Alaston lounas William S. Burroughsin tapaan on liian stydiä kamaa

Nistillä, addiktilla, kaman käyttäjällä ei koskaan ole pitkäveteistä. Hän voi katsoa kengän kärkiään kahdeksan tuntia.

En tiedä mikä näissä huumejutuissa kiinnostaa. Onko siinä jotain jälkiä 60-luvun huumeiden ihannoinnista, kovista rokkijätkistä ja -mimmeistä, jotka paahtoivat kovaa vauhtia manan majoille? Lucy in the Sky with Diamonds. Walk on the Wild Side. Ikiaikaista rappioromantiikkaa? Ainahan noita taiteilijaboheemeja on kauhisteltu - ja samalla ihasteltu, jos ovat kaiken sekoilun keskellä saaneet jotain aikaan.

William S. Burroughs syöttää lukijalle lounasta, joka koostuu kamasta, opiaateista, limasta, spermasta, verestä ja paskasta. Piikkejä sohitaan arpisiin kudoksiin. Hienolla tyylillä, armottomasti ja välillä humoristisesti. Hallusinaatioita. Pistävää pilkkaa hienostelijoista ja teeskentelijöistä. Yksityiskohtaista analyysiä ihmisruumiin kemiasta ja biologiasta kuin vain käytännön kemisti osaa.

Muutaman kymmenen sivun jälkeen alkaa vaivata hapenpuute. Ja pitkästyminen. Jätin tämän siihen. Olen ehkä lukenut riittävästi huumeista.


Tanger 1959 lukee viimeisellä sivulla. Siitä kuvainspiraatio. Maalaus on tehty sanomalehtikuvasta, joka on otettu autokilpailuista Libyassa 1920-luvulla. Kukka on silkkaa hallusinaatiota.

P.S. 27.2. HS:ssä  Jukka Petäjän artikkeli 'Näin katettiin alaston lounas pöytään. Sata vuotta sitten syntynyt beat-kirjailija William Burroughs aloitti uuden luvun Yhdysvaltojen kirjallisuudessa.' . Siinä historiaa oikeuskäsittelystä, johon kirjan yhdysvaltalainen kustantamo joutui julkaisukiellon vuoksi. Syynä säädytön sisältö. Puolustuksella oli mukana kirjailijoita, joista yksi totesi että 'Alaston lounas on kuin mato. Sen voi pilkkoa vaikka kuinka moneen osaan, ja jokainen osa jatkaa itsenäisesti omaa elämäänsä'. Tässä juttu:  Beat-kirjallisuuden noitatohtorin syntymästä on sata vuotta

Sergei Dovlatov: Meikäläiset

Nashi, suom. Pauli Tapio
Kustantaja Idiootti,  154 s
Kansi Varpu Eronen

Kun asiat osaa kiteyttää niin sivuja ei tarvita tämän enempää. Ja kun riviväleihin ja letkauksiin sisältyy monimerkityksisiä viestejä, joiden käytössä diktatuurissa elävät ihmiset kehittyvät niin taitaviksi. Tämä romaaniksi sidottu sukualbumi sisältää Dovlatovin värikkään  lähisuvun tarinoita, joka luvussa uusi päähenkilö tarkemmassa fokuksessa. Lause on lasinkirkas. Lasissa on usein votkaa. Siksi se meneekin tehokkaasti päähän. Ajallisesti kuljetaan 1900-lukua vallankumousajoista 80-luvulle, paikallisesti Vladivostokista New Yorkiin. Suvussa on väriä, intohimoa ja miehistä komeutta Neuvostoliiton/Venäjän kaukoidän alueilta.

Musta huumori helpottaa näidenkin ihmisten elämää niin kuin se kaikkina aikoina kaikkialla on tehnyt. On setä joka yrittää rakastaa Stalinia, sitten Leniniä, rakastaa lopulta Saharovia.

Kiinnostavaa lukea kuvauksia jostain sellaisesta kaupungista kuin Vladivostok Neuvostoliiton aikana, ja yllättäviä sellaisia: 'Vladivostok oli teatraalinen kaupunki hieman samaan tapaan  kuin Odessa. Ulkomaiset merimiehet häiriköivät satamaravintoloissa. Puistoissa soi afrikkalainen musiikki. Pääkadulla, Svetlankalla, vetelehti keikareita myrkynvihreissä housuissa. Kahviloissa puitiin viimeisintä epätoivoisesta rakkaudesta johtuvaa itsemurhaa.'

Erikoisen erikoinen tapaus oli Dovlatovin serkku Borja, jolta kaikki onnistuu, mutta joka lopulta kuin menestykseensä kyllästyneenä sortuu ensin karkeisiin piloihin ja sitten rikoksiin, kuin väistämättömänä geeneihin kirjoitettuna kaavana, toistuvana mallina. 'Tajusin lopulta serkkuni tärkeimmän luonteenpiirteen. Hän oli tiedostamaton, alkuvoimainen eksistentialisti. Hän kykeni toimimaan vain äärimmäisissä tilanteissa. Luomaan uraa vain vankilassa. Taistelemaan elämästään vain seistessään kuilun partaalla.'

Aviovaimo Lena on aina yhtä arvoituksellinen loppumattomassa rauhallisuudessaan. Vaimo ilmestyi kirjailijan elämään juhlien jälkeisenä aamuna sohvalle unohtuneena ja palasi siitä lähtien kuin kotiinsa ilman erillistä ilmoitusta. 'Saavuin Amerikkaan unelmoiden avioerosta. Ainoa syy erolle olisi ollut vaimoni äärimmäinen mielenmaltti. Hänen rauhallisuutensa ei tunne rajoja.' Vaimo ei ole niinkään suuri rakkaus kuin kohtalo, kuin Venäjä.

Sergei Dovlatov ei saanut tekstejään julkaistua Neuvostoliitossa, vaan niitä julkaistiin ensin ulkomailla. Ystäväpiirikin koostui samanlaisista iskeväsanaisista pilkkakirveistä, kaikki epäsuosiossa ja välillä vangittuina. 'Ryhdyin jopa kirjoittamaan novelleja. Niitä ei tietenkään julkaistu. Join yhä enemmän. Tunnustamattoman neron rooli jotenkin helpotti olemassaoloa.' Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen hänen anekdoottinsa riemastuttivat venäläisiä ja hän sai modernin venäläisen klassikon aseman, jäljittelijöitäkin. Dovlatov oli emigroitunut Yhdysvaltoihin vuonna 1979.

Suomentajalle kiitos paitsi hienosta kielestä myös viimeisestä osiosta 'Suomentajan huomautuksia'. Siis siitä, että ne eivät ilmesty häiritsevinä alaviitteinä tekstin lomassa, vaan ne voi lukea erikseen jälkeenpäin. Huomatukset selventävät kirjassa käytettyjä sanontoja ja antavat lisätietoja vastaan tulevista historiallisista henkilöistä ja kirjailijoista.

Elämä absurdistanissa ei ollut helppoa, mutta onneksi antoi runsaasti aiheita terävälle havainnoitsijalle, armottomalle humoristille ja totuudentorvelle. Tai totuudesta ei kai ole takuuta, mutta kaikki tuli kyllä liukkaasti nielaistua.

Sergei Dovlatov opiskeli ja asui Leningradissa m.m.

Päivi Kannisto: Elämäni nomadina

Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita
Atena 2012, 332 s
Kansi: Satu Kontinen







Mies on luotu liikkuvaksi, sanoi Ilmari Kianto. Ihminen on, sanoo Päivi Kannisto, entinen uranainen,  jakkupukuun pukeutunut liikkeenjohdon konsultti ja usean tutkinnon tohtori, nykyinen 'nomadi'. Loppusysäyksenä elämän muutokselle toimi täydellisen matchin, Santerin tapaaminen. Mies on liike-elämässä menestynyt yrittäjä, joten molemmille oli varallisuutta kertynyt. He 'hyppäsivät oravanpyörästä' vajaat kymmenen vuotta sitten, möivät suurimman osan omaisuudestaan ja ovat ilmeisesti edelleen matkalla. Tavallinen tossun tallaaja miettii, että kelpaa sitä matkustella kun rahaa on rutkasti. Se ei ole se pointti, vaan Kannisto esittelee kirjassaan vaeltajia monista eri taustoista. Kaikille on vuosien matkaamisen jälkeen yhteistä vähään  tyytyminen.

Kysymys on elämänfilosofiasta ja pyrkimyksestä täydelliseen vapauteen, onnellisuuteen. Eikä kysymys kuulu miksi lähteä, vaan miksi pysyä paikallaan. Miksi kärsiä stressaavasta työelämästä, odottaa vain seuraavaa lomaa? Toteuttamattomat haaveet ovat yleisin katumuksen aihe eläkeiässä. Miksei haaveitaan toteuttaisi heti?  Miksei voisi olla onnellinen jo nyt? Kanniston mukaan yleisin onnellisuuden este on se, että harva tietää mitä todella haluaa, koska hallitsevat ajattelumallit vieraannuttavat meidät henkilökohtaisista toiveistamme. Ne leimaavat onnelliset ihmiset vastuuttomiksi päiväperhoiksi. Toinen este on mukavuudenhalu. Oravanpyörästä on sitä vaikeampi luopua, mitä paremmin menee.  Paradoksaalista on, että luopuessa saa enemmän. Oppii nöyryyttä, vähään tyytymistä, suvaitsevaisuutta, avarakatseisuutta. Nykyhetkestä nauttimista. 'Elä kuin kuolisit huomenna'. Kannisto uskoo sielunvaellukseen tässä elämässä: jokainen voi luoda oman elämänsä mieleisekseen ja vaihtaa sen uuteen niin monta kertaa kuin haluaa. Olosuhteet, joihin olemme syntyneet, ovat vain yksi vaihtoehto monien joukossa.

Kirjaansa Päivi Kannisto listaa omien kokemustensa lisäksi matkaajien historiaa Aleksanteri Suuresta Marco Poloon, munkeista pyhiinvaeltajiin, romantiikan sankareita lordi Byronista Richard Burtoniin ja Bruce Chatwiniin (Patagonia, Patagonia) sekä on tätä varten haastatellut 30 maailmalla tutuksi tullutta 'globaalia nomadia' jotka ovat valinneet elämän vailla vakinaista osoitetta, vaeltamisen paikallaan pysymisen sijaan.

Irtolaisuus oli jo historiassa rikos, jopa ilman palveluspaikkaa olevat määriteltiin 1600-luvulla rikollisiksi. Tällä turvattiin työvoiman saanti. Irtolaiset olivat silloin ja vieläkin jengipettureita, hylkiöitä. Munkeista valtioihin Kanniston mukaan kukin saarnaa lopulta sitä mikä itseä hyödyttää. Miksei ihminen olisi avoimesti itsekäs ja valitse sitä elämisen tapaa mikä itselle parhaiten sopii? Vapaus on vapautta omaisuuden keräämisestä, aikataulupaineista, perheen perustamisesta eli kaikista yhteiskunnan perusnormeista. Yhteiskuntamme on holhousyhteiskunta: 'kun valtio pukeutuu hyväntekijän valeasuun, tulee sen alamaisista kerjäläisiä'. 'Minulla ei ole muuta kuin vapaa-aikaa. Turha hikeentyä. Asiat joko hoituvat tai sitten eivät hoidu. Kaikki vaihtoehdot omalla tavallaan erinomaisia.'

Kirja sisältää paljon mielenkiintoisia historiallisia ja yhteiskunnallisia faktoja ja filosofista pohdiskelua, mutta alkaa puuduttavasti toistella itseään. Selväksi käy, että elämäntapa ei ole missään nimessä helppo, mutta palkitsee.  Autiomaan kovuus tekee vaeltajista sydämellisiä, sillä on automaattinen moraalia kohottava vaikutus (Burton) - uskonnosta riippumatta. Zeniläiset vaeltajat ovat joustavia: joku poltti puisen Buddha-patsaan jotta välttyi paleltumiselta. Sääntöihin ja tapoihin takertuva ei siedä vaeltamisen epävarmuutta.

Kaikenlaista hienostelua ja itsensä nostamista muihin matkaajiin verrattuna piiskataan, Lonely Planet reppureissarit eivät ole nomadien mielestä sen hienompia turisteja kuin valmiita matkapaketteja ostaneet. Samoja kohteita siellä ravataan katsomassa. Alkuperäiset nomadit, maasait, Kenian ja Tansanian rajalla ovat paikallisia nähtävyyksiä turisteille siinä missä villieläimet.

Päivi Kannisto toteaa, että elämäntavasta tuskin koskaan tulee valtavirtaa, koska ihmiset ovat mukavuudenhaluisia. Ei todellakaan. Kuinka joku voi luopua pysyväisluontoisesti päivän lähes ihanimmasta hetkestä: ryömiä illalla omaan ihanaan sänkyyn, joka pysyy enimmäkseen paikallaan..

Tavisturistin kuva rauniokasan (Akropolis) tuntumasta

Kirjassa on ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta. Muun muassa se paljon mainostettu avarakatseisuus tulee mieleen Kanniston aika monesta tyrmäyslausunnosta. Turistit käyvät katsomassa 'rauniokasoja'. Rauniokasojen takana on historiaa, vai? Suvaitsevaisuus ei maailmalla ole kasvanut ainakaan Suomen suhteen. Suomalaiset kun huomauttavat hymyilevälle että 'mitä vittua siinä virnuilet'. Ei se kokemukseni mukaan ihan yleistä ole, ellei sitten jotain tuossa jätetä kertomatta.

Löysin tämän kirjoitettuani Helmi-Maarian kriittisen arvion kirjasta ja täytyy myöntää, että kokemukseni on lopulta saman suuntainen.

Ekoteko: Luonnonkorkkinen viinipullo

Pitää tässä vaiheessa tehdä pieni syrjähyppy kirjamaailmasta viinien maailmaan.

Kyllä luokkatoveritapaamiset ovat sivistäviä! Tänään tapasin entisiä luokkakavereita - vuoden -69 ylioppilaita - ja kuulin tarinoita elämästä. Tapaamistamme sulostutti ja kielenkantimia voiteli sekä kuohuviini että valkoviini. Kierrekorkkisen pullon avautuessa ystävämme, maailman meriä, Luoteisväylää ja vaikka missä purjehtinut ja Portugaliin asettautunut Riitta piti palopuheen luonnonkorkin puolesta. Asia, joka meille muille oli uutta. On nimittäin niin, että luonnonkorkkinen viinipullo on luonnonystävän valinta. Ikivanhat korkkitammimetsät antavat elinkeinon paikallisille asukkaille ja niissä elää monia harvinaisia eläinlajeja. Euroopassa näitä metsiä on lähinnä Portugalissa. Kierrekorkki ja erilaiset muoviset korvikkeet ovat valtaamassa alaa luonnonkorkilta ja vaikeuttamassa elinkeinoa. Jos korkkitammimetsät eivät enää tarjoa elinkeinoa paikallisille asukkaille, vaarana on että ne raivataan tontti- tai viljelymaiksi. Viinin ostaja voi vaikuttaa asiaan ja valita luonnonkorkkisen pullon.

Wikipediasta:
Korkkitammia viljellään laajalti Välimeren alueella korkkiteollisuutta varten, tärkeimpänä tuottajamaana on Portugali. Korkkia kerätään 10–12 vuoden välein samasta puusta. Korkinkeruu ei vahingoita puuta, vaan tilalle kasvaa uusi korkkikerros. Ensimmäinen korkinkeruu suoritetaan noin 25-vuotiaille puille. Työ tehdään ilman koneita. Korkkitammi elää 150–250 -vuotiaaksi. Sitä käytetään joskus myös koristekasvina.
Korkkitammimetsät ovat myös tärkeitä elinpaikkoja monille uhanalaisille eläimille, kuten espanjanilves ja iberiankeisarikotka.

 

Jari Tervo: Esikoinen

WSOY 2013, 346 s

Sain luettua ensimmäisen Tervoni (Jarin, yhden Katin olen lukenut) loppuun. Eikä ollut työlästä. Päin vastoin, nojatuolissa tuli hytkyttyä useampiakin kertoja naurun pyrskähdysten ja kikatusten kourissa. Piti S:llekin käydä saman tien lukemassa hyviä lohkaisuja lukemisen varrella. Olen aloittanut ainakin pari Jari Tervon romaania aikaisemmin, mutta kiinnostukseni lopahti kesken. Vauhti ja tarinan kiemurat olivat niissä liikaa tai jokin tökki.

Esikoisessa omakohtaiset muistot ja nokkela kieli kohtaavat herkullisesti. Asiaa auttaa tietenkin, jos itse on elänyt nuoren - minä kylläkin jo nuori aikuinen kun Jari 13-vuotias -  elämää 70-luvulla. Sieltä ne nousevat tuoreina mieleen Kekkoslandian sen aikaiset kuvat; hallitusneuvottelut joissa vakionaamat Virolainen ja Karjalainen, Lasse Virénin kultamitalijuoksut, perheiden yhteiset TV-uutisten katselut, kasettimankka ja Led Zeppelin.

Rovaniemeläinen pienyrittäjäperheensä - Lapin Maalaus ja Lasitus - keskiössä Tervo valaisee päiväkirjamerkintöjen kautta ajan ilmiöitä kodissa ja puutarhassa, koulussa ja asuntomessuilla. Kolmetoistavuotias poika laskee alapään karvoja, mittailee kivespussien tasoa, pohdiskelee kuinka lähestyä Ireneä - jonka silmissä tuntemattomat kukat puhkeavat kukkaan - jakaa energiaansa jalkapallon ja alkavien bändiharjoitusten välillä, tässä vaiheessa vielä jääpallomaila soittimena.

Utelias ja puuhakas poika pääsee kyllä hyvin jyvälle myös aikuisten kiinnostavasta elämästä. Cassette Recorder on ahkerassa käytössä kun isomummu Esme, Esmeralda muistelee nuoruuttaan Helsingin seudulla tsaarin Venäjän aikana. Äidin päiväkirjamerkinnät kertovat tunnekuohuista ja salaisuudesta. Niitä löytyy yllättävästi kakkureseptien kääntöpuolelta. Boheemi Pentti-eno 'etsi paikkaansa elämässä' ja herää siksi myöhään lauantaisin. Isä Erkki on kipakka kommunisti eikä pienyrittäjänä kaikille tahoille voi vakaumuksiaan esitellä. Hän suunnittelee satsausta autoradioon, kun hallitusneuvottelut meinataan käydä ilman häntä. Aune-täti elää omassa 1600-luvun maailmassaan, josta Jari lypsää kertomusta noitakomission oikeudenkäynnistä. Aune-täti on lääkityksen myötä palaamassa nykyaikaan, mikä ei kertomuksen kannalta ole suotavaa. Lähisuku, Erkki-setä ja Mami viettävät iltaa, konjakkia otetaan. Äiti halusi laulaa työväenlauluja vaikkei muistanut sanoja. Niissä tunne on tärkein.

Maija-sisko on tasaveroinen kaveri, jolta ilmakitaristi saa armottomat pilkkanaurut. Isoveli tietää kuitenkin mitä vastata: Loreal. Maija on yllätetty omista peilileikeistä. Tummia sävyjä perheen ilosävyinen arki saa pikkuveljen Unto Abrahamin vakavasti sairastuessa. Unto suhtautuu kuolemisen mahdollisuuteen käytännöllisesti eikä vastusta hautajaisleikkiä.

Hauska yllätys kirjassa tulee isomummu Esmen nuoruusmuisteluissa: Esme saapui Kemijärveltä Nylandin Esboseen. Siellä hän saa töitä venäläisen sotilasinsinööri Zaitsevin piikana, myös yöaikaan. Oikea rakkauden kohde on kiinalainen hunghuusi Liu, joka kuljettaa hevosten vetämillä junavaunuilla kaadettuja puita Nupurista Esbon asemalle. Hauska siksi, että alue, Gumböle, Nupuri on lähellä nykyistä kotiseutuani ja senaikainen paikallishistoria tulee tässä vastaan.  Kirjassa kuvatut tapahtumat tältä ajalta eivät ole hauskoja, vaan tsaarin sotilaiden häikäilemätön vallankäyttö, väkivalta kohdistuu sekä suomalaisiin että sen ajan vierastyöläisiin, hunghuuseihin. 'Rakkaus on yks saatanan riesa' toteaa isomummu joka jää kaipaamaan palmikkopäistä rakastettuaan.

Päiväkirjamerkinnät kasvavat edellisen sukupolven kokemusten kautta hienoksi ja dramaattiseksi sukutarinaksi. Jari Tervon ehtymätön komiikan taju kulkee mukana kuin iloinen puro pyörteillen.