sivujä kääntelin kiihtyvään tahtiin.

Miksi siellä täällä luvun alkuun oli nostettu lehtiuutisia vastaavista kadonneiden tyttöjen tapauksista ja niiden etenemisestä, sitä en oikein ymmärtänyt. Niita on riittänyt halki aikojen, sitä ei ole voinut olla huomaamatta. Nyt on perussuomalaisten kansanedustaja Teemu Keskisarjakin aloittamassa tv-sarjaa selvittämättömistä katoamisista. Suhteeni Keskisarjaan oli romahtanut jo ennen hänen näkyvää puoluevalintaansa. Kyllästyin siihen aggressiiviseen puhetapaan, jolla hän kirjamessuilla tykitti yleisöään.

Linda Toivosella on toivoa selvitä omista kummituksistaan, siihen hänellä kuvataan olevan riittävästi tahtoa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY, 2023, 396 s

Hervé Le Tellier: Poikkeama

Kansi: Marlies Visser

Kaikki tasaiset lennot ovat toistensa kaltaisia. Jokainen turbulentti lento on turbulentti omalla tavallaan.

Kekseliääksi ajatuskokeeksi kutsutaan ranskalaisen Hervé Le Tellierin menestysromaania Poikkeama. Kuinka ihmiskunta reagoisi mahdottomaan tapahtumaan, joka tapahtuu, sitä pohtii tämä mahdollisen kirjallisuuden seuran Oulipon puheenjohtaja. Kirjailija on sekä matemaatikko että kielitieteilijä ja muutenkin ylen henkevä ja sivistynyt. Sitä ei voi olla huomaamatta sekä teknisluontoisten ajatuskuvioiden että monien kirjallisuusviitteiden kohdalla. Onneksi romaani on paitsi (osittain liiankin) fiksu myös oikein hauska. Olemmeko simulaatio, jota tulevaisuuden ihmiset pyörittävät älysysteemeissään? Ja jos olemme, onko sillä merkitystä, kun tätä elämää elämme?

Air Francen lento maaliskuussa 2021 Pariisista New Yorkiin joutuu vähän ennen määränpäätä poikkeuksellisen kovaan myrskyyn ja pitkäkestoiseen turbulenssiin. Lopulta kone matkustajineen pääsee laskeutumaan ja ihmiset helpottuneina jatkamaan elämäänsä. Kolmen kuukauden päästä kesäkuussa New Yorkiin laskeutuu tismalleen sama kone samoine matkustajineen. Kesäkuun saapujat eivät tiedosta kolmea kadonnutta kuukautta vaan olettavat saapuneensa ajallaan, maaliskuussa. 

Henkilöiden perhe- ja rakkaussuhteet käydään läpi novellinomaisina, runsaina ja kiinnostavina kertomuksina, jotka nekin ovat jatkuvassa turbulenssissa. Henkilömäärä on ajoittain uuvuttava, mutta selkiää ajan mittaan, kun heitä kohdataan uusissa tilanteissa. "Kopiolennon" saapuessa New Yorkiin, vastassa on jo laaja edustus viranomaisten, presidentin hallinnon, armeijan ja FBIn henkilöstöä. Matkustajat ohjataan lentokonehalliin, hangaariin. Lisäksi ongelman ratkaisua selvittämään on kutsuttu huippumatemaatikko, joka kesken lupaavasti orastavan romanssin joutuu laatimaan protokollaa mahdottoman kohtaamisesta. Protokollan hän nimeää 42:ksi. 

Ongelmaa setvivät tahot päätyvät erottamaan kahdennetut henkilöt toisistaan New Yorkiin ilmaantumisajankohdan mukaan, esim Lucie March ja Lucie June. Mukana on jo ennen "kopioitumista" kaksoiselämää viettävä tappaja/perheenisä ja mm kirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan Poikkeama -nimistä romaania. Epätoivoisesti rakastunut 6-kymppinen arkkitehti yrittää pitää kiinni nuoresta kyllästyneestä naisesta. Eräs nuori nainen tulee raskaaksi, vaikka hänen kesäkuun versionsa ei ole tilannetta vielä kohdannut. Kirjailija tekee itsemurhan, mutta hänen kopionsa (ei enää Victor vaan Victør) saa nauttia kirjallisen menestyksen hedelmistä. Koneen lentäjältä löydetään pitkälle kehittynyt haimasyöpä, josta kesäkuun lentäjäversio ei tunne oireita. Eräässä perheessä isän mieltymykset eivät siedä päivänvaloa, mutta mysteeritapahtuma tuo siihen valoa.

Kun molemmat versiot matkustajista laitetaan kohtaamaan, syntyy yhtä monta tapaa käsitellä tilanne. Yksi päätyy jakamaan omaisuuttaan, toinen luopuu rakastetustaan, ja tappaja toimii osaamallaan tavalla. On myös homoseksuaali nigerialainen laulaja, joka näkee tilanteessa runsaasti mahdollisuuksia, he ovat nyt Slimboys. Vain kirjailijalla on selkeä ja huomattavasti kohentunut elämäntilanne eli elämä.

Silloin kun Amerikan kansat tahtomattaan löysivät Kristoffer Kolumbuksen ynnä hänen jälkeensä valtavan määrän konkistadoreja, katolinen kirkko joutui etsimään teksteistäään selityksen kyseisten kansojen olemassaololle.

Ydinongelmaa, mahdottoman kohtaamista valaistessaan kirjailija herkuttelee satiirisilla pistoilla, joita kohdistaa vallanpitäjiin, poliitikkoihin ja uskontoihin. Kuinka ollakaan, varsinkin kirjailija Viktor Miesel, Poikkeaman kirjoittaja - edelliset teokset Vuoret tulevat luoksemme ja Epäonnistuneet epäonnistumiset - kunnostautuu siinä. 

Näen Poikkeaman leikkimielisen tiedemiehen satiirina tämän päivän maailmasta teknisine mahdollisuuksineen, mutta yhteisten pyrkimysten hajoamisen moninaisten ristiriitojen keskellä. Filosofeihin ja uskontojen viisaisiinkin tukeudutaan, mutta vastauksia ei saada, ei varsinkaan  pysähtyneiden uskontojen edustajilta, joista kukin uskoo syntyneensä luojan kiitos oikeaan uskontoon. Ajankohtainen (kirjoitettu vuonna 2020) maailmanpoliittinen tilanne on otettu mukaan. Ilmenee että Kiinalla on saattanut olla samanlainen mahdottoman kokemus, mutta siitä ei ole hiiskuttu. Netin kautta leviävät monet asiat, joiden ei haluta leviävän.

Mielenilmausten viesti on hivenen hämärä, mutta netissähän ajattelunvapaus on totaalista, kunhan ensin varmistetaan, että ihmiset lakkaavat ajattelemasta.

Hervé Le Tellier lienee kirjoittanut itsensä Victor Mieseliin, joka suhtautuukin uuteen tilanteeseen eli toiseen elämäänsä riemukkaan käytännöllisesti - oli se simulaatiota tai ei. Luin kirjan lievän painostuksen seurauksena. Mielenkiintoinen lukukokemus tämä ilman muuta oli, vaikka nuo etäisemmät sfäärit, ajan luonne ja simulaatiot, ovat itselleni vähemmän kiinnostavia. 

Poikkeama palkittiin Ranskan Goncourt-palkinnolla vuonna 2020.

Hervé Le Tellier: Poikkeama

L'anomalie, 2020, suomentanut Lotta Toivanen

WSOY, 2023, 298 s

Katja Lahti: Ei mitään vakavaa

Pakollista luettavaa kaikille, joilla on eksä, Tinder ja kohta myös ensimmäinen kikkelikuva. 

En ole ihan kohderyhmää, mutta fuck it. Tämä ilmaus on tarttunut HBO:n Successionista, olen katsonut kaiken tähän mennessä julkaistun. Kikkelikuvasta minun vuosirenkaillani tulee mieleen vain ay-johtaja Jorma Reini, joka lähetti kikkelikortin (ennen älypuhelimia) Marianne Laxénille. Lienee ilmiselvää, että Tinder on minulle avaruuden mustaa aukkoa vastaava tuntematon. Siksi onkin hauskaa lukea seuraaville sukupolville suunnattua chick litiä (oletan, en ole varma), noin niinkuin tirkistelymielessä. Luettuani kirjan minusta Katja Lahden Ei mitään vakavaa näyttäisi maalaavan osuvan ajankuvan noin keski-ikäisen keskiluokan elämästä eteläsuomalaisessa kaupungissa 2020-luvulla. 

Menestyvän poliitikon Santun ja markkinointiviestinnässä työtä tekevän Julian avioliitto, kaksi lasta, koira ja oma talo - tämä ajan kanssa rakentunut kokonaisuus paloitellaan yhteistuumin uudeksi kahden huushollin erovanhempien sopimukseksi. Lapset jäävät alkukotiin ja vanhemmat vuorottelevat vuokrayksiössä viikottain. Santulla on pian uusi nainen ja kaikki näyttävät tottuvan asiaan Juliaa pikaisemmin. Linnunpesämallista huolimatta tämäkään ero ei ole helppo. Nainen käy läpi eronneen loukkaantumisen, yksinäisyyden ja sen pelon, mustasukkaisuuden ja kateuden tunteita sekä hyvän ystävänsä Tarun että terapeutin kanssa. Ja avaa sen Tinder-tilin. 

Deittisovellus näyttää tämänkin romaanin valossa yhtä kamalalta kuin mitä siitä olen kuvitellut aiemmin luetun perusteella. Siellä swaipataan vasemmalle tai oikealle nopeiden jutustelujen ja treffien jälkeen. Toisaalta en tiedä, olivatko menneen maailman tanssilavamarkkinat sen armollisempia tapoja, ulkomuodon perusteella se ensikontakti syntyi, jos oli syntyäkseen. Mutta ainakaan silkka valehtelu ei ollut ihan niin helppoa kuin nettiprofiilissa. 

Jotain jää Julialle haaviinkin. Onneksi hänellä on ystävänsä ja lapset. Satunnaisia seksikumppaneita järjestyy ja jotkut jäävät pidemmäksi aikaa. Seksin puutteen lisäksi Juliaan osuu muitakin kolhuja, kun hermot ovat pinnassa. Potilas asiallinen nainen, luki lääkärin kirjoittamassa diagnoosissa. - Niin minullakin, kiekaisin nojatuolissani, lisäksi minulla luki rauhallinen ja sopivasti ravittu! 

Ei mitään vakavaa kertaa aika tavanomaista tapauskertomusta, mutta Katja Lahti kirjoittaa nasevaa dialogia, sujuvaa suomea (poikkeuksena epäsujuva ruotsi ja Tommyn suuhun istutettu  Är du kallt? Ei kai ruotsi ole sentään näin pitkälle antautunut englannille?) ja itseironinen, mustakin huumori irrottaa hyviä nauruja. Varsin hyvin hän kuvaa naisen epävarmuutta ja tarvetta saada itseluottamusta vahvistavaa huomiota Tinderin epäluotettavassa valemaailmassa.

Viestit putoilevat kuin sadepisarat, kevyesti. Imen niitä kuin sammal, sillä ne ravitsevat minussa tarvetta, jonka olemassaolosta en ole tiennyt. Alan jossitella. Mitä jos hän olisikin olemassa ja rakastaisi minua? Mitä jos me voisimme olla onnellisia?

Julian selviytymiskamppailua ja uuden rakkauden etsimistä oli vaivatonta seurata, kiinnostavaa myös. Tässä on taas sopiva kotimaisen elokuvan käsikirjoitus modernista urbaanista elämästä. Suhteita ja tunteita; katkeruutta, mustasukkaisuutta ja häpeää, ystävyyttä ja rakkautta. Ja paljon notkeaa huumoria.

Katja Lahti: Ei mitään vakavaa
Tammi, 2023, 288 s

Ville Verkkapuro: Pete

Kansi: Tero Ahonen

Ville Verkkapuro ei haluaisi ottaa vastaan isänsä Peten perintöä: köyhyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia. Kouluttautuneena ja jo hyvin palkatussa ammatissa - mainostoimiston copywriter, muusikko - toimineena hän tuntee sosiologiset tutkimukset ja tilastot. On tavallista seurata edellisten sukupolvien jälkiä hyvässä ja pahassa. Pete on kuollut vähän päälle kolmekymppisenä hämärissä olosuhteissa Pietarsaaressa.

Pete on omaelämäkerrallinen, tässä dokumenttiromaaniksi kutsuttu teos pojan matkasta isän jäljillä. Helsingissä asuvana vegaanina, joka tuntee ravintoaineet ja osaa laittaa hyvää ruokaa Ville näyttää jo nuorena miehenä tehneen hyvin paljon isästä poikkeavia valintoja, opintojen ja työn lisäksi. Kehyskertomuksena Petessä kulkee kirjoittajan oma parisuhde Kolumbiasta adoptiolapsena Suomeen päätyneen Andin kanssa. Pari riitaantuu lapsitoiveista. Villeä vaivaa epäluulo omista geeneistään, traumoista, joita ei halua edes tunnemuistissa siirtää eteenpäin.

Päihteiden vetovoimaa ei ole hänenkään helppoa vastustaa, oma päihdesuhde ja addiktiot ovatkin eräs käsiteltävä pääpointti matkalla halki isän historian. Ulkoisesti pojalla on monia isästä muistuttavia piirteitä. Isä taas muistuttaa Nirvanan traagista Kurt Cobainia, sekä ulkoisesti että itsetuhoisen käytöksenkin puolesta. Cobainin vaiheita muistellaan pitkin matkaa rinnan Peten tarinan kanssa. Ville kokee syvää yhteyttä Heart shaped boxin musiikkivideon nähdessään. (Sama kappale avasi minunkin Nirvana-vaiheeni, jo seesteisessä keski-iässä.) Toinen pojan seinäkuvien sankareista on Homer Simpson.

Villellä on nuoret vanhemmat, molemmat levottomia. Äitillä oli kiire elää omaa nuoruuttaan. Niinpä äiti ja isä ehtivät saada lapsia muidenkin kanssa. Poika harhailee isänsä polkuja seuraavan vaimon ja puolisisarustensa luo Turun Runosmäkeen, asuu entisessä Ruotsin laivassa, nykyisessä hostelli Boressa. Jatkaa matkaa lapsuuden kotikaupunkiin, Pietarsaareen. Väkeviä juomia kuluu pitkin matkaa ja kaikkien tuttujen luona, joiden kanssa muistellaan Peteä. Isästä kuoriutuu näkyviin herkkä, naisten ja kavereidensakin rakastama, mutta yksinäinen tyyppi, joka ei löydä muuta punaista lankaa elämäänsä kuin viinan. Yrityksiä muuhunkin on. Yksi hauraan elämän selityksistä on varhain menetetty äiti. 

Keskustelut on kirjattu haastatteluina. Tyyli tuo tarinaan autenttisuuden tuntua ja antaa uskottavan äänen kirjavalle joukolle omaisia ja tuttuja. Kaikki juovat ainakin vapaa-aikanaan reippaasti alkoholia aamusta iltaan, mutta hoitavat silti asiansa joten kuten. Mikä oikeasti ihmetyttää ei-alkoholistia. Onko moinen elämä mahdollista? Ilmeisesti on. Mutta alkoholistin tunnistaakin siitä, ettei hänestä aina edes huomaa päihtymystä; on niin vahvaa kokemusta oman tilan peittelystä. 

Täällä mikään ei etene. Kaikki paikat ovat samoja kuin aina ennenkin, kaikki on sijoillaan. Mysteeri on ikuisesti läsnä, aivan kuten Twin Peaksissakin: David Lynch ei halunnut koskaan paljastaa Laura Palmerin murhaajaa. Eniten Twin Peaks -henkeä luo kuitenkin jyrkkä kontrasti: kauniit, hyvin toimeentulevat suomenruotsalaiset ihmiset sekä hullut ja juntit, tuomittuja kohtaamaan satunnaisesti pienessä keskustassa.

Parhaimmillaan Ville Verkkapuro on kuvatessaan Pietarsaaren pikkukaupungin henkeä ja olemusta: siellä vanha historia tehtaineen kohtaa nykyisen rasismin ja uskonlahkojen rokotevastaiset aktivistit. Siellä on myös se talo, jonka pannuhuoneesta Pete löytyi kuolleena. Sinnikkään toimittajan tavoin Verkkapuro penkoo valokuvia, osoitteita, kaivaa puhelinnumeroja, kyselee ja saa vastauksia. 

Kuva lapsuudesta täydentyy pikku hiljaa. Ymmärrys vanhempien  toiminnasta ja tuttavien roolista kasvaa. Yllättävää on, että kaaoksen ja juopottelun keskeltä löytyy yhä enemmän lämpöä. Synkältä juoppohistorialta alkuun näyttänyt retki suomalaisen white trashin keskuuteen kääntyykin valoisaksi ja vapauttavaksi, kun Ville löytää yhä enemmän rakkaudellisia elementtejä sekä menetetyn isän että entistä seesteisemmin voivan äitinsä luota. Isästä ei saa vieläkään leivottua kaivattua sankaria, mutta ymmärtää voi. 

Katson kuvaa ja yhtäkkiä kaikki valkenee minulle: kasvoin lastenkodissa. Äitilläni ei ollut mahdollisuuksia antaa minulle sitä mitä tarvitsin, joten hän jätti minut tänne, sillä aavisti minun pysyvän täällä sekä turvassa että iloisena. Hänellä oli tarpeita, joiden tiellä olin. Täällä oli aina tervetullut ilmapiiri, ihmiset kotona, televisiossa Tikun ja Takunpelastuspartio, joku pelaamassa Amigaa. Ja Leea ei tuominnut, vaan ymmärsi.

Dokumenttiromaani sisältää lopussa huumepoliittisen puheenvuoron, joka puolustaa liberaalia suhtautumista huumeisiin, käyttöhuoneita ja arvostelee kapitalismin ahneutta. Sen maailman Ville Verkkapuro on ainakin tässä kirjassa jättänyt taakseen. Ennen pamfletinomaista huumekatsausta lukija on saanut myötäelää ilon ja sovun ilmapiirissä äidin ja nykyisen miehen Mikan luona. Äidin ja pojan uudelleen löytynyt läheisyys on kuvattu niin sydänverellä ja liikuttavasti, että tämä yhteiskunnallinen puhe töksähti hieman kuivakiskoisena päälle. Aiheeseen se tietenkin sopii kuin nakutettu.

Olen valinnut, että tarinassani on onnellinen loppu.

Ville Verkkapuro: Pete
Kosmos, 2022, 319 s