Patti Smith: M Train. Elämäni tiekartta

Patti Smith esiintyi tänä kesänä Ruisrockissa. Taas kerran jäi menemättä. Pohjustin mahdollista menemistäni ajattelemalla, että lähes esiintyjän ikäpolvea oleva voi aivan hyvin mennä mukaan, vaikka suurin osa yleisöstä olisikin 20-30 -vuotiaita. Mutta en vain saanut aikaiseksi. Enkä varsinaisesti ole häntä fanittanut. Pidin paljon Patti Smithin edellisestä muistelmateoksesta Ihan kakaroita, jossa hän kertoo boheemista nuoruudestaan ja suhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen.

M Trainissa 66-vuotias muusikko, kirjailija ja valokuvaaja muistelee jo vähän väsyneenä, haikeana elämäänsä, rakkauksiaan, menetyksiään; paikkoja ja ihmisiä - ja uniaan.

Huomaamattani vajoan lievän mutta sinnikkään alakulon valtaan. Masennusta se ei ole, pikemminkin viehtymystä melankoliaan, jota pyörittelen käsissäni kuin pientä planeettaa, varjojen juovittamaa, luonnottoman sinistä.

Patti Smithistä on helppo pitää. Hän on täynnä rakkautta elämään ja maailmaan. Hän ihmettelee, miksi edesmennyt puoliso Fred sanoi, että 'Louis Armstrongin esittämä What a wonderful world on sinun laulusi'. Lukija ei ihmettele, maailmasta ja sen ihmeistä lumoutuminen on Patti Smithille jatkuvaa, päivittäistä. Hän on täysiverinen beatnik, hippi ja mystikko. Kaikki uskomukset ja uskonnot hän sulattaa panteistiseksi maailman rakkaudeksi. Merkityksiä antaa pakasta aamukahvilla nostettu tarot-kortti tai Genet'n haudalla kohdattu lapsi, Larachessa, Tangerin lähellä. Tämä maailman rakastaminen on isältä peritty, tällä oli kaunis mieli.

M Train alkaa kirjailijan kantakahvilassa, New Yorkin Greenwich Villagessa, josta tiekartta alkaa piirtyä sekä muistoista että uusista reiteistä. Hän ripottelee kertomusten oheen ottamiaan Polaroid-valokuvia. Kulkurin muistoista matkan varrella, pelkistetyistä kuvista tulee mieleen W.G. Sebaldin kirja Austerlitz ja sen hän mainitseekin jossain. Polaroid on täydellinen vastakohta digikuvalle. Sitä ei oteta nopeasti katsottavaksi/tuhottavaksi, se tulee ja jää vääjäämättä. Se sopii erinomaisesti Patti Smithin valokuvaksi, hän on kaupallisen kertakäyttökulttuurin kävelevä vastalause askeettisine olemuksineen, kivi- ja höyhenaarteineen, reikäisine mustine takkeineen. Hän on kuvannut tiekarttaansa Café 'Inon pöytänsä, lipastonsa, kahvinkeittimen, Schillerin pöydän, Frida Kahlon sängyn, mekon ja kainalosauvat, Virginia Woolfin kävelykepin sekä hautoja: Akutagawan, Sylvia Plathin, Jean Genet'n. Siinä missä W.G. Sebald on sivistyneen kuivakka, Patti Smith on hauska, freesi ja lapsenmielensä säilyttänyt ajattelija, kirjoittaja ja kuvaaja, iätön nainen.

- - - vedin ylleni hupparin ja menin ulos portailleni istumaan. Oli kylmä, kirkas yö. Muutama humalainen nuori, ehkä New Jerseystä tullut, huusi minulle.
- Mitä vittua kello on?
- Aika oksentaa, minä vastasin.

Patti Smithillä on älykön maine, luulisin, mutta hän on riemastuttavan vapaa siitäkin roolista. Sitä ilmentää esimerkiksi halveksumaton asenne TV-sarjoihin - Jälkiä jättämättä, Fitz ratkaisee - jotka hän liittää tärkeinä elementteinä omaan olemiseensa. Ei ole fiksua ja vähemmän fiksua kulttuuria. Olisiko tässä jotain suurkaupungin olemusta, newyorkilaista? Sen lisäksi tässä kaikessa on jotain ehdottomasti vain tälle Patti Smithille ominaista, hän on etuoikeutettu ja palvottu tähti mutta silti yksinäinen kulkija, joka puhuu kissoilleen ja kaukosäätimelle.

Tiekartta risteilee Berliinissä, Japanissa, Meksikossa, Marokossa ja New Yorkissa sekä lähiseudulla.
Patti Smithin globaali verkosto käsittaa arktisen alueen tutkijoita CDC-nimisessä (Continental Drift Club) salamyhkäisessä seurassa, jossa hän on jäsen 23. Hänet kutsutaan beat-runoilijoiden kunniaksi järjestettävään runoilijoiden ja muusikoiden konferenssiin Tangerissa. Pöydälle läikkynyt sake New Yorkin kiotolaisessa ravintolassa pakottaa kirjailijan tutkimuksiin Japaniin, sieltä löytyy elokuvatuottaja-ystävä Ace ja kääntäjä Dice, joiden kanssa juodaan enemmänkin sakea. Kaikilla matkoillaan Patti muistelee kuollutta miestään ja sielunsukulaistaan Frediä. Ja juo kahvia.

Hermosa, sanoin ja hän vastasi hymyyni leveästi hymyillen. Ylängöllä viljellyistä pavuista tislattua kahvia, johon on kietoutunut häivähdys villiä orkideaaa, kaiken yllä ripaus saman kukan siitepölyä - eliksiiriä, jossa luonnon äärilaidat solmivat avioliiton.

Antti Nylén on varmasti erityisen sopiva suomentaja tälle kirjalle, suomennos kulkee vaivattomasti kuin hengitys.

Patti Smith: M Train. Elämäni tiekartta
Suomentanut Antti Nylén
Siltala 2015, 260 s

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Kirjaston kirja on niin rumaksi teipattu että vaati jo vähän koristelua.

Lapsena Japanin Nagasakista Englantiin muuttanut Kazuo Ishiguro palaa Menneen maailman maalarissa lapsuutensa maisemiin, sodanjälkeiseen Nagasakiin.  Masuji Ono on rappeutuvassa arvotalossa puutarhansa keskellä asuva vanheneva taiteilija. Hänellä on kaksi tytärtä, vanhempi Setsuko on jo perheellinen, mutta nuorempi, Noriko asuu isänsä luona. Onon vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana. Noriko on jo 26-vuotias ja hänen edelliset avioliittoneuvottelunsa, josta perinteestä Japanissa käytetään nimitystä miai, olivat tyssänneet kalkkiviivoilla.

Hienovireinen on sana, jota paljon näkee kirja-arvioissa. En ole täysin sisäistänyt, mitä tämä jotenkin sievistelevä sana tahtoo sanoa. Mutta jos jokin on hienovireistä niin se on tapa, jolla Menneen maailman maalarissa keskustellaan. On ilmeisesti aika tyypillistä japanilaiselle kulttuurille, että erimielisyyksiä ei mielellään tuoda näkyville, ne kielletään kohteliain sanakääntein, niitä kaarrellaan, ne väreilevät pinnan alla ja loputon kiertely vaikuttaa työläältä. Isä keskustelee tyttäriensä kanssa ja kävellessään jälkeenpäin pitkin kaupungin katuja, punnitsee erilaisia sanoja ja painotuksia yrittäen arvailla, mitä tytär tai tyttären mies mahdollisesti tarkoitti.

 Asia, jota tyttäret hienovaraisesti  ja -vireisesti kiertävät liittyy isän taiteilijamenneisyyteen. Onolla on maineikas menneisyys sotia edeltävänä aikana, mutta hävityn sodan jälkeen nationalistisia, Japanin suuruutta pönkittävien taiteilijoiden gloria on himmennyt. Tyttäriensä vihjailujen jälkeen Ono muistelee taiteilijuuttaan ja yhteiskunnallista rooliaan. Hän kiertelee vanhojen tuttujensa luona verestämässä muistojaan ja keskusteluja näiden kanssa. Avioliittoneuvotteluihin kuuluu näet olennaisena asiana se, että morsiamen tausta tarkistetaan perheen tuntevilta. Mahdollisesti epäedullisia lausuntoja antavat tahot on löydettävä ja pyrittävä suotuisaan lausuntoon.

Ono miettii omaa taiteilijan luonnettaan ja tulee siihen tulokseen, että vaikka onkin ollut intohimoisesti omalla, sodan jälkeen tuomitulla linjalla, hän on sentään saavuttanut paljon eikä hän arvosta varovaisia, hiljaisia puurtajia. Hän epäilee jopa heidän onnen tunnettaan:

Minä kuvittelisin, etteivät monet ihmiset osaa sitä tunnetta kokea. Sellaiset kuin Kilpikonna - sellaiset kuin Shintaro - saattavat raahustaa eteenpäin tyytyväisinä ja sävyisinä, mutta heidän kaltaisensa eivät koskaan koe senlaatuista onnea kuin minä tuona päivänä. Silla heidän kaltaisensa eivät tiedä mitä merkitsee se, että ihminen riskeeraa kaiken yrittäessään kohota keskitason yläpuolelle.

Romaani on voittanut Whitbread-palkinnon ja sen perusteluina kerrotaan taka-kannessa sanotun mm: 'Vaikka kirja on sijoitettukin vieraaseen kulttuuriin, se kertoo paljon taiteilijan asemasta missä yhteiskunnassa tahansa.'  Taiteilija-yhteisö Nagasakissa näyttää minusta nimenomaan japanilaiselta. Yhden taideopettajan, Sensein, ympärillä kouluttautuu ryhmä nuoria taiteilijoita. He opiskelevat tiiviissä ryhmässä vuosikausia. Sensein auktoriteetti on luja, hänen asemansa on lähes jumalallinen. Taiteilijat viettävät taiteilijaelämää huvikortteleissa, Yamagatassa ja Migi-Hidarissa, jonka baareissa he lähes asuvat kun eivät työskentele. Siellä keskustellaan ja ryypiskellään. Tässä ei Onon kuvauksissa ole mitään ongelmaa, se on iloista ja taiteilija-elämään kuuluvaa. Taiteilijan on hyvä kestää sitä.

Yksi kantapaikoistamme oli kanavan varrella Kojima-kadulla sijaitseva pieni teehuone nimeltään Vesilyhdyt - paikkaa lähestyessään saattoi todella nähdä lyhtyjen kuvajaiset kanavassa. Teehuoneen omistajatar oli Mori-sanin vanha ystävä, ja sen tähden saimme aina osaksemme ruhtinaallisen palvelun: mieleeni palautuu muutamia ikimuistoisia iltoja jolloin lauloimme ja ryyppäsimme yhdessä emäntämme kanssa.

Romaanissa ei avioliittoneuvottelujen lisäksi varsinaisesti tapahdu mitään; Ono kävelee ja muistelee milloin eilistä, milloin nuoruuttaan, pohtii tyttäriään ja seurustelee tyttärenpoikansa Ichiron kanssa. Yhdessä he sättivät naissukupuolta ja vahvistavat miehisyyttään. Ono on valmis maistattamaan kahdeksanvuotiaalla jo sakeakin.

En voi sanoa, että olisin tästä kovin vaikuttunut. Tunnelma kääntyi lukiessa helposti uneliaaksi vaikka kieli on kaunista ja pohdiskelut taiteilijan yhteiskunnallisesta roolista tai sukupolvien väliset konfliktit ovatkin ajasta toiseen toistuvia. Japanin jäykät avioliiton solmimistraditiot vaikuttavat sotien jälkeisenä aikana vielä vanhanaikaisilta ja tuo asioiden kiertely jätti minut ajoittain lähes ymmälleen. Jonkinlaisen japanilaisen sotatrauman käsittelystä oli myös kyse, mutta se tapahtui hyvin - hienovireisesti.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
An Artist of the Floating World, 1986, suomentanut Helene Bützov
Tammi 1988,  253 s

Sadie Jones: Kotiinpaluu

En ole lukenut Paulo Coelhoa. Eilisen Hesarissa Juhani Karila kirjoitti, että itseään fiksuina pitävät lukijat kehuvat Coelhon lukemattomuudella. Noniin, nyt se on tehty. Mutta se, mitä Karila kirjoitti Coelhossa arvostamastaan pätee kyllä Sadie Jonesiinkin. Ei liikaa henkilöitä, nimiä, jotka pitäisi muistaa vilkuilemalla jostain sukupuusta, joko kirjan alkulehdiltä tai piirtämällä se puu itse. Selkeää. Kotiinpaluu rakentuu jykevästi ja selväpiirteisistä henkilösuhteista kuin iso tammi. Kotiinpaluu on jo nimenä klassikko. Tosin se ei ole alkuperäisen nimen, The Outcast, hylkiö, mukainen suomennos. Sadie Jonesin romaani on kuin suuria tunteita, rakkautta ja vihaa, odotuksia, toiveita, kärsimystä tihkuva vanha tammi, jossain Englannin maaseudulla, lähellä Lontoota.

Aluksi, vuonna 1957 kotiin palaa Lewis Aldridge, 19 v. Hän palaa vankilasta tuhopolton jälkeen eikä kukaan ole häntä vastassa. Sen jälkeen Kotiinpaluu  kelaa taaksepäin vuoteen 1945. Silloin Lewis ja äiti Elisabeth lähtevät Waterfordista junalla Lontooseen Charing Crossin asemalle vastaanottamaan rintamalta palaavaa isää Gilbert Aldridgea. Sodasta palaavalla isällä on odotuksensa, samoin yksin nelivuotiaan pojan kanssa isää odottaneella Lizzyllä. Ja nelivuotiaalla, joka ylpeänä odottaa isää, silti nyt vierasta miestä. Kurinalainen ja harkitseva isä näkee boheemin äidin hemmotelleen poikaa.

Aldridgen kodista päästään Lewisin paikallisen kaverijengin kautta naapurin vauraaseen Dicky Carmichaelin perheeseen, jonka yrityksen palveluksessa Gilbertkin on. Perheen tyttäret Tamsin ja Kit ovat Lewisin kavereita pienestä saakka. Perhe on paikkakunnan mahtitekijä, sillä on kylän sunnuntaikirkossa penkkinsä edessä. Komea julkisivu kätkee vaietun salaisuuden; siellä asuu naistenhakkaaja. Traaginen hukkumisonnettomuus Aldridgen perheessä virittää alun pahaa enteilevät suhteet yhä jyrkempään luisuun, isä ja poika eivät yhteisessä surussa ymmärrä toisiaan, molemmilla on omansa. Isän uusi vaimo Alice, äitipuoli joka on isän kanssa lopulta yhtä hukassa kuin poikakin, ei auta asiaa.

Viisikymmentäluvun Englannissa naiset odottavat kotona illallisen kanssa kun mies tulee toimistosta kotiin, drinkit valmiina. Vähänkin varakkaammissa perheissä - kuten Aldridgen - kun apulaisetkin on, niin perheen rouvat, toinenkin, alkavat aikansa kuluksi availla viinipulloja. Lewisin kujanjuoksu jatkuu kahden tulen välissä, kotona hän on kipuilevan parisuhteen sivustakatsoja ja ulkona hän on koko kyläyhteisön hyljeksimä kummajainen, joka sopii syylliseksi moneen. Ja hän alkaa käyttäytyä sen mukaisesti, toimia ukkosenjohdattimena sekä kotona että naapurissa.

Sadie Jones rakentaa tarinaa Lewisin näkökulmasta. Tapa, jolla äitinsä menetyksestä traumatisoitunut nuorukainen kohtaa jatkuvaa väärinymmärrystä ja kiusaamista on piinaavaa. Ymmärtäjiä löytyy vain Lontoon ilotyttökorttelista ja lohtua isän ginipullosta. Uskottavuus on hieman koetuksella kun rakkauden kohde vaihtuu tytöstä toiseen heittämällä, mutta noinhan se voi olla, kun puhutaan alle parikymppisistä nuorista. Henkilöt ovat myös jonkin verran kliseisiä, esimerkiksi pahvi-isä jonka tunteettomuus on osittain perustelematonta. Riittääkö käyty sota siihen? Muutenkin koko taka-alalla häämöttävä, sokea ja selkärangaton aikuisyhteisö, lukuunottamatta ilotyttöä ja haavoja paikkailevaa perhelääkäriä vaikuttaa nuorten päähenkilöiden rinnalla kuin laumalta teini-ikäisiä kiusaajia.

'Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän', ilmoitetaan romaanin kansilehdellä. Outo tapa mainostaa romaania minusta. Lopussa on joka tapauksessa virkistävä tunnelman muutos, ei enää jatkuvan pahaenteisen uuden kärsimyksen hajua, vaan uljasta taistelua vääryyttä vastaan. Ja vähän vaaleanpunaista taivaalla. Sekin sen verran ruusuista, että pieni epäuskottavuuden pilvi nousee horisontista. Mutta elokuvassa loppu näyttää varmasti hyvältä. Elokuvaan tässä on hyvin aineksia.

Kotiinpaluu on vanhanajan romaani, jossa tarina vetää koskaan kulumattomine moraalisine teemoineen. Ajankuva on huolellinen ja nuoret päähenkilöt liikuttavia.

Sadie Jones: Kotiinpaluu
The Outcast 2008, suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2016, 360 s

Eläköön essee!

Sain Marjatalta tämän hänen lanseeraamansa haasteen, jonka säännöt ovat

1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Tässä vielä Marjatalta määritelmää esseekirjallisuudesta: Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita. 

Esseekirjallisuus on minulle mieleistä. En ole pettynyt yhteenkään lukemaani tämän lajityypin teokseen. Esimerkiksi Antti Arnkil avaa Lauantaiesseissään henkilökohtaisten elämysten kautta enimmäkseen kirjallisuus- mutta myös elokuvakokemuksiaan. Tyyli on rohkean ilakoivaa, kun hän pyyhkii pölyä menneistä kipsipäistä ja palvotuista guruista, myötäelävää ja liikuttavaa kun hän kertoo henkilökohtaisesta menetyksestä.

David Foster Wallace minun on pakko mainita. Luulen että puolelle maailmaa amerikkalainen maisema, fyysinen ja mielenkin maisema, on jollain tavoin tutunoloinen sen kaikkialle levinneestä elokuvatuotannosta. DFW:n esseiden maisema on lähellä indie-elokuvien maailmaa: Winter's Bone, Nebraska, Big Lebowski. Hänen kirjoituksensa ovat täynnä mustaa huumoria, ällistyttävän tarkkoja huomiota, mutta myös myötätuntoa kohteille, joille tätä tunnetta ei useinkaan näe kohdistettavan. Kirjoituksia värjää tietty mustuus, se on myönnettävä mutta niissä ei ole mitään banaalia tai teennäistä. Se tekee ne ehdottoman virkistäviksi.

Alkuhöpinän lopuksi mainitsen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6. Knausgårdia kriittisesti arvioivat mainitsevat usein sen, kuinka hän kirjoittaa arkisesta elämästään ja kuka hyvänsä voisi siis tehdä vastaavaa, tai mitä tuo arki on naisen/hänen vaimonsa näkökulmasta, jolla hänet liitetään yhdeksi miessukupuolen loputtomista machoilijoista. Yhtä paljon kuin arjestaan hän kertoo kuitenkin ajatuksista, jotka syntyvät noissa arjen hetkissä. Pienistä väläyksistä hän kehittää laajoja filosofisia esseitä, jotka ovat täynnä oleellisia kysymyksiä ja oivalluksia elämästä.

Uusi aiheeni tähän haasteeseen on Jhumpa Lahirin esseeteos 'In altre parole', suomeksi Toisin sanoen tai Toisin sanoin. Teosta ei ole vielä suomennettu, ruotsinnettuna Med andra ord. Kiitän tästä tuttavuudesta Omppua. Hänen arviostaan tunnistin jotain itselleni läheistä. Olen harrastanut italian kieltä koko ikäni, raahautunut kursseilta toisille, ympäri Helsingin oppilaitoksia ja pari kertaa Italiaankin. Jossain vaiheessa kyllästyin ja hyppäsin portugalin kieleen. Koin silloin jotain kummallista. Kuin olisin hyljännyt lapseni, rakkaani, italian kielen. Sen puolentoista vuoden ajan, jonka käytin portugalin sanojen vääntämiseen ja lausuntaharjoitukseen, italiani alkoi sammaloitua, kadota menneisyyden sumuun. Se vaivasi jollain kummallisella tavalla, kuin olisin kohdellut sitä huonosti, tunsin syyllisyyttä - mikä on älytöntä. En tarvitse tuota kieltä, mutta olen tottunut siihen kuin vanhenevaan ihooni, kirjaviin muistoihini; se on osa historiaani. Tässä vaiheessa luin Ompun kirjoituksen Jhumpa Lahirista ja hankin kirjan italiankielisenä. Tämän on Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama teos.

Jhumpa Lahiri on kirjoittanut aikaisemmat menestysteoksensa englanniksi Yhdysvalloissa. Hänen vanhempiensa kieli on bengali. Kirjassa hän kertoo näiden kolmen kielen muodostamasta ristiriitaisesta kolmiosta elämässään. Italia on hänen rakkaansa, jonka takia hän muutti perheineen Roomaan ottaakseen kielen haltuunsa, tämän uuden vauvan syliinsä. Silti se pysyy hänelle aina vieraana ja opettaa häntä sietämään jatkuvaa epävarmuutta.

Epävarmuuden tunne kohosi minullakin eksponentiaalisiin lukemiin ollessani 90-luvulla Bolognassa kolmen viikon italian kurssilla. Puolessavälissä  vaikutti, että olin kadottanut kaikki kieleni, niin italian, englannin kuin suomenkin. Vaeltelin Bolognan sateisia katuja - hellekausi eli kesä oli ohitse - baarien ja ravintoloiden ovet sulkeutuivat kuin Suomessa, samoin suuni. Kirjoitin pienessä alivuokralaishuoneessani päiväkirjaa italiaksi, pipo päässä. Viimeisellä viikolla kielet palasivat, mutta hetkellinen kielten kaaos oli ilkeää. Jatkuva riittämättömyyden, osaamattomuuden tunne painoi toisina päivinä alas, välillä taas oli myötätuulta.

Jhumpa Lahirin italia on pakoa englannista - ja bengalista, se on kolmas kieli, vapauttavan rakastumisen kieli. Englanti läheisimpänä kielenä merkitsee etäisyyttä bengalinkielisiin vanhempiin. Molemmat aiemmat kielet merkitsevät hänelle ristiriitaista kieli-identiteettiä. Englanti on tuonut hänelle menestyksen, hänet tunnetaan. Kun hän kirjoittaa italiaksi, hän pakenee sekä englanninkielistä epäonnistumista että sen tuomaa menestystä.  Lahirille on tärkeää irrottautua ja juurtua uudelleen, olla välittämättä muiden odotuksista.

Minulle italia ei merkitse ratkaisua mihinkään ristiriitaan, kielten opiskelu on itselleni luontaista, kuten lukeminen. Sen pitkäikäisyys ja sitkeys, jolla aikoinaan sitä harrastin, tekee siitä yhden punaisen langan omassa elämässäni. Siksi Jhumpa Lahirin ajatukset kielen opiskelusta ja siitä mitä uusi kieli, oppiminen ja opiskelu on, kolahtavat, voin tunnistaa ne. Hän jatkaa oman italiansa juurruttamista oikeassa ympäristössä, hänen kielivauvansa on kohta teini-ikäinen,  minä jatkan oman aina hyvin epätäydellisenä pysyvän italiani miettimistä, aina vähän vähemmän kunnianhimoisesti. Lahiri on heittäytynyt rohkeasti ulapalle, minä uin rannan tuntumassa. Nyt käytän uimarenkaana tätä esseeteosta. Luen vain muutaman kappaleen päivässä. Luen sen sitten uudelleen ja tarkistan muutamat sanat sanakirjasta. Jhumpa Lahirin italia on kyllä lähes selkeintä mitä olen sillä kielellä lukenut ja kuitenkin kirja on perusteellista filosofointia kielen olemuksesta ja kieli-identiteetistä. Kun ymmärsin, että hän on kirjoittanut tämän italiankielisen kirjan aikuisena opetellulla kielellä, jota hän ei ole vielä edes kauan opiskellut, tiesin että se voisi olla minullekin ymmärrettävää kieltä. Tämä teos on kaikille kieliä opiskeleville kiinnostava.

Helsingin divareista löysin usein italiankielisiä romaaneja, Turusta olen löytänyt yhden, Oscar Wilden Il ritratto di Dorian Gray.

Haastan Marikan.