Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kansi Ville Laihonen

Vääryydestä jolle ei ole sanoja (takakansi)

Alkaen Israelin perustamisesta vuonna 1948 Lähi-idässä on ollut käynnissä konflikti, joka on toistuvasti puhjennut sodaksi. Palestiinalaisia pakolaisia on paennut naapurivaltioihin ja muihin maihin. Toimittaja ja kirjailija Irene Zidan on palestiinalaisen isän ja suomalaisen äidin tytär ja hänen esikoisteoksensa Isäni appelsiininkukkien maasta lähtee samasta tilanteesta.

Siirtolaisvirta on samanaikaisesti kulkenut päinvastaiseen suuntaan Israelissa, sinne muuttaa jatkuvana virtana juutalaisia kaikkialta. Israel on myös levittäytynyt palestiinalaisalueille siirtokuntina, jotka YK on tuominnut lainvastaisina. Nyt Gazan kaistaleella kuollaan päivittäin massiivisissa sotilasoperaatioissa eikä Hamas ole vapauttanut kaikkia ottamiaan panttivankeja. Siviiliväestö on murskautumassa kahden tulen välissä maailman katsoessa tuhoa uutiskuvista.

Konservatiivikristityt ovat vahvassa myötätuulessa Trumpin kannattajina eivätkä Netanjahun hallituksen toimet kohtaa kritiikkiä suurimmalta tukijaltaan, olivat ne kuinka tuhoisia hyvänsä. Israelin nykyisen hallituksen tukijat päin vastoin katsovat sen omaavan raamatullisen oikeuden laajentumiseen alueella. Näistä ihmisistä ja heidän suhteestaan Israeliin Terhi Törmälehto kirjoitti hienon romaanin He ovat suolaa ja valoa. Trump näkee Gazan alueen lupaavana tulevaisuuden rakennuskohteena, kunhan alue on tyhjennetty sen nykyisistä asukkaista.

Irene Zidanin romaanissa Israelista käytetään nimitystä Valtio ja palestiinalaisten asuttamista alueista Kaistale ja Ranta eli Gaza ja Länsiranta. En ihan ymmärrä, miksi se on ollut tarpeellista. Olisiko niin, että nimet ovat niin pahasti sodan miinoittamat ja kirjailija itsekin niin vereslihalla yhden sukuhaaransa kohtaloista että hän on halunnut käyttää näitä viileitä yleissanoja noiden nykyisten sotatantereina tunnettujen nimien asemesta? Tämä on romaani eikä muistelma, mutta oman sukunsa kokemuksia Zidan ilmeisesti on käyttänyt kirjaansa samoin omaa toimittajataustaansa Lähi-idän kirjeenvaihtajana (nimellä Aishi Zidan).  Hamasin hyökkäys Israeliin syksyllä 2023 on jo tapahtunut kirjan nykyajassa.

Amira Mansurin, minäkertojan kertomuksessa vuorottelevat hänen arkensa ison päivälehden palestiinalaistaustaisena toimittajana ja perheenäitinä nykyajassa sekä hänen isänsä historia pakolaisena, perheenisänä ja perheestään etääntyneenä vanhuksena. 

Omakohtainen kokemus ulkopuolisuudesta, vain ulkomuodon perusteella valottaa sitä mitä moninaisimpien solmukohtien vyyhteä mitä vähänkään normista poikkeavat ihmiset Suomen tapaisessa, pitkään hyvin homogeenisessä maassa joutuvat kohtaamaan. Vaaleita ja karvattomia sääriä voi kadehtia, jos itsellä iho ärtyy karvojen höyläämisestä uimahallikäyntiä varten. Vain suomen kieltä taitava Amira joutuu jo koulussa tuntemaan nahoissaan opettajan epäilyn; tarvitsisiko hän kielen takia tukiopetusta? Isään kohdistuu tietenkin vyöry epäasiallista ja lannistavaa kohtelua.

Isä on syntyisin siitä Palestiinasta, jossa 70-luvulla oltiin vapaamielisempiä kuin nykyään. Naiset eivät käyttäneet huivia, uskonnollinen fundamentalismi ei vielä ollut vallitseva suuntaus. Isä on lahjakas ja sivistynyt mies, joka otti isyysvapaata piirilevytehtaalta osallistuakseen tyttärensä hoitoon, kun se oli vielä harvinaista Suomessa. Vaikka suomen kieli on perheen kotikieli, hänellä on muualta tulleen puhetapa ja ulkonäkö, niinpä hän saa terveyskeskuksessa tai marketissa ymmärtämätöntä ja kärsimätöntä kohtelua. 

Zidan kuvaa iloisen ja optimistisen miehen muuttumista hermostuneeksi ja sulkeutuneeksi mieheksi, joka istuu nauliintuneena synnyinmaansa masentavaan uutisvirtaan. Mies saa rauhaa vain omien ruokiensa kokkaamisesta - vaikka suomalaisista tomaateista ei aivan samaa aromia irtoa. Tyttäret etääntyvät masentuneesta isästä, äidin koulutusta vastaava työ on köyhälle perheelle tarpeen. Kuormittuva tilanne sairastuttaa lopulta isän ja häntä hoidetaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla.

Isäni appelsiininkukkien maasta kadottaa paikoitellen jännitteen risteillessään turhan laaja-alaisesti Amiran arjessa. Toimituksessa kollegat ovat ymmärtäväisiä, maailmaa nähneitä tyyppejä riittää. Aviomies tukee kaikessa, lapset tuovat iloa. Työterveys tulee apuun kun Amirakin romahtaa. Lieneekö tarkoitus kuvata myös positiivisia asioita Suomesta, eikä vain isän kokemia vastuksia? Toisaalta toimituksen ulkopuolella Suomi näyttäytyy inhottavien someräyhääjien maana, jokaisesta artikkelista Valtion puolustajat hyökkäävät Amiran kimppuun ja syyttävät häntä ja lehteä puolueellisuudesta.

Isä kuitenkin kantaa mukanaan suurinta traumaa, hänen silmiensä kautta lukija näkee yhden ihmisen kokemuksissa kaiken kohtuuttomuuden. Siksi hän on kirjan sydän, sen nimen mukaisesti. Hänessä ruumiillistuu palestiinalaisten onneton kohtalo sijaiskärsijöinä juutalaisten holokaustista. Johon heillä ei ole yhteyttä eikä syyllisyyttä.

Kun yritin selittää syytä sille, miksi olen kasvissyöjä - tiedättekö ilmasto lämpenee ja lihankulutus on yksi osa ongelmaa - sukulaiseni tuijottivat minua ensin epäuskoisena ja nauroivat sitten vedet silmissä. Heillä oli konkreettisempia ongelmia. "Ei se maailma sinun lautasellasi tuhoudu", Riham sanoi, kun puhe taas kulki.

Vahvimmillaan kuvaus on kun Amira muistelee lukioikäisenä tekemäänsä matkaa Länsirannalle ja kohtaamistaan sukulaistensa kanssa. Siitä lähtien kertomus napakoituu ja isän elämän mittainen ponnistelu tulee lähemmäs. Ponnistelu joka alkaa jo alaikäisenä vankeusrangaistuksella - "Tiedätkös, pidätykset ovat palestiinalaispojille kuin asepalvelus. Melkein kaikkien on pakko suorittaa se jossain  vaiheessa." 

Aikuinen tytär osaa jo paremmin kuunnella isää, jonka ahdistuksen syyt ovat jääneet pienelle lapselle käsittämättömiksi ja pelottaviksikin. Lohdullisesti isä ja tytär päätyvät lähentymiseen. Kaistaleen, Rannan ja Valtion kesken tilanne ei voisi olla tukalampi.

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta
WSOY, 2024, 281 s

Sjón: Skugga-Baldur

Kansi Eliza Karmasalo/Like

Punaruskeat napaketut muistuttavat ihmeellisen paljon kiviä. Kun ne makaavat kivien vieressä talvisin, niitä on toivotonta erottaa kivikosta. Paljon vaikeampaa kuin sinikettuja, jotka aina häämöttävät tai kuultavat hangella.

Tällaisia ongelmia voi metsästäjällä olla Islannissa, 1800-luvun loppupuolella. Islantilaisen Sjónin hyvin pienessä mutta kuin kullanhuuhtojan vadista hiotussa romaanissa Skugga-Baldur tavataan eräs kettu, pastori Baldur, kasvitieteilijä Fridrik B Fridjonsson ja muutama muu. On myös nuori tyttö, joka on löytynyt haaksirikkoutuneelta purjealukselta. Hän on ainoa eloonjäänyt mutta pahasti kolhittu olento.

Tämä voisi olla tiiliskiviromaani, mutta sen sijaan se on lyhyt proosarunoelma, loistokkaasti kerrottu ja kerrostettu tarina, jossa paha saa palkkansa, lumi jymisee jäätiköillä, korpit hyppelevät ja kettu vilistää aavassa maisemassa. Siellä asustaa myös kasvitieteilijä Friðdrik B. Friðjónsson  ja toisaalla pappi Baldur Skuggason. 

Harvoin olen liikuttunut mistään lukemastani niin paljon kuin  sen kuvauksesta, kuinka kasvitieteilijä valmistaa elämässään kovia kokeneen tytön hautaan, kuin kaikkien rakastaman kuningattaren. On niin hienoa myötäelää hyvän ihmisen jalouteen, kuin siitä saisi pisaran lainaksi. Pappi Skugga-Baldur sen sijaan ei aseineen antaudu sääliin eikä rakkauden tekoihin. Sillä - suomentaja Tuomas Kaukon sanoin - Skuggabaldur on islantilaisten kansantarinoiden hahmo, joka on puoliksi kissa, puoliksi kettu tai koira. Sanalla voidaan tarkoittaa myös pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä, piileskelijää.

Islantilainen kansanperinne taipuu tässä runollisessa kertomuksessa mitä luontevimmin tarinan henkeen ja hengitykseen, pieniä ilkikurisen huumorin väläyksiä sinne tänne sirotellen, onhan ihminen niin pieni otus aseineenkin tämän taivaankannen alla. 

Maagista, vaivuin suorastaan nirvanaan tätä lukiessani. Kiitos Margit! Teos voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005.

Sjón: Skugga-Baldur, 2003

suomentanut Tuomas Kauko

Like, 2005, 112 s

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

eka duunipäivä 3

enkä aio valehdella, jonas sai eniten paskaa niskaan, marco rages sille koko päivän, koska vaik jonas on mun veli, marcohan sen otti messiin, ja siks se on vähän niinku sen vastuulla, se adoptoi jonaksen sen sitä pitää kouluttaa

Marco alko jopa puhuu sujuvaa norjaa, ja niin se tekee vaan sillon kun se on tosissaan, mut se on oikeesti ihan hiton huvittavaa koska yhtäkkii se kuulostaa ikivanhalt äikän maikalt jonka kaulas roikkuu silmälasit ja leuas kasvaa harmaa parta, mä vannon sun ois pitänyt kuulla ku se oli et: jonas, olen hyvin pettynyt käytökseesi, olet läpeensä vajaaälyinen, sinulta puuttuu tyystin tavalliset valmiudet, perustiedot, kriittinen ajattelu jne jne

Neljä oslolaista 16-vuotiasta hengailee yhdessä, heitä yhdistää maahanmuuttajatausta - ainakin Kroatia ja Somalia - ja intressit, alpron, amfen, budin, candyflipin, hapon, lätkän, mämmin, pirin hankinta yhteiseen ajanviettoon. Oliver Lovrenski, kavereille Ivor, on kroatialaistaustainen, joka 19-vuotiaana kokosi puhelimelleen tallentamastaan ajatusvirrasta tämän sensaatioksi kuvatun esikoisteoksensa Silloin ennen. Lukiessa kuulostaa kuin räppäri vuodattaisi taustalla madonlukuineen. Pysäytyskuvia, luonnehdittiin jossain. Se onkin hyvä sana. Onerva Kuusen suomennos tavoittaa loistavasti oikean rytmin. Viimeiselle sivulle on listattu avainsanojen sanasto, joka ei kohdallani ollut aivan riittävä. Netti tuli taas apuun, kaiken löytää.

Ivorin, Marcon, Arjanin ja Jonaksen oleilu on itsetuhoista kuin Hunter S Thompsonin tai Charles Bukowskin viina- ja huumehouruiset maailmat, ja yhtä viiltävällä tyylillä raportoitua. Erona se, että nämä pojat ovat vielä nuoria, isoja poikia, joiden elämäntapa ja välinpitämättömyys lähipiirin ja yhteiskunnan pelastusyrityksille tanssittavat heitä veitsen terällä. 

Mikä on saanut pojat niin irti ja huumeisen elämän vietäväksi, se ei ole tässäkään yksiselitteistä. Taustalla on Ivorilla sukua, baba, joka oli suvun suurisydäminen pappa. Muillakin pojilla on ollut tärkeitä isovanhempia, joiden poistuminen näyttää olleen isompi isku kuin mikään muu. Jonaksella on pikkuveli, jota hän yrittää suojata väkivaltaiselta isältä. Äiti yrittää saada poikaa kotiin vaikka syömään, mutta ote on jo irronnut. Toisiltaan pojat saavat ymmärrystä, ystävyyttä, veljeyttä, naurua ja iloa. 

Tyypit eivät ole tyhmiä; lukio on käytävä, jos haluaa asianajajaksi. Dialogi on terävää, hauskaakin, aforismit lakonisia. Marco on Ivorille johtohahmo, hän on kova mutta pärjää kuvioissa. Kaveri kuuntelee äänikirjoja ja nyt oli kuuntelussa Bridget Jones! 

Värit kuitenkin mustenevat tässä tarinassa, kuten niillä on tapana tässä ympäristössä. Pojat seilaavat myrskyävällä valtamerellä ilman vanhan merikarhun opastusta. Hengenvaaralliset aineet ja aseet vaikuttavat imevän poikia puoleensa kuin magneettinen pimeys. Kohtalokkainta on kuitenkin se kun poika pettää mummon luottamuksen.

...yhen denan nimi oli steinar ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen et sä oot hengissä, ei siihen oo lääkettä

Oliver Lovrenski: Silloin ennen
Da vi var yngre, 2023, suomentanut Onerva Kuusi
Gummerus, 2025, 274 s

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa. Nuoren iranilaisnaisen selviytymistarina

Äiti. En voi enää odottaa. Olen kohta kahdeksantoista. Aikuinen. Minun pitää päästää sinusta irti. Olin niin tyhmä. Enää en mene samaan lankaan. Sinä päivänä henki salpautui sisälle, äiti. Silloin, kun irrotit otteen käsistäni. Nyt minun pitää puhaltaa se ulos. En pysty pidättelemään sitä enää. Minun täytyy oppia elämään ilman sinua.

Atefeh Sebdani on 5-vuotias, kun hänet ja hänen kaksi pikkuveljeään raahataan valkoisen bussin perälle äidin jäädessä Irakiin perustettuun sotilasleiriin, Camp Ashrafiin. Se oli iranilaisen Kansan Mujahidin-organisaation asemapaikka, jonne isä oli jo poistunut, kadonnut perheeltään. Järjestö on marxilais-islamilainen ja perustettiin vastustamaan Iranin vallankumouksen jälkeistä teokratiaa, mullaheita, vanhoillista pappisvaltaa.  

Viisivuotias Atefeh lupaa äidilleen pitää huolta pikkuveljistään siihen asti kunnes äiti palaa heidän luokseen. Lapsia kuljetetaan halki Euroopan. He jäävät Saksassa mujahidinien lastenkotiin. Kuten meillä sota-aikana lapsia lähetettiin Ruotsiin, niin tässäkin organisaatiossa moni perhe lähetti lapsensa lastenkoteihin tai sijaiskoteihin. Rankan matkan jälkeen lapset, Atefeh, Amin ja  Mussa päätyvät Göteborgiin, iranilaiseen mujahidin-perheeseen, jossa on ennestään kolme lasta, oma ja toisen perheen lapsia. Äiti tulee pian, vastataan Atefehin päivittäisiin kyselyihin, mutta lopulta sijaisvanhemmat eivät halua enää kuulla kysymyksiä.

Uutta tytärtä kasvatetaan ankaralla kädellä perheessä, jossa on vain yksi tyttö aiemmin. Atefeh'lle opetetaan varsinkin siivous, siinä hän tulevina vuosina loistaa, sillä pojat eivät tee kotitöitä, sen sijaan heidän jälkeensä siivotaan. Tyttö, jonka perusturvallisuus on pahasti  järkkynyt, tekee kaikkensa miellyttääkseen perheen äitiä, mutta se ei ole helppoa. Isää olisi helpompi miellyttää, mutta myös uhkaavan oloista, sillä Atefeh huomaa pian, että isän kanssa ei ole kivaa jäädä kahden. Hylkäyskokemuksen jälkeen lapsi etsii vimmatusti rakkautta ja hyväksyntää - ja kantaa sisällään mykkää surua äidistä joka ei vain tule. Millainen perhe vain on parempi kuin ei mitään perhettä.

Sebdani kuvaa koskettavasti ahdistavaa tilannetta, jossa hän yrittää miellyttää kasvattiäitiä, olla näyttämättä ikäväänsä ja suorittaa jo kuusivuotiaana tottelevaisesti  monenlaisia kotitöitä. Kiitollisuutta häneltä odotetaankin, ja vaikka äiti soittaa jatkossa kerran vuodessa ja puhelu kestää viisi minuuttia, kasvattiäiti painottaa, kuinka tärkeää taistelua äiti ja isä - joka on jo kauan ollut vieras lapsilleen - käyvät vapauttaakseen maansa. Hänen vanhempansa ovat sankareita.

Lapsen silmin sivustakatsojana kuvataan fundamentalistista järjestöä, joka vaatii yksilön oman hyvinvoinnin unohtamista tärkeän tavoitteen puolesta. Etkö ymmärrä, kuinka suuren uhrauksen vanhempasi ovat tehneet? Kuten on tapana lahkoissa tai kulteissa, niiden organisaation huipulla istuu palvottu johtaja, jota ei pidä kyseenalaistaa, jolle kaikki on sallittu, jonka sana on laki. Pariskunta Maryam ja Massoud nauttii tästä asemasta. Heidän päämajansa sijaitsee Pariisissa. Sieltä käsin johdetaan vallankumouksellista toimintaa, joka keskittyy mielenosoituksiin ja vaikuttaa suosivan marttyyrikuolemia.

Googlasin kultin kriteereitä ja saatoin ruksata toteutuneeksi jokaisen kohdan alkaen karismaattisesta johtajasta päätyen poikkeavien mielipiteiden rankaisemiseen ja jäsenten elämän kontrollointiin. En tiennyt, helpottiko tieto vai herättikö se inhoa. Tämä organisaatio oli kulttti, enkä vonut enää selitellä sitä muuksi. Se  oli kultti, joka kirjaimellisesti käveli ruumiiden yli saadakseen huomiota. 

Atefeh näkee järjestössä ajan myötä muutakin vaikeasti hyväksyttävää kuin kuolemat. Järjestöstä puhutaan matriarkaalisena, ja tytölle kaadetaan siksi enemmän kotitöitäkin, siksi hänelle asetettiin suurempia vaatimuksia.Tasa-arvon irvikuva vallitsee tässäkin kodissa: äiti kuivaa kaksikymmenvuotiaan prinssin tämän tultua suihkusta. Sijaiskotiin muuttanut tyttö joutuu ojasta allikkoon vältellessään tunkeilevaa sijaisisää, perheen pojasta tulee ensin turva isää vastaan ja sittemmin seksipalveluksia vaativa riesa. Itse valittu poikaystävä tuo uutta valoa tytön elämään.

Oman onneni nojassa on erityisistä kokemuksista selviävän tytön kasvukertomus. Haavoittuvassa asemassa vieraassa perheessä kasvava Atefeh joutui vielä lapsena kantamaan aikuisen vastuuta ja hiljalleen irrottautumaan sekä uuden perheen että sen takana muurina nousevan järjestön ideologiasta. Siihen hän tarvitsi jatkuvaa valppautta ja nokkeluutta, jota hänellä onneksi koulumenestyksenkin perusteella oli. Kaikessa on pohjavireenä suru äidistä ja äidin toiminnan käsittämättömyys. YK:n alaisen UNHCRn, pakolaisavun kautta rakentuu pitkällisten mutkien kautta uusi yhteys parikymmentä vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa Atefeh Sebdanin suru oli jo muuttunut vihaksi äitiä kohtaan.

Tulipa tässä käytyä Göteborginkin kirjamessuilla, löysin youtubesta vuoden takaisen kirjailijahaastattelun. Rohkea nainen on kouluttautunut insinööriksi ja on nykyisin kolmen lapsen äiti. Kaiken lisäksi hän kertoo tarinansa taidokkaasti, se koskettaa karmeudessaan, ja siksi lukijan on helppoa myötäelää hänen vaikeuksista voittoon -polullaan kohti omaa elämää.

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa
Min hand i min, 2023, suomentanut Elina Lustig
Atena Kustannus/Otava, 2025, 333 s

JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi Tommi Tukiainen

Apatiaa vastaan annoksella maskuliinista seikkailuromaania! Tällaiseen päätelmään saatoin tulla luettuani hyvän matkaa JP Koskisen historiallista romaania Haukansilmä. Lajityyppi on lukuhistoriassani poikkeus, mutta tähän valintaan siivitti - tietenkin siivitti - aiemmin kirjailijalta lukemani Tulisiipi, perustellusti palkittu historiallinen romaani amerikansuomalaisten idealistien tiestä Neuvostoliiton paratiisiin. Tulisiipi on nimittäin ensimmäinen osa trilogiasta, viimeinen on Ukkoslintu. Mutta että päädyin suorastaan länkkärin tyyppiseen maailmaan, se oli pienoinen yllätys.

Luulin, että ajassa edetään, mutta Haukansilmä palaakin sivilvoorin aikaan ja kertoo, kuinka Kuuran perhe alun perin seilaa Atlantin yli Amerikkaan 1860-luvulla. Åiti, isä ja kaksi poikaa ottavat käyttöön englantilaiset nimet ja yrittävät löytää töitä Nyy Joorkista. Kun isä Edward Frost tekee satulaa läntloordin mielestä liian huolellisesti kun se pitäisi tehdä nopeasti, isä saa tarpeekseen ja perhe lähtee kohti länttä ja preeriaa. Tappelevat veljekset Veikko eli Wilhelm ja Yrjö eli George eivät tee asioita vanhemmille helpoiksi. Veikko oli jo suunnitellut tulevaa jobia putserina eli lihakauppiaana. Yrjö kertoo perheen kohtaloista minäkertojana.

Kertomuksessa ollaankin pian jo uudisraivaajien tasangoilla keskellä sisällissodan ja intiaanisotien melskeitä, kaaddämmit. Putseri, peikkeri, fii - ja muita fingliskan sanoja uudet amerikansuomalaiset viljelevät arjessaan. Perhe saa tuta kovan kohtalon, kun pojat kohtaavat intiaaniväijytyksen ja Yrjö kaapataan lakota-intiaanien heimoon. Poika adoptoidaan kovan kautta kymmenvuotiaana. Hyvän näkökyvyn ansiosta hän saa nimensä Haukansilmä ja hyvän hevosten käsittelytaidon kautta myöhemmin lisänimen Mies jota hevoset kuuntelevat. 

Elokuvien ystävänä on tullut westernejäkin, myös ns spagettilänkkäreitä katsottua riittämiin, joten Haukansilmä nosti mieleen lukuisia tuttuja kohtauksia ja juonikuvioita länkkäreistä. Pertti Avolan tietokirjan Ruutia valkokankaalla luin vuosia sitten, ja se taustoitti mainiosti elokuvien maailmaa. Tämä kertomus on siinä mielessä tutun oloinen eikä tarvitse kuin istuttaa John Waynen tai Clint Eastwoodin perinteisten roolihahmojen tilalle sankariksi suomalaissyntyinen siirtolainen, josta kuuden vuoden aikana kehittyy kelpo intiaani, kielineen, taitoineen ja elintapoineen. Sankari pärjää luonnossa, ratsastaa mustangilla, metsästää antilooppeja ja on arvostettu kyvyistään. Omassa mielessään hän on silti ulkopuolinen vaeltaja, muille vähäpuheinen, jurokin.

Nuolilla ampuvien intiaanien ahdinkoa kaikkialle levittäytyvien, tuliaseilla ampuvien valkosilmien keskityksessä heidän omilla maillaan kertomus kuvaa myötäeläen. Intiaanireservaatteja perustetaan tappion kärsineille. Niissä intiaanit näkevät nälkää, koska ruokatoimituksissa hämärät välikädet näkevät omat mahdollisuutensa. Biisoneita valkoiset tappavat ylen määrin, jotta intiaaneilta loppuisi sekin ravinto alkuperäisessä elinympäristössä. Joten, JP Koskinen ei tyydy kliseiseen sankarikuvastoon, taustalla on selvästi yhteiskunnallista tutkimusta, kuten tässä ajassa voi jo odottaa. Tässä se lähestyy Sergio Leonen westerneitä, joissa mikään ei ole mustavalkoista. Enemmän ilmassa leijuu eloonjäämisen kamppailu ja veren haju.

Muutama jäpäkkä naishahmokin löytyy saluunoista, vähän kuin Jane Calamity, johon tutustuin aikanaan Pecos Bill-sarjakuvassa. Dianan oljen väriset kiharat pettävät; hänen ampumistaitonsa kelpaa sirkusnäytöksiinkin. Naiskuva on kyllä aika kliseinen. Muutoinkin henkilökuvien hahmottelu jää hieman pahviseksi.

JP Koskinen kirjoittaa tässäkin romaanissa mukaansatempaavasti ja osaa nasevan dialogin. Aihemaailma on kuitenkin sen verran kaukainen ja - vuosikymmenten tarjonnan jälkeen - mielessäni jo hieman kulahtanut, joten olin hieman väsähtää tällä mutkittelevalla lännen tiellä. Meksikosta ja Sierra Madresta lukiessani päässä alkoi soida ikimuistoinen Meksikon pikajuna ja tyylilaji vaihtui lennossa...

Täydensin tätä maskuliinista seikkailua sopivasti parilla tunnilla Led Zeppeliniä dokumenttielokuvassa Becoming Led Zeppelin. Saattoi tulla yliannostus testosteronia, sen verran väkevää tuo nuorten rokkikukkojen performanssi vanhemmalle rokkikanaselle.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like Kustannus, 2021, 466 s

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Japanissa korealaiset saivat huomata, ettei heillä kansallisuutensa takia ollutkaan mahdollisuuksia työmarkkinoilla. He keksivät pelin. Pystypelilauta. Mekaaninen vipu. Metallikuulat. Ja kuulilla sai savukkeita.

Pachinko-kuulat on toinen suomennos ranskalais-korealaiselta Elisa Shua Dusapinilta Sokcho talvella -teoksen jälkeen. Minä-kertoja Claire saapuu Sveitsistä Tokiossa asuvien isovanhempiensa luokse tarkoituksenaan järjestää heidän kanssaan yhteinen matka Etelä-Koreaan, jossa nämä eivät ole lähtönsä jälkeen käyneet. Isovanhemmat pakenivat aikoinaan Korean sotaa ja asettuivat Tokioon. Ei ole selvää, että he edes haluavat käydä synnyinmaassaan eikä asiasta puhuminen ole helppoa. Claire on unohtanut korean kielen eivätkä isovanhemmat puhu japania - tai ainakin he kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Hyvin vajavainen englanti on yhteinen kieli. Hiljaisuus on väkinäistä ja ilmassa risteilee alati jännitteinen tunnelma.

Isovanhemmat pitävät elannokseen pelihallia, joka sijaitsee asunnon vieressä, vähemmän arvostetulla korealaisten, zainichien alueella, Shin-Okubussa, joka on kuin yksi pitkä grillattu kanavarras. Pachinko-peli on korealaisille pakolaisille ollut ensimmäinen mahdollisuus työllistää itsensä Japanissa. Siksikin se on ilmeisesti ollut halveksittu, vaikka suosittu. Peliriippuvaiset kököttävät koneiden äärellä aamusta iltaan, voimatta kuitenkaan paljon vaikuttaa kuulien ratoihin. Tyttärentytärtä hämmästyttää vanhusten sosiaalisen elämän rajoittuneisuus: heidän elämänsä rajoittuu metallikuulien vaihtamiseen rihkamaan. Rahapelit kun ovat kiellettyjä, niin pelaaja saa palkinnoksi vaikkapa nallen, jonka sitten pelisalin ulkopuolella voi vaihtaa rahaksi.

Claire opettaa lomallaan ranskaa Mieko-tytölle, jonka äiti rouva Ogawa opettaa samaa kieltä ja on omissa töissään kiireinen - ja isä on kadonnut omille teilleen. Claire poistuu mielellään vaitonaisten ja hankalasti ymmärrettävien isovanhempiensa luota tyttöä opettamaan. Rouva Ogawankaan luona ei tunnelma ole välttämättä lämmin, isän poissaolo on jäänyt jäytämään äidin ja tyttären välejä, asiasta ei puhuta, ei ole puhuttavaa - tässäkään kodissa, joka sijaitsee hylätyn hotellin yläkerroksessa.

Kuten Sokcho talvella, Pachinko-kuulat on kerrottu lasimaisen pelkistetyllä kielellä, rivien väleistä hengittää lausumattomien tunteiden tiheys. Sukupolvia erottavat liian suuret kokemukset, eurooppalaisella tyttärentyttärellä on vaikeuksia nähdä, miksi isovanhemmat ovat haluttomia matkustamaan Koreaan. Isovanhemmat eivät osaa kertoa, mitä kaikkea ovat kokeneet matkallaan sinne missä nyt ovat, fyysisesti ja mielessään. Japanin korealaisille ei ole koskaan ollut Pohjois- ja Etelä-Koreaa. 

Mieko ja Claire sentään löytävät lämpöä ja iloa toistensa seurasta kun vanhemmat sukupolvet näyttävät liikkumattomilta ja turtuneilta arjessaan. Ei ihme, että Claire kaipaa poikaystäväänsä, ilmapiiri aikuisten kesken näyttää kertomuksessa vähintään alakuloiselta, hiljaisuus ihmisten kesken valtavalta Tokion katujen ja pelihallin metelissä. Kukaan heistä ei ole kotonaan. Suurkaupunki näyttää kovalta ihmisille, jotka sota on heittänyt vieraalle maalle. Tylyjä saattavat olla myös vanhempien eleet ja vastaukset lapselle. Kirjailija vangitsee taitavasti kaupungin tunnelman täsmällisillä otoksilla.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat
Les Billes du Pachinko, 2018, suomentanut Anu Partanen
Siltala, 2024, 175 s

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Kansi Tuomo Parikka (kuva kotialbumista)

Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.

Lapset joutuvat sopeutumaan ja selviytymään kaikenlaisissa olosuhteissa. Sen voi havaita erityisen hyvin Joonatan Tolan esikoisteoksesta Punainen planeetta. Puhutaan virtahevosta olohuoneessa, ja sellainen mammutin kokoinen virtahepo on epäilemättä Mikko Tola, Joonatanin isä, joka 35-vuotiaana kuollessaan oli totuttanut (korjaus alkuperäiseen jossa väitin hänen tehneen niin 35 vuoden ajan) lapsensa ja vaimonsa loputtoman kaoottiseen elämään. Autofiktiivinen romaani kuvaa kirjailijan lapsuutta perheessä, jossa skitsofreniaa ja alkoholismia poteva isä vie perhettään myrskystä toiseen, vailla tyventä päivää. Kirjailija kertaa itsetuhoisia tapoja ja toilailuja mustalla huumorilla - selviytymiskeino sekin. Loppua kohden kyllästyminen, vihaisuuskin alkaa pilkahdella kertomuksen sävyistä selvemmin (mielisairauden kieltämisen takia me elimmekin jo koko perhe kuin joukkopsykoosissa.)

Nauru juuttuu lukijalta kurkkuun ja ennemminkin kauhu ja suru vaihtelevat tunnelmana. Kohtuuttomia tilanteita nousee tiheästi vastaan perheessä, joka onnistuneesti pakoilee sosiaaliviranomaisia vuodesta toiseen. Vanhemmat kehittyvät huostaanottoviranomaisten harhauttamisessa, isän uhkailujen säestyksellä. Onko tällainen elämä mahdollista nelilapsisessa perheessä Suomessa?

Selityksenä saattavat olla perheen jatkuvat muutot paikkakunnalta toiselle ja toisaalta vanhempien rakkaus. Siis nuoren äidin loputon kärsivällisyys rakastamaansa sairasta miestä kohtaan ja lehmän hermot, kuten Mikko, taiteilija, elämäntapaintiaani ja isä vailla vastuuta äitiä, Omenankukkaansa kuvailee. Äiti oli kunnollisen poikaystävän jälkeen kaivannutkin seikkailua ja jännitystä elämään.  Varakas suku yrittää auttaa, vaikka miehen kiitokset usein kääntyvät oikeushaasteiksi. Taiteilija kun kokee itsensä enimmäkseen väärinymmärretyksi. 

Koko sukusaaga keriytyy auki isoäidin Hipen alias Hurtan ja aikuisen Joonatanin tapaamisesta. Isä Mikko ei olekaan ensimmäinen eksentrinen hahmo suvussa; hänen isänsä, polion halvaannuttama neurokirurgi, neroa lähentelevä monialainen lahjakkuus uhmaa kaikkia ennusteita ja rakentaa kokonaisen hoitoyksikön ympärilleen, jonka turvin elää vielä kauan suhteellisen toimeliasta elämää. Tosin hänkin poikansa lailla vaimoaan uupumukseen asti työllistäen. Tässäkin suvussa voi nähdä sen, kuinka ällistyttävän "tarttuvia" parisuhdemallit ovat sukupolvien ketjussa.

Tolan suku on edeltävissä sukupolvissa varakasta joukkoa, joka myös kykenee auttamaan vallankumouksellista ja joka suuntaan siltoja polttavaa taiteilijaa. Hän taas vastaa asianajajan välityksellä kunnianloukkaussyytteillä. Suku ja entiset tukijat päätyvät katkaisemaan välit, tai kuten isoäiti, Hurtaksi nimetty, hänellä ei jäänyt kuin yksi tie valoon: kylmetti koko sielunsa.

Taiteilijalla on kaikki aika - ja maanista energiaa - sekä taiteeseen, kirjoittamiseen, ryyppäämiseen että jatkuviin projekteihin, koska päivätyötä hän ei ole koskaan harkinnut eikä myöskään lastensairaanhoitajaksi kouluttautunut äiti ehdi muuta kuin toteuttaa miehen suunnitelmia ja hoitaa lapsia. Niinpä lapset näkevät toisinaan nälkää, perhe elää tuilla ja lainoilla. Isä otetaan säännöllisesti psykiatrin hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän näyttääkin nopeasti tervehtyvän. 

Oman isän itsemurhakirjeiden lukeminen on kyllä sillä lailla erikoista puuhaa, että niiden mukaan minun ei pitäisi olla olemassa - ja jos palomiehiltä olisi kestänyt pari minuuttia kauemmin, en kirjoittaisi näitä rivejä.

Isän terrori sukua kohtaan katkaisi myös lasten, tulevien orpojen yhteydet sukuunsa pitkäksi ajaksi. Kirjailija kuvaa sydäntä särkevästi pienen lapsen riippuvuutta äidistä, joka näyttää ainoalta järkevältä vanhemmalta täysin vastuuttoman isän rinnalla. ...kun äiti poistui huoneesta, aloin pillittää...

Itsemurhauhkauksia ja -yrityksiä tehnyt Mikko Tola onnistuu lopulta. Siinä vaiheessa äidillä on jo todettu MS-tauti. "Isä on kuollut". "Okei", vastasin ja jatkoin autoleikkiä veljeni kanssa. 

Traaginen perhehistoria on kerrottu lapsen silmin ja kirjoitettu sydänverellä, mutta samanaikaisesti tyylillä. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava, 2021, 344 s