Meri Valkama: Sinun, Margot

Sinun, Margot on upea romaani aiheesta ja ajasta, joka nyt, luettuna, näyttää kuin odottaneen kirjoittamistaan. Meri Valkama yhdistää harvinaisen onnistuneesti yksilötarinan, salatun rakkaussuhteen ja perheen hajoamisen 1980- ja 90-lukujen suurimpaan poliittiseen mullistukseen:  Berliinin muurin, koko DDR:n ja sen jälkeen koko itäblokin sosialistimaiden luhistumiseen. Luin hänen kirjoittaneen romaania noin kymmenen vuotta ja tehneen suuria taloudellisia panostuksia saadakseen itselleen kirjoitusaikaa. Se on kannattanut, se näkyy. Romaanin vuosirenkaat tuovat siihen syvyyttä ja täyteläisyyttä kuin isoon kastanjaan. Kastanjapuut pudottelevat hedelmiään itäberliiniläisen päiväkodin pihalle.

Se mikä nimenomaan on odottanut kirjoittamistaan romaanissa, on näkökulma, vasemmistolaisen poliittisen liikkeen sisältä päin koettu maailman romahdus. Perheen isä, Markus Siltanen on vasemmistolaisen Kansan Voima -lehden toimittaja Itä-Berliinissä, vakaumuksellinen sosialisti ja idealisti, joka uskoo, että maailma on nyt, 1980-luvun alussa matkalla kohti utopian toteutumista, rauhaa ja rakkautta, hyvinvointia ja vapautta kaikille. Tavoite on lähellä ja vaatii tässä vaiheessa kuuliaisuutta ja silmienkin ummistamista tietyiltä ikäviltä yksityiskohdilta, kuten vähenevältä vapaudelta, haisevalta rappukäytävältä, muutamalta torakalta vuokra-asunnossa. Siinä vaiheessa kaikki länsitelevisiossa näytetty on silkkaa vastapropagandaa. Valehtelevat jopa säästä, jotta saisivat annettua kuvan, että myrsky horjuttaa DDR:ää. 

Tuoreelta maistuu myös itäsaksalaisten puolelta nähty entisen kotimaan hajoaminen, Wende, kun DDR lakkasi olemasta ja liitettiin yhtenäiseen Saksaan. Aiheesta on esitetty meilläkin ossie-nostalgisia elokuvia, esimerkiksi Good Bye, Lenin. Lännessä itäsaksalaisten katsottiin kantavan mukanaan indoktrinaation ja manipuloivan kasvatuksen jälkiä. Kun porvarillinen hegemonia - jess! sain käyttää tuota sanaparia, joka todellakin on kadonnut näkyvistä - valtasi maailman, itäblokin entiset asukkaat nähtiin perusteellista pesua kaipaavana porukkana, jonka piti olla onnellisia päästessään läntiseen paratiisiin. Ja siinä ohessa hävetä omaa historiaansa osana stalinistista diktatuuria, josta ei hyvää sanaa sittemmin kuultu, kauhistelua ja pilkantekoa sitäkin enemmän. Olette tottuneet ajattelemaan toisin, heille ilmoitettiiin. Tuottamaan propagandaa. Jättämään ajattelun muille. Kohta itäsaksalaiset toimittajat jo saattoivat nähdä työpaikkansa siirtyvän länsi-saksalaisille, vieläpä sellaisille jotka eivät alun perin kotikonnuillaan olleet työtä löytäneet. Itäsaksalaisten ammattitaito oli nollattu kaikilta osin.

Näin mustavalkoista se ei ollut, sitä Sinun, Margot kuvaa koskettavasti. DDR:ää hallitsi Stasi, kyttäävä salainen poliisi, mutta toisaalta siellä toimivat myös päiväkodit, luotettava ja ilmainen terveydenhoito kaikille, oli työt, asunnot, tasa-arvo, rahan ja varakkuuden vähäinen merkitys. Ihmiset rakastuivat, saivat lapsia, erosivat, elivät elämäänsä. Samaa kertoo myös romaanin rakkaustarina; tätä tapahtui sekä kapitalistisessa että kommunistisessa valtiossa. Perheen arki, isän työ, äidin toisaalle suuntautuvat ambitiot, pikkulasten sairastumiset, parisuhteen väljähtyminen ja vastaan tuleva uusi jännittävä ihminen, tunteet syttyvät ja sammuvat. Ihmiset, kuten romaanin Ute, naapuri ja Luise, päiväkodin työntekijä, eivät suostuneet häpeämään menneisyyttään, heillä oli hyviäkin muistoja. Oli asioita, joita he jäivät kaipaamaan.

Ei ole helppoa nähdä sellaisen sortuvan, mihin on uskonut. Minkä on ajatelut parantavan maailmaa, tekevän siitä oikeudenmukaisemman, olevan hyvää ja kestävää. Erityisen vaikeaa on seurata kunka voittajat kirjoittavat historian, sinun menneisyytesi.

Silmiä avaavan puheenvuoron kirjassa esittää Ute, Rosan berliiniläinen ystävätär, jonka essee Der Spiegelissä muodostaa yhden luvun. Siinä hän kehottaa saksalaisia käsittelemään paitsi natsimenneisyyttä myös DDR:n aikaa avoimemmin.

Vain muistamalla voidaan ottaa opiksi menneisyyden tragedioista, ja sellaisia ovat paitsi Stasin uhrien vainot myös DDR:n kaatumisen jälkeen tapahtunut suuren kansanosan kokemusten vähättely.

Kertomus kulkee kahdessa aikatasossa, vuodesta 1983 Itä-Saksan Berliinissä, jonne Markus, Rosa, Matias ja Vilja muuttavat ja vuodessa 2011, jolloin perheen kuopus, Vilja-tytär isän kuoltua alkaa selvittää, mitä perheessä oikeastaan tapahtui, kun he vuonna 1989 äkkiä palasivat Suomeen eikä mikään ollut enää entisellään. Osa tapahtumista ja taustoista kuoriutuu kirjeenvaihdosta, jossa esiintyvät salanimet Erich ja Margot - DDR:n johtajan Erich Honeckerin ja tämän vaimon Margotin mukaan. 

Romaani kuvaa taitavasti ruohonjuuritasolla vasemmistolaisesti ajattelevan perheen innostusta maailman parantamiseen ja kuinka sitä uskoa sekä vahvistetaan että koetellaan arjessa. Markuksen ja Rosankaan on vaikeaa olla havaitsematta kasvavaa länteen muuttavien joukkoa, lopulta siihen ei enää selitykseksi riitä maanpetturuus. Sitä ennen ystävien bileissä kriittinen ääni on jo sujuvasti poistettu ulko-oven kautta tunnelmaa pilaamasta. Markus näkee toivon Mihail Gorbatshovissa ja perestroikassa.

Muistista ja muistoista on kyse myös Viljan salapoliisioperaatiossa, jonka tapaiseksi hänen perheensä historiaa selvittelevä tutkimuksensa kehittyy. Miksi hän muistaa niin vähän ajasta ja henkilöistä, jotka tähän perheen dramaattiseen vaiheeseen liittyivät? Haluttiinko heidän kaikkien unohtavan, ja miksi? Rakkaustarinaa ja perhekriisiä Valkama kuljettaa poliittisten mullistusten keskellä taidokkaasti ja onnistuu vieläpä kasvattamaan jännitettä loppua kohden. Tunteiden kuohuissa heittelehtivät naiset ja mies on kuvattu herkällä otteella ja elävästi, ihastus ja rakastuminen, epävarmuus, hylätyn osapuolen katkeruus - aitoja tunteita kaikki. Loppuvaiheisiin mahtuu myös Tshernobylin katastrofi ja sen veroinen hyytävä epäily perheen piirissä.

Tässäkin romaanissa tuli vastaan muutama oma muisto. Rosa palaa Helsinkiin Interflugin lennolla ja hänen äitinsä kiertää Ystävyysmatkojen oppaana maailmaa. Minäkin olen ostanut matkan Ystävyysmatkoilta, jolla oli likeiset suhteet Neuvostoliittoon. "Sie waren dabei auf unserem Flug nach Havanna" luki Interflugin pahvisessa plakaatissa, joka jaettiin lennolla Itä-Berliinistä Havannaan. Itä-Berliinistä näin bussin ikkunasta muutamat aution oloiset kadut ja kolhon näköiset talot. Ei mitään kovin viehättävää.

Sinun, Margot on mahtava romaani ja voitti tänä vuonna Helsingin Sanomien parhaalle esikoisteokselle myönnettävän palkinnon. Kiitoksissa mainitaan ensimmäisten joukossa Meri Valkaman isä Seppo Iisalo, joka toimi Tiedonantajan kirjeenvaihtajana Berliinissä ja perhe asui niillä seuduin, mistä romaanikin alkaa, Fischerinselissä.

Meri Valkama: Sinun, Margot
WSOY 2021, 556 s

Harrastuksia & suosituksia

Vaikka korona on etabloitunut osaksi elämäämme, tänä syksynä työväenopiston maalauskurssi on jatkunut melkein kuin ennen pandemiaa. Eikä mikään muuten tyhjennä päätä perusteellisimmin arkisista harmin aiheista; taudeista, väkivallasta, ärsyttävistä poliittisista puheenvuoroista, iltapäivälehtien aggressiota aiheuttavista kolumneista ja kommenteista - kuin intohimoinen värin sutiminen. Tosin siinä saattaa joutua nauttimaan sekä suuresta innostumisesta että yhtä syvistä epätoivon hetkistä. Mutta yhtä kaikki, kaukana on muu maailma murheineen. 

Tänä syksynäkin, ja viime keväänä, ja viime talvena, Aurajoki on jatkuvan inspiraation ja pysyvän ilon aihe maisemassa. Näköjään. 

Näkymä kirjastosillalle ja Rettigin palatsille eli nykyiseen Aboa Vetus Ars Nova museoon, jossa parhaillaan esitellään Osmo Rauhalan teoksia. Eivät kylläkään minulle edusta mielitaidettani. Liian siistejä.

Toivottavasti tänä talvenakin saadaan nauttia edes lyhyen aikaa talvimaisemasta. Tämä on tehty valokuvani mallista, oliko nyt viime vai edelliseltä talvelta, en muista.

Menneellä viikolla katselin minäkin toisella silmällä Teeman hienoa elokuvafestivaalia. Teemastakin voi olla jatkuvasti niin kiitollinen. Tällä hetkellä elokuvanautintojani rajoittaa äkillinen, laamaannuttava ja totaalinen riippuvuus: olen löytänyt kirjastosta Langalla - The Wire -sarjan kaikki kaudet, joita olen nakuttanut läpi järkyttävällä tahdilla. Niin loistavia tarinoita Baltimoren poliisin arjesta, kaupungin narkkareista, mustien kamppailusta henkensä säilyttämiseksi, kaupungin korruptiosta, poliisin organisaation mätäpesäkkeistä. Kaikesta. Jokaisessa jaksossa on ainesta kuin 5 tunnin elokuvassa, puolen minuutin tai 4 minuutin välähdyksiä, jotka leikkaavat suoraan tapahtumiin. Niin hyvin tutkittuja tyyppejä ja hienoja näyttelijöitä - joista valkoisia n 10 %. En tiedä mitä tehdä, kun olen kaikki 5 kautta katsonut. Elämä tulee olemaan tyhjää, ainakin ensi alkuun. 

Hongkongilainen elokuva In the mood for love oli eräs Teeman elokuvafestivaalin hienoista ja kehutuista, oliko nyt maailman kaunein tms. Siinä on oma mystinen, toteutumattomien toiveiden virittämä tunnelmansa. Posliininuken näköinen nainen, joka esittelee ainakin 50 erilaista itämaistyylistä mekkoa, pienellä pystykauluksella. Miehellä on kiiltävän musta tukka ja julkilausumattomista toiveista kertova katse. Vähäiset dialogit, hämärät nurkat, Nat King Cole laulaa taustalla. Hongkongilaistalossa asukkaat tuntevat toisensa, jakavat seesamikeiton, pelaavat korttia. Molemmat päähenkilöt tulevat puolisoidensa pettämiksi. Puolisot on rajattu ulos, heitä ei nähdä.  Epävarmuudessa mies ja nainen löytävät toisensa, mutta ovat kokemustensa hämmentämiä. Tyylitellyssä elokuvassa on jotain kaurismäkeläistä, tarkkaan mietittyjä värejä ja sommitteluja. Sen verkkainen tahti ja viipyilevyys oli minulle aterian jälkeen liikaa ja nukahdin kesken kaiken. Onneksi sitä pystyi jatkamaan myöhemmin. Tämä pitää siis katsoa virkeänä.

Aivan päinvastaisesti toimii ihana David Byrne's American Utopia show. Se on silkkaa musiikin iloa ja liikkumisen riemua. Muusikkoja ja tanssijoita kaikkialta maailmasta, soittimia samoin ja hyvin karismaattinen laulaja. Yksi kaikkien aikojen parhaista konserttielokuvista, kirjoitti Harri Uusitorppa Hesarissa. Olen samaa mieltä, suggeroiva esitys on Spike Leen ohjaama. Tämäkin elokuva on Teeman elokuvafestivaalin ohjelmistoa. Tätä parempaa energiatason nostajaa ei ole. 

Colm Tóibín: Brooklyn

Kirjailijan sukupuolella ei tietenkään pitäisi olla väliä. En kuitenkaan voi olla ällistelemättä kuusikymppisen Colm Tóibínin kykyä kuvata alle parikymppisen nuoren naisen sielunelämää sillä herkkyydellä kuin romaanissa Brooklyn. Taito ilmeni jo aiemmin lukemassani Nora Websterissä - ja ihan samaa asiaa hämmästelin näköjään silloinkin. Lisänä tulee vielä ihanan aidon oloinen 50-luvun tunnelma, viehättävä nostalginen kuva maailmasta - Irlannista ja New Yorkin Brooklynista - sotien jälkeisenä puuhakkaana ja optimistisena aikana. Itse asiassa Nora Webster vilahtaakin tässä romaanissa samoissa Irlannin Enniscorthyn, kirjailijan synnyinkaupungin maisemissa. 

Se 50-luvun ihanuus ei aikalaisille näyttäytynyt sellaisena kuin se nykyihmiselle saattaa näkyä, menneisyyden kullatuissa kehyksissä. Köyhä Irlanti ja Enniscorthyn pikkukaupunki on niitä paikkoja, joista nuoriso noina aikoina alkoi lähteä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, isompiin kaupunkeihin etsimään työtä ja helpompaa toimeentuloa. Niin Laceynkin perheessä, jossa äiti enää asustelee yksin tyttäriensä, Rosen ja Eilisin kanssa, kun perheen pojat olivat jo suunnanneet Englantiin. Perheen isä on kuollut eikä perhe muutoinkaan kuulu paikkakunnan varakkaisiin, joille elämässä tarjoutuu enemmän vaihtoehtoja.

Eilis on kertomuksen päähenkilö, jota isosisko ja äiti vaivihkaa rohkaisevat ottamaan ison askeleen ja muuttamaan New Yorkiin, josta löytyy ennestään tutun tuttuja, serkkuja. Äidin ja isosiskon etukäteen keskenään hautoma suunnitelma tulee Eilisille yllätyksenä ja aiheuttaa tunteiden myllerrystä ja epävarmuutta. Hän on opiskellut kirjanpitoa ja työskennellyt myyjänä kopean neiti Kellyn paikallisessa myymälässä. Paremmin palkatut ja vaativammat toimistotyöt ovat haaveissa. Konservatiivisessa pikkukaupungissa naisten tulevaisuus on naulattu lyhyen nuoruusajan jälkeen perinteisiin kuvioihin.

Arki Irlannissa, myymälätyö, tanssit, laivamatkan lippujen hankinnat, pakkaamiset - kaikki antaa mainion tarkan kuvan työn ja arjen tavoista noin 70 vuotta sitten. Rose on pikkusiskon esikuva, työssä käyvä, golfia pelaava itsevarma aikuinen. Äiti ja sisko kätkevät huolensa ja esittävät määrätietoista joutuessaan lähettämään aika kokemattoman nuoren, hädin tuskin aikuisikään ehtineen Eilisin kauas Atlantin yli, vailla tietoa siitä, kuinka pitkä erosta tulee vai tuleeko välimatkasta pysyvä.

Tóibín kuvaa hienosti nuorten maastamuuttajien tunnelmia, koti-ikävän, epävarmuuden ja seikkailunhalun vuorotellessa. Laivalla yli Atlantin on muitakin liikkeellä samalla suunnitelmalla. Heitä koettelee ensinnä Atlantin myrsky ja kolmannen luokan ahtaat hytit vuorokäytössä olevine vessoineen. Perillä odottaa suuri maailma, irlantilaisten yhteisestä kielestä huolimatta heikompi asema, vuokraemäntien ja työnantajien valta. Katolisilla irlantilaisilla, kuten Eilisin perheellä on tukena paikallinen pappi, isä Flood ja tutun rouva Kehoen luona asuu jo ennestään irlantilaistaustaisia naisia. 

Pappi on järjestänyt etukäteen jo työpaikan tavaratalon myyjättärenä, Eilis myy nailonsukkia. Työpaikka tarjoaa oivan tilaisuuden vertailla Amerikan tapaa ja kotimaan hierarkista suhtautumista asiakkaisiin, jotka ovat varakkaita ja vähemmän varakkaita ja sen mukaisesti tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Yhdysvalloissa raha kelpaa, bisnes ensin. Näin Eiliskin saa evästyksen kohdella hyvin myös tummaihoisia naisia ja tarjota heille punaketun värisiä nailoneja, vaikkakin sukat pidätään erillään seepiasta ja kahvista, valkoisten suosimista väreistä. Isä Flood auttaa koti-ikävästä kärsivää suojattiaan myös kirjanpidon jatko-opiskeluun ja järjestää näin ohjelmaa yksinäisiin iltoihin.

Kirjassa ja sen päähenkilössä on jotenkin vakava, vilpitön tunnelma, joka antaa sen päähenkilöstä aluksi suorastaan naiivin ja lapsenomaisen vaikutelman. Kiiltokuvaa onneksi murtavat uskottavalla tavalla Eilisin eteen tulevat tilanteet, jotka saavat hänet punnitsemaan omia ja ympäristön normeja. Tóibín on taitava näyttäessään tapahtumien kautta, kuinka nuori nainen uudessa ympäristössä kasvaa itsenäiseksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan, kun järkevyyden ja tunteiden tasapainottelu sitä vaatii. Rakkaus ja sen mukana seksuaalisuus tuo tietenkin nuoren naisen elämään värejä, joiden rinnalla kuva kodista Irlannissa haalistuu. Aika oli kuitenkin 50-luvulla vielä New Yorkissakin monien moraalikoodien rajoittamaa ja varsinkin irlantilaisen vuokraemännän hallinnoimassa asunnossa. Nuori nainen tekee myös teräviä huomioita amerikkalaisen yhteiskunnan piirteistä.

Vaikka löytävätkin keinoja rakkautensa vaalimiseen, italialaistaustainen rakastettu Tony ja Eilis joutuvat yllättävän tilanteen eteen ja sileältä näyttänyt tie aikuiseen elämään ottaa uusia mutkia. Uusi käänne nostaa Brooklynin jännitettä loppumetreillä niin, että oli ihan pakko lukea loppuosa yötä myöten. Lukija myötäelää rauhallisen ja harkitsevan Eilisin vastoinkäymisissä ja siinä, mitä merkitsee kun juuret revitään irti ja  ne alkavat sittenkin pikkuhiljaa löytää uutta maata. On aika ovela temppu lisätä kierroksia uudella draaman käänteellä siinä vaiheessa, kun lukija luulee että tämä oli sitten tässä. 

Brooklyn on hyvällä tavalla vanhanaikainen kirja, aika kulkee kronologisesti ja Eilisin mielenliikkeistä kerrotaan kolmannessa persoonassa. Huolellinen ajan ja tapojen kuvaus ja tarkka psykologinen silmä riittävät, kun kirjailijalla on taitoa, ei tarvita näkökulman vaihdoksia tai aika-akselin kieputusta. Aikamoisen levollista ja kuitenkin kiinnostavaa lukea tällaista nykyään epätyypillistä romaania.

Kirja sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (Whitbread).

Colm Tóibín: Brooklyn, 2009, suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2011, 313 s

Pirkko Saisio: Passio

Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Nyt ei ole auto- tai biofiktiota, ei perhehistoriaa, avioliittoja ja eroja tai traumaattisia suhteita vanhempiin, eikä Suomen lähihistoriaa. Tai no, on noistakin kaikista ripauksia tässä ajan virrassa kauhovassa Passiossa. Pirkko Saisio kulkee omia polkujaan ja käsittelee tuosta vain vaivattomasti noin 500 vuotta eurooppalaisen ihmisen historiaa ja kertoo sen tarinoiden kautta, vanhan kerrontataidon parhaiden perinteiden mukaan. Siihen hänellä on kanttia, yli seitsemän vuosikymmentä eläneenä ihmisenä, kirjailijana ja teatterin tekijänä. Kaikki se viisaus, sivistys ja kokemus näkyy Passiossa. Eikä vähimpänä, hersyvä huumori ja lämpö, hillitön kertomisen riemu.

Kertomus alkaa Firenzestä ja ankarasta munkista, Girolamo Savonarolasta, jonka kuolemaa roviolla moni tervehtii ilolla. Seuraavien tarinoiden reitti kulkee ruhtinattaresta haudankaivajaan, venetsialaisen, muranolaisen peilipajan omistajasta Wieniin, Masrin juutalaissukuun, sieltä krakovalaiseen luostariin, edelleen Venäjän Goluboje Seloon, Katariina Suuren rakastajan Grigori Potjomkinin luota tallinnalaisen kapakoitsijan perheeseen ja Haapsaluun, josta onkin enää lyhyt matka Helsinkiin ja Silverhav/Wahlströmin -suvun lukaaleihin. Helsingistä matka halki vuosikymmenten päätyy Vienan meren rannalle Solovetskin vankileirille.

Yhdistävänä nimittäjänä mukana kulkee kultainen koru, rubiinein ja timantein koristeltu, joka muuttaa muotoaan ihmeitä tekevän ikonin riisasta kultaisiksi pisaroiksi ja pudottaa timanttejaan matkan varrella. Se on monelle pelastus ja uhka, siihen kiinnitetään monet toiveet. Siinä heijastuvat uskontojen kehykset, sallitut ja kielletyt. Siksi korun muodonmuutoskin on välttämätöntä, hyvän ja pahan tiedon puusta ja käärmeestä ikoniksi ja taas irrallisiksi jalokiviksi ja kullaksi. 

Saisio kuljettaa monipolvista tarinaansa ihailtavalla kekseliäisyydellä ja taidolla, historiallisia tapahtumia sekä kulloisenkin aikakauden kulttuuria ja tapoja sopivasti sivuten. Sotia riittää, mutta ne näkyvät kuten ne ajassa ja paikassa eläville ihmisille näkyvät, kaaoksena, luostariin pakenevina, turvaa hakevina ihmisinä, sitten sinne syöksyvinä sotilaina. Passio valaisee kaltoin kohdeltujen polkuja, juutalaisten perheiden piileskelyä Cannaregion getossa, rakkaudesta raskaiksi tulleita muualle naitettuja naisia, kohtuuttomien isien lapsia, homoseksuaalien tukahdutettuja tunteita, Stalinin vankileirin asukkeja ja sittenkin yhtä löysässä hirressä riippuvia komendantteja.

Kärsimyshistoriaa se on, ihmisten kamppailuja ymmärtäen kerrottu, heitä ja heidän vajaavuuksiaan lempeästi kuvaten, paitsi milloin ne kääntyvät makaabereiksi hirmuteoiksi ja vaativat satiiria. Kieli seuraa loistavasti aikaansa, vanhimpina vuosisatoina siinä on jotenkin arkaainen poljento. Ainoastaan kerran särähti pahasti, Stalinin leirillä hypähti vastaan digitaalinen sammakko: disinformaatio. Siitä syytettiin erästä vankia. 

Mutta muutoin, tyyli on hallussa ja on varsinkin runsaassa hahmogalleriassa vahvoilla. Saisio ei kuvia kumarra, Katariina Suuri saa vahvan kuvauksen hänkin, vanhenevana ja hampaattomanakin. Rakkaudennälkäiset onnenetsijät, monenlaiset hiipparit valeasuissa ratsastavat halki vuosikymmenten. Toisinaan aika pysähtyy, Saisio vetää henkeä ja sipaisee runollisia kuvia ikuisista elementeistä maisemassa.

Päivät olivat kirkkaita ja kuumia, yöt mustia ja kirkkaita nekin. Tähtitaivas kaartui keisarillisen telttakylän ylle, ja lammaspaimenten kaukaiset tulet sekaantuivat horisontissa taivaaseen, niin että kaukaisimmat tulet näyttivät pudonneilta tähdiltä. - - - Suihkulähde solisi, kukkiva appelsiini tuoksui. Puutarhan pienellä marmoripöydällä, seltterivesilasien ja hedelmävadin katveessa oli sormus.

Toisinaan munkin kaavuissa ja luostarin ikonostaasin tuntumassa liikutaan jo fantasian rajamailla, mutta niin vain vanhojen legendojen ja myyttien maailma jotenkin laskeutuu taas rauhallisesti maan kamaralle ja matka jatkuu ajasta seuraavaan.

Venäläisten sielunmaisema on Saisiolle kiinnostava ja varsinkin Stalinin vankileirillä kärvistelevät ihmiset, päälliköistä vankeihin, piirtyivät vahvasti. Käsittelytavassa tunnistin elementtejä, joita olin nähnyt Kansallisteatterin Slavassa ja toisaalta brittielokuvassa Stalinin kuolema. Huumoria, satiiria, kuten esimerkiksi miliisipäällikkö Markelovissa. 

Ja taas eksyi miliisipäällikkö Markelov sanojensa viidakkoon eikä tuntunut pääsevän tiheiköstä pois, vaikka alkoi silmin nähden itsekin tuskastua puhumiseensa.

Hassua kyllä, Venäjällä kerrotuista episodeista mieleeni tulivat monet venäläiset kertojat, Tšehovista alkaen. Varsinkin kun vankileirillä tehtiin teatteria oikein konkreettisestikin, sen varsinaisen ison teatterin katveessa. 

Ja 1900-luvun alku Helsingissä, kyllä vain, Kjell Westön Missä kuljimme kerran tuli moneen kertaan mieleen koko Silverhavin/Wahlströmin kirjavaa sukukuntaa seuratessa. Yksipuolisia rakastumisia, äveriäitä salonkeja, hyväksikäytettyjä piikoja, Helsingin satamasta pois purjehtivia sillilaivoja. Hienosti Saisio punoo tarinansa. Ehkä noin 1950-luvulla Stockmannin hissit pyöreähattuisine hissipoikineen ja -tyttöineen todistavat erään rakkauden viimeisiä näytöksiä.

Passion yli 700 sivua eivät tunnu siltä, johtuen paitsi hurmaavan mielikuvituksen ja suuren sivistyksen synteesistä myös sivujen ilmavasta ladonnasta. Tästä matkasta voi nauttia täysin siemauksin, itkeä ja nauraa, liikuttua, ihmetellä elämän moninaisuutta.

Päivitys 11.11. Finlandia-ehdokkuus julkistettiin tänään.

Pirkko Saisio: Passio
Siltala, 2021, 732 s

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

Kuvitteellinen La Matosan kylä Meksikossa toimii kirjailija Fernanda Melchorin kotiseudun, Veracruzin nuorten ihmisten näköalattomuuden peilinä hänen romaanissaan Hurrikaanien aika. Kylläpä piirsin ihan hemmetin hirveän kuvan Meksikosta - sehän on kuin Francis Baconin kauhumaalaus, hän toteaa Hesarin kirjailijahaastattelussa 9.9.21. 

Totta. Kuvaus on yhtä liskojen yötä, alusta loppuun. Murhatusta Noidasta lähdetään liikkeelle. Noitaan kanavoituu seudulla kaikki inho, pelko ja viha, mitä tuosta köyhyyden ja takapajuisuuden riivaamasta kyläpahasesta löytyy. Siihen tuovat mausteensa huumeet ja väkivalta, taikausko uskontoon sekoittuneena, machoilu ja homofobia, prostituutio ja pedofilia, laittomat abortit, nälkä ja työttömyys. Koko yhteisö porisee  myrkkyliemessä, josta ei kukaan näytä irti pääsevän.

Omassa hökkelissään asuva, mustiin harsoihin verhoutuva Noita on transvestiitti, homoseksuaali, kansanparantaja ja abortintekijä. Hän ja hänen talonsa on kaikkien machoilijoiden yhteinen vihan kohde, joka samalla houkuttaa ja viekoittelee, inhottaa ja pelottaa. Hänen uskotaan omistavan paitsi saatanallisia kykyjä myös kätketyn aarteen. Se on köyhyyden keskellä viimeinen niitti arkkuun. Naisille hän on ollut ainoa ja viimeinen toivo.

Kertomus vyöryy yhtenä mutavirtana, ilman otsikoita tai välikappaleita, dialogitkin kulkevat samassa virrassa, erottautumatta. Pintaan nousee aina vuorollaan yksi hahmo elämästään kamppailevien joukossa ja kukin tuo oman palasensa alun näkymään, jossa pikkupojat valmistautuvat kohtaamaan joelle upotetun ruumiin ritsoilla. Tuho on ennalta määrätty tämän kylän tytöille ja pojille, se on vääjäämätön, se on kohtalo.

Jokaiselle tytölle, kuten Yesenialle, opetetaan jo pienestä tytöstä kuinka mitätön tämä on. Pojat saavat lyödä ilman seurauksia, mummi lyö lisää. Naiset katkeroituvat ja kostavat synnyttämilleen tytöille, poikia rakastetaan. Isäpuoli saattaa Norman raskaaksi, sairaalassa hoitajat tietävät miksi ja kenen syy se on. Te heitukat ette osaa edes pyyhkiä omaa persettänne ja silti pitäisi jo päästä nussimaan, minäpä pyydän tohtorin kaapimaan sinut ilman puudutusta, josko sitten oppisit. Miten ajattelit maksaa sairaalalle tästä kaikesta, mitä? Kuka kantaa vastuun?

Melchorin maalaama lohduton maailma hyökyy lukijan päälle yököttävänä, sietämättömänä, mutta niin vaan hypnoottinen kerronta ja kolhittujen tyyppien huolellisen autenttinen kuvaus imee mutavyöryynsä. Jokainen vähäinenkin valon välähdys saa itseään suuremman merkityksen, kuten Luismin ja Norman hauras kohtaaminen ja epätodennäköinen rakkautta muistuttava tunne tässä pimeydessä.

Mitä mahtoi miehen päässä liikkua, kun tämä heräsi puoliltapäivin ja jäi istuskelemaan patjalle toljottaen armottomassa paahteessa halkeillutta pihamaata, pihapuissa mellastavien turpiaanien ja harakoiden ääntelyyn uponneena, hiukset takussa ja suu puoliksi auki. Mies oli niin ruma, Norma ajatteli tätä katsellessaan, ja silti niin kiltti, niin helposti rakastettava, mutta vaikeasti ymmärrettävä, miehestä oli vaikea saada otetta...

Melchorin kerronnasta mieleen palaavat jotkut Lucia Berlinin raadollisimmista novelleista, paikoitellen myös brasilialaisen Paulo Linsin Jumalan kaupunki. Köyhien ja osattomien elämä korruptoituneissa yhdyskunnissa, joissa ei apua tule jumalilta eikä esivallalta, on samaa, rajoista riippumatta. Meksikossa kuten Brasiliassa poliisi on mukana lupaavimmilla keikoilla ja mafiakin on juurtunut seuduille.

Haastattelussa kirjailija myöntää yhteytensä Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyteen. Hurrikaanien aika taitaa olla tunnelmaltaan kuitenkin lohduttomampi, vaikka en mitään tuosta klassikosta muistakaan. Samaa taikauskoisen perinteen voimaa ja väriä sekin todistaa ja jotenkin sitä ihmisten tiiviimpää yhteyttä luontoon siellä, missä asumukset ovat hökkeleitä ja jokainen senkin takia helpommin  saman virran vietävissä, vailla suojaa ja muita keinoja selvitä kuin ne entiset.

Erikoista oli havaita, että alussa rasittavalta näyttänyt yhtäjaksoinen tekstipötkö ensimmäisen sivun ylälaidasta viimeiseen riviin lopulta häiritsi niin vähän. Siitä syntyi sen vimmainen ja hengästyttävä rytmi. Alun hajanaiset sirpaleet asettuivat kohdilleen säröiseksi kuvaksi tästä tylystä maailmasta. Maaginen taito kirjailijalla - ja suomentajalla! Palkittu romaani oli ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika
Temporada de huracanes, 2017, suomentanut Emmi Ketonen
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2021, 210 s