George Orwell: Vuonna 1984

Aloitin George Orwellin kulttiteosta Vuonna 1984 viimeisimpään klassikkohaasteeseen, mutta vaihdoin Kurt Vonnegutiin jossain vaiheessa. Tulin hankkineeksi kirjan, koska se ei ollut siinä vaiheessa suoraan saatavissa kirjastosta. Sitkeämpi Vieraileva lukija sai sen sitten luettua loppuun. Lukukokemuksesta välittyvät myös samat asiat, joiden vuoksi oma kiinnostukseni lopahti. Seuraavassa hänen muistiinpanonsa teoksesta.

"Kenties kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri" lukee takakannessa. Ainakin tunnetuimpia tulevaisuusdystopioita. Todisteena mm. yleiskieleen juurtunut ilmaisu orwellilainen, jolla yleensä tarkoitetaan jotakin totalitaariseen valvontayhteiskuntaan liittyvää, yhteiskuntaan, jossa pakkovaltaa käytetään kansalaisten perusoikeuksien nujertamiseen. Kuvitteellisen "Oseanian" valtakunnan valtaapitävien tunnuslauseita ovatkin "sota on rauhaa", "vapaus on orjuutta" ja "tietämättömyys on voimaa". Mystinen "Isoveli valvoo" kansalaisiaan 24/7.

Vallankäytöllä yli kansalaisten ei näytä olevan mitään muuta loogista perustetta kuin valta sinänsä, mahdollinen materiaalisen hyödyn maksimoinnin absoluuttinen raja on ylittynyt jo ajat sitten, sillä ei ole enää merkitystä. Orwellin kuvaamassa totalitarismissa tavoitteena on enää absoluuttinen valta eli saada hallintaan myös ihmisten ajattelu ja tunteet. Tätä varten on luotu "entiskielen" käsitteet köyhdyttävä ja nurin kääntävä "uudiskieli" sekä "rakkausministeriö", jonka tavoitteena oli ajatusrikoksiin syyllistyneiden uudelleenkouluttaminen mahdollisimman sadistisin kidutusmenetelmin. Joko opit uudiskielen ja rakastamaan Isoveljeä tai kuolet ja kaikki tiedot sinusta hävitetään eli haihdut olemattomuuteen. Kirjan päähenkilö "totuusministeriön" sinihaalaripukuinen virkamies Winston Smith erehtyy ajatusrikoksiin ja tapaa kaltaisensa epäilijän Julian. He saavat jonkin aikaa maistaa menneiden aikojen vapauksia kunnes joutuvat sitten systeemin rattaisiin.

George Orwell eli Intiassa syntynyt britti Eric Arthur Blair kirjoitti tämän kirjan vuosina 1945-1949 eli ajankohtana toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kylmä sota sekä kommunismin pelko valtasivat alaa lännessä ja Stalinin hirmuteot Neuvostoliitossa alkoivat olla tiedossa. Natsi-Saksankin tapahtumat olivat tiedossa, mutta Orwellin kirjan osoite tuntuu olevan selkeästi Neuvostoliitto, ei Saksa. Ehkä syynä lienee ollut se, että natsit oli jo kukistettu, mutta Stalin oli edelleen hengissä ja Neuvostoliitto nouseva suurvalta.

Nykylukijalle kirjan lukukokemus lievän kuivakkuuden lisäksi on jonkin verran kaksijakoinen. Aika tuntuu jossain määrin jo ajaneen sen ohi, se on ikään kuin kaluttu luu. Erilaisia dystopioita vastaavin asetelmin on kirjoitettu sen jälkeen jo lukuisia. Toisaalta - valitettavasti - sen sanoma on edelleen kovin ajankohtainen. Diktatuurit eivät ole maailmasta mihinkään kadonneet ja tekninen kehitys (tietoverkot, älykännykät, valvontateknologia, tekoäly) ovat antaneet niille valitettavan hyviä apuvälineitä. Mitä tapahtuu Kiinassa, Venäjällä, Turkissa, Saudi-Arabiassa, Pohjois-Koreassa jne., mitä niitä nyt onkaan. Eikä kaikissa ns. demokratioissakaan jauhot pussissa ole ihan puhtaat.

Kiitos Vieraileva lukija! Tulipahan tästäkin klassikosta hyvä tiivistys blogiini. Teema on todellakin edelleen mitä ajankohtaisin.

George Orwell: Vuonna 1984
Nineteen Eighty-Four, 1949, suomentanut Raija Mattila
WSOY 1999, 370 s

.

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

Seksistinen puhe, rasistinen puhe, uskonnollinen puhe - kaikki ovat esimerkkejä kielellisestä vallankäytöstä, jotka eivät salli uudenlaisen tiedon leviävän tai rohkaise ajatustenvaihtoon. Tähän Toni Morrisonin Nobel-puheessaan vuonna 1993 lausumaan ajatukseen Suvi Ahola päätti HS:n muistokirjoituksensa. Toni Morrison kuoli 6.8.2019. Lause kiteyttää niin paljon niin vähin sanoin, että leikkasin kirjoituksen talteen.

Luulen, että eniten ajatuksissani on lukuelämäni aikana muuttunut käsitys rodusta ja sen historiasta, lähinnä sen käytöstä länsimaiden kolonialismin puolustajana ja siitä seuraavan pakolaisuuden ja rasismin selittäjänä. Se on ollut massiivinen silmänkääntötemppu. Ryöstäminen, murhaaminen ja myös käännyttäminen kristinuskoon on naamioitu laupeuden työksi. Suomen kansakouluissa laulettiin 50-luvulla Mustasta Saarasta, joka enkelinä muuttuu valkoiseksi ja luettiin Aale Tynnin lorua: Neekeri pesee kasvojaan, vaan ei valkene ollenkaan.

Tuosta ajasta on kulunut 70 vuotta ja vuosikymmenten vaihtuessa koko rodun käsite on sittemmin kyseenalaistettu. On vain ihmislaji, muuntuvine piirteineen. Vaikka näyttää siltä kuin asiat olisivat edenneet paljonkin, toisaalta näyttää, ettei mikään ole muuttunut. Kuinka nopeasti Ku Klux Klan näytti saapastelevan kellareista estradeille, vain yhden presidentin vaihdoksen jälkeen! Ja koko ajan, vuosien mittaan, Suomenkin tvstä on välitetty uutiskuvia yhdysvaltalaisten poliisien ampumista aseettomista mustista ja kerrottu, ettei siitä seurannut mitään. Se on yksi niistä uutisaiheista, joiden toistuminen on totuttanut niihin. Vaikka se on mielipuolista ja herättäisi valtaisia protesteja sekä normaalit rangaistusmenettelyt, jos uhri olisi ollut valkoinen. Onneksi TV on samanaikaisesti kuitenkin onnistunut näyttämään valaisevia dokumentteja tämän suuren vihan historiasta. Mm tätä yhteiskunnallista taustaa Yhdysvalloissa käsittelee esipuheessaan kirjailija Ta-Nehisi Coates.

Tähän saumaan sopivasti päivän HS esitteli Tampereen yliopiston historiantutkijan Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt.  Niistä tutkija johtaa suoran polun myöhempään rotuoppiin ja rasismiin. Tässäkin uskonnoilla on ollut aktiivinen rooli rasismin edistäjänä, mustaihoisten ja - tietenkin - myös naisten sortajana. Tässä asiassa kaikki jumaluskonnot, kristinusko, juutalaisuus ja islam ovat olleet herttaisen yksituumaisia.

Esseepuheenvuorossaan Toiseuden synty Toni Morrison perkaa rasismin risukkoa pettämättömän tyylikkäällä ja viisaalla tavalla, osoittaa miten vieraan pelko synnytetään ja kuinka muukalaisvihaa ylläpidetään, oman yhteisön eduksi ja yhteenkuuluvuuden vahvistukseksi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toista. Orjan karkaamiselle voi antaa diagnoosin! Kyllä vain, sairauden nimi on drapetomania ja löydöksen nimesi asiaa tutkinut lääkäri ja orjaisäntä Samuel Cartwright vuonna 1851.  Jamaikalainen sokeriplantaasin omistaja Thomas Thistlewood kirjasi orjiensa raiskauskerrat päiväkirjaansa sokerijuurikkaan hinnan ja jauhokauppaneuvottelujen oheen.

Orjuuden hyödyt vahvistivat haluttomuutta harjoittaa moraalista itsetutkiskelua. Oli helpompi nähdä orjat ei-ihmisinä, sen jälkeen oli helppo jatkaa sadistista kohtelua, raiskauksineen, rangaistuksineen. Rajaa meidän ja niiden välillä ei ollut tarpeen häivyttää. Vanhin orjuutta kuvannut romaani, Setä Tuomon tupa antaa esimerkkejä "kunnollisesta orjasta", siististä ja nöyrästä, jota ei valkoisen tarvinnut pelätä. He ymmärtävät palvelijan osansa ja ovat siitä kiitollisia.

Harriet Beecher Stowe ei kirjoittanut Tuomo sedän tupaa Tuomolle, Chloe-tädille eikä yhdellekään mustalle lukijalle. Hänen aikalaislukijansa olivat valkoisia ihmisiä, jotka tarvitsivat ja halusivat orjuutta sekä nauttivat sen kaunistelusta.

Toni Morrison käsittelee teemojaan pitkän kirjailijuutensa ja sivistyksensä kautta vaivattomasti. Hän ei kuitenkaan päästä itseäänkään helpolla, vaan ruotii vierauden pelkoa omiakin reaktioitaan ja muistojaan tutkimalla. Kirjallisuuden klassikkoja (Hemingway, Faulkner, Conrad etc) tutkimalla hän näyttää, kuinka toiseutta vahvistetaan vuosikymmenestä toiseen, lainsäädännön tukiessa traditiota. Samalla Morrison analysoi omia teoksiaan ja valottaa niissä tekemiensä valintojen merkityksiä. Sillä kaunokirjallisuus jos mikä avaa mahdollisuuksia nähdä kauan ylläpidettyjen itsestäänselvyyksien taakse, kääntää näkökulma, nähdä itsensä toisena. Vaikka kirja on ohut, siinä on pitkiä lainauksia tutkituista teoksista, joten se on myös kiinnostava sukellus eri aikoina kirjoitettuihin klassikoihin. Morrisonia ei höynäytetä, hän analysoi sanavalintoja ja näyttää lukijalle että niillä on väliä. Hän kertoo omasta tavastaan häivyttää rotu kirjoistaan:

Tapani häivyttää rotu kirjoistani ei kenties ole ollut kiinnostavaa toisten mustien kirjailijoiden mielestä, eikä se ole saanut osakseen ihailua. Taisteltuaan vuosia oikeudesta kirjoittaa väkeviä tarinoita, joissa kuvataan yksinomaan mustia hahmoja, toiset mustat kirjailijat ehkä pohtivat, yritänkö teoksillani valkopestä kirjallisuutta. En yritä. En myöskään pyydä ketään mukaani valitsemalleni polulle. Mutta olen päättänyt, että määränpääni on katkaista rasismin terä, viedä pohja tavanomaiselta ja helpolta ihonvärin pakkomielteeseen turvautumiselta ja tuhota se, tuo tapa joka tuo mieleen orjuuden itsensä.

Nyt huvittaa poimia tähän lisää kirjailijoita, jotka ovat vaikuttaneet matkallani parempaan ymmärrykseen tästä maailman pimeästä historiasta Ritva Siikala, Colson Whitehead, Sven Lindqvist, Andrea Levy, Angie Thomas, Ryszard Kapuscinski, Yaa Gyasi, Ta-Nehisi Coates, Harper Lee .

Kirjassa on suomentajien Koko Hubaran ja Astrid Swanin jälkisanat.

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta
The Originin of others, 2017, suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan
Tammi, 2020, 120 s

Richard Powers: Ikipuut

Päivitys 3.4. Lisäsin toisen lukijan kommentin tämän jutun loppuun, koska havaitsin sen tässä muutaman viikon jälkeen hyvinkin vastaavan omaa jälkimakuani tästä romaanista. Uskon, että olin omassa lukukokemuksessani liiankin vaikuttunut Hesarin hyvästä arviosta.

Luonnosta revitään rahaa, kunnes puita kasvaa vain suorissa riveissä, kolme ihmistä hallitsee koko maapalloa ja jäljellä on vain niitä suuria nisäkkäitä, joita kasvatetaan teuraiksi.

Viimeinen amerikankastanja, valkomulperipuu, mustajalopähkinä, saarni, valkopyökki, vaahtera, punapuu, lehmus, banianviikuna, douglaskuusi, tammi, preerianbanaani, papavit. mangrovepuut, hondurasinpalisanteri - ja monet muut puut. Puut viestivät toisilleen ja tekevät yhteistyötä. Niillä kaikilla on juuri, runko, latvus ja siemenet. Samoin kuin Richard Powersin romaanilla Ikipuut, joka jakautuu noihin osioihin. Mahtavat puut ja muut lajit paitsi ihminen kaikkialla maailmassa tekevät kuolemaa yhä ahtaammaksi käyvässä maailmassa, ihmisen toiminnan seurauksena. Me ihmiset ja kaikki esineemme olemme ympäröivästä luonnosta, emme muuta, sanoi Leena Krohn Turun kirjamessuilla muutama vuosi sitten. Ikipuut näyttää palasia tästä taistelusta, eli ihmisen kohtalokkaalta näyttävästä luonnon alistamisesta ja tuhoamisesta, romaanin keinoin, mutta luonnontieteellisen faktan pohjalta lähtien. Päähenkilöinä puut, metsät ja niiden katoavat mahdollisuudet. Henry Thoreaun polkuja kuljetaan, mutta nykyajassa. Varoitusvalot näyttävät punaista.

Puiden ympärille kerääntyvät kirjan ihmisetkin. Juuret-osiossa kerrotaan pieniä sukukronikoita, taustoja tuleville ekosotilaille, puuihmisille, aktivisteille. On Keskilännen Nick Hoel, jonka perhe Iowassa valokuvaa sukupolvesta toiseen viimeistä kastanjapuuta keskellä maissi- ja soijapeltoja. On Shanghaista Pittsburgiin muuttava Mimi Ma ja valkomulperipuu. Adam Appich, joka innostuu psykologisesta tutkimuksesta. Aviopari Ray Brinkman ja Dorothy Cazaly elävät Macbeth-tragediaa puutarhansa keskellä. Douglas Pavlicekin pelastaa Herkules-pommikoneen pudotessa puu, banianviikuna. Neelay Mehta päätyy Kalifornian piilaaksoon, mutta putoaa sitä ennen tammesta. Olivia Vandergriffin huumeinen opiskelijaelämä on viemässä hengen, mutta pelastuminen muuttaa hänetkin, hänestä tulee puu-uskovainen, kaikkien aktivistien ihailema rohkeuden perikuva.  Last but not least, Patricia Westerford, tuleva professori, täydellisesti puille ja luonnon kiertokululle omistautuva vaihtoehtoeläjä, jonka testamentti tulee olemaan katoavien puiden siemenpankki.

Hänen vaahteransa kommunikoivat. Ne muodostavat hehtaarien laajuisen ilmateitse viestivän verkoston, ja niillä on yhteinen immuunijärjestelmä. Ne varjelevat toisiaan, vaikka niillä ei ole aivoja eivätkä ne pääse liikkumaan.

Sukutarinat kattavat värikästä siirtolaisuuden historiaa ja on kerrottu kiinnostavasti, jotenkin eloisammin kuin varsinainen ydinteema eli Runko. Kaikki juurikertomukset sisältävät havaintoja myös paikallisen luonnon muutoksista, puiden sienitaudeista - mutta ne välähtävät vasta sivusilmäyksissä. Sen sijaan kerrotaan nuorten kokemuksista amerikkalaisen yhteiskunnan portailla, suhteista vanhempiin, perheistä ja parisuhteista. Ja niissä on mukana tietoiskuja puiden hyvän tekemisestä ja ihmisen, teollisuuden pahan tekemisestä.

Kuinka ollakaan, lehmus on mainio puu, yhtä kaukana tammesta kuin nainen on miehestä. Se on mehiläisten pesäpaikka ja rauhan symboli, sen eri osista pystytään valmistamaan rohtoja ja juomia, jotka parantavat kaikki ahdistus- ja jännitystilat, eikä sitä voi sekoittaa yhteenkään toseen puulajiin, joita on maailmassa satatuhatta, koska....

Romaanin runsaus ja sen tapa lävistää monta elämän aluetta nyky-Amerikassa, teknologiassa, luonnon teollisessa hyväksikäytössä näyttää minusta ottaneen vaikutteita David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta. Nörtti tekee peliä nimeltä Hallinta, uutta maailmaa - kuin Viihde DFWn teoksessa. Kuitenkin ilman sitä mustan huumorin ja kielen ilotulitusta. Myös aktivistien lempinimet muistuttavat siitä. Toisaalta tämän Suuren amerikkalaisen ekoromaanin (Financial Times) vahva tendenssi ja sen sankareiden idealistinen hyveellisyys ja oikeassa oleminen tuottaa paikoitellen saarnaa. Ja joihinkin hahmoihin kliseisyyttä. Näen tässä myös paljon elokuvakäsikirjoitusta - ja Jennifer Lawrencen taistelevan 60-metrisessä ikipuussa ihailevien partasuiden tuijotellessa alemmilta oksilta. Punapuihin aktivistit, Elämän Puolustajat, asettautuvat perinteiseen tyyliin, metsäyhtiöiden koneiden jyristessä yhä lähempänä.

Onneksi henkilöhahmoissa tapahtuu sittemmin ja särmät tekevät heistä elävämpiä. Mimiäkin oikeamielisyys rasittaa suunnattomasti. Hän on ollut aina allerginen vakaumuksellisuudelle, mutta vielä enemmän hän vihaa arveluttavaa vallankäyttöä. Pihka ja neulaset tuoksuvat, metsä ja sammal loistavat Ikipuissa. Elämän Puolustajien on ryhdyttävä sanoista tekoihin. Mutta Adam on edelleen psykologian tutkija, hän tutkii idealismiin taipuvaisia ihmisiä. 

Teoilla on seurauksensa, kamppailu on traagista. Kuvaukseen sekoittuu maagisia elementtejä, joita varsinkin Olivia alias Neidonhius viljelee uudestisyntyneenä aktivistina. Näistä oli hieman hankala saada otetta. Sen lisäksi tätäkin 600-sivuista opusta olisi voinut muutamista rönsyistä karsia. Puita ei. Professori Patrician - jolle ensin naurettiin, mutta jonka maine sitten palautetaan - esitelmä konferenssissa on ihmeellinen luonnon ja puiden ylistyslaulu. Vaikka se on silkkaa asiaa, se on samalla runoa. Sitä on metsä. Teos on Pulitzer-voittaja vuodelta 2019.

Kierreakaasia valmistaa muurahaisille makeita proteiinipitoisia herkkuja, joihin ne jäävät koukkuun, ja saa siten ne jäämään puolustajikseen. Hedelmiä tuottavat kasvit puijaavat meidät levittämään siemeniään, ja kypsyvät hedelmät johtivat värinäön kehittymiseen. Puut opettivat meidät löytämään niiden syötit ja samalla näkemään taivaan sinen. Meidän aivoistamme tuli sopivat metsän salaisuuksiin perehtymiseen. Me olemme muuttaneet metsiä ja ne meitä kauemmin kuin olemme olleet Homo sapienseja. 

Richard Powers: Ikipuut
The Overstory, 2018, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2021, 649 s

Toinen lukija:

Kirjassa kerrotaan Amerikan mantereen runsasta puulajistosta, sen merkityksestä luonnon järjestelmässä ja niitä koskevasta uudehkosta tutkimustiedosta, mutta kun kirja on romaani eikä tietokirja, se syyllistyy myös mystifiointiin. Lisäksi kaikki tämä haudataan ihmissuhdemössöön eräänlaiseksi dekkariksi, jonka jännitteet laimennetaan mahdottomaan tekstimassaan. 

Kirjan henkilöt kuvataan erilaisiksi akateemisen maailman hörhöiksi ja nörteiksi, jotka lopulta joutuvat taipumaan yhteiskunnan realiteettien edessä. Kirjassa mainitaan kyllä metsäyhtiöiden, oikeuslaitoksen ja poliisin arveluttava toiminta, mutta sen pidemmälle ei yhteiskunnallisessa analyysissä mennä. Ongelma selitetään vain yleisesti 'ihmiskunnan lyhytnäköisyydellä'. Ehkä aihe olisi kirkastunut, jos kirjasta olisi karsittu noin 300 sivua. Työläs luettava.

Matkamuistoja

Kuva: Pavel Neznanov/Unsplash (omat albumikuvat muissa kaapeissa)

Putinin palatsi Sotšin lähellä on kuulemma umpihomeessa. Sitä on tavallista, vihreää sekä mustaa. Tämä monenlaisia mielenliikkeitä herättänyt BBCn uutinen toi mieleeni myös nuoruuteni matkan. Perheeni, vanhemmat ja siskoni teimme 60-luvun alkupuolella matkan Sotšiin. Olin siihen mennessä ollut jo muutamalla matkalla, Norjassa, Espanjassa, Italiassa ja Romaniassa. Neuvostoliitto oli jotain muuta, alkaen lentokentästä, olikohan se Leningradissa, josta sitten lennettiin paikallisella lentoyhtiöllä määränpäähän. Virkailijoiden hymytön olemus ei toivottanut tervetulleeksi, varsinkin kun muistoissa väikkyivät espanjalaisten ja italialaisten hotellien sulavaliikkeiset tarjoilijat, puhumattakaan siitä funikulaarin hoitajasta, joka Mallorcalla aina pörrötti tukkaani ja iski silmää. Tosin aloin häntä vähän jännittää. 

Teimme retkiä myös Sotšin ympäristöön, esimerkiksi Gagraan. Muistan sieltä ensimmäisen ns reikävessan, jonka äärelle oli kyykistyttävä. Suhumissa kävimme sirkuksessa. Siellä esiintyi komea mustakulmainen ratsastaja, joka ojensi minulle ruusun yli kaiteen. Punastuin hiuksia myöten. Minulla oli vihreä mekko, joka korosti punastumiseni voimaa. 

Murrosikäisenä olin lähinnä kiinnostunut omasta naamastani ja odotin mukavia kokemuksia. Neuvostoliiton köyhyys tunki päälle monella tavalla. Sotši sijaitsee Mustanmeren rannalla, subtrooppisella vyöhykkeellä: kesällä on lämmintä, mutta myös tolkuttoman kosteaa. Minulle se merkitsi varsinaista kukoistusta, finnien kukoistusta. Naama oli koko ajan hiestä märkä. Maisemathan ovat upeita, Kaukasuksen korkea vuoristo kohoaa takana, mustanvihreät sypressit etualalla, Mustameri taustanaan. Maisemasta kun laski katseensa hotellin ruokasalissa, edessä oli pettymys. Espanjassa ja Italiassa olin tutustunut herkkuihin, joita ei Suomessa vielä ainakaan arjessa näkynyt. Kuten erityisen mehevät tomaatit ja paprikat, hunajamelonit ja muut hedelmät. Sotšista muistan joka aamuiset, valkuaista myöten vetelät kananmunat, laihan teen ja tiukkarakenteisen ruislimpun. Pahinta oli kuitenkin kostean lämpimässä ilmanalassa kukkiva naama. 

Sotšin rannat ovat pikkukivisiä, päin vastoin kuin suunnilleen vastapäätä sijaitsevassa Romanian Mamaiassa, missä pyöreät mainingit huuhtovat taukoamatta ihania pitkiä hiekkarantoja. Ceaucescu onnistui ilmeisesti tuhoamaan turisminkin Romaniassa, koska vielä 60-luvun alussa siellä oli vapaa ilmapiiri, turisteja sekä Suomesta että muista länsimaista. Nyttemmin Mamaia ja Constanta näyttävät autioilta rauniokaupungeilta. Hotellimme nimi Mamaiassa oli Hotel Ovidiu, antiikin ajan runoilijan mukaan, joka karkoitettiin Roomasta (luin wikipediasta). Keskellä viikkoa nimi muutettiin Hotel Pelikaniksi ja aulaan tuotiin täytetty pelikaani. 

Epäilen, että Putiniin kohdistuu nyt luonnon ankara rangaistus: palatsi, joka ei siis ole hänen vaan kaverinsa Arkadi Rotenbergin, mutta ehkä sittenkin---, näyttää lehden kuvan perusteella olevan runsaan kasvillisuuden keskellä ja samalla meren tuntumassa. Ehkä tarve kätkeytyä paikallisten turistien katseilta on johtanut ojasta allikkoon: ehkä juuri sijainti on altistanut kymmenien huoneiden, teattereiden ja viinikellareiden palatsikompleksin homeelle. Ikävä juttu.

Édouard Louis: Väkivallan historia

Raiskauksen ja murhayrityksen jälkeen Édouard Louis siivosi kuin hullu, pesi vaatteensa 90 asteessa, kuurasi asuntonsa sälekaihtimia myöten. Mieluummin hullu kuin kuollut. Autofiktiivisessä romaanissa hän tekee patologisen leikkauksen väkivallanteolle, joka häneen kohdistui. Kirjoittamisessa on saman tapainen motiivi kuin Jorge Semprúnin keskitysleirikuvauksessa (Kirjoittaminen tai elämä). Vaikka se merkitsee kuoleman kohtaamista, se on tehtävä, että elämä voisi jatkua. Että oman kuoleman kokemuksensa saa itse kerrottua. Muiden kertomuksia kertyy jälkeen päin useita.

On jouluaattoilta Pariisissa, kun Édouard palaa kotiinsa illanvietosta ystävien luota. Tyhjällä kadulla hänen seuraansa lyöttäytyy nuori mies, jonka seurassa ilta jatkuu - ja empimisen jälkeen - tuntematon mies alkaa kiehtoa yhä enemmän. He päätyvät yhdessä Édouardin asuntoon loppuyöksi.

Koko yön tapahtumien kulku purkautuu muiden kertomana, jota Édouardin sisäinen monologi kommentoi. Hän kuulee sisarensa Claran kertovan tarinaa miehelleen ja kuuntelee sitä oven takaa. Viranomaiset kuulustelevat, päättelevät, kirjaavat raporttiin, ensin sairaalassa, sitten poliisilaitoksella. Rytmitys luo tapahtumaketjulle intensiivisen tunnelman; väkivaltainen teko on sekä menneisyydessä että tulossa, eikä mikään ole kovin selkeää sitä ennen. 

Väkivallanteko on sitäkin nöyryyttävämpi, kun joutuu pettymään ihmiseen, johon on kohdistanut päinvastaisia odotuksia; on kiinnostunut, viehättynyt, eläytynyt toisen kokemaan. Édouardin kohtaama nuorukainen, Reda nimeltään, on maahanmuuttajataustainen, viranomaisten myöhemmin arabiksi nimeämä, oikeasti kabyyli (kabyylit ovat Pohjois-Afrikan alkuperäisasukkaita, yksi berberien heimoista ilmeisesti). Oman rasistisen kotiseutunsa ympäristön ja arvomaailman hylänneenä Édouard kokee Redan vaiheet läheisesti. Hän ymmärtää maahanmuuttajien pakenemisen, heidän elämänsä toivottomuuden. Hyvin tarkkanäköisesti, minuutti minuutilta Louis kuvaa hetkeä jolloin asetelma kahden sitä ennen toisistaan innostuneen nuoren välillä kehittyy konfliktiksi. Vaihtoehtoja näyttää olevan, mutta keskinäinen ymmärrys vähenee yön vaihtuessa aamuksi. Ilman täyttää sakea epäilys, väsymys, syytökset. 

"Sä saat maksaa tästä, mä tapan sut vitun homo, mä näytän sulle hinttari", ja minä ajattelin: Ai sen takia - niin muistaakseni ajattelin: Hän haluaa ja hän vihaa haluaan. Nyt hän haluaa perustella itselleen sen mitä teki kanssasi. Hän haluaa kostaa sinulle oman halunsa. 

Homous ei kuitenkaan ole mikään pääselitys Louisin väkivallan analyysissa. Hyvin yleispätevästi hän kuvaa näpistyksestä paljastuneen miehen tasapainon menetyksen, pelon kautta aggressiivisuuteen.

Viranomaisten jälkiselvittely, jonka aikana poliisien lähtökohtanaan pitämä selkeä rasismi näyttäytyy totena, ajaa Édouardin kokemansa jälkeen piinallisesti samaan rasistien joukkoon. Sitä kesti pari kuukautta. Viranomaisten valta näyttäytyy hauraaksi pahoinpidellyn miehen silmissä psyykkisenä väkivaltana: häntä odotutetaan, hän joutuu käymään läpi asiaansa uudelleen ja uudelleen. Pilkka näkyy pienissä kysymyksissä. 

Ei enää Eddy esikoisromaanissa Édouard Louis kuvaili kotiseutunsa syrjäytyneitä rasisteja ja heidän kieltään, vähän samaan tyyliin kuin Elena Ferrante napolilaisia. Hän jatkaa samaa yhteiskunnallisen kuvan rakentelua Väkivallan historiassa. Clara -sisko toimii siltana kahden maailman välillä ja näkee veljensä ponnistelut kelvata pariisilaisille älykköpiireille, joihin haluaa kuulua, joiden arvot jakaa. Hädän hetkellä ystävät osoittavat olevansa sen arvoisia.

Édouard Louis: Väkivallan historia
Histoire de la violence, 2016, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, 2020, 196 s

Evie Wyld: Me olemme susia

Synkeänhauskaa  - jollain vastakohtia sisältävällä adjektiivilla tekee mieli kuvailla Evie Wyldin tapaa kertoa. Se on pulppuilevan kevyttä ja helppolukuista, vaikka vastaan tulee väkivallan uhkaa, matkalaukusta löytyviä raajan osia, maatuneita uhreja, pettämistä ja kärsimystä. Jokin tuttu, uhkaa pakeneva nainen, mullan tuoksu ja ihmisen ikuinen yhteys karuun luontoon liittää Me olemme susia -romaanin Wyldin esikoiseen, Kaikki laulavat linnut. Kuten nimetkin kertovat. Tosin Me olemme susia on suomennettu alkuperäisestä The Bass Rock -nimestä, joka pistää hieman ihmettelemään. Että ketkä me? Romaanin teema ikiaikaisesta patriarkaalisesta väkivallasta kohdistaa katseen yhteen suuntaan, mutta jossain kohtaa lause näyttäisi vertaavan naista takaa-ajettuun suteen. Mutta tosiaan nimi liittää romaanin hyvin jatkoksi ensimmäiselle teokselle. Osa luontoa me olemme. Bass Rock on saari Skotlannin koillisrannikolla, iso möhkäle, uhkaava ja arvoituksellinen ulkomuodoltaan. 

Kertomuksessa on kolme toistuvaa osiota, joista yksi seuraa 1700-luvulla noituudesta syytetyn Saran pakomatkaa ja muutamaa muuta väkivaltaa kohdanneen naisen tarinaa, ja muut kaksi ovat perinteisempää sukutarinaa kahdessa aikaikkunassa. Hamiltonin suvun naiset ovat pääosassa: 1900-luvulla, toisen maailmansodan jälkeen perheeseen toisen avioliiton kautta tullut Ruth ja 2000-luvulla nuori nainen, Viviane, pari sukupolvea myöhemmin. Tapahtumapaikka on Skotlanti, Edinburghin lähellä sijaitseva pikkukaupunki North Berwick, josta näkyy Bass Rock. Sara ja muut anonyymit, miesten väkivaltaa kokeneet naiset tuovat kertomukseen selvemmin mustanpuhuvia synkeitä sävyjä. Ne läiskitään päin lukijaa yllättäen kuin näyttönä siitä, kuinka helposti se käy. 

Hamiltonin sukuun ja sen tyhjentyvän talon asukkaisiin kätkeytyy monenlaisia suhteita ja ristiriitoja, alkaen poikien sisäoppilaitoksen hullusta pastorista Ruthin ja Peterin hiljalleen raunioituvaan avioliittoon. Koko suku näyttää päivittäin marinoituvan viskissä, sherryssä, ginissä, sekä edelliset että myöhemmät sukupolvet. Ruthilla on vaikeuksia sopeutua uuden avioliiton arkeen, hiljaisen talon emäntänä, miehen käydessä töissä muualla, pojat sisäoppilaitoksessa.

Lontoolainen Viviane on yli 3-kymppinen sinkku. Hän haahuilee aika epävarmana äitinsä ja siskonsa suhteen edelleen hieman lapsena, ja sen mukaisesti sähläten. Viviane ja hänen siskonsa Katherine toivat elävästi mieleeni pari vuotta sitten tvssä pyörineen Fleabag-sarjan, sen kiusallisesta tilanteesta seuraavaan seilaavan nuoren naisen - ja sen siskon. Viviane ystävystyy toisen baarikärpäsen kanssa. Maggie on kovia kokenut ja kovapintainen nainen, joka elättää itsensä ajoittain maksullisella seksillä, mutta häneenkin kätkeytyy enemmän kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Katherine noudattelee paljon tuossa Fleabagissa esiintyneen hillityn hallitun isosiskon mallia.

"Voidaan kyllä mennä jos haluat. Viv, tuntuuko tämä vaikealta?" On niin Katherinen tapaista kääntää omat vaikeudet minun ongelmikseni. Tarkoitus on korostaa hänen hyvyyttään ja epäitsekkyyttään minun paskamaisuuteni rinnalla, ja menen heti paniikkiin.

Miehet ja maskuliinisuus eivät tässä kuviossa näytä alkuun niinkään uhkaavilta, pikemminkin houkuttelevilta, mutta se on ohimenevää, sillä pienikin särö, naisen ennakoidusta poikkeava käytös näyttää miehessä sytyttävän alistamisen halun ja paljastavan hain hampaat. Tavanomainen talvinen perinnejuhla voi hetkessä kääntyä voimankäytöksi. Kun nainen ei ymmärrä leikkiä.

Me olemme susia hämmentää vastakkaisten sävyjen ja kirjallisten lajityyppien samanaikaisuudella: sisarusten suhde, heidän miessuhteensa ja yhteiset tapaamiset etenevät koomisena sähellyksenä kun seuraavassa luvussa jatkuu teema uhkaavasta pakomatkasta, noituudesta syytetystä Sarasta joka kerää juuria hänet pelastaneelle isälle, pojalle ja Kokille. He jatkavat rämpimistään halki pimeiden metsien kohti rannikkoa. Pojan, Joen näkökulmasta kerrotulla pakomatkalla tullaan samaan ikiaikaiseen umpikujaan; naiseus koettelee miestä. Näiden kahden toisistaan selvästi erottuvien tunnelmien välissä Ruthin traagisempi kertomus yhdistää palaset. Hänellekin näytetään paikka miehen omaisuutena, silloinkin kun hän on jo hylätty osapuoli. 

Nykyajassa kulkevat tapahtumat yhdistyvät Hamiltonien myytävänä olevassa talossa edellisten sukupolvien rönsyihin. Vanha talo antaa sopivat puitteet maagisten mielikuvien ja unien sotkeutumiselle - jota antelias ginin ja viskin tarjoilu vauhdittaa. 

Oletko ikinä katsonut peiliin ja irvistänyt tahallaan, paljastanut hampaat, ärissyt ja murissut ja tajunnut yhtäkkiä, että sisälläsi on joku toinen jota et päästä ulos? Että me olemme susia ja sen takia meitä jahdataan?

Evie Wyld saa tarinan kuin tarinan lentämään ja lukijan seuraamaan kuin pillipiiparia, viivytyksettä, ilman tyhjäkäyntiä. Siinä tulee nieltyä muutama ylimääräinen rönsy ja  goottilaisella vivahteella tarjoiltu kummituskin nikottelematta. Kun kirjailija osaa, sekä teeman kehityksen, dialogin että mehukkaan paikallisvärin. Ja vielä hienoja luontonäkymiä.

Liikkumaton ja säästä piittaamaton Bass Rock muistutti ponia. Saaren kyljessä välkehti kalastusalus, ja siitä Ruth huomasi sään muuttuneen. Pilvet olivat painuneet alas ja taivaasta oli tullut tummankeltainen, mikä enteili lunta. Nyt oli tarpeeksi kylmäkin. Vesi tummeni ja tihentyi ja työnsi rantaan pieniä teräviä aaltoja, joiden harja väikkyi valkoisena. Näky oli kaunis, ja romantiikanpuuskassa Ruth kiipesi kallioiden yli kohti rantaa nähdäkseen paremmin, kuvitellen, että odotti siellä laivaa huivi hartioilla ja lyhty kädessä joskus sata vuotta sitten.

Onneksi kaikki kirjan miehet eivät ole nilkkejä. Viviane kaipaa isäänsä ja isän veli kertoo ikävästä kokemuksesta sisäoppilaitoksessa, jossa kasvatetaan miehiä. Sitä kasvatusta hän ei olisi tarvinnut. Ruth muistelee läheisintä ihmistään, sodassa kaatunutta Antony veljeään.

Kiitos hienosta suomennoksesta!

Evie Wyld: Me olemme susia
The Bass Rock, 2020, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2020, 417 s