torstai 21. marraskuuta 2024

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja


Hauska tutustua Tommi Kinnunen! Vasta nyt luin ensimmäisen kirjan kiitetyltä ja palkitulta kirjailijalta. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Pimeät kuut on kaikin puolin hieno romaani, se hämmästytti, ihastutti ja liikutti taitavuudellaan, ei vähiten siinä kuinka hyvin keski-ikäinen nykyajan mies eläytyy vuonna 1947 kuusikymppisen naisen sielunelämään. Mutta eihän sukupuoli olekaan niin vahva yhteinen nimittäjä kuin ammatti: opettaja.

Romaani seuraa opettajattaren, Elna Suorajärven yhden lukuvuoden 1947-48 mittaista pestiä Niemen kansakoululla, Kuusamon lähellä rajan pinnassa. Seutu on sodan jälkeen köyhää, lapset nälkäisiä ja huonoissa vaatteissa, monen isä on jäänyt rintamalle, toiset traumatisoituneita ja alkoholisoituneita. Ns supistettua koulua käydään kosteassa parakissa, vuoroina. Saksalaisten jälkeensä jättämä parakki lämpiää kaminalla, opettajan oma asunto on huone seinän takana. Lapset hiihtävät kouluun, metsässä vaanii myös miinavaara. Isompia lapsia tarvitaan enemmän kotona, heillä on vain lyhyet lauantaitunnit. Eletään kovaa jälleenrakennuksen aikaa.

Ei tätä järjestelmää ole tehty lapsia varten, ei opettajan työtaakkaa ajatellen, vaan jotakin toista määränpäätä varten. Rahan säästämiseksi tämä on rakennettu: on päätetty, ettei syrjäseutujen lasten tarvitse tietää kaikkea sitä, mitä kirkonkylissä asuvien. Samalla on palkattu vain yksi ihminen tekemään työt, joihin tavallisissa kouluissa palkataan kaksi. - Huoneessa on tunkkaista ja petromaksin käry käy silmiin. Lasken kynän, pakotan itseni pöydän äärestä. Korjaan vihkot loppuun aamulla.

Elna Suorajärvi minäkertojana on kiinnostava persoonallisuus. Suora ja teeskentelemätön opettaja, yksinäinen nainen ei enää tässä vaiheessa elämäänsä jaksa ihmisten pelejä, kunnanisien kumartelua. Ei piittaa, vaikka maine heidän keskuudessaan on ns hankala. Hän ei rakasta lapsia, mutta näkee mitä he tarvitsevat, opetusta, vaatteita, ruokaa. Hän hoitaa asiansa, opetuksen, kirjat, sukset, mutta ei antaudu lasten määräysvallalle. Lapset saavat opettajan, joka osaa asiansa, häntä ei saa häiritä, eikä hän häiritse oppimista turhalla. Kunnanisät eivät ole tehneet hänelle asioita helpoksi. Päin vastoin rajat velvollisuuksille pitää piirtää itse, muuten hänelle alkaa kuulua monen viranomaisen työt. Kas kun eivät käske  työmaalle kantamaan rakennusmiehille lautaa.

Elnalla on sekavan oloinen perhetausta, jota raotetaan hiljalleen kertomuksen mittaan. Välit räjähtävään Salli-siskoon ovat pakottaneet hänet lähtemäänkin lapsuuden kotitalolta. Sisko on väkivaltaisella temperamentillaan saanut kaikki asukkaat varpailleen. Elnakin sai läksiäisiksi iskun ohimoon. Elnalla on oma synkkä salaisuutensa, jota ei suku tunne. Hän muistelee sodassa särkynyttä Niiloa, jonka yhteys Elnaan pikkuhiljaa paljastuu. Elna on vahva oman tiensä kulkija. Yksinäinen nainen, joka toivoisi pääsevänsä jo sairastamaan eläkkeelle. Sitäkään ei ole tehty helpoksi.

On suorastaan nerokasta, kuinka Kinnunen osaa kirjoittaa yksinäisen naisen puuhat hämärässä parakissa kiinnostavasti. Se tapahtuu niin, että Elnan laskiessa reikäompelutyönsä pylväitä hän samalla käy läpi sukuhistoriaansa tai kylän äijien puheita. Syntyy erityisen intiimi, hiljainen tunnelma. Kieli on myös mukautettu sopivasti ajan mukaiseksi, koko sodan jälkeinen ilmapiiri tuntuu oikealta, mukaan lukien naisen aseman takut, joita Elna saa jatkuvasti eteensä yrittäessään puolustaa rajojaan. 

Kertomusta on mainiosti elävöitetty autenttisilla kopioilla ajan virallisista papereista ja listoista, todistuksista, avoimista virkailmoituksista, kirjelmistä ja vastauksista, jotka ovat varmaankin ainakin osin perua kirjailijan isotädin jäämistöstä, opettajana toimineen naisen papereista. Opettajan avoimen viran erittelystä voidaan lukea, että asuntoetuna miesopettaja saa kaksi huonetta ja keittiön, nainen vastaavasti huoneen ja keittiön.

Sisukkaan opettajattaren tarina sisältää runsain mitoin kovaa työtä ja ahdinkoa, sairauden aiheuttamaa väsymystä - jota hän hoitaa raahaamalla sänkynsä luokkahuoneeseen ja opettamalla makuuasennosta - mutta myös valoisia hetkiä ja koomisia tilanteita. Opettaja on kekseliäs löytämään lapsia kutkuttavia tapoja oppimiseen.  Riemastutti myös lukea opettajan silmin kuvaksia henkien taistosta kylän isäntien kanssa.

Mulkoilemme toisiamme. Oikein toivoisin, että se sanoisi jotakin, tai jopa tekisi. Mutta ei se tee, tillistelee vain alaviistosta kuin uhitteleva sonnimullikka, tuhiseekin samalla tapaa. Se ei selvästi aio istua alas, joten minä istun. Laskeudun tuolille ja pyyhkäisen leningin helman takaa suoraksi. Nostan  kynän takaisin käteeni. - Mennäänkö seuraavaan kohtaan vai oliko tästä vielä jotakin puhuttavaa?

Opettajan väsymystä ja riittämättömyyttä kuvaavat monologit on helppo nähdä nykyopettajien vastaavina uupumusta aiheuttavina tilanteina; paljon vaaditaan, mutta säästäminen ja aliresurssointi jatkuvat. Elnan asenne tarkkoine rajan asettamisineen on epäilemättä toiminut terapeuttisena kirjailijalle, joka itse on kokenut pahan uupumisen opettajana. Elna Suorajärvi ei yritä miellyttää myöskään lukijaa: hän toimii parissa tilanteessa tavalla, joka näyttää kovasydämiseltä. Hellyyttä ja hoivaa ei hän ole koskaan luvannutkaan.

Hieno kirjailija, nykyään turkulainen, Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunen, kiitos ja kumarrus!

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
WSOY, 2022, 284 s





lauantai 16. marraskuuta 2024

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Kansi Laura Noponen Kuvat Shutterstock Rawpixel

Kaksi aiempaa teostaan Anna Soudakova on kirjoittanut omasta historiastaan ammentaville aiheille, Neuvostoliiton Leningradissa syntyneenä ja Turkuun lapsena muuttaneena. Uusimmassa romaanissaan Haikara levittää siipensä hän kohdistaa katseen Neuvostoliiton/Venäjän naapurivaltion, Valko-Venäjän lähihistoriaan, perheiden ja sukujen kokemuksiin. Aikajana kulkee 1990-luvulta 2020-luvulle, välissä on kaksi sukellusta sodan aikaan vuosina 1942 ja -43, jolloin saksalaiset miehittivät maata ja valtion päämies, viiksimies vaihtui toiseen. Luvut on nimetty niissä vaihtuvien päähenkilöiden mukaan, joiden elämää valaistaan yhtenä vuotena. 

Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kuin vain halutessaan jotakin.

Sisarukset Andréi ja Sveta kasvavat Valko-Venäjän köyhällä maaseudulla perheessä, jossa vanhemmat antavat periksi, eivät enää jaksa. Isä joutuu ensin piilottelemaan ja katoaa näkyvistä, äiti juopottelee. Koirasta ja isoäidistä löytyy pientä iloa. Isoveli toimii kaoottisissa oloissa pikkusiskolle vanhempana, kunnes heidän tiensä eroavat. Sitä ennen Andréi on saanut kokea maanmiestensä tilanteen moskovalaisen asianajajan palatsin työmaalla, orjatyövoimana. Andréi pakenee maasta, Svetan adoptoi enon perhe Minskiin. Siellä Sveta kasvaa oppositiohenkisen enonsa kodissa.

Vanhemmasta sodanaikaisesta historiasta isovanhempien kohtalot kertovat masentavasta nujertamisesta tyrannin saappaan alle vuosikymmenestä toiseen. Ja siitä, kuinka perheen jäsenetkin riitautuvat, kun diktaattorit asettavat ihmiset mahdottomien valintojen eteen. Tapa tai tule tapetuksi. Saksalaiset olivat yhtä tehokkaita juutalaisten vainoamisessa Valko-Venäjän maaseudulla kuin omissa getoissaan. Perheenisä voi nähdä natsit venäläisiä parempina, koska he sallivat paikallisen kulttuurin ja kielen. Stepanida näkee luokkakaverinsa Rivan aidan takana muiden kylän tuttujen kanssa. Aamulla juna on vienyt heidät.

Nykyajassa tapahtumat ajoittuvat Valko-Venäjän kasvoiksi maailmalla nousseen Aljaksandr Lukašenkan edelleen jatkuvaan kauteen. Patrioottina itseään pitävän diktaattorin aikana valkovenäjän, movan puhumista ei suosita. Se on junttien ja rikollisten kieltä, on arvokkaampaa puhua venäjää. Valko-Venäjällä harjoitetaan samaa kielipolitiikkaa, jota on harjoitettu Ukrainassa. Maassa, jota ei ole olemassa, ei ole myöskään omaa kieltä. Venäjän valtion johto on aina etsinyt ja löytänyt vasallivaltioissaan oikeat kumppanit kyykyttämään omaa kansaa. Eikä Venäjä ole ainoa, joka yrittää juuria valkovenäjää, puolalaisetkin yrittivät sen hävittää ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Romaani kertoo unohtunuttakin historiaa. 

Andréin ja Svetan kautta romaani tarkastelee eri tapoja suhtautua diktatoriseen valtioon. Toinen valitsee maanpakolaisuuden, joka ei ole helppo tapa, se vaikeutuu jatkuvasti. Andréi kulkee Puolasta Saksaan, Norjasta Suomeen. Älypuhelin helpottaa myöhemmin sisarusten yhteydenpitoa, vaikka välit tulehtuvat välirikon partaalle. Aktivisti näkee maastapaon petturuutena ja pelkuruutena. Mutta kun ruuvi kiristyy kiristymistään, se voi olla myös ainoa tapa elää ja hengittää. Parempi kuin lamaantua ja yrittää selvitä - joutumatta vankilaan ajattelusta.

Soudakova kuvaa läheltä rohkeita ihmisiä, näyttää heidän ajattelunsa ja tunteensa ymmärrettävästi, heidän ahdinkonsa tuntee nahoissaan. Nuoret yrittävät elää ikänsä mukaista elämäänsä; ystävystyä, rakastua, juhlia, syödä ja juoda. He haluavat tehdä oikein, vaikka se on tehty äärimmäisen vaaralliseksi. Valko-Venäjän nykyolot ovat meille dystooppisia, toisille todellisia. Siksi siitä on tärkeää lukea. Vahvaa johtajaa ei kannata haikailla.

Anna Soudakova kirjoittaa kuulasta kieltä. Valkovenäläisiä ruokapöytiä, puutarhoja, ihmisten arkea ja juhlaa kuvataan tarkoin yksityiskohdin, blini ja leipä tuoksuu. Lukiessa ihmettelinkin, mistä tämä kaikki koetun oloinen runsaus on peräisin. Ilmeisesti valkovenäläiseltä puolisolta.

- Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Atena, 2024, 335 s

maanantai 11. marraskuuta 2024

Lina Wolff: Riivaus


Kävikö nyt niin, että luen peräjälkeen kaksi romaania, joissa naiset rakastuvat hulluuden partaalle ja alkavat ajelehtia tunteiden vankina, mietin aloittaessani Lina Wolffin Riivausta. Tämän kirjailijan tiedän provosoivan ja hätkäyttävän, hän ei anna takeita turvallisesta tilasta. Päin vastoin Lina Wolff ravistaa lukijoitaan myllyssä ja syöksyy mielellään paljastuneisiin pimeisiin onkaloihin. Ne liittyvät usein seksiin, valtataisteluun, alistamiseen, vinksahtaneisiin parisuhteisiin - vai ovatko ne sittenkin tavallisia parisuhteita? Vaikea sanoa, kun puhutaan halusta, riippuvuudesta, alistamisesta eli intiimeistä asioista, joissa vietit sumentavat järjellistä käytöstä.

Aika pian Italian Firenzessä kulkevan naisen polku eroaa täysin helsinkiläisen Valvojan tyyppisestä rakastujasta, mielen maisemaltaankin. Parilla ei ole kertomuksessa virallisia nimiä, mies on maskuliininen karhu, josta nainen on innoissaan. Minniksi mies kutsuu naista, siis Mikki päättelee nainen miehestä, vaikka omassa päässään hän nimeää miehen Siistiksi. Se on miehen ulkokuorta, hajustettua ja voideltua päätä, sen minkä muutoksen nainen sai aikaan. Niin että mies kelpaa paremmin myös muille naisille. Lopulta nimi on ironinen, koska pari liukuu nopeasti mustasukkaisuuden ja väkivallan kehään eikä mies näytä millään tavalla siistiltä.

Kieliä kääntävä nainen - kuten kirjailija itsekin on kielitaitoinen kääntäjä - hautoo omia neuroosejaan, ilmaisujen hakemista tietystä sanasta kaikilla kielillään, fiksoitumista tapaan, ja löytää huonoon kierteeseen monia syitä itsestään. Siisti on naistenmies, perinteinen äijä, jonka maskuliinisuus ei kestä kyseenalaistamista. Nainen ei haluaisi haluta tätä miestä, siihen hän on liian koulutettu ja sivistynyt. Hänen ei pitäisi suostua väkivaltaisen miehen rakastetuksi, väkivallan kohteeksi. 

Miehenä eläminen on kuin vapaamatkustaisi hienon laivan yläkannella näkymistä nauttien. Itse sitä kamppailee arktisella alueella paatissa, jonka moottorit yskivät ja uhkaavat milloin tahansa leikata kiinni, ja toivoo, että voisi seilata vielä muutaman meripeninkulman kunnon vauhtia joutumatta jäävuorten saartamaksi.

Riivaus kertoo naisen itsepetoksesta, yrityksestä muovata itsensä miestä miellyttäväksi aina uusin myönnytyksin. Lakata rimpuilemasta ja antautua rikottavaksi vastaan hangoittelematta. Tie on kivinen; mies raivostuu entistä helpommin, nainen halveksii itseään etsiessään miehen heikkouksia joita sohia. Nainen onkin miehen mielestä kotoisin tohvelisankareiden maasta, Ruotsista, sellainen ei Italiassa vetele, mies opettaa.

Molemmat tajuavat sairauden, väkivallan ja sen riippuvuuden, mitä nainen kutsuu riivaukseksi. Hänestä heillä on molemmilla riivaajansa. Seksi aiheuttaa mustelmia, kiima on myrkkyä, josta on päästävä eroon. Pari päätyy terapeutille miehen aloitteesta. Dottoressa analysoi naista, ei ainutlaatuisena tapauksena, vaan esimerkkinä tyypillisestä tapauksesta, jossa pahoinpidelty ottaa vastuun tilanteesta. Kun asiakas on lukenut Junginsa, hän ei arvosta terapeuttia, jolla ei näytä olevan kokemusta miehistä, onhan hän sohvan kokoinen lihavuori. Ei vaikka häntä käsketään lähtemään heti pois.

Lina Wolff ei pelkää nostaa kierroksia makaaberille tasolle. Naisen suhdelaiva päätyy kaikista paikoista Katrina-myrskyn jälkeiseen New Orleansiin, keskelle trooppista suoaluetta, kuin vertauskuvana mätänevistä rakkaussuhteista, joihin itsekunnioituksensa menettänyt nainen on ajautunut. Louisianan hetteiköt gangstereineen maailmanlopun maisemissa jättävät varjoonsa jo överimmät oopperakohtaukset. Hengästyttävä pyörre kouraisee vatsasta, lukijana alkaa rukoilla loppua kärsimykselle. 

Aivan hirveä hospodar tämä Lina Wolff!

Lina Wolff: Riivaus
Djävulsgreppet, 2022, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2023, 217 s


 

torstai 7. marraskuuta 2024

Maisku Myllymäki: Valvoja - ja osaluettu Houellebecq


"Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi." Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: "Kesyttämistä, sitäkin se on - toisen tekemistä itselleen mieluisaksi."

Jähmeä ja hiljainen museon veistosnäyttely luo jättimäisen kontrastin Valvojan levottomasti läikehtivälle mielenmaisemalle, joka kiivaimmillaan syöksyy kohti psykoottisia näkymiä, unettomuuden vauhdittamana. Maisku Myllymäen romaanissa minäkertoja Maia, museovalvoja, käy yhden päivän aikana läpi suhdettaan Peteriin. Suhde on kestänyt tasan sen ajan, minkä museossa samaan aikaan esillä ollut Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttely, kahdeksan kuukautta.

Museovalvojalla on ihanteellinen tarkkailupositio ihmisten käyttäytymiseen. Sitä Maia myös tekee, ja tekee samalla tarkkoja havaintoja taiteen merkityksestä näyttelyssä kävijöille. Aiemmin kuvaaminen museoissa oli tiukasti säänneltyä, kiellettyäkin, mutta nyt se on mitä ilmeisimmin ehdoton edellytys, että ihmiset ylimalkaan haluavat siellä käydä. On saatava postattua merkkejä omasta aktiivisesta ja sivistyneestä vapaa-ajasta. Myös poikkeuksellisesti reagoivia vieraita käy näyttelyssä, joku vaikuttaa rakastuneen fauniin, joku on ottanut tuolin mukaansa, joku keskittyy piirtämään näkemäänsä.

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Naisella on itsellään taidehistorian koulutus eikä hän voi olla näkemättä usein  katsojien keskittymiskyvyn puutetta ja kärsimättömyyttä, kun metsästetään elämyksiä, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan. Ja ennen kaikkea kävijät ihmettelevät mitä hyötyä tästä on? Maia ei ole ylimielinen, siihen hän on liian epävarma ja alemmuudentuntoinen - ja kärsii unettomuudesta. Hän on kaikissa käänteissään hyvin inhimillinen minäkertoja. Somekritiikki on näkyvää, mutta kertoja ei näe sitäkään mustavalkoisena.

Näyttely, sen yhdessä huoneessa työskentelevä kuvanveistäjä, näyttelyn teokset ja kollegat, alkavat painua taustalle, kun rakkaus Peteriin voimistuu voimistumistaan. Päivän tunnit näyttelyssä kuluvat - joka toinen kirjan luku palaa museon seinien sisäpuolelle - mutta Maia näkee valveunia, sekä unettomuuden että mustasukkaisen ahdistuksen takia. Hän rakastuu ekstaattisesti, Peter on villi ja pörröpäinen, ihana mies. Maia vaipuu syvään, hyvään uneen aina kun hän saa kietoutua miehen raajoihin.

Peter on sosiaalisesti vilkas sairaanhoitaja, lääkärin uraa miettivä. Mies ei kuitenkaan tee asialle paljonkaan. Nainen ihmettelee, kuinka toisella voivat someystävät lisääntyä loputtomasti päivästä toiseen. Fyysinen riippuvuus unesta ja miehestä unen mahdollistajana muodostavat tiukan solmun naisen mielessä ja pudottavat hänet helposti tasapainosta. Maia seuraa herkeämättä miehen someprofiilia ja tekee siitä päätelmiä. 

Myllymäki kirjoittaa intensiivisesti naisen ilon ja tuskan hetkistä, ne tuntee lukiessa nahoissaan eikä lukemista ole helppoa keskeyttää. Kuvaukset kaupungin - Helsinki, Tukholmakin - öisistä kaduista, ravintoloista, baareista, näyttelyistä, juhlista tuovat näkyviin tunnelmia, joiden lämpötilan, tuoksut, äänet voi lukiessa aistia. 

Minäkertojan kateuden, kaunan ja mustasukkaisuuden ymmärtää hänen järkeilynsä kautta. Mies näyttää siinä valossa valehtelevalta nautiskelijalta, joka jättää naisen odottamaan. Lukijaa vedetään mukaan ihmettelemään hyväuskoista naista ja energiaa, jolla hän heittäytyy tunteiden vietäväksi. Mutta onko sittenkin kyse naisen voimallisen rakastumisen vääristävästä valosta? Lopussa on vielä yllätyksellisyyttä.

Taitavaa, koukuttavaa kerrontaa, jolle taidemuseon näyttely ja taidepohdinnat avaavat veistoksellisia näkymiä ja maustavat sitä hienostuneella aromilla. Erityisen ajankohtainen ympäristö museo on romaanille näinä päivinä, kun museoita kuritetaan ankaralla kädellä. Kirjan kansi täydentää onnistuneesti taiteellista vaikutelmaa, tyylikkäät värit ja upeasti vedetyt piirroslinjat. Anna Makkonen on kannen tekijä.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY, 2024, 302 s

Sivulle 140 jaksoin lukea Michel Houellebecqin tuoreinta suomennosta, Olemattomiin. Nimi on hyvä.

tiistai 29. lokakuuta 2024

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta


Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

lauantai 26. lokakuuta 2024

Perjantaimessuilua

 


Torstain verkko-osallistumiseni kärsi katkeilevasta yhteydestä, joten Silvia Hosseinin, Paula Norosen ja Aleksis Salusjärven keskustelu Lukemisen tulevaisuudesta jäi harmittavan vajaaksi. Hyvän lukutaidon merkitystä valotettiin, mutta todettiin samalla, että lukemaan painostaminen on turhaa, sen sijaan lukuilolla kannustamisella on tehoa. SH sanoi, ettei pidä suhtautua alentuvasti nuoren valitsemiin aiheisiin, pääasia että lukeminen kiinnostaa, jos esim jääkiekkoilijan muistelmien kautta. Kun lukeminen maistuu, vaikeustasokin voi nousta ajan myötä. Tulevaisuudessa keskustelijat näkivät hyviä asioita esim yhteisöllisessä lukemisessa yleistyvien lukupiirien myötä. Mainittiin myös somen hyöty lukuvinkkien lähteenä. 


Messuilla hengailun pääsin perjantaina aloittamaan aiheesta, mikä on Kirjoittamisen tulevaisuus vuonna 2064. Niklas Ahnberg, Emmi-Liia Sjöholm ja Niko Hallikainen keskustelivat äänikirjoista, tekoälystä ja uusista muodoista, joissa kirjallisuus voisi tulevaisuudessa esiintyä. Kirjoittamisen keskustelijat uskoivat pysyvän aika entisellään eli uudet keinot kirjoittamisen apuna eivät kirjailijoita kovasti innostaneet. Ahnberg mainitsi tekoälyn käytöstä oman esimerkkinsä, jossa lukijat voivat äänikirjan kuuntelun jälkeen keskustella kirjan henkilön kanssa. Hallikainen vastasi ytimekkäästi ei, vastauksena tekoälyn käytöstä kirjan luomisessa, edes oikokuuntelussa, koska vajavaisuus/virheet, tarkoitetut tai ei, kiinnostavat. Positiivisena kirjailijat näkivät sen, että sekä kustantajia että kirjoittajia näyttää ilmestyvän yhä enemmän. 

Li Andersson kertoi jännittävänsä suosikkikirjailijansa Johannes Anyurun haastattelua tämän uudesta romaanista Ixelles. Sitäpä ei varmasta puhujasta huomannut, hän kun säteili niin iloisena ja innostuneena. Romaani sijoittuu 1 min tulevaisuuteen, se vaikuttaa ammentavan sanottavansa sekä ajattomasta eksistentialismista että kertovan ajankohtaisesta trollauksen tyylisestä eksyttämisestä todellisuudessa, jossa olemme kadottaneet yhteiset arvot, jossa harhailemme yksilöinä vailla hallintaa. Anderssonin mielestä se kertoo varsinkin tarpeestamme kuulua johonkin, Anyurun mukaan se kuvaa myös maailmaa ilman jumalaa, sarkasmin ja toivon vaihdellessa. 


Feministitutkijat Emma Kaskinen ja Katariina Yli-Malmi kertoivat ranskalaisen Françoise Vergèsin pamflettikirjasta Dekoloniaalinen feminismi, jonka lähtökohtana on purkaa ns valkoista feminismiä eli kritisoida feminismin, sivistystehtäväfeminismin, kuten tutkijat sen nimeävät, kapeutta, sen sokeutta olla näkemättä yhteiskunnan rakenteellisia syrjinnän tapoja, rasismia ja kolonialismia. Valkoisen feminismin tapaa asettua ylemmäs, nähdä muut aina uhreina ja yksilöinä, vaikka rodullistetun, naisen tai muusta syystä syrjityn asema linkittyy aina yhteiskuntaan. Myös yhteiskunnan yleinen militarisointi ja poliisiväkivalta lisäävät alistetussa asemassa olevien syrjintää. Kiinnittivät huomiota myös Suomen kaltaisten maiden väärään omahyväisyyteen siitä, ettei maassa olisi kolonialismin tapaista syrjintää. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanne on esimerkki meiltä.

En voinut tässä 60-luvun nuorena olla miettimättä, että ei mitään uutta auringon alla. Kuusikymmentäluvulla kapina ja protestit suuntautuivat nimenomaan rakenteisiin ja laajempiin yhteyksiin kuin vain sukupuolten tasa-arvoon. Toisaalta pitää toki kiittää eri aikojen aktivisteja siitä, että sukupuolten tasa-arvo on edennyt, 60-luvulla sitä oli vielä enemmän puheissa kuin teoissa. 


Yhdysvaltalainen, Suomeen kotiutunut John Simon on minulle ennestään tuttu kirjailija, Kone-yhtiön entinen tiedottaja ja Koneen ruhtinas -teoksen kirjoittaja. Sen muistan loistavasti kirjoitettuna yritys- ja perhehistoriana. Häntä haastateltiin uudesta teoksestaan Pako revitystä maasta — Syyrialaispojan matka kohti rauhaa. Juutalainen John Simon oli ystävystynyt Vantaan Kivistössä, toimiessaan nuorten jalkapallo-harrastuksen parissa syyrialaisen Basharin, palestiinalaisperheen Syyriassa pakolaisleirillä asuvan perheen pojan kanssa. Kirja on kertomus pojan vaiheista.

Kuten tämänkin kirjan kohdalla ja myöhemmin messuilla kuuntelemissani puheenvuoroissa saattoi todeta, ihmisten polut muotoutuvat järjettömissä sodissa ja niiden jälkeen epäoikeudenmukaisissa rauhansopimuksissa. Bashar on hyvin vilkas poika, joka selvisi uskomattomista tilanteista päätyäkseen Suomeen turvaan ja liiankin rauhallisiin olosuhteisiin. Pakolaiskeskukseen, jossa nuorelle energiselle miehelle ei ilmeisesti annettu mitään keinoja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Sen sijaan huumeita ja rikoksia on ollut tarjolla. Äitiä olisi tarvittu, mutta äitejä ei saada helposti Suomeen. Haastattelija korosti, että kirja ei ole mikään raportti, vaan eloisasti kerrottu kuvaus yksityiskohtaisine väläyksineen pojan tiestä. Sen voin uskoa, niin vaikuttava oli Koneen ruhtinas.


Tommi Melenderiltä (Ihmisen näköinen) ja Markku Envallilta (Rajan kahta puolta) on ilmestynyt uudet esseeteokset.  Envall antoi tunnustuksen Melenderille, joka oli kirjoittanut huijarisyndroomasta, omastaankin. Vanhempi ja nuorempi pohdiskelivat esseen luonnetta, viittauksia kirjallisuuteen - elämäessee vai kirjallisuusessee. Molemmat totesivat, että rajat häipyvät ja oma elämä alkaa liukua kirjallisuusesseeseenkin (huhh.. mikä sana). Essee on nyt uudessa nousussa, Melenderin mukaan laadun kustannuksella. Essee on hiljaista vastarintaa, se pohjaa tietoon, sivistykseen, merkitykseen suhteessa historiaan ja kasvaa omasta ajattelusta.

Ihmisen näköinen on Melenderin mukaan vähiten henkilökohtainen hänen esseistään ja enemmän maailmaa ihmettelevä. Toivoa antaa aaltoliike, nykyinen kriisi tulee vaihtumaan toisenlaiseen. - Se ei ole paljon se...


Näinä päivinä TVn ajankohtaisohjelmissa ahkerasti esiintyvät professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo R. Stewart keskustelivat Juusolan uudesta Israelin historia-teoksesta,  joka on 20 viime vuoden aikajakson päivitys samannimiseen teokseen. Minulle tulee Stewartista välittömästi mieleen Valter Juvelius ja hänen seikkailunsa Jerusalemissa. Ehkä se liittyy myös Stewartin persoonaan, rentoon ja hymyilevään. 

Seutu, johon molemmat herrat ovat perehtyneet, on kuitenkin maailman konflikteista sitkeimmän riivaama, jättäen tällä hetkellä lähes varjoonsa muut lukuisat kriisipesäkkeet ja sodat. Todettiin, että huolimatta Israelin jo naapureidensa hyväksymästä asemasta yhtenä valtiona alueella, nationalismi on Israelissakin vahvistunut ja sen myötä tilanne on entistä kireämpi. Kriittisen ajattelun tila on kaventunut ja sen merkkinä Israel on nykyään jo osa meidänkin kulttuurisotiamme. Tilanne on uudelleen politisoitunut, ja sitä mietitään jo niin päin, että mihin leiriin kuulun, jos ajattelen näin.


Jatkoin maailman konflikteilla. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Toni Alaranta on kirjoittanut kirjan Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros. Itäisen Välimeren jännitteinen historia. Häntä haastatteli turkkilaistaustainen Ayla Albayrak. Ei tullutkaan tässä vaiheessa yllätyksenä, että tämäkin alueellinen pattitilanne - Turkin ja Kreikan konflikti Kyproksesta - on nyt entistä tiukemmin solmussa ja rauhanomainen ratkaisu kaukana. "Diplomaattien hautausmaa" on eräs nimitys saaresta. 

Teos lähtee vuodesta 1820. Molemmat maat ovat olleet sotilasdiktatuureja. Kofi Annanin sopimusehdotus kelpasi turkkilaisille, vaan ei kreikkalaisille. Suurvaltojen, Ison Britannian, Yhdysvaltojen ja EUn väliintulot ovat vain heikentäneet sovinnon näkymää. Alueen maakaasuesiintymät kiinnostavat kaikkia.

Kylläpä tuli taas kaikin puolin virkistynyt olo tästä läsnäolosta sivistyneessä maailmassa, jota kirjamaailma aina on! Sen seurauksena kohosin myös titteliltäni ennen näkemättömiin sfääreihin >>>>>>>
Vaikuttavampi kuin eläkeläinen. Käytän tätä henkilötietolomakkeisiin tästä lähtien.


keskiviikko 16. lokakuuta 2024

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

 


- Me täällä näemme vaivaa, Susanna sanoo, taas hän huokaa. - Tuemme Israelia, että se jaksaa tehdä sen,  mikä sen kuuluu. Ennalleen asettaa maa. Hän katsoo ulos ikkunasta, Anun katse seuraa, ulkona ilta tekee tuloaan. - Miehet raivata maa ja naiset kasvattaa perheitä. Ja samaan aikaan sinä suomalaisena ei-juutalaisena tulet ja alat israelilaisen miehen -

Voiko nyt olla sen ajankohtaisempaa aihetta kuin Israel ja Palestiina, alueellinen konflikti, johon muu maailma osallistuu tunteiden - ja aseiden - voimalla? Kun tunteisiin yhdistyy uskonnollinen vakaumus, rakentuu hiljalleen täyttyvä ruutitynnyri. Kuinka se ihmisissä tapahtuu, sitä Terhi Törmälehto kuvaa vaikuttavassa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa. Tänään kirja on vielä polttavampi aiheeltaan ja tapahtumapaikaltaan kuin siinä ajassa, jota kirja kuvaa eli keväällä 2023. 

Kirjailijalla on kokemusta kristillisistä liikkeistä ja se näkyy sionistista kristillisyyttä edustavien naisten, Susannan ja Anun kuvauksessa, heidän tavassaan sovittaa omia mielenliikkeitään ja pohdintojaan Raamatun mukaiseen elämään. Kiinnostavaa on myös se, että päähenkilöt eivät missään vaiheessa kyseenalaista uskontoaan; ei ole kyse uskonnon hylkäämisestä traumaattisen kasvuympäristön jälkeen tai vastaavasta, josta monet uskontojen ahdistamat ovat kirjoittaneet. Kertomus päin vastoin avaa uskontojen - kristinuskon ja juutalaisuuden - sääntöjä, ihmeiden kokemuksia, lumousta, jota ne tarjoavat lohduksi ja elämän sisällöksi. 

Naiset tapaavat ohimennen lennolla Jerusalemiin. Susanna on lääkäri, papin puoliso, joka edustaa tiukkaa kristillistä fundamentalismia, hän on suorittaja ja perfektionisti, jolla näyttää olevan vaikeuksia peittää ylimielisyyttään erehtyvien ihmisten keskuudessa. Hän sponsoroi juutalaisten muuttoa muista maista luvattuun maahan, hän haluaa edesauttaa alijaa. Hänen ensimmäinen juutalaisensa on etiopialainen Magda. 

Susannan teini-ikäinen tytär Emppu tekee äidille hankalia kysymyksiä Jeesuksen tulemisesta ja helvetistä. Susanna on menossa töihin siirtokuntalaisten viiniviljelmille palestiinalaisalueelle, Länsirannalle. Tästä ei hänen perheellään, puolisollaan ole tarkkaa tietoa. Avioparilla on jatkuvaa erimielisyyttä Palestiinan tilanteesta. Matkan kohteena eivät ole enää kibbutsit, kuten 60-luvulla.  Leirillä Susannan seurana on kovan linjan pioneereja, joiden kanssa Susanna kokee vihdoin olevansa kotona, tärkeimmässä tehtävässään, äitiyttäkin tärkeämmässä.

Käytävän toisella puolella texasilaismies näyttää maisemia kameralle ja kertoo, että tämä tehdään pala kerrallaan. Pala kerrallaan maa otetaan takaisin, inch by inch, tämä on taistelua.

Anu on saksan opettaja ja yhtä innoissaan Jerusalemiin tulosta. Hänen matkansa on enemmän elämyksellinen, hän opiskelee hepreaa ja haluaa tuntea Israelin. Tunnekuohu johtaakin rakastumiseen israelilaiseen mieheen, sattuma löytää alttiin mielen. Mies ei kuitenkaan ole kovin uskonnollinen, hän käy sotaa vastustavissa mielenosoituksissa ja on kyllästynyt jatkuvaan vihanpitoon. Hän haaveilee Lontooseen muutosta.

- Ai niin, mies sanoo. - Meidän pitää kaikkien asua täällä. Jokaisen juutalaisen, aina, amen. - Niin niin no, Anu sanoo. - Saat sinä tietysti päättää missä tahdot asua. - Kiitos, se on kiva.

Kolmantena suomalaisena Jerusalemin lennolla naiset tapaavat toimittajan, joka raportoi alueelta Israelin ja palestiinalaisten konfliktista ja annostelee Susannalle faktoja Israelin väärinkäytöksistä, joita nainen ei halua kuulla. Susanna ja Anukin edustavat sitä samaa oppia kuin meidän Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, pohjimmaisena ajatuksena se, että Israelilla on oikeus kaikkeen maahan. Israel on luvattu maa, Jumala siunaa heitä jotka tukevat Israelia. Oppaana on Mooseksen kirja, ja maailmanloppu, Jeesuksen toinen tuleminen edessä. Päähenkilöt eivät hyväksy Israelin kritiikkiä, ja Susannan vakaumus on niin tiukkaa, ettei hän lopulta usko muidenkaan oikeasti ajattelevan muulla tavoin. Ajoittain hän oli varma, että he ovat salaa uskossa. Mieskin joutuu puhelimessa ihmettelemään, eikö hänen ajatuksillaan ole mitään merkitystä.

He ovat suolaa ja valoa piirtää tarkkaa kuvaa kiristyvästä fundamentalismista asenteena, jossa oma oikeus Jumalan siunaamana pyyhkii kaikki epäilyt, muiden näkemykset ja vie äärimmäisyyteen, väkivallan ja tappamisen helppouteen. Sillä Saatana verhoutuu myös houkutteleviin mutta petollisiin ilmiasuihin. Synti vaanii velttoa ihmistä.

Kertomus etenee vuorotellen Susannan ja Anun kokemuksia seuraten ja luo kasvavan trillerinomaisen jännitteen tapahtumille. Anun ja Susannan polut kohtaavat vielä kerran molempien tienhaarassa. Kaiken muun hyvän lisäksi, kirjailija onnistuu pienin mutta tarkoin kuvin viemään lukijan keskelle elävää kaupunkia ja kihisevää maata, niin Jerusalemin latautuneille kujille, Ramallahin tulenarkaan maastoon kuin Tel Avivin valoisille kaduille.

Vaikuttava romaani, toivottavasti se päätyy ainakin Finlandia-ehdokkaaksi.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava, 2024, 349 s

keskiviikko 9. lokakuuta 2024

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


Kolmen omaelämäkerrallisen romaanin jälkeen Etelä-Afrikassa syntynyt, Englannissa kasvanut Deborah Levy on siirtynyt enemmän fiktioon, kuten edellinen lukemani Kuumaa maitoa ja tämä uusin suomennos Mies joka näki kaiken. Toisaalta ensimmäinen häneltä lukemani Uiden kotiin oli myös hyvin elokuvallinen ja värikäs kertomus. Joten tässä vaiheessa näyttääkin, että omaelämäkerrallisuus on hänellä pikemminkin poikkeama kuin kekseliäästi rakennetut juonikuviot.

Mies joka näki kaiken seuraa minäkertojaa, juutalaista Saul Adleria kahdessa aikatasossa ja vielä sairaalapotilaana lääketokkuran unimaisemissa, joissa poukkoillaan vapaasti mistään rajoista välittämättä. Saul on vuonna 1988 nuori ja levoton historiantutkija, joka seurustelee Jenniferin, yhtä levottoman oloisen valokuvaajan kanssa. Naisen kuvauskohteena on enimmäkseen häikäisevän kaunis Saul. Lähtötilanteessa, johon palataan, asetellaan Saulia Beatlesin Abbey Road-esikuvan mukaisesti ylittämään kyseistä katua. Hän joutuu samalla auton töytäisemäksi. Jennifer saa pian tarpeeksi Saulista ja Asia on näin Saul Adler, saat painua helvettiin.

Ensimmäisen jakson nuoruuden kuvaus on nimenomaan sitä, irtonaisen ja irrallisen nuoruuden kuvausta, jossa spontaani tunnelma ja sattuma ajaa ihmistä kohtaamaan muita ja taas eroamaan nuoruuden eetoksessa. Siinä, jossa ei haluta asettua vaan löytää aina uutta seikkailua, väkevämpää rakastumista, jotain muuta, jotain uutta. Ja onko siinä sitten mukana sitä ulkonäön säihkettä, joka mahdollistaa niin monia vaihtoehtoja, kasvattaa itseriittoisuutta ja maailmanvalloituksen helppouden tunnetta?

Abbey Roadilta matka jatkuu Saulin tutkimuskohteeseen, Itä-Saksaan, sen aikaiseen DDR-nimiseen (Deutsche Demokratische Republik) Neuvostoliiton satelliittiin, jossa Saul tutkailee hyytävän kyttäys- ja ilmiantokulttuurin ohella omaa seksuaalista identiteettiään löytäen samalla uuden rakkauden, tulkkinsa Walterin.

Stalinistisen diktatuurin historia tuo mielleyhtymiä myös Saulin omasta lapsuudesta, ankarasta kommunismiin vihkiytyneestä isästä ja duunariveljestä, jotka molemmat hänen muistoissaan inhosivat hänen kauneuttaan ja tummansinisiä silmiään. Sinisiin silmiin ja kauniiseen Sauliin rakastuvat sekä miehet että naiset - ja nuori mies on aulis ottamaan kaiken vastaan. Suhdekiemuroita ja draamaa kasvaa omista suunnitelmista, jotka törmäävät toisten toisenlaisiin suunnitelmiin. Aika on juuri ennen neuvostoblokin sortumista, joten moni haaveilee länteen loikkaamisesta ja punoo pakosuunnitelmia. Läntiset turistit imevät puoleensa valvontakoneiston virkamiehiä ja toisaalta vierailijoista pakokeinoa etsiviä.

Tästä kaikesta kehkeytyy silppu värikkäitä käänteitä, joiden keskellä nuorimies vaeltelee kunnes viimeisessä osassa päätyy kuusikymppisenä samassa tienristeyksessä onnettomuuteen ja sairaalaan painajaistensa ja haaveuniensa keskelle, vuonna 2016.

Minulle Mies joka näki kaiken oli Deborah Levyltä lukemistani vähiten innostava, johtuneeko sitten tuosta päähenkilöstä, joka jäi etäiseksi, huolimatta mustista kutreistaan ja muusta komeudesta. Irrallisia kohtauksia merkityksettömän oloisine dialogeineen oli liikaa. Aikaa ja muistia hyppyytetään, kuten se on ollut yleistä kaunokirjallisuudessa viime vuosina.

Kustantamo maalailee takakannessa, että Se käsittelee vaikeutta nähdä itsemme ja toiset selvästi, yksilön vastuuta, itsekkyyttä ja rajojen hälvenemistä. Saulin elämänpolun voi tosiaan nähdä surullisenakin ajelehtimisena kauemmas siitä, mitä on etsimässä, jos sen tietäisi. Tavallista elämää siis.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
The Man Who Saw Everything, 2019 (kirjassa ilmeisesti virheellinen vuosi 2015), suomentanut Sari Karhulahti
Otava, 2024, 261 s




lauantai 5. lokakuuta 2024

Piipahdus Turun kirjamessuilla - ja Chaplinin Kultakuumetta

Käyn kirjamessuilla etupäässä kuuntelemassa kiinnostavien kirjailijoiden haastatteluja tai keskusteluja. Olen kehno messuilija, ostan harvoin mitään, vaikka se kai on kustantamojen, näytteillepanijoiden - ja kirjailijoidenkin - tavoite, lisätä kirjamyyntiä. Tänä vuonna oli ohjelmasta tavallista vaikeampaa löytää itselleni kiinnostavia juttuja, kun käynti jäi yhteen päivään.

Ensimmäistä kuuntelemaani kirjailijaa, Roope Lipastia, en edes ole lukenut, paitsi kolumneja esim Ylen nettisivuilta. Kotona olin kyllä kuullut kehuja Lipastin teoksesta Porakonekirjoittaja, joten se sai riittää. Lipastilta on ilmestynyt uusi historiallinen romaani Luutnantti Ströbelin istumajärjestys, joka sijoittuu 30-vuotisen sodan ajan Turkuun ja kertoo ihmisen ahneudesta, kateudesta ja muista inhimillisistä tunteista lapsenkin silmin. 

Seuraava, lavalle istahtava Osmo Soininvaara oli omasta intressistäni lähtevä. Hyvä ja terävä-älyinen puhuja edelleen, 73-vuotiaana. Häneltä on ilmestynyt muistelmateos, Voittoja ja tappioita. Hän kuvaili elämänpolkuaan enemmän sattumien muotoilemaksi, kuten useimmilla meistä. Valtiotieteellisessä vieressä oli luennoilla istunut joku, joka oli hänen haaveensa tiedemiehenä täysin toteuttanut. Soininvaara asui lapsena Munkkiniemessä, joka ei siihen aikaan vielä ollut se varakkaiden alue. Mutta kun joku alue osoittautuu onnistuneeksi, rikkaat ostavat sen itselleen, jotenkin noin hän sen kiteytti. Ville Komsiin tutustuminen oli vienyt hänet vihreiden pariin, vaikka hän ei itseään minään varsinaisena luontoihmisenä pitänytkään, enemmän kaupunkilainen kun on. Asiantuntijana hän toki toisti varoituksen luontokadosta, jonka pysäyttäminen on ihmisen tulevaisuudelle elintärkeää.

Enemmän OS puhui roolistaan kunnallispoliitikkona, kaupunkisuunnittelun vaikuttajana. Hän kaipaili Suomen kaupunkeihin enemmän eurooppalaista näkökulmaa, rakentamista lähelle, että autoille ei tarvitse varata sitä tilaa kuin nyt. Puistot menetetään parkkipaikoille. Oli havainnut Turun autotiet kaupungissa ylileveiksi, 5 metrisiä, kun Helsingissä esim 3 metriä riittää. Ajetaanko täällä kännissä? - ihmetteli Osmo S. Valitteli siis tätä autoille antautumista, amerikkalaiseen malliin. Hänen isänsä oli toiminut lentoliikennealalla ja ollut ostosreissulla Yhdysvalloissa (Houston?). Isä oli ihmetellyt kaupungin tyhjiä katuja illalla. Hän oli yksin kävellyt kadulla. Poliisi oli pysähtynyt kyselemään syytä moiseen. - Kaupunkien keskustat pitää rakentaa niin, että siellä viihdytään. Emme mene Pariisiin tai Roomaan katsomaan uusia betonilähiöitä, vaan oleilemaan vanhan kaupungin kaduille. - Vielä Soininvaara ehti puhua perustulon puolesta, jotta ei ihmisiä digitalisoituvassa maailmassa työnnettäisi köyhyyteen, silloin kun heidän työpanoksensa on liian halpa elämiseen. Hän kaipasi sen hallintaan automaatiota, ei byrokraattisia kuvioita.

Seuraava pysähdys oli spontaani. JP Koskinen siellä oli puhumassa uusimmasta teoksestaan Likainen totuus, joka taitaa olla nuortenkirja. Etummainen rivi nuoria poistui paikalta kun haastattelu alkoi. Takarivissä vieressäni nuoriso seurasi videoitaan ja kikatteli niille. Harmi, sillä kirjailijahan on historiaan ja kosmologiaan, ajan käsitteisiin, uskontoihin jne hyvin perehtynyt. Mutta kirja on kolmas osa retkikunnan seikkailua Marsin kamaralta maahan, tulevaisuudessa vai menneisyydessä - emme voi tietää. Sen tiedän, että joku meillä kotona voisi hyvinkin kiinnostua tästä, mutta se en ole minä.

Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen, tietokirjailijat, filosofeiksikin nimetyt ovat julkaisseen tietokirjan Mikä internetiä vaivaa? Aihe ei yllätä tuoreudellaan, mutta he painottavat näkökulmaa, teknologiakeskustelun sijaan yhteiskunnallista näkökulmaa ja itsestäänselvyyksien purkamista. Heidän mielestään Suomessa keskustelu on ollut varsinkin (ehkäpä Nokia-ilmiön jälkiä?) vailla riittävää kriittisyyttä ja näkökulmia, joita kansainvälisessä keskustelussa löytyy enemmän. Somesta keskusteltiin tietenkin, vaikka he totesivat, että mielenterveysongelmat olisivat täällä ilmankin sitä. Ja toisille netti taas tuo helpotusta. Kuitenkin he totesivat, että heille, joilla muutenkin menee hyvin, netti tuo lisää mahdollisuuksia. Addiktiotkin on todettu rottakokeissa (!) vahvemmiksi niillä, joilla on vähemmän tekemistä. (Siis verrattuna rottiin jotka harrastavat? 😊) Algoritmien voimasta puhuttiin. Digitalisaatiokin toimii kapitalismin sääntöjen mukaan. Kaikki joutuvat tähän alistumaan, koska se vastaa nyt tavoista tuottaa rahaa. Askeettinen vetäytyminen sen ulottumattomiin ei toimi ainakaan enemmistölle. Tekoälyäkin sivuttiin lopuksi. Jatkoin omaa louhintaani tyhjenevään auditorioon.

Turun Kansallinen kirjakauppa juhlii 125 vuosiaan ja salista purkautui runsaasti väkeä ennen Tuija Siltamäen ja Jyrki Lehtolan haastattelua heidän tuoreimmasta yhteisestä esseekokoelmastaan Kosketus. Haastattelu oli hieman hämmentävä kokemus. Ehkä nämä ärhäkät sanankäyttäjät eivät ole puhujina parhaimmillaan tai sitten haastattelija ei oikein osannut heitä lähestyä. Voi olla, että kun nämä kaksi ovat tottuneet enemmänkin kommentoimaan julkisen elämän ilmiöitä ja henkilöitä sekä median toimintaa omaan ironiseen tyyliinsä, he eivät ole luontevia puhumassa omasta työstään. JL kielsi kirjan olevan satiiria. Kirjan synnystä kysyttäessä kirjailijat hekottelivat heittelevänsä toisilleen huonoja vitsejä, joita sitten möyhitään ja sekoitellaan. 

- Miksi valitsitte tämän naalinpennun kanteen? - Ajateltiin mikä myisi mahdollisimman paljon eli söpöt eläimet. - Miksi kirjoitatte äitiydestä? - Kun kaksi lapsetonta kirjoittaa siitä, joku saattaa suuttua. Kosketus-nimeä oli testattu lähipiirissä, ja kun se kaikkien mielestä oli kamala, kaksikolle se riitti ja se valittiin.

Sinä riität -teoksesta tuttuja teemoja ilmeisesti jatketaan tässä uudessa. Autenttisen minuuden metsästyksestä, ylettömästä minän korostuksesta, sairauskertomusten yleisyydestä. Mitä pitäisi sitten tehdä? Mennä ulos, tehdä jotain muuta kuin etsiä itseään, tuohon tapaan vastasi TS. Mediapöhinää on edelleen syytä pilkata.


Kolea lokakuu näkyi jo messukävijöiden syysmuodissa. - Viimeisiksi kuunneltaviksi olin ajatellut Tarja Halosta yhdessä Meri Valkaman kanssa, mutta väsähdin heitä odotellessani ja poistuinkin sitten messubussilla.

- - -

Kulturelli viikonloppu jatkui tänään viehkeällä konsertilla, jossa Turun Filharmoninen Orkesteri antoi parastaan myötäillessään tapahtumien kulkua Chaplinin Kultakuumeessa. Orkesterin takana valkokankaalla tepasteli Charles Chaplin pikku kulkurina Alaskan arktisissa maisemissa. Riemastuttava elämys, Chaplinin koreografiat tiukoissa tilanteissa eivät ole vanhentuneet!



tiistai 1. lokakuuta 2024

Jerker Virdborg: Mamma i soffa


Luin lehdestä arvostelun elokuvasta Mother, Coach - Äiti sohvalla, joka on esitetty Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Luin sen inspiroineen romaanin Mamma i soffa, jota kriitikon mukaan ei tunneta Ruotsin ulkopuolella. Löytyi kuitenkin kirjastosta. Elokuvan ohjaaja oli luonnehtinut sitä kauhugenreen kuuluvaksi ja verrannut sitä Stanley Kubrickin Hohtoon. Minusta outo tai kummallinen osuvat paremmin. Ripauksen Beckettin Godota odottaessa näytelmää siinä aavistaa myös, nimenomaan sitä jonkin ratkaisun odottamista.

Kirja on elokuvasta erillinen teos, mutta romaanin näkee elokuvallisena, mikä voi selittyä tällä alkusysäyksellä. Pari seksikohtausta vaikuttavat nekin sillä tavalla päälleliimatuilta ja erillisiltä kuin lukijoiden/katsojien herättämiseksi liiasta uneliaisuudesta. Suljetun tilan tapahtumat ovat aika staattisia ja mielenkiinnon herpaantuminen on lähellä.

Kamarinäytelmällisessä yhden paikan ja kahden päivän mittaisessa romaanissa aikuiset pojat menevät äitinsä kanssa sohvaostoksille helteisenä heinäkuun päivänä. Vaikka ollaankin Ruotsissa, Ikea ei tarjoaisi sellaisia raameja kuin Möbelhuset Ekensäng. Se sijaitsee kaupungin ulkopuolella, teollisuusalueella ja rehevöityneen vesistön tuntumassa. Lomakaudella alue on aavemaisen autio ja sen lisäksi koko liike on lopettamassa toimintaansa.

Liikkeessä tavataan tiskin takana nuori nainen ja yläkerrasta löytyy kuin löytyykin yksi sohva. Sinne äiti istahtaa eikä enää nouse. Äiti jähmettyy niille sijoilleen poikien, minäkertoja Davidin ja vanhemman veljen Pierren vetoomuksia kuulematta. Liikkeen henkilökunnasta odotetaan paikalle omistajaa, mutta paikalle saapuu toinen, hieman hämärän oloinen tyyppi. Poikien sisko ja kertojan vaimo lapsineen piipahtavat toteamassa oudon tilanteen.

Asetelma äiti sohvalla ja huolestuneet jälkeläiset on valmis. Kukin perheenjäsen vuorollaan ihmettelee, hermostuu ja yrittää puhutella äitiä. Sen jälkeen alkavat perheenjäsenten väliset ristiriidat ja sovittelut  hämärän huonekaluliikkeen muutaman edustajan kanssa. Äiti on kaiken häslingin keskellä tyyni ja päättäväinen. Hän ei oikeastaan reagoi lasten aneluihin eikä hievahda sohvalta. Psykiatrista apua lapset uskovat hänen tarvitsevan, mutta äiti on - valitettavasti? - järjissään. Hänelle tuodaan kotoa albumeja, huopa ja muuta että hän tuntisi olonsa kotoisaksi. Yöpyminen sallitaan mutta sitten on edessä uloskanto vaikka väkisin.

Perheenjäsenet uudessa tilanteessa ja suljetussa tilassa ei ole mikään harvinainen lähtökohta tutkia sitä dynamiikkaa ja elämää taaksepäin. Ruotsalaisille ja muillekin Ingmar Bergman on ollut vahva elokuvan esikuva. Usein siinä törmätään kaikkien kokemaan tyrmistykseen siitä, miten vähän perheenjäsenet toisiaan oikeastaan ihmisinä sittenkään tuntevat.

Niin tässäkin, tavalliset arkiset puheenparret jäävät, kun tilanne vie ennen kokemattomiin rooleihin. Johtuu hyvin kulkevasta dialogista ja Davidin sisäisistä monologeista että tilanne alkaa kiinnostaa. Mihin suuntaan tämä outo näytelmä kehittyy? Perheen elämää ja äidin suhdetta siihen tässä käydään läpi. Äiti pudottelee omia totuuksiaan Davidille, tylyjä ja suoriakin. Jag ville aldrig ha er. Lapset eivät tunnista häntä, mutta nyt häntä ainakin kuunnellaan. 

Och ändå, när man befinner sig mitt i det, när barnet behöver en så där otroligt mycket så är det enda man vill - att genast få slippa. Man vill vara ensam. Göra något annat, resa utomlands, gå ut och dricka vin, träffa någon okänd man på en bar, försvinna iväg tillsammans.

Äiti on nuoruudessaan ollut jonkinnäköinen julkkis ja seurustellut Hollywood-tähden kanssa. Lapset epäilevät, että lehdistö kiinnostuisi, jos saisi vihiä uudesta tilanteesta. Tausta jää kuitenkin muutamaksi maininnaksi ja unohtuu - kuten moni muukin epämääräinen asia äidin elämässä. Kuten golfaava avomies Berndt, jota odotellaan ja jonka perään kysellään.

Äiti tai kukaan muukaan ei oikeastaan tässä tarinassa herätä kovin suurta myötätuntoa ja muitakaan tunteita. Jonkinnäköinen haaleus vaivaa eikä kertomus oikein lunasta lupauksia - niitä  mitä salaperäinen, kummallinen tunnelma viritti. Lopulta äiti filosofoi suunnilleen, että semmoista elämä on, teki niin tai näin, aina joutuu jotain katumaan.

Kun konkreettinen, vaikka epätavallinen tilanne huipentuu lähes surrealistiseen käänteeseen, minusta koko rakennelmä lässähtää, tai ainakin muutos, jossa surrealismin pölyä alkaa leijailla mööpeleissä, on liian jyrkkä. Ärsytti lopulta koko episodi, vaikka Jerker Virdborg kirjoittaa vahvaa dialogia, muutenkin teksti vetää ja kieli on napakkaa. Tuli kuitenkin hieman nenästä vedetty olo. 

Jerker Virdborg: Mamma i soffa
Albert Bonniers Förlag, 2020, 252 s

torstai 26. syyskuuta 2024

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä - ja osaluettua



Otin Jyrki Lehtolan toisen, Sinä riität - teosta aiemman esseeteoksen luettavaksi pienestä lukujumista päästäkseni. Lukujumi pääsi kehittymään yllättäen Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessani, vaikka en olisi uskonut. Hosseinin esseeteoksista olen pitänyt, enkä vain pitänyt, vaan nauttinut, mutta kuten hän tuon teoksen esipuheessa mainitsee, uusin on henkilökohtaisesta etäännytetty eroticasta tehty tietoteos. Puuttui juuri se pippurisuus mikä noissa henkilökohtaisissa esseissä on ollut niin virkistävää.

Joten Tesla metsässä tuli apuun, vaikka sekin vähän nikotutti aluksi. Pippurisuus oli ensi alkuun niin tulista, että oli nielemisvaikeuksia. Pilkkakirves tuntuisi istuvan hyvin Jyrki Lehtolaan ilkeimmillään. Toisaalta terävä-älyisyys sekä kirjallinen ja muukin sivistys paistaa. Parhaimmat esseistä naurattavat ja osuvat satiirissaan maaliin nykymenoa kuvatessaan. Kieli kukkii yllätyksellisesti, kirosanat väkevöittävät sanomista. V-sana pursuilee. Mikähän minua vaivaa, kun nekin sanat tuntuvat osuvan kohdilleen? Ja vielä naurattavatkin siellä täällä, ääliömäisesti.

Tähtäin on tässäkin esseekokoelmassa kuten tuossa myöhemmässä Sinä riität -kokoelmassa valkoisen keskiluokan, kulttuurivalkoisten hyvesignalointi, nousukasmaisuus, esittäminen. Esseekokoelma on julkaistu viisi vuotta sitten, mutta ei ole noiden ilmiöiden kohdalla vanhentunut. Päin vastoin, vaikuttaisi, että somemaailman jatkaessa otteensa tukevoittamista yhä uusissa käyttäjäryhmissä, vanha lause tyhmyyden tiivistymisestä joukossa pätee. Pintaa raaputtaessa takaa irvistää tavoiteltava nettipersoona: kuva häikäilemättömän itsekeskeisestä digi-ihmisestä, joka väsymättä raivaa itselleen näkyvyyttä julkiseen tilaan. Ainoana motiivina minä ja mun tunteet. Sä et pysty tuntemaan mitään empatiaa MUA kohtaan. 

Kokoelmassa pilkataan kaupunkilaisia, jotka eivät vaan ymmärrä kehitysmaalaisia eivätkä välitäkään, ryyppäävää Tamperetta eisevväliä, Helsingin ulkopuolista Suomea niin kuin helsinkiläiset sen näkevät, mukaanlukien kesän taidehuipentuma Mäntässä. Sekä Vantaa että Espoo, ja varsinkin espoolaiset suolataan reippaasti Hangon kesä -kuvauksessa. 

Nykyajan tärkeimpiä kysymyksiä on, voiko itseensä rakastua yhä uudelleen ja uudelleen. Vastaus kysymykseen on: Onneksi voi! Tuon rakkauden löytää Lapista, joka on puolen Suomen kokoinen huutomerkki Lapin kokijan tunteiden perässä.

Lappi-, Hanko- ja viimeinen Jumalan viimeinen saarna -essee ovat kokoelman väkevimpiä. JL nostaa esille lukuisia alkuvoimaisia lappilaisia, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä eteläisempien kaupunkilaisten tatuoinneissa. Mutta tämän ilkimyksen katse on läpitunkeva eivätkä saamelaisetkaan säästy siltä, panttivanki- ja oikeussalisaamelaiset, jotka voivat hyvin monikulttuurisen Suomen huonon omatunnon varassa.

MP? -otsikon alla alkaa varsinainen jymisevä Jumalan viimeinen saarna, joka on vihainen purkaus ihmisen toiminnasta tällä pallolla, historiasta tänne, kehityskeskustelu Saatanan kanssa. Viimeinen kiteytys ihmiskunnan tilasta on: Internet, Saatanan keksintö.

Hän kuoli niin kuin eli, paskassa videossa Internetissä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä
Siltala, 2019, 375 s



tiistai 17. syyskuuta 2024

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä





...ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset, ja aina on minun vuoroni puhua, saatan kulkea sen rinnalla koko päivän missä ikinä se laiduntaakaan, ja istua sen kanssa navetassa hämärään asti, ja saan haista samalta kuin se, kunnes menemme molemmat levolle ja tulee yö joka on erilainen kuin yöt missään muualla, täällä taivas on mustaa lasia jolle sirotellut loputtomat tähdet hohtavat ja kimmeltävät kuin kristalliluolassa jossa ei ole kattoa eikä seiniä vaan pelkkä lattia jolla maata kuin taivaanpallon satumaassa.

Taisteluhärän näköinen otus näyttää riehuvan kosovolaistaustaisen suomalaisen Pajtim Statovcin tuoreimman romaanin kansikuvassa. Toinen on vastasyntynyt vasikka, kiiltelevän sinisenä kuin Adrianmeri ennen auringonlaskua. Kissani Jugoslavian jälkeen en ole lukenut palkitulta kirjailijalta kahta seuraavaa, kehuttua Tiranan sydäntä tai Finlandia-palkittua Bollaa. En tiedä miksi, koska ei ole mitään syytä jättää hänen romaaniaan lukematta. Hengästyttävän loistokasta kerrontaa ja mielikuvituksen lentoa, johon saa vain heittäytyä. Lauseet ovat pitkiä ja jatkuvat vailla pisteitä sivun verran, pilkkujen hengähdystauoilla, dialogitkin on upotettu siihen tekstimassaan. Outoa kyllä, sitä ei ole ollenkaan raskasta lukea, päin vastoin siima vetää eikä tämä kiihkeä tapa kertoa väsytä lainkaan.

Lehmä synnyttää yöllä palaa samoihin Kosovon maaseudun ja Albanian maisemiin, joista kirjailija taustansa kautta on tullut tutuksi. Siellä on viilletty ne haavat, joista kirjailija kirjoittaa.  Ne ovat peräisin vaietusta väkivallasta neljän seinän sisällä ja ulkona alistetun ja sotaa käyvän kansan köyhyyden keskeltä. Samaa juurta sekä etäännytetty että lähelle kohdistettu kuva. Raakoja kokemuksia minäkertoja, Kujtim  - nimi merkitsee muistoa -  pakenee lempeän lehmän luo. Pahimpina aikoina poika lähtee metsään, jossa kohtaa puhuvan 3-päisen eläimen, kimeerin. Kissa, lehmä, käärme ja kimeeri ovat Statovcin romaanien fantasiaelementtejä, luonnosta löytyviä ystäviä ja ymmärtäjiä. Rankan synnyinseudun jälkeen uusi kotimaa Suomi ei tarjoa pojalle sen parempaa. Äidin suuhun on kirjoitettu todella tarkkanäköisiä Suomi-huomioita.

Saavumme Pristinaan, joka näyttää käytetyltä laastarilta, katsokaapa ipanat, mitä sota on tehnyt näille ihmisille, mikä ankeus, ja mikä suru, isäni puhuu itsekseen ajaessaan...

Kirjassa liikutaan noin kolmessa aikatasossa, pojan lapsuuden maisemissa isoisän ja vanhempien kodissa Kosovossa ja myöhemmin uudessa kotimaassa ja taas Kosovossa, pääkaupunki Pristinassa. Nykyajassa aikuinen poika ja äiti tekevät yhdessä matkan Kosovoon. Lehmän synnytys isoisän navetassa on jättänyt poikaan lähtemättömän jäljen. Lehmä hoitaa osansa, mutta isoisä ei pidä tuloksesta ja sen lehmä saa kärsiä nahoissaan, kuten myös poika. Vielä Suomessa opettajakin onnistuu kiivastumaan samasta tapahtumasta ainekirjoituksessa, lehmä poikii huutaa ope. 

Voiko luottaa muistoihin, kun itse keksii satuja, kun vanhemmat satuilevat tutuille ja vieraille sekä viranomaisille, kun epäluottamus leimaa kaikkien suhdetta kaikkiin? Pitääkö pojan kasvaa mieheksi, joka lyö aina, sekä naisia että lapsia? Kaikessa näkyy kuritetun kansan myrkyllisyys, lyöty jatkaa lyömistä. Poika vaikuttaa kuin räpyttelevän epäuskoisena kaikelle näkemälleen kohtuuttomalle julmuudelle, kunnes ei enää. Sitä ennen sietokykyä kuormittavat kodin väkivallan jälkeen suomalainen koulu, halveksiva opettaja, kiusaavat oppilaat. ... Suomessa sinun ei tarvitse kärsiä nälkää ja pelätä henkesi edestä, olisit vain kiitollinen. 

Homoseksuaalisuus on vain yksi lisäys kaikkeen vihattavaan, jota poika itsessään löytää ja jonka ennakkoluuloiset ihmiset haistavat helposti. Vihaansa poika purkaa myös kirjeissä kuolleelle isälleen, pahimmalle lyöjälle. Ja kun kaikki kuorma vain kasvaa, ei lukijakaan voi lukea kuin jotenkin kammottavassa riemastuksessa, kun Kujtimilla keittää yli ja hän hakkaa koneellaan kirjeitä joka suuntaan, alkaen myöhästelevästä ystävästä aina rasistiseen pääministeriin. Vaikka sitä sitten seuraakin anteeksipyyntöjä ja äiti heittää banaanilla korvaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on ihan hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä,

Tämä oli hieno syntymäpäivälahja, kiitos!

Lisäys 7.11.24: Finlandia-ehdokkuus.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Otava, 2024, 277 s


 





keskiviikko 11. syyskuuta 2024

Linn Ullman: Rauhattomat



Norjalainen toimittaja ja kirjailija Linn Ullman on yksi elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin yhdeksästä lapsesta. Lapsia ohjaajaguru sai viiden eri naisen kanssa. Rauhattomat kertoo tyttären näkökulmasta isän ja äidin, näyttelijä Liv Ullmanin yhteisestä ja erillisestä elämästä ja isän vanhenemisesta. Lähtökohtana on isän ja tyttären yhteinen projekti: kirjoittaa yhteinen kirja haastattelun pohjalta. Isä on kuitenkin jo lähellä kuolemaansa ja siksi haastatteluista tulee katkonaisia dialogeja, jotka kuvaavat oikeastaan enemmänkin isän sen hetkistä tilaa: elämän otteen heikkenemistä. Pääosan saavat tyttären fragmentaariset muistot, assosiaatioina, vaihtuvin aikatasoin. Haastattelut tapahtuvat Gotlannin Fårön saarella, Hammarsissa, jossa Bergmanin koti sijaitsi ja jossa suku ja monet puolisisarukset tapasivat toisiaan. Muistan nähneeni dokumentin, jossa Jörn Donner keskusteli siellä ystävänsä Ingmar Bergmanin kanssa.

Rauhattomat on lämminhenkinen ja taidokkaasti kirjoitettu rakkauden osoitus erityisille vanhemmille, taiteilijoiden kärsivälliseksi kasvaneelta tyttäreltä. Sen rajojen ja määritysten yli poukkoileva kerrontatyyli tuntuu sopivalta juuri näiden vanhempien, juuri tämän perheen ja suvun kuvaukseen. Taiteilijat, varsinkin jo eläessään palvotut legendat, ovat ilmeisesti usein oikukkaita ja itseriittoisia. Yhdeksän lapsen isä ei vanhuuden tokkurassa edes aina muista kuka on kenenkin äiti. Tai ei pidä asiaa tärkeänä. Tosin isän muisti näyttää heikkenevän kaikissa asioissa loppua kohden. 

On häpeällistä ja itsekästä toivoa itselleen ehdotonta rakkautta ja samaan aikaan haluta olla rauhassa. Äidin sisällä oli huoneita, pimeitä ja kullattuja, niiden välissä tiiviit seinät.

Tyttö seuraa usein ulkopuolelta sekä äidin että isän elokuvalle ja näyttelemiselle omistautuvaa elämää. Isän kanssa kaikki on tarkasti raamitettua, kalenterein ja aikatauluin sovittua. Tytär palaa Fåröhön kesälomilla. Äiti sen sijaan ottaa tytön mukaansa New Yorkiin, mutta ei asu tytön kanssa kuin silloin tällöin. Tyttö asuu lapsenlikkojen kanssa. Tyttö rakastaa ja palvoo äitiään. Äidin kaipuutaan Linn Ullman kuvaa sydäntä särkevästi. Hän saa itkukohtauksia, jos äiti ei soitakaan kun on luvannut. Hylkäämisen pelko on lamaannuttavaa. Tyttö tietää, että vanhemmat kärsivät samasta. Lapsenlikat saavat tuta tytön pettymyksen nahoissaan. Lapsi on tarkka näkemään hoitajan heikkoudet.

Miten todennäköistä on että äiti antaisi minun odottaa, hänhän tietää miten kovasti pelkään? Miten todennäköistä on että hänelle on tapahtunut jotakin? Sovitusta ajasta on neljäkymmentäviisi minuuttia. Nousen seisomaan, nousen seisomaan, nousen, nousen, nousen seisomaan, ja sitten alan ulvoa. - Hän on hysteerinen, isoäiti kuiskaa.

Tarkkakatseinen sivustakatsoja tytöstä tulee. Ohi vilistävät äidin lukuisat poikaystävät, nobelistia myöten. Äitiä ja isää Ullman luonnehtii vapautta rakastaviksi lapsiksi, jotka puhuivat vapaudesta ja taiteesta mutta juoksivat takaisin turvallisuuden helmoihin heti kun tuntemattomasta tuli ylivoimaista.

Rauhattomat liikuttaa tyttären sirpaleisina muistiin merkintöinä, sitkeänä pyrkimyksenä päästä lähelle isää ennen kuin on myöhäistä; muistaa ja ymmärtää yhteistä mennyttä. Hän kuvaa oman eronsa jälkeistä joulua, jonka he viettivät ensi kertaa kaksin, isän tyyliin, kalenteriin merkityn ohjelman mukaan. Silloin lumisessa Tukholmassa ei joulusta muistuta muu kuin kirkko. Kuitenkin suomalaisen silmään pistävät isän ja tyttären ihokosketukset, posken silitykset, helppous olla lähellä fyysisesti, hellät nimittelyt - vaikkei dialogi aina viekään eteenpäin haastattelussa.

Romaani on eräänlainen kuolinsiivous, jossa lopussa siivotaan myös Fårön taloa ja haudataan isä. Tyttären ääni kuuluu inhimillisenä ja lämpimänä, paikoitellen humoristisena. Se ei tuomitse eikä syytä, vaikka tyttö kaipaa koko ajan äitiään. Isä on ollut aina vanha, tyttö on jo pienenä tiennyt hänen kuolevan. Molemmat vanhemmat liihottelevat enimmäkseen omissa maailmoissaan, irti tavallisesta arjesta, vailla sen tuomia kokemuksia. Tytär kasvaa aikuiseksi, ja hänen lapsillaan on tyystin toisenlainen perhe. Projekti jää kesken, nauhat ovat ensin kadoksissa, mutta löytyvät, konkreettisena muistona isän viimeisistä ajoista.

Kun isä kuoli, en pystynyt kuuntelemaan nauhoja: hänen haparointiaan, hitauttaan, sanojen hakemistaan. Enkä omaa ääntäni, kuin yli-innokasta nokkahuilunsoittajaa keskellä sielunmessua.

Romaani palkittiin Norjan radion kuuntelijoiden kirjapalkinnolla ja se oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana 2016.

Linn Ullman: Rauhattomat
De orolige, 2015, suomentanut Katriina Huttunen
Like Kustannus Oy, 2016, 381 s



sunnuntai 1. syyskuuta 2024

Ágota Kristóf: Iso vihko



Iso vihko on klassikkotrilogian ensimmäinen osa. Tämän luettuani en ole varma, uskallanko jatkaa. Sen verran kylmäävää luettavaa oli tämä kirja, joka kertoo sodan raaistavasta vaikutuksesta kahteen poikaan. Heidän äitinsä pakenee ja tuo poikansa, kirjassa nimettömät kaksoset hoidettavaksi isoäidille. Paikkakin, Pieni kaupunki, johon ihmiset ovat paenneet Suuresta kaupungista jää nimeämättä, mutta lienee Unkarissa, Saksan ja Venäjän taistelujen keskellä toisen maalmansodan loppuvaiheessa. Kirjailija Ágota Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni vuoden 1956 kansannousun aikana Sveitsiin. Kaksospojat ovat kuin yksi henkilö, he ovat erottamattomat me-kertojat.

Tulemme Suuresta Kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset. Hän kantaa suurta pahvilaatikkoa ja me kumpikin pientä matkalaukkua, joissa vaatteemme ovat, sekä Isämme suurta sanakirjaa, jota käsiemme väsyessä kannamme vuorotellen.

Lapset ovat tottuneet rakastavaan äitiin, mutta nyt kaikki muuttuu. Isoäiti on kaikkea muuta kuin lempeä mummo, hänellä ja lasten äidillä on vihan sävyttämä suhde, välit ovat vuosiksi katkenneet. Häneltä eivät lapsetkaan kuule ilahtuneita tervetulotoivotuksia. Isoäitiä kutsutaan paikkakunnalla noita-akaksi ja vihjataan myrkyttämisestä. Taustoja tilanteelle ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa ainakaan kerrota. Kertomusta luin puuttuvista "maamerkeistä" uteliaana ja sitten varoittamatta vastaan tulevan julmuuden takia varuillani, kuin kirja polttelisi käsissä.

Julmuuteen kaksospojat alkavat tietoisesti kouluttaa itseään. He opiskelevat karaisemalla itseään, kiduttavat itseään fyysisesti, totuttavat toisiaan olemaan loukkaantumatta rumasta kielestä, tappavat eläimiä, myöhemmin ihmisiä - altistavat itseään koko sille maailmalle, jossa heillä on vain yksi tarkoitus: selvitä hengissä. Isoäiti antaa heille ensimmäiset eväät rakkaudettomalla saituudellaan ja itsekkyydellä. Muualla he näkevät raiskauksia, sadomasokismia, eläimiin sekaantumista, hyväksikäyttöä. He opiskelevat tämän maailman sääntöjä omin silmin ja kirjoittavat havaintonsa ullakolla säilyttämäänsä vihkoon. Pojat uskovat kielen kautta hallitsevansa kaoottista maailmaansa. 

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.

Koko sodan dystooppinen maisema kuvataan lakonisilla, toteavilla lauseilla ja tarkalla dialogilla. Sota etenee kohti kasvavaa kaaosta, pojat näkevät tirkistyspaikastaan isoäidin salaisuuksia ja toisenlaisia salaisuuksia upseerin ja sotilaspalvelijan huoneissa. Ristihuuli on tyttö, joka kasvaa omin päin psykoottisen äitinsä luona. Poikien katse tunkeutuu myös kirkkoherran kammioihin eikä se ole sen pyhempi paikka. Pojat ovat toisinaan vain tarkkailijoita, toisinaan itse osapuolia. Eikä loppukaan tuo helpotusta.  Pojat ovat oppineet ja saavuttaneet tavoitteensa täydellisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyitä napakoine otsikoineen -  mm Julmuusharjoitus, Suutari, Ruumisröykkiöt, Äitimme, Ero, Sodan loppu - ja jymähtävät kuin tiiliskivi päähän. Tämä lukukokemus on sen verran tyrmäävä, että en tullut kirjanneeksi mitään muistiin lukemisen aikana. Toteavan kylmän tyylin selityksenä on pidetty myös sitä, että kirjailija ei ole kirjoittanut sitä äidinkielellään.

Ágota Kristóf: Iso vihko
La Grand Cahier, 1986, suomentanut Anna Nordman
Tammi, 1988, 198 s

tiistai 27. elokuuta 2024

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä



Loistavan Tie, totuus ja kuolema esseekokoelman jälkeen luin Silvia Hosseinin esikoisteoksen Pölyn ylistys, enkä pettynyt. Esseiden maailma on rajaton ja antelias. Pölyn ylistyksessä sai taas nauttia virkistävästä akateemisen sivistyksen ja räväkän huumorin yhdistelmästä. On aika provosoivaa aloittaa pohdinta kirjoittamisen olemuksesta yhdentekevien tv-sarjojen katsomisesta häpykarvoja rapsutellen. 

Tärkeilevää pönötystä ei tarvita ollakseen vakuuttava. Hosseinin estoton tapa paljastaa intiimejä halujaan tai ruumiillisia ilmiöitä tekee hänestä persoonallisen tavalla, jonka koen rohkeana ja rohkaisevana. Minua riemastuttaa jopa besserwisseriys ja omahyväisyys, se ettei hän yritä miellyttää eikä näyttää moitteettomalta. Silvia Hosseinilla on varaa; siltä se tuntuu kun hänen filosofisia analyysejään lukee. Sitä paitsi tässä on esipuheen mukaan nimenomaan kyse huonosta aiheena, siitä mikä on tylsää ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista.

Jossain kohtaa mieleen tulivat Slavoj Žižekin, slovenialaisen filosofin elokuva-analyysit, joita katsoin vuosia sitten tvstä. Omaperäistä ja kekseliästä, mutta oppinutta ruodintaa, jonka seurauksena elokuvan näki aivan uudella tavalla. Se muistuma voi johtua siitäkin, että tässä käsitellään populaarikulttuuria, mm musiikkia ja elokuvaa. Lukemastaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta perusteellinen ajattelu ja sen hedelmät - onko pakko sanoa älykäs - ei voi olla herättämättä laiskasta turtuneisuudesta. Toisaalta esseet kirjoittajan mukaan syntyvät juuri joutilaisuudesta ja sattumista. 

Hosseini tarjoaa kaksi esimerkkiä viehtymyksestään muriseviin miehiin: Leonard Cohen ja Al Pacino, joiden molempien ääntä ja sen ilmaisuvoimaa tarkastellaan musiikin ja elokuvan yhteydessä. Leonard Cohenin tekstit ja naistenmiehen umpikuja huonoimmassa albumissa Death of a Ladies' Manissa ruoditaan feministisestä näkökulmasta ja misogynian historiaa vasten. Eikä Cohen pidä tekstistä itsekään. Oh Leonard! - huudahtaa Hosseini, antaa anteeksi ja rakastaa häntä entistä enemmän tästä ainoasta huonostakin huolimatta.

Al Pacinon huuto, äänenkäyttö, sekä Kummisetä IIIn loppukohtauksessa että jalkapallovalmentajana kannustuspuhetta pitämässä elokuvassa antavat aiheen käsitellä ylevyyttä. Lifestyle-blogit, lifestyle-torakat saavat pohtimaan elämän brändäystä kaupallisilla kanavilla somessa ja esimerkkinä on mm Hanna Gullichsen - jonka keittokirjoja hyllyssäni on 2 kpl - ja hänen pariviikkoiset vauvansa pizzakattauksen pöytäkoristeina.

Väkivaltainen seksi oli mukana Hosseinin toisessakin esseekokoelmassa. Niin intiimiä, niin outoa.  Seksuaalisuus on voimallisimmillaan miinoitettua suota, vaarallista ja hallitsematonta.

Aavikkolabyrintin vangit osuu nimenä esseelle lavastekasasta nimeltä Dubai, jossa en ole käynyt enkä koskaan käy. Essee on perinpohjainen historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen esitys tästä keinotodellisuudesta, jota orjatyövoimalla rakennetaan pidäkkeettömästi, loputtomasti virtaavalla öljyrahalla. Paikka, jossa kokoontuvat maailman rikkaimmat näyttäytymään ja kuluttamaan rahojaan tekosaarten ostoskeskuksissa. Paikka, joka jäljittelee kaikkea saaristosta hiihtokeskuksiin ja nimeääkin suurimman tekosaariston The World Islandiksi.  Dubain voi ymmärtää vasta, kun on käynyt aavikolla. ... Dubai pelkää  autiomaata samalla tavalla kuin janoinen harhailija. Tämä upea essee päättyy loisteliaasti kuvitelmaan autioituneesta Dubaista lintujen vallassa. Silkkaa runoutta ja lisäksi jotain samaa ajatusta, jolla varmaan moni nykyihminen lohduttautuu kaiken ihmisen luonnolle aiheuttaman tuhon todistajana: maailma pärjää ilman meitä.

Kamel Daoudin romaani Tapaus Mersault asettuu Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä vuoropuheluun Albert Camus'n klassikon kanssa, tai sen eksistentialismia kuvaavan yleisen käsityksen kanssa. Essee tuo esille koko joukon sivullisuusteemaisia kirjoituksia ja taustoittaa niitä Camus'n algerianranskalaisten ristiriitaisella kokemuksella omasta kolonialismistaan. Silvia Hosseinin ajatus lentää vailla katkoja Oranista Seinäjoen tangomarkkinoille. Se ei aiheuta lukijassa nikottelua, sillä tämä ajattelija solmii irrallisen oloiset ilmiöt sujuvasti yhteen. Lukija on hieman hengästynyt, mutta onnellinen.

Onko edes sattumaa, että Silviä Hosseini soittaa sydämeni kieliä, kun löydän esseistä monta itselleni vaikuttavaa kirjailijatuttua? Petina Gappah, Lina Wolff, Andrés Neuman, Juha Hurme, Yuval Noah Harari, Ben Lerner - ja monia muita. Lähdeluettelo toimii hyvänä listana luettavista. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Gummerus, 2019, 213 s

maanantai 19. elokuuta 2024

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kannen suunnittelu: Luke Bird, kuvat: Getty Images

Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Konbini näyttäisi olevan japanilainen vastine R-kioskille. Sayaka Muratan romaanissa se on lähikauppa, joka muistuttaa olemukseltaan pikemminkin kioskia. Konbini tarjoaa pienen marketin valikoiman lisäksi pakattuja aterioita, ja vaikka mitä muuta:

Suurin osa konbineista on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa ja niissä on laaja valikoima yleishyödyllisiä tuotteita. Konbineissa on mahdollista ostaa esimerkiksi valmiiksi pakattuja aterioita, kahvia, maitotuotteita, makeisia, tupakkaa, alkoholia ja lahjatavaroita. Lisäksi niissä on usein kopiointi- ja tulostuspalvelut, rahan nostamiseen tarkoitettuja automaatteja, latauskortteja- ja sim-kortteja kännyköihin. Kaupat järjestävät jopa erilaisia arpajaisia ja myytävänä voi olla myös teematuotteita. (lähde: Japaniin.com)

Tokiolainen 36-vuotias Keiko Furukura on akateemisesti kouluttautunut, mutta työskennellyt konbinissa, Smile marketissa osa-aikaisena jo 18 vuoden ajan, sen perustamisesta alkaen. Hän on sisäistänyt konbinin toiminnan kiinteäksi osaksi omaa elämäänsä. Kehoni oli suurimmaksi osaksi tehty tämän konbinin ruuasta. Hän on tyytyväinen arkensa sujuvuuteen, mutta lähipiiri on huolissaan. Hän ei ole heidän silmissään normaali. Hänen pitäisi tuohon ikään olla joko vakituisessa työssä tai perheellinen. Vaikuttaa, että myös työpaikan esimiesasemassa vaihtuvat miehet, hyväntuulisten kehujen lomassa, sittenkin hieman oudoksuvat Keikon omistautumista työlleen.

Mallityöntekijänä Keiko on alusta asti omaksunut työhön kuuluvat fraasit, joilla asiakasta palvellaan, myös äänensävyn ja lauseen painotukset. Irasshaimase! Tervetuloa!  Hyllyjen järjestykseen ja päivittäistavaroiden tuoreuteen Keiko kiinnittää yhtä paljon huomiota kuin oikeisiin lauseisiin oikeissa paikoissa. Mistään virheestä häntä ei saa kiinni. Hän osaa huudahtaa ihmetystä tai innostusta osoittaen, pahoitella nöyrästi, opeteltuaan esihenkilöiden mallista. Rouva Izumin ballerinat ja laukku ovat toimineet mallina sopivista asusteista.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Lähipiirin silmissä on häpeällistä, että Keiko on tyytyväinen muuttumattomaan työhönsä. Ellei hän onnistu muuttamaan tilannetta, hänen on ainakin keksittävä sille kelvollinen selitys. Perheellinen sisko ja äiti murehtivat Keikon epänormaaliutta, jota hänessä on lapsesta lähtien ollut. Muita matkimalla hän on opetellut olemaan niinkuin muut. Hän tarkkailee alati muiden käytöstä pystyäkseen tavanomaisiin reaktioihin eli näytellääkseen niitä. Sisko on opettanut Keikolle, mitä sanoa entisille luokkatovereille, kun hän osallistuu tapaamisiin: että hänen on terveytensä on heikko. Muualla ulkomaailmassa joutuu nimittäin yllättäviin puolustusasemiin, kun taas konbini on naiselle turvasatama: kaikki on hallinnassa, sekä hyllyjen järjestys että asiakkaiden ja työkavereiden kohtaamiset.

Keikon tilanteen yhteisön hylkimänä luuserina hänelle toitottaa suorin sanoin uusi työntekijä, Shiraha. Mies palkataan samoihin töihin, mutta näyttää halveksuntansa työtä ja sen tekijöitä kohtaan. Hän on käänne, joka mullistaa Keikon konbiniin tahdistetun arjen. Mies on laiska ja saamaton rehentelijä, mutta joka tapauksessa mies. Keiko näkee hänessä tilaisuuden korjata oleellinen puute elämässä - mikä lukijan silmissä näyttää epätoivoiselta.

Lähikaupan naisen musta satiiri maalaa kuvaa japanilaisesta kurinalaisesta työelämästä, jossa kenenkään ei sallita poiketa kaavasta ja naisten vaihtoehdot varsinkin ovat vähäiset. Se on tragikoominen pienoisromaani ja Keiko päähenkilönä sekä ällistyttää että käyttäytyy johdonmukaisesti. Dialogi on erityisen taidokasta. Kirjailija on itse työskennellyt lähikaupassa ja se näkyy tarkasti kuvatun konbinin prosessien kuvauksessa. Kansiarvioissa kirjaa kehutaan hauskaksi. Dialogi ja tilannekuvaukset sitä paikoitellen ovatkin, mutta yksinäinen ja erilainen nainen on hyvin tosissaan ja sellaisena liikuttava. 

Pienoisromaani on ollut bestseller ympäri maailmaa. 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Konbini ningen, 2016, suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus, 2020, 126 s