Toivolankatu Turuuss

Eniten nostalgiaa minussa, turkulaisessa paluumuuttajassa herättää ensimmäinen kotikatuni, Toivolankatu. Otin siellä muutamia kuvia syyskesäisenä päivänä. Täällä asuin kymmenvuotiaaksi eli koko 1950-luvun, ja on ihanaa nähdä, että katu on säilyttänyt tunnelmansa, taloja on pidetty hyvin ja pihojen männyt ovat niin tukevia ja hyväkuntoisia, ettei semmoisia missään Suomen monista talousmetsistä näe.

Pekka Sauria haastateltiin radiossa ja hän kertoi varhaisimman lapsuuden muistonsa olleen sen kun hän oli vaunuissa tutti suussa ja vaunuissa oli edessä harso. Todella hyvä muisti. Itse muistan täältä Toivolankadulta varhaisimpana muistona rumat ruskeat villahousut, jotka ulottuivat polven alapuolelle. Näin ne villahousut joskus aikuisena ja ne olivat kyllä hyvin pienen ihmisen villahousut. Niiden rumuus oli ilmeisesti niin shokeeraavaa että jätti traumansa.

Meidän taloon tuli ensimmäinen mustavalko-telkkari Sallisen perheeseen. Laittauduimme siskoni kanssa tyttären kaveriksi sopivaan aikaan, vähän ennen kuin TV:stä alkoi Rin Tin Tin, susikoiran seikkailut. Mutta hänpä heitti meidät ulos 'kun nyt pitää mennä katsomaan televisiota'. Silloin kuultiin, että jossain on jo väri-TV:kin. Olin varma, että meille ei ikinä tulisi väritelkkaria.

Me olimme suurten ikäluokkien edustajia, minä viimeistä vuosikertaa. Pihoilla oli aina isot kakaralaumat. Puliukot olivat siihen aikaan harvinainen näky, ja jos sellainen toikkaroi tiellä, perässä oli heti iso ipanalauma nälvimässä. Näissä taloissa asuivat ensimmäiset kaverini, joista Riitta seurasi luokkakaverina aina lukioon asti. Hänen isänsä oli näyttelijä Paavo Tuominen. Olin hänen luonaan yökylässä ja hänen äitinsä laittoi ihania köyhiä ritareita, joiden päällä oli paksu kerros lakkahilloa ja kermavaahtoa. Nam! Pääsin Riitan mukana Turun Kaupunginteatterin näytöksiin. Vaklasimme kerran Tamara Lundia ja Rami Sarmastoa, kun pariskunta näytöksen jälkeen kulki pitkin Aurajoen ylittävää kävelysiltaa talvella. Pussasivat, se oli tietenkin kohokohta. Rami Sarmasto kuoli traagisesti liikenneonnettomuudessa, siis nuorena, aika pian sen jälkeen. Me vaklaajat olimme jotain 8-9-vuotiaita.

Isojen ikkunoiden kohdalla on nyt joku toimisto, mutta 1950-luvulla siinä oli maito- ja lihakauppa. Maitoa kävin minäkin ostamassa omaan kannuun, sitä mitattiin litran mitalla. Tämähän on nyt jo taas uutta Berliinissä, jonne on avattu pakkauksettomia kauppoja. Maidon pakkauksen historiassa irtomaidon jälkeen tulivat pullot ja sitten pussit, ennen tölkkejä. Pullo lipesi kerran käsistäni, meni rikki, ja valui kaupan lattialle. Juoksin paniikissa ulos, olin niin nolona.
.

Toivolankatu 13, jossa asuimme. Viereisessä talossa asui mm näyttelijä ja ohjaaja Toivo Hämeranta joka oli naimisissa Mirja Maneen kanssa (mm. elokuvassa Noita palaa elämään) ja kirjailija Kaarlo Isotalo. Meidän talossamme asui oopperalaulaja. Sopraanon harjoitukset kaikuivat välillä seinän läpi ja kun hain perheen tytärtä, kaveriani Piaa ulos, äidillä saattoi olla munanaamio naamalla ennen illan esitystä. Sama kaunistautumiskeino oli minunkin äidilläni käytössä kun hän laittautui hienoksi.  Äidilläni oli hienot mokkanahkaiset juhlakorkokengät. Kerran keksimme kaverini kanssa ilahduttaa äitejämme ja lankata (vaikka Turussa sanottiin kyllä silloin plankata) heidän juhlakenkänsä. Minulle ei siinä vaiheessa ollut selvää, että mokkanahkaa ei lankata. Ihmettelin lopputulosta enkä vieläkään ole unohtanut äitini kyyneliä, kun hän näki kalliit ja ainoat juhlakenkänsä.  Muutimme tästä ensimmäisestä lapsuudenkodistani sitten parin kilometrin päähän uusiin aravataloihin.

György Faludy: Iloiset päiväni helvetissä

Palladium kirjat 2014, 692 s

Pokolbéli víg napjaim (1962), suomentanut Juha Valkeapää

Unkarilainen runoilija György Faludy (1910-2006) kertoo elämänsä dramaattisimmista vaiheista näissä muistelmissa, jotka ilmestyivät jo vuonna 1962, mutta on käännetty suomeksi vasta nyt. Se että näin tapahtui saa kyllä miettimään viime aikoina vilkkaasti toistettua sanaa 'suomettuminen'. Meillä elettiin silloin tiukasti YYA-sopimuksen aikaa ja voipa hyvin olla, että tämän kirjan julkaiseminen ei silloin sopinut kustantamoiden ohjelmaan. Hienoa, että se tapahtuu kuitenkin nyt ja Juha Valkeapää otti urakakseen tämän valtavan käännöstyön, teki sen tyylikkäästi ja samalla tuli julkisuuteen luullakseni aika paljon Unkarin ulkopuolella huomiotta jääneitä historian tapahtumia. Unkarin kommunistihallitus onnistui pitämään piilossa julkisuudelta mm Recskin pakkotyöleirin, jonne 1950-53 kuljetettiin noin 1300 ihmistä kammottaviin olosuhteisiin sadististen kiduttajien kammioihin, mielivaltaisista ja keksityistä syistä, erehdyksessä, joita erehdyksiä ei koskaan korjattu jne, vainoharhaisen kyttäys- ja ilmiantojärjestelmän seurauksena, jolla poliittisista vastustajista haluttiin ja päästiin eroon. Kaikkiaan pakkotyöleirejä oli kommunistihallinnon aikana 199.

Tähän ajanjaksoon Faludyn elämässä viittaa kirjan nimi. Tämä osio on kuitenkin kirjasta noin 250 viimeistä sivua. Sitä edeltävät yli 400 sivua kertovat riemastuttavalla tavalla tämän värikkään ja vapaan elämänrakastajan, monipuolisesti sivistyneen runoilijan ja paroni von Münchhausenin veroisen humoristin jännittävästä elämästä. Vaikka tämän mittaiset muistelmat yksityiskohtaisine dialogeineen väistämättä sisältävät kertojan omia lisämausteita, en silti vihjaa tällä vertauksella valehteluun, vaan siihen että Faludyllä selvästi on älynsä ja oppineisuutensa lisäksi eväinään hyvin herkkä ja valpas huumorintaju ja mielikuvitus, jotka varmasti ovat auttaneet selviytymään käsittämättömän kovista koettelemuksista. Pakkotyöleirin kuvauksissa hänen todistuksensa ei myöskään jää ainoaksi vaan kohtalotovereita on ollut mukana ainakin kahden Recksin leiriä käsitelleen elokuvan teossa.

Juutalaissyntyinen Faludy pakeni Budapestista vuonna 1938 unelmiensa Pariisiin (Faludy oli jo tullut Unkarissa tunnetuksi François Villonin runojen kääntäjänä.) natsien tieltä. Sieltä pako jatkui saksalaisten hyökätessä Ranskaan edelleen Marokkoon ja sieltä Yhdysvaltoihin, jossa hän eli viisi vuotta arvostuksesta nauttien. Kaipaus kotimaahan ja omaan kieleen ja usko siihen, että asiat olivat Unkarissa sodan jälkeen menossa parempaan suuntaan, saivat hänet palaamaan. Paluun syytä hänen monet ystävänsä ja tukijansa häneltä ihmetellen tivasivat kun poispääsy oli jo mahdotonta ja väistämätön vankeus epäilyttävänä Amerikasta palanneena 'vastavakoilijana ja fasistina' häämötti.

Kirjailija listaa syitä pakolaisuudelleen; niitä olivat natsivallan etenemisen lisäksi kosmopoliittista, antiikin Sokratesta ihailevaa runoilijaa ärsyttävä unkarilainen 'provinsialismi': horisonttimme yltää Unkarin rajoille ja loppuu siihen. Hän luulee myös pakomatkalla pääsevänsä eroon kuvankauniista mutta rasittavan hysteerisestä vaimostaan. Tämä seuraa häntä riidanhaluisena mutta uskollisena. Matkaseurueessa halki sodan kynnyksellä seisovan Ranskan kulkee mukana kirjava joukko expatriootteja kulttuurihenkilöitä, joita Faludy kuvaa herkullisesti ajan poikkeusolosuhteissa, kun kaikki Ranskan kaupungit alkoivat tyhjetä ja ihmiset ahtautuivat autoihin, laivoihin ja juniin. Eräs ystävistä, historioitsija Ernö Lorsy luotti olemuksensa auktoriteettiin ja raivasi itselleen paikan junassa, joka muuten täyttyi tyttökoulun oppilaista:

Hän oli huutanut jylisevällä äänellään joka oli kiirinyt kaikkialle lasihallissa: Nihil humanum, nec superhumanum, nec inhumanum a me alienum esse puto (Uskon että mikään inhimillinen, yli-inhimillinen tai epäinhimillinen ei ole minulle vierasta.) - ja kadonnut vaunuun ruhtinaan liukuaskeleella.

Jonkin matkaa mukana kulki bordellin pitäjä rouva Marfa jolla oli oma näkökulmansa ja luokituksensa miehistä: Yksi ovat koirasvarpusiin verrattavat miehet, jotka hetken kestävän, hätäisen pökkimisen jälkeen sukivat sulkansa ja lentävät pois kuin eivät olisi koskaan paikalla olleetkaan.

Ulkomaalaiset saivat häädön sotaa käyvästä Ranskasta ja unkarilaisseurueen pakomatka jatkui Marokon Casablancaan ja Marrakechiin, tukijoita löytyi Casablancan konsulaatista ja avuliaista paikallisista. Faludy on onnellinen maan raukeassa ja aistillisessa ilmapiirissä. Täällä keskustelut unkarilaisten ja paikallisten arabituttavuuksien kesken ovat täynnä syvällistä sivistystä antiikin filosofeista lähtien, tarinankerrontaa teehuoneissa, paikallismausteilla ja mainioiden tyyppien kuvauksilla kevennettyinä. Tässä kuvaus marokkolaisten naisten parfyymeistä: Kaikkein hienoin ranskalainen parfyymi oli näiden tuoksujen rinnalla kuin appelsiininmakuinen karamelli vastapoimitun apppelsiinin tai Dekobran tai Pitigrillin erotiikka Catulluksen erotiikan rinnalla. Ei ollut epäilystäkään, etteivätkö nämä hajuvedet olleet ikiaikaisia, aitoja ja oikeita, ihmislajille sopivia; kaikki eurooppalaiset parfyymit olivat tyhmien alkemistien keitoksia, raffinoituja ja steriilejä tislekokoelmia, jotka eivät ansainneet edes tisleen nimeä, sillä niistä puuttui juuri asioiden ydin, kvintessenssi.

Elämä Marokossa on miesten keskeistä, runoilijan rakkauselämäänkin tulee uusi aluevaltaus, homoerotiikka: kaunis ylimysperheen poika Amar.

Jälkeenpäin kävelimme hämärtyvässä illassa, joka oli pastellinvärinen ja tahmea kuin baklava.

Marokostakin unkarilaiset joutuvat pakenemaan ja vuonna 1941 saavat järjestettyä Rooseveltin kutsukirjeen Yhdysvaltoihin. Faludy toimii lehtimiehenä ja sodan aikana värväytyy lopulta Yhdysvaltain armeijaan. Hän pohtii paljon amerikkalaisuutta, arvostaa kokemaansa ystävällisyyttä mutta

Rauhallisesti ja arvokkaasti liikkuvien arabituttavieni jälkeen nämä kiihkeät, miltei hysteeriset, niin täydellisesti kinetiikan laeille antautuvat amerikkalaiset toivat mieleeni elokuvateollisuuden kaksi ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin näyttelijät pomppivat kankaalla kuin heitä olisi temmottu naruista.

Pitkäaikaisen ystävänsä, poliitikko ja lehtimies László Fényerin varoittelusta välittämättä, Faludy palaa Unkariin vuonna 1946. Todellisuus valkenee nopeasti, kun lännestä tulevien laukut, rahat, korut sekä asiakirjatkin ryöstetään jo Bratislavassa. Budapestissa Faludy työskentelee sosiaalidemokraattisessa lehdessä, lähtee lopulta pois tuittupäisen vaimonsa luota, löytää toimituksesta Zsuzskan, rakastetun joka on Stalinin tottelevainen toveri. Niinpä Faludyn pitää kätkeä ajatuksensa myös häneltä ja toimituksen 25 ilmiantajalta. Mutta jää lopulta kiinni Stalinin syntymäpäivärunosta, jonka hän nimettömänä, sanomalehdestä leikatuista sanoista koottuina lähettää. Siitä alkaa Helvetti, vankilan kautta Recksin pakkotyöleirille Unkarin kauniille vuoristoseuduille.

Pakkotyöleiri on runoilijalle myös helpotus: fyysinen ja psyykkinen kidutus jättää silti ajatuksen vapauden kun pahin on jo tapahtunut. Pakkotyöleirin kidutusmenetelmät ovat loputtomia pelottelusta, uhkailusta, hakkaamisesta, nälkiinnyttämiseen ja jäädyttämiseen. Puoleen entisestään laihtuneet miehet työskentelivät kaivoksella hakuilla ja kivikuormia raahaten. Faludy kerää ympärilleen ystävien ryhmän jotka lämmittävät toisiaan ruumiillaan ja tarinoillaan. Häneltä tilataan uusia kertomuksia iltaisin, hänen nääntymistään pelätään, hän saa nälkiintyneiltä leipää. Paperia runojen kirjoittamiseen ei ole – paitsi yhden vangin viemäristä keräämiä sanomalehden palasia – mutta Faludy kirjoittaa runoantologiaa mieleensä. Kaiken kurjuuden keskellä kirjailija havainnoi elävästi erilaisia ihmistyyppejä, kuten tämän kauniin selliin saapuvan nuorukaisen kuvaus: Aluksi hän käyttäytyi hiljaisesti ja vaatimattomasti; vain aamuisin hän seisoskeli pitkään täysin alasti ylimmällä lavitsallaan kuin haluten näytellä vartaloaan. Silloin hän kääntyi selin kalkittuun ikkunaan ja katseli pitkään ja lumoutuneena sen heikohkosta peilistä pyöreitä, punakoita pakaroitaan ja kivespussejaan, jotka olivat sileät ja valtavat kuin siitossonnilla. Hän veti pikkuruiset silkkialushousunsa hitaasti, vastentahtoisesti jalkaansa hyvästellen surumielisiä katseita luoden alaruumiinsa kun olisi paketoinut ainoan aarteensa panttilainaamoon viemistä varten.

Faludy ja muutama eloon jäänyt vankitoverinsa pääsivät ulos pakkotyöleiriltä vuonna 1953. Hän selviää hengissä vahvan elämänhalunsa – voiko tällä luonteella kärsiä, hän ihmettelee nuorena miehenä – ansiosta, mutta Unkarin kansannousu oli vielä edessä 1956 ja Faludy poistui maasta toisen kerran.

Tämä kirja on runsaudensarvi. Kuusikymmenluvun nuorelle tässä on vieläkin virkistävää tomuttamista, muun muassa ns. vasemmistoälyköiden roolista jotka kävivät kilvan Moskovassa ja Pekingissä kumartelemassa diktaattoreille - - - että elämämme olisi paljon siedettävämpää, mikäli säästyisimme samanlaisilta länsimaisilta vierailuilta, kunniallisilta ja hyvää tarkoittavilta mutta aivohalvauksen saaneilta miehiltä, kuten hän (Julien Benda), Martin Andersen Nexo ja Paul Èluard, puhumattakaan sellaisista epämääräisistä kaunosieluista kuten Lion Feuchtwanger tai poliittisista ja kirjallisista korttihuijareista kuten Jean-Paul Sartre. Sillä me toivoimme niin paljon hänen ja kaltaistensa vierailuista, että kun omien idealististen pakkomielteittensä ja bysanttimaisen vieraanvaraisuuden juovuttamat miehet palasivat kotiin, tiesimme entistä selvemmin, että Lännestä ei ollut odotettavissa mitään. Menköön hemmettiin ja kirjoittakoon Pariisissa mahdollisimman paksun kirjan, miten onnellisia me olimme.

16. syyskuuta, tyyni päivä Iniössä 
+ L niinkuin Limerikki-haaste

Tänä aamuna kesä suutelee syksyä Åselholman kylän rannassa
kiiltävä peili on vesi, ei jälkeä tuulesta sannassa

Kajakki liukuu pitkin taivaan kantta,  plip
Otan kuvan, meren syliin sukeltaa aurinkolasini, plop

Ui rantaan iso hauki, on sillä otsalla stylet lasit
Åselholman kylän rannassa.

Noniin, siinä vastaukseni Marjatalta saamaani Limerikki -haasteeseen jonka on pannut alulle Opuscolo-blogin Valkoinen Kirahvi. Sääntöjen mukaan piti olla kaupunki, ja kiitos Suomen nykyisen kummallisen nimityspolitiikan, tämä on kuin onkin kaupunkia, nimittäin Paraisten kaupunkia! Oikein nimikyltitkin ilmestyivät kylän parille peltotielle, kun Parainen virkainnossaan kävi läpi uusia valtauksia muutama vuosi sitten.

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:

    1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

    2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

    3. Mainitse tekstissäsi tämän haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

    4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

     5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

Haastan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen sekä MariA:n kirjablogin Marin

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus

Suomentanut Sampsa Peltonen

WSOY 2013, 192 s

Tampereella asuvan irakilaissyntyisen kirjailijan, elokuvakäsikirjoittajan ja -ohjaajan novellit liikkuvat äärimmäisten vastakohtien välillä: itsemurhapommittajasta suomalaiseen metsään – nähtynä koiran silmin. Irakissa ollaan Saddamin jälkeisessä, amerikkalaisten miehittämässä maassa. Murjotut ihmiset voivat olla kotoisin Iranista, Irakista tai Afganistanista. Yhteistä on sota, pakolaisuus, mielivalta, kaameat kokemukset ja kohtalot, jotka voivat tarinoissa tulla esille vain ohimennen, sivulauseessa. Fantasia ja surrealismi siivittävät mielikuvituksen irti maanpäällisistä helveteistä ja mustista muistoista. Pojat epäilevät saavansa vielä puuttuvan maalitolpan peliin, kunhan seuraava teloitus on suoritettu. Tiikeri ampuu edelleen granaattiomenapuun taakse pakenevaa, vaikka on jo bussikuskina Helsingissä linjalla 55.

Jotkut novelleista ovat niin välähdyksenomaisia katkelmia toisesta todellisuudesta, että ne menivät yli ymmärrykseni. Symboliikkaa joka ei aina avautunut. Irakissakin joku napsauttaa Facebookin auki, vaikka seuraavassa hetkessä autopommi räjähtää ja koko novelli on pätkä salamurhan juonimista. Pikkuveli ihailee isoveljeänsä Kovista, joka kaverin kanssa hautaa elävältä tuntemattoman ja vihkii samalla veljensä tämän teon tekijöiden joukkoon.

Sodista ja väkivaltaisuuksista oli tullut kuin kloonauslaite, joka puki meidän kaikkien kasvoille kivun ja piinan naamion.

Novellit ovat täynnä makaaberia huumoria, kuolemaa kaikkialla. Mustan huumorin kukkia pulpahtelee esille siellä täällä kuten novellissa Sunnalaisten anaali vs. šiialaisten anaali. Kertoja pyytää apua seksiongelmiinsa Irfanilta, entiseltä poliisilta, erilaisista syytteistä vankiloissa viruneelta mieheltä. Irfan taas on pahenevan unettomuuden riivaama mies. Kertoja saa aukottoman selvityksen siitä, miksi anaaliseksi on šiialaisille sallittua mutta ei sunnalaisille. Koraanista ja tulkintaeroista löytyy vastaus. Irfankin saa neuvon unettomuuteensa ja sen ydin on ruumiinlämmön alentaminen. Irfanin reippaat Koraanin tulkinnat käyvät hyvin esimerkistä siitä, miksi kirjailija joutui kotimaassaan vaikeuksiin ja sensuroiduksi ja muutti Suomeen vuonna 2004.

Liikuttavin kaikista, tyrmistyttävien, ällistyttävien ja kauhistuttavien jälkeen, oli minulle viimeinen novelli Parahin Beto. Siinä taitaa filosofoida suomalaisesta metsästä, koirista ja ihmisistä - tarkemmin kommunikaatiokyvyttömistä ja päihdeongelmaisista suomalaisista - haukkuvainen itse. Luokkatoveri Sanchosta tuli kuulemma kirjailija. On kai peräti julkaissut kolme tiiliskiveä aiheesta Yhteiselo ihmisen kanssa – uhka vai mahdollisuus.

Kaunista suomea kirjoittaa kääntäjä Sampsa Peltonen.

Kirja sai vuoden 2014 Independent-lehden palkinnon vuoden parhaasta ulkomaisesta kaunokirjasta. Englanninkielinen käännös on nimeltään The Iraqi Christ.