Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Vaikka on omien sanojensa mukaan introvertti ja vähäpuheinen, lukijalle Mia Kankimäki on sympaattinen ja hauska opas matkalla yönaistensa historiaan. Yönaisia voisi kutsua myös esikuviksi. Nimityksessä näkyy kirjailijan yöllinen levottomuus ja univaikeudet, joiden seurauksena hän on viettänyt öitä näiden naisten elämänkulkuja miettien ja omia polkujaan heihin peilaten. Polut ovat vieneet samoille seuduille, haudoille, maalausten luo. Kirja on Mia Kankimäen esikoisen, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, tapaan rakennettu: omat kokemukset lomittuvat historiallisten naishahmojen elämänvaiheiden kanssa. Niitä MK on tutkinut historiallisten dokumenttien kautta, naisten oma käsiala tulee näkyviin kirjeissä. Kokonaisuus on mielenkiintoinen, sivistävä ja hauska.

MK esittelee lähtökohtiaan matkustamiselle, joista ensinnä nousevat esille ikä (kirjoitusaikana 43 v), perhestatus (miehetön, lapseton) ja ura (työtön, omasta aloitteesta). Tilanne toisaalta pakottaa riuhtaisemaan, tekemään nyt tai ei koskaan haaveista totta, toisaalta mikään ei pakota jäämään paikoilleen kun maailma houkuttaa.

Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan.  (Mary Kingsley)

Tämä on yksi useimmin toistuvista neuvoista, joita eri aikoina eläneiltä yönaisilta löytyy: lähde.  Monia naisista, varsinkin matkaajanaisia, on yhdistänyt myös masennus, joka äkillisesti on hellittänyt matkalle lähtiessä. Matka on antanut uutta elämänhalua ja voiman tunnetta, kun sitä ennen on raahauduttu apaattisina aamusta iltaan. Näin silloinkin, kun matka on ollut täynnä vastoinkäymisiä ja taistelua. Maailma on lumonnut seikkailuillaan. Se mikä eniten on näyttänyt masentavan, on naisen arki kaikkina aikoina ja onhan tutkimusmatkailijanainen ollut 1800-luvulla kummajainen. Ja vielä erikseen sellainen nainen, jolla ei oikeastaan ole ollut edes koulutusta. Sillä semmoinenkin nainen tuli vastaan, jonka piti verhota perimmäinen motiivi tutkimusmatkailuun: halu vain olla matkalla ihan vain sen matkustamisen ja uusien maailmojen löytämisen takia.

Yönaisia ja heidän jalanjälkiään on kahdenlaisia: maailmanmatkaajat ja taiteilijat. Tanskalaisesta Karen Blixenistä ja Tansaniasta aloitetaan, jatketaan brittiläisellä Isabella Birdillä, 1800-luvun alkupuolen maailmanympärimatkaajalla, sitten tulevat Ida Pfeiffer, Itävalta (s. 1797) ja Mary Kingsley, Britannia, Alexandra David-Néel Belgiasta ja amerikkalainen Nellie Bly, 1800-luvun matkustajia kaikki.

Yönaiset ovat naimattomia, ammatti vanhapiika lukee monien esittelyssä ajan hengen mukaisesti, leskiä, mutta on joukossa lapsikatraan kasvattanut Idakin, jonka piti irti päästäkseen esittää matkansa pyhiinvaellukseksi. Naisten kirjeistä hahmotellut henkilökuvaukset ovat MK:n omia ja myös hänen kirjeensä heille, puhuttelunsa, ihmettelynsä esim sovinnaisuudesta ovat nykyajan normien mukaisia. Voi olla, että naiset itse eivät tulkintoja ja yönaisten nimitystä protestoimatta nielaisisi, mutta kuolleilla ei ole äänioikeutta. Näissä kansissa he ovat Mia Kankimäen yönaisia ja sellaisena kirja heidät esittelee. He ovat hänen omia voimanaisiaan, vähän kuin pikkutytön aarteinaan pitämiä kiiltokuvia - vaikka hän heidät nyt meille lukijoille jakaakin.

Karen Blixenin osuus on seikkaperäisin ja MK matkustaa Karenin jäljissä, lukee kirjeitä ja kirjoittaa omiaan rakkaalle Karenille - joka osoittautuu vähemmän sankarilliseksi kuin mitä kirjailija oli olettanut. Afrikka lumoaa sekä kirjailijan että lukijan, vaikka MK:lla on vaikeuksia safarioppaan kanssa; vähäpuheisuus tulkitaan väärin. Jokainen ymmärtää, että vatsan toiminta on avainasia varsinkin Afrikassa, jos aiotaan yöpyä savannilla leijonan karjunnan ja leopardin hiiviskelyn maustaessa matkaa. MK pääsee lopulta eroon vatsan psykosomaattisesta, leopardiperäisestä pysähtyneisyydestä.

Kunkin yönaisen historia päättyy k.o naisen elämästä ja kirjeenvaihdosta pääteltävissä oleviin neuvoihin, joissa korostetaan poikkeuksetta rohkeutta olla hyväksymättä ympäristön asettamia rajoituksia vapaudelle, lähdölle. Ne ovat vain tekosyitä olla toteuttamatta haaveitaan, seuraamatta intohimoaan.

Ajattelen, miten kummallisia intohimon kohteita ihmisillä on: länsiafrikkalaiset kalat, Kilimanjaron rinteiden yöperhoset, kaikenlaiset yönaiset. Asiat, jotka ovat toisille yhdentekeviä, outoja tai kerrassaan vähäarvoisia, ovat toisille elämän ja kuoleman kysymyksiä, sellaisia, joiden vuoksi on valmis uhraamaan kaiken. 

Matkustamisen rinnalla siitä kirjoittaminen yhdistää näitä naisia, MK:ta ja yönaisia. Yönaisten neuvoja: Kirjoita joka ilta. Omaa matkustamistaan ja kirjoittamistaan MK pohtii myös kriittisestä näkökulmasta, jossa kyseenalaistetaan 'rikkaan valkoisen' eli kolonialisoiva katse tai eksotisointi. Onko sallittua katsoa kaikkea ulkopuolisen ja muukalaisen silmin? Saanko yhtään anteeksi siksi että edes yritän ymmärtää? Tuomareita tulee löytymään jos mitään tekee, se on varmaa.

Kulkijoiden rinnalle Mia Kankimäki on löytänyt inspiroivat kuvataiteilijat. Tästä tulee mieleen Forgotten women. Artists joka on panokseni Turun kirjaston hankintoihin. Luin heistä Pirkko Kotirannan kolumnista HS:stä ja ehdotin hankintaa. Kirja saapui ja lainasin sen. Valitettavasti se oli  historiikki, muutamalla piirroksella varustettu. Olin ajatellut inspiroitua nimenomaan maalauksista, kuvista. Joka tapauksessa MK:n kuvataiteilijanaiset: Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi ovat historiikkinsa ansainneet samoin kuin kirjailijan omat kokemukset kirjailijaresidenssistä Mazzanossa, Italiassa. On kuin olisin ollut siellä, italialaisten herkkujen äärellä, puheensorinassa, piazzalla. Lopussa päästään vielä kirjailijan lempimaahan eli Japaniin avantgardetaiteilija Yayoi Kusaman kautta - Japanista taiteilija kyllä lopullisesti muutti pois jo nuorena.

Yönaiset-nimitys tökki loppuun asti. Se oli vain nieltävä, jos mielin Mia Kankimäen teoksen lukea. Sivuasia se onkin, kirja innosti ja vei mukanaan. Monen luvun välissä mietin sopivampaa nimeä koko kirjalle. Päädyin tulokseen, jossa on hieman vanhahtava maku kuvastamaan kirjan historiapainotusta: 'Maailmanmatkaajanaisia, taiteilijanaisia. Esikuvia ja ohjeita'. Hyviä ohjeita tulikin roppakaupalla. Seuraavan neuvon Mia Kankimäki on hionut Artemisia Gentileschin, Firenze, 1593-1654, sen kaikkein kuuluisimman yönaisen elämää tutkittuaan. Nuorena raiskattu taiteilija kieltäytyi uhrin osasta.

Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan.
Mene eteenpäin. 

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Otava, 2018, 447 s

P.s. Kirjan loppuun on lisätty valokuvaliite noista esikuvallisista naisista, tutkimusmatkaajista ja taiteilijoista.

Hälsningar från Stockholm

Varhainen lintu jyvän löytää. Kun Tukholmaan saapuu Turusta, laivalta häädetään kello seitsemän maissa ja illalla laivaan pääsee kello 19 maissa, joten aikaa kaupunkiflaneeraukseen on noin 12 tuntia. Aamiaistakaan ei kannata hotkaista laivalla, vaan kävellä Bageri Skeppsbrolle, jossa voi nauttia täydellisen aamiaisen kympillä ja nauttia auringon kimalluksesta Mälarenilla. Samalla voi tutkailla tukholmalais- ja turistimuotia.

Må som en prins på restaurang Prinsen! Prinsen näyttää nykyään hyvin hienolta ja onhan osoitekin ihan cityssä. Mutta 60-luvulla tämä oli boheemin oloinen taiteilijaravintola, jossa kuulin ensimmäinen kerran ihanan perulaisen sävelmän El condor pasa pan-huilulla. Sittemmin puhkikulunut. I'd rather be a sparrow than a snail, lauloivat Simon & Garfunkel.

Tukholmassa portitkin on nätisti koristeltu.

Tukholmalainen nokikana poikasineen.

Määränpäänä taas kerran Prins Eugens Waldemarsudde, jonka omien kokoelmien näyttely jäi tällä kertaa vaisuksi. Siinä porukassa Prins Eugen on itse parhaimmasta päästä, Anders Zornin rinnalla. Olihan siellä joku Edward Munchkin, mutta ei silti sytyttänyt. Tähän aikaan kesästä se ei ole niin oleellista, koska kävelyreitti tuonne on mitä upein ja puutarha täynnä tuoksua ja perhosia.

Näkymä Waldemarsuddelta: Saksalainen Mein Schiff risteilijä vierailulla. Viking Line näyttää aika vaatimattomalta. Valtavia hirviöitä nuo. Voisivat vain kiertää keskellä Atlanttia, kun ei noista kaupungeissa ole kuin haittaa. Eivät kuulemma edes jätä paljon tuloja paikalle, kunhan vain jätteensä.

Versaillesmaista muotoilua puutarhassa.

Lounastauon aikaa Dramatenin edustalla. 

Gamla Stanin kaduilla oli paljon erikoista rahapeliä.  Lieneekö edes laillista, vähän haiskahti filunkitouhulta.

Appelsiinimehuun erikoistunut liike.


Vanhoina Tukholman kävijöinä emme siskon kanssa tutkineet reittejämme, ei karttaa eikä nettikään toiminut puhelimissamme, joten onnistuimmekin hieman eksymään paluureitiltämme Södermalmin kaupunginosassa. Tulimme sitten kiertäneeksi koko Södermalmin, mutta ehdimme sentään paluulaivaan.

Söimme lounaan Östermalmin hallissa, joka muuten toimii samantapaisissa väistötiloissa remontin aikana kuin Hakaniemen halli. Hakaniemen korvaava kyllä oikeastaan tyylikkäämpi, 1-0 Suomelle. Hötorgetilta ostimme evääksi pari kiloa turkkilaisia kirsikoita, joita parempia ei maailmasta taida löytyä. Tukholmassa löytyy ihania rantareittejä käveltäväksi aamusta iltaan.

Jan & Maria Berglin: Det är den som möter som ska backa

Vanha mummonmökkimme ulkosaaristossa (ei kuvassa) on ruotsinkielinen. Tuvan yhdeltä seinältä katsoo äidinäitini Hilda ja puolisonsa Emil - kylläkin suomenkielinen - joka siellä kuulemma usein valitti että bloosaa, bloosaa aina vain bloosaa. Siellä on hyvä jatkaa projektiani, sarjakuvaa ruotsiksi. Sarjakuva on näppärä tapa pitää tuntuma rakkaaseen naapuriin, nuoruuteni unelmamaahan, hunajan ja maidon maahan, kuten eräällä entisellä työkollegallani oli tapana Ruotsia ylistää.

Tämä Det är den som möter som ska backa tuli taas vastaan kirjaston hyllystä. Gävleläisen Berglinin pariskunnan sarjakuva-stripit ovat semmoista aamukahvijutustelua kaikesta: parisuhteesta, perheestä, päivän politiikasta, sukupolvista, vanhenemisesta. Piirrokset ovat humoristisia, mutta kriittisiä pienellä satiirisella mausteella ja kuvaavat usein ihmettelevän ihmisen tarpomista ajan muutosten virrassa, monimutkaisessa maailmassa. Tämä kirja on vuodelta 2013.

Kuningashuoneeseen, aatelissukujen dilemmoihin tai Ruotsin sisäpolitiikkaan liittyvät yksittäiset stripit saattoivat jättää hieman ulkopuolisen olon, kun taas kaikkein puheliaimmat ruudut edellyttäisivät ahkerampaa Ruotsin arjen seuraamista että pysyisi kielessä mukana. Mutta eipä haittaa, näinkin tapahtuu pientä päivitystä. Teemat ovat ajattomia, pieniä ja suuria kuten esim nimeksi valittu: vastaantulevan autoilijan perustelu siihen, miksei hänen tarvitse peruuttaa jäisellä metsätiellä vaan tuon toisen. Dylanin kirjallisuuden nobelista äänikirjojen kuunteluun, ajan luonteesta rottaan lemmikkinä.

Entinen pääministeri Göran Persson on ilmeisesti ruvennut sijoittajaksi ja sopii esimerkiksi vallan sokeuttamasta henkilöstä, joka ei enää ymmärrä itseensä kohdistuvaa kritiikkia.

August Strindberg on antanut otsikon tälle sarjalle vanhan pariskunnan avioliiton ilmiöistä: toista ei enää nojatuolista erota.

Ruotsin hyvinvointivaltiossa ollaan tietoisia siitä, ettei meillä kohta enää ole varaa nykyiseen hyvinvointiin.

JAS-hävittäjäkaupat onnistuivat Sveitsin kanssa, mutta mitä se maksoi vastakauppoina?













Jan och Maria Berglin är de omåttligt populära serietecknarna från Gävle som låter sina stornästa figurer utforska och kommentera såväl stora som små fenomen i samtiden. Det är den som möter som ska backa är deras tjugoandra seriealbum.

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.

Hän tiedostaa, että heidän on todistettava "luotettavuutensa" uusille isännilleen. Heidän on täytettävä vankilat. "Kaikkien aikojen 'verettömin' vallankumous tarvitsee uhrinsa", kuten hän sanoo. On 28 helmikuuta 1933. Valtiopäivätalo on palanut edellisenä iltana.

New York Cityn yliopiston historian professori Benjamin Carter Hett muistelee Hitlerin valtaannousua valottavassa kirjassaan kylmän sodan loppumisen optimistisia aikoja 1989-91 ja toteaa, että nykyinen aikamme muistuttaa noita aikoja enemmän 1930-lukua. Se on eräs teoksen kirjoittamisen motiiveja: ettei samoja katastrofaalisia virheitä tehtäisi uudelleen. Luin lehtiarvion ja sitten kirjan, vaikka tuntuikin että onhan tästä jo tullut luettua kirjoja ja nähtyä elokuvia - riittävästi? Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudes osakin sisälsi pitkähkön esseen Hitleristä.

Benjamin Carter Hett on kuitenkin  historioitsija, mikä tarkoittaa että tässä oli minulle osin turhankin yksityiskohtaisesti (runsas nimistö ajan poliittisia vaikuttajia) selvitetty sitä poliittista peliä ja juonittelua, millä Hitler ja hänen kansallissosialistinen puolueensa raivasivat itselleen tien yksinvaltaan, ensin laillisia väyliä, sitten muita puolueita ja niiden johtohenkilöitä hyväksi käyttäen. Vuoteen 1934 mennessä poliittiset vastustajat, myös perinteisen oikeiston johtohahmot, oli siivottu pois, murhattu, teloitettu, siirretty vankiloiden kautta ensimmäisille keskitysleireille - tai ns hyödylliset idiootit siirretty vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Tämä kirja onkin valaiseva maailman menosta kiinnostuneelle siksi, että juuri tuo natsien yksinvaltaa edeltävä vaihe on jäänyt suurelle yleisölle enemmän piiloon, koska elokuvat, kirjat ja muistelmat ovat keskittyneet natsihallintoon, sodan ja keskitysleirien kauhuihin.

Usein, ja Saksankin tapauksessa on sanottu edellisestä sodasta kasvavan seuraavan siemen eli epäoikeudenmukaiseksi koetusta rauhansopimuksesta. Hett osoittaa sen vain yhdeksi selittäväksi tekijäksi muiden, monien taustatekijöiden ohella. Ensimmäisen maalmansodan jälkeinen Saksa, Weimarin tasavallaksi nimetty parlamentaarinen Saksa oli valmiiksi kahtiajakautunut: oikeisto piti rauhansopimusta häpeällisenä, kommunistit olivat Stalinin talutushihnassa ja taistelivat enemmän maltillista vasemmistoa kuin oikeistoa vastaan. Konservatiivinen maaseutuväestö vihasi liberaalia ja vapaamielistä, kaupunkilaisten demokratiaa. Keskustapuolue oli myös leimallisesti katolilaisten puolue, kun taas protestantit kannattivat oikeistoa. Meidän päiviemme pakolaiskriisiä vastasi Neuvostoliitosta paenneiden virta Eurooppaan. Ns itäjuutalaiset saivat ensinnä tuntea olevansa ei-toivottuja. Kaksikymmentäluvun Yhdysvallat rajoitti maahanmuuttoa, jolloin paine Euroopassa lisääntyi.

Weimarin tasavalta pyrki vaurastumaan kansainvälisen kaupan kautta, elintarvikkeiden tuontitullit laskivat, mikä taas merkitsi maaseudun asukkaille laskevia hintoja tuotteista. Saksan pääkaupunki Berliini taiteilijoineen, kirjailijoineen, vapaan seksuaalisuuden ja suvaitsevaisuuden kehto oli konservatiivien inhokki. Saksan armeija oli myös edellisessä sodassa värvännyt riveihinsä enemmän nuoria maaseudulta kuin kaupungeista. Kaupungistuminen oli uutta, ja teollistuminen oli myös vihattua. Moni haaveili paluusta maalle.

Hitler ja kansallissosialistit löysivät saumansa. Palopuhuja Hitler, kaiken vastustaja sytytti liekkejä samoja keinoja käyttäen kuin populistit nykyään: rakentamalla viholliskuvia, valehtelemalla, vähättelemällä perustuslakia, halveksumalla ylipäätään lakeja ja sivistystä, uhkailemalla vastustajia ja lehdistöä, käyttämällä väkivaltaa, lietsomalla irrationaalisia pelkoja ja vihaa -  ja pelaamalla poliittiset vastustajansa pussiin, toisiaan vastaan. Saksasta oli natsien komennossa tuleva suuri ja omavarainen, ja sitä varten piti vallata Neuvostoliitto. Kansallissosialistit kävivät taisteluun globalisaatiota vastaan - vaikka sitä sanaa ei silloin kai käytetty. Muita vastaan piti rakentaa muuri! Kyllä, haluamme rakentaa muurin, suojamuurin, kirjoitti Joseph Goebbels vuonna 1932. Sillä talouden käänteet, finanssikriisi ja lama johtuivat heidän mukaansa kansainvälisestä, juutalaisesta salaliitosta.

Kuinka väkivaltainen roskajoukko onnistui kampeamaan itsensä Saksan johtoon, kun vielä 1919 yli kolme neljännestä saksalaisista kannatti edistyksellistä, demokraattista politiikkaa? Weimarin tasavallassa oli saatu aikaan työlainsäädännön muutoksia, 8 h työpäivä ja muita teollisuustyöväestöä hyödyttäviä muutoksia, taide ja kirjallisuus kukoistivat. Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin ahtaalla, he olivat sekä oikeiston, suuryritysten, kansallissosialistien että äärivasemmiston vihan kohteena. Heidän suosionsa laski, kommunistien valtaa pelkäsivät kaikki, ja oikeisto ajautui yhä lähemmäs Hitlerin sanelemia ehtoja. Niiden ytimessä oli saksalaisten joutuminen väärin kohdelluksi uhriksi edellisen sodan jälkeen. Hitlerin puhujanlahjoista on saatu lukea, sanoma oli yksinkertaista, mustavalkoista ja iskulauseenomaista. Propagandasta vastasi Joseph Goebbels, joka ei ottanut mallia poliittisesta propagandasta vaan kaupallisesta mainonnasta.

Natsit provosoivat väkivaltaa, uhkailivat lehdistöä, vetosivat kansallistunteeseen ja uskontoon,  mutta saattoivat vastustaa myös keskenään ristiriitaisia asioita. Silla faktoilla ei ollut merkitystä, tärkeää oli tunne että oltiin saman saksalaisheimon jäseniä. Ei haitannut, vaikka johtajat itse eivät läpäisseet omia rotuvaatimuksiaan. Irrationaalisuus ja taikausko kukoistivat salaliittoteorioiden myötä. Eurooppalaiset ajattelijatkin kiinnostuivat ilmiöstä. Sigmund Freud mm väitti, että kaiken inhimillisen motivaation juuret olivat sukupuolivietissä eivätkä rationaalisessa ajattelussa. (Tämä tulee aika lähelle nyt kun on lukenut Isisin houkutuksesta nuorille miehille ja naisille. Ja ne 70 neitsyttä paratiisissa...)

Natsit asemoivat itsensä protestanttien keskelle, vastustivat ensin katolilaisia ja vasemmistoa ja saivat hiljalleen taakseen keskiluokkaa, jolloin vaalimenestys parani ja valtiopäivätalon palon jälkeen oli aika tehdä poikkeustilan mahdollistavia lakimuutoksia. Vastustajat olivat pettyneitä, mutta avuttomia natsien kasvavan suosion edessä. Hitlerin ympärillä pyöri kosiskelijoita, mutta luin myös rohkeista vastustajista, jotka eivät siinä vaiheessa tienneet kuinka raa'an hallinnon kanssa olivat tekemisissä. Martha von Papen oli entisen valtakunnankanslerin vaimo, joka oli miestään rohkeampi: hän kieltäytyi koskaan tekemästä natsitervehdystä, myöskään Hitlerin läsnäollessa.

Harvat saksalaiset pystyivät vuona 1933 kuvittelemaan Treblinkan tai Auschwitzin, Babyn Jarin joukkoteloitukset tai toisen maailmansodan viimeisten kuukausien kuolemanmarssit. Heitä on vaikea syyttää siitä, että he eivät ennakoineet asiaa, jota he eivät voineet edes kuvitella. Mutta heidän viattomuutensa oli pettävää, ja heidän kuvansa tulevaisuudesta oli katastrofaalisen väärä. Meillä myöhempien aikojen ihmisillä on se etu, että heidän tarjoamansa esimerkki on edessämme.

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.
The Death of Democracy, 2018, suomentanut Tommi Uschanov
WSOY, 2019, 372 s