Leila Mottley: Yökulkijat - ja osaluettu

Näen myös pari naista joilla on samanlainen katse kuin mulla, ja ne on varmaan kaikki matkalla omaan huoneeseensa täyttämään jonkun tietyn fetissin herättämiä tarpeita. Näen myös pari pukuun tai univormuun pukeutunutta naista ja mietin, tietääkö ne, mitä varten mä oon täällä, mutta kukaan niistä ei katso mua silmiin enkä tiedä, johtuuko se siitä, ettei ne huomaa mua, vai siitä, että ne yrittää olla katsomatta.

Käsitys Yhdysvalloista oikeusvaltiona ei ole koskaan ollut Euroopassa kovin hyvä, se ei ole ollut sen päällimmäisiä vahvuuksia. Orjuuden historian jäänteenä vähäisempi ihmisarvo toistuu edelleen rodullistettujen kokemuksissa ja monissa aseellisen väkivallan tapauksissa, joista säännöllisin väliajoin uutisoidaan. Kun katsetta tarkennetaan, löytyy joukosta vieläkin enemmän katveeseen, vaille turvaa jääviä, nimittäin ei-valkoiset naiset ja seksuaalivähemmistöt. Heidän omissa kodeissaan naisten harteille jää vastuu perheestä ja miehenkin ylläpidosta.

Leila Mottleyn Yökulkijat sijoittuu Kalifornian Oaklandiin ja kertoo sydän vereslihalla Kiara Johnsonin, minäkertojan katu-uskottavalla kielellä - loistavasti suomennettuna - teini-ikäisen tytön kujanjuoksusta, yrityksestä pitää pinnalla itsensä, isoveljensä Marcuksen ja vielä naapurinkin pojan, Trevorin, huumeaddiktin äidin kotiin unohtaman.

Arki on Ki'lle vuokraisännän pakoilua, naapurin pojan vientiä kouluun, yrityksiä etsiä töitä itselle ja veljen patistamista samaan. Isoveli haaveilee räppärin urasta, setänsä esikuvan mukaan....Marcus vaan suoltaa riimei studiossa kun mä yritän saada meiän vuokran maksettuu. Sedän maineesta ja menestyksestä on kantautunut huhuja tähän huonomaineiseen kortteliin, jonka pölyt Ty-setä karisti. Sisaruksilla on ankara perhehistoria, isä on kuollut ja äiti laitoshoidossa tragedian seurauksena.

Kiaran lähipiiriin kuuluu tosirakkaus, skeittaava Alé ja Tony, sitkeä ihailija sekä laitoksessa asuva äiti, epäluotettava ja rasittavan oloinen nainen, joka on valmis kaatamaan kaiken vastuun alaikäiselle tyttärelle.

"Mulla on vielä sen numero", äiti sanoo, ja tunnen sen kasvoille takertuneen virneen. "Suku pitää huolta omistaan, vai mitä?" - Aika ironista, että se jaksaa saarnata perhearvoista niin kuin se ei olisi itse tuhonnut meidän perhettä. Meidän perhe alkoi ja loppui äitiin, samaan ääneen, joka kertoo mulle, että me pidetään toisistamme huolta, vaikka se ei koskaan ite pystynyt samaan. Joskus tuntuu siltä, että isi on ainoa, jota se koskaan rakasti.

Kiara ajautuu vuokrarahoja haaliessaan prostituutioon. Poliisien väliintulo ei johda parempaan, sen sijaan tyttö päätyy poliisiringin hyväksikäyttämäksi, maksua vastaan tai ilman. Teini-ikäisenä aikuisen vastuuseen pakotetulla ei ole keinoja, ei löydy vaihtoehtoja. Viranomaisten huolenpito lakkaa juuri siinä, jossa intressit ovat ristiriidassa heikompiosaisen kanssa. Tuomioistuimet, poliisi ja vankilalaitos on seinä johon törmää, joka vaaran uhatessa löytää keinot omiensa tukemiseen.

Kerron sille siitä, miten kadut repii meidät auki ja poistaa sen osan, joka olisi kaikkein eniten pitämisen arvoinen: meissä jäljellä olevan lapsen.

Todelliseen tapaukseen pohjaavassa Yökulkijoissa alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on se viranomaisten koetinkivi. Se pitää määritellä joksikin muuksi, vaikka vapaaehtoiseksi. Nyt kun tämän luin, mieleen palaavat loputtomat poliisiväkivallan kuvaukset USA:sta, viimeisimpänä Minneapolisin tapahtumat. Ja se kuinka oleellista on, että luottamus viranomaisiin on vahva ja että ne ovat sen arvoisia.

Ilmestyttyään Yökulkijat nimettiin Booker-ehdokkaaksi, mikä teki Leila Mottleysta listan nuorimman Booker-ehdokkaan kautta aikojen (s 2002). Romaani on noussut myös New York Timesin bestsellerlistalle.

Leila Mottley: Yökulkijat
Nightcrawling, 2022, suomentanut Helka Sivill
Kustantamo S&S, 2025, 350 s

Osaluettu: Tässä vaiheessa klassikon metsästykseni johti taas yhteen keskeytykseen. Lainasin Jane Austenin Arkailevan sydämen innostuneena ajatuksesta, että saan nauttia Kersti Juvan uudesta suomennoksesta. Loistavaan suomentajaan tutustuin luettuani Henry Jamesin Washingtonin aukion samaiseen haasteeseen.

Valitettavasti Jane Austenin kertomat suhdekiemurat eivät kiinnostaneet. Siinä vatvotaan samaan tyyliin kuin nyt tvssä esitettävissä espanjalaisissa saippuasarjoissa. En löytänyt samaa syvyyttä kuin Henry Jamesin psykologisessa ihmismielen kairauksessa. Olisin halunnut innostua Arkailevasta sydämestä. Uudesta suomennoksesta on tehty siveltävän kaunis kirja. Ehkä alkuperäisteos on vain liian kaukana nykyajasta ja sen ajan varakkaan perheen tavat ja ongelmat tuntuvat laimeilta.

Tove Jansson: Kesäkirja

Kansi Piia Aho

Me menemme maihin, sanoi isoäiti, hän oli  hyvin vihainen. Sophia näytti pelästyneeltä. Siinä on suuri ero, hänen isoäitinsä selitti. Kukaan hyvinkasvatettu ihminen ei mene maihin toisen saareen, kun se on tyhjänä. Mutta jos ne pystyttävät taulun, niin silloin mennään, sillä se on haaste. - Niin tietysti, Sophia sanoi, hän kartutti vakavasti elämäntuntemustaan. He kiinnittivät veneensä tauluun.

Klassikkojahti tuotti tämmöisen vuodenaika-epäsynkronian, luin Tove Janssonin Kesäkirjan keskellä tammikuun kireitä pakkasia. Pieni kirja tuli luettua ja paksumpi klassikko odottaa varsinaista klassikkohaastetta tammikuun lopulla.

Olen lukenut Tove Janssonia vain vähän, en muista Muumeja lapsena lukeneeni, lapsilleni kylläkin. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu oli minulle läheisempi. Tove Janssonista olen lukenut sekä elämäkerran että vähän aikaa sitten Sophia Janssonin Kolme saarta, Tre öar. Tämä oli onnekas yhteensattuma, koska Kesäkirjaa lukiessani Sophia Janssonin Kolme saarta tuntui häilyvän taustalla ja täydensi sopivasti tunnelmia. Vuonna 2024 Kesäkirjasta tehtyä elokuvaa en ole vielä nähnyt.

Sophia Jansson jo kuvaili kirjassaan, kuinka tärkeää ja itsestään selvää perheelle oli viettää kesät saaressa mökillä. Kesäkirjassa keskitytään isoäidin ja pojantyttären, Sophian yhdessäoloon. Isää ei aluksi näy missään, ei ole edes ihan selvää, keitä mökillä on isoäidin ja Sophian lisäksi. Kertomuskin etenee heidän näkökulmistaan. Isä tekee koko ajan töitä, usein vielä selin heihin. Saaressa aavan meren sylissä kolme sukupolvea viettää yhdessä ja erikseen kesäpäiviään askareissaan, uiden, kalastellen, puutarhaa hoitaen. Isoäiti ja pikkutyttö pääsevät jutusteluissaan syvällisiin elämisen asioihin. Välillä tulee kränää, sitten tulee taas tyventä. Luvut kertovat kukin pienen erillisen episodin kesäelämästä.

Loppupuolella isä tulee enemmän näkyville moninaisine puutarhaprojekteineen. Isällä on kunnianhimoisia haaveita poppeleista ja värikkäistä kukkaistutuksista. Nykyään ankarasti vastustettu ja kitketty kurtturuusukin saa paljon arvostusta osakseen Janssonien saaressa. Joka seitsemäs vuosi Rosa Rugosa kuoli suolaan ja puutteeseen, mutta sen lapset virkosivat hiekassa eloon ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Isän kotitakkia hajuineen ja seikkailuineen kuvataan isääkin enemmän. Kirjan luvussa Kotitakki se onkin aromeineen ja vuosien varrella kertyneine lisämateriaaleineen mainio näyttö siitä, kuinka saarelainen muuttuu osaksi luontoa.

Kerronta vaikutti alussa töksähtelevältä. Niin äkkinäisesti hypähdetään aiheesta ja ajatuksesta toiseen. Sittemmin sen suorasukaisuus ja äkkinäiset käänteet tuntuivatkin sopivilta tähän saarikertomukseen ja tämän perheen kuvaukseen. Tuli myös draamaa, kuten myrskyilyä sekä reippaan isoäidin ja Sophian yhteinen maihinnousu "johtajan" ostamalle saarelle. Johtajan moisesta jyrkästi kieltävät kyltit tietenkin toimivat parivaljakolle päinvastaiseen toimintaan provosoivina. 

Hienointa Kesäkirjassa on lapsen ja vanhuksen liikuttavasti kuvattu ystävyys. Molemmat opettavat toisiaan ja kaikesta voi nähdä Janssonin perheen lapsia tasa-arvoisina kohtelevan asenteen. Jopa niinkin, että Sophia ihmettelee saatuaan luvan yöpyä teltassa, vaikka on siihen liian pieni. Isoäiti on säilyttänyt lapsen mielen ja uteliaisuuden eikä hänelle siksi tuota mitään vaikeuksia innostua Sophian mielikuvituksen hedelmistä, seikkailuista ja leikeistä. Hetkittäin vanhuus kouraisee ja Sophia muistuttaa pillereistä, isoäidin pitää levätä kun pyörryttää.

Saariston kesä tuoksuu ja myrskyää kirjassa raikkaasti. Osasin siihen hyvin samaistua, kesät saaristossa tähän mennessä ja hamaan loppuun asti viettävänä lukijana.

Kuvitusta mökkikirjastamme

Tove Jansson: Kesäkirja

Sommarboken, 1972, suomentanut Kristiina Kivivuori

WSOY, 1973, 143 s

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta

Vaikuttaisi nimen perusteella myöhäiseltä joululukemiselta tämä P.D. Jamesin Kuolema joulupäivänä, mutta on itse asiassa tulos brittiklassikkojen etsinnästä. Varauslistaltani kirjastosta ei ollut mitään näköpiirissä, joten heittäydyin Helmet lukuhaasteen kohtaan 1: Brittiklassikko. Näitä etsiskellessäni tuli vastaan P.D. James, ei mikään Dickensin tyylinen vanha klassikko, vaan viime vuosisadan rikosromaaneillaan tunnetuksi tullut ja vuonna 1991 Ladyksikin kohotettu kirjailija.

Hyvin brittiläisissä tunnelmissa on vuodenvaihteeni sujunut, kun tätä lukemistoa on täydentänyt Yle Areenasta katsomani Bookish/Kirjakauppiaan tutkimukset. Kaiken nähneet britit vaikuttavat suhtautuvan molemmissa näissäkin teoksissa kammottaviin rikoksiin, murhiin tyypillisellä tyyneydellä ja mustalla huumorilla, käytöstapansa ja malttinsa säilyttäen. 

Jojo, Uhri, Joulupukkimurha, Tyttö joka rakasti hautausmaita, Aivan ihastuttava talo ja Herra Millcroftin syntymäpäivä kertovat lapsuuden, perheiden ja sukujen historiaa, jossa aiemmin on syntynyt parantumattomia haavoja. On koulutraumaa kiusaavan opettajan kynsissä, on täydellistä murhaa, joka kuitenkin jättää jälkensä tekijään, on pahimpien kauhukertomusten kartanoa jouluisine lahjasukkineen takan reunalla, on orpotytön kylmää maailmaa ja vielä pirullisen virkeitä hoivakodin asukkeja. Kosto elää!

P.D. Jamesin, kokeneen kertojan huomaan on helppo istahtaa. Hän tietää mitä tekee ja osaa rakentaa hahmostaan samanaikaisesti ujon ja hämmentyneen, pitkään alistetun naisen ja siinä vääryydessä ovelaksi juonittelijaksi kypsyneen hahmon, punnitusti, tarkasti tärkeät hetket vangiten. Joten kyllä nämä suklaan syönnin lomassa hyvin tuli makusteltua.

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta
Sleep no more: six murderous tales, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2025, 185 s

Hyvää Uutta Vuotta 2026!

 

Tunnen tänään myötätuntoa pieniä turkulaisia kohtaan, jotka eivät pääse pulkkamäkeen, vaikka muun Suomen isommat ja pienemmät jo riehuvat hangessa posket punaisina. 

Tapaninpäivänä näkymä Förille oli suorastaan keväinen. Asialla on puolensa; sairaaloiden päivystyksissä on varmaan ollut liukastumisvammojen suhteen rauhallista tänä jouluna. Odottelen kuitenkin valkeita hankia, ihan vaan vaihtelunkin vuoksi, ettei maisema olisi muuttumaton huhtikuulle asti.

Maailmalla ei näy kovin paljon ilon pilkahduksia, mutta rauhaa kohti mennään. Älyttöminkin sota loppuu joskus. On aihetta iloon myös niin kauan kun on sellaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia kuin Heidi Hautala. Katsoin hänen haastattelunsa eilen Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa. Viisas ja rohkea ihminen, ei mikään poteroonsa asettunut, vain omiensa etuja ajava poliitikko, vaan selvästi laajakatseinen visionääri. Näitä nykyaika kaipaisi lisää. 

Kirjavuosi on aina hyvä, niin oli 2025kin. Vuoden lukemistossani yksi nimi toistui muita useammin ja hänet voin siis nimetä tämän vuoden lukunautintojeni tärkeimmäksi lähteeksi: Pirkko Saisio. Myöhäisherännäisenä luin vasta nyt hänen paljon ylistetyn omaelämäkerrallisen trilogiansa ja voin yhtyä hymistelijöiden kuoroon. Elämykselliseen lukukokemukseen vaikuttaa tietenkin se, että olen samaa sukupolvea ja hänen herkkävireisesti kuvaamansa 50-luvun lapsuuden ja 60-luvun nuoruuden kuvauksensa iskivät suoraan nostalgia-suoneeni. Ja se huumorin kipinöinti, jolla hän maustaa vakavammatkin pohdiskelunsa, on vastustamatonta.

Samaan nostalgia- ja suomalaisen kulttuurihistorian kategoriaan osuivat myös sekä Neil Hardwick  että Sophia Jansson omissa muistelmissaan. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä jäi vaikuttavista lukukokemuksista vahvasti mieleen.

Ettei tässä tulisi vain kotimaisia kirjailijoita muisteltua, väkevää väriä pimenevään syyskuuhun toivat argentiinalaisen Camila Sosa Villadan Yöeläimet. Venäjällä oppositio on kuristettu ja kuritettu tyhjiin, niin että moni kirjailija vaikuttaa nykyisin emigranttina, mutta Oksana Vasjakina kykenee ilmeisesti vielä toimimaan synnyinmaassaan. Se on harvinaista, semminkin kun hänen teoksensa Aro maalaa maasta rujoa kuvaa. 

Elokuvissakin tuli käytyä, mutta vähemmän kirjoitettua niistä. Ehkä ei mitään niin kovin vaikuttavaa tänä vuonna tullut katsottua. Yllättävää, että One Battle after Another jätti kylmäksi, mutta Bugonia teki vaikutuksen - odotusten vastaisesti. Kuuntelin historiallista pop/rockmusiikkia elokuvissa Dylan ja Led Zeppelin.

Nautimme viimeisten joukossa Martti Suosalosta ja Mika Nuojuasta Turun Kaupunginteatterin Kiviä taskussa -näytöksessä. Turun Konserttitalossa kävimme seuraamassa Turun Filharmonisen Orkesterin ja  Igudesman & Joo -duon ketterää ilottelua.

Ei muuta kuin Onnellista Uutta Vuotta 2026 meille kaikille! Kohti uusia seikkailuja, maalla, merellä, ilmassa ja nojatuolissa!

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Eräänä yönä saivat Kuusjärven poliisiviranomaiset tietoonsa, että Viinijärven eräällä saarella oli jälleen järjestetty nurkkatanssit. Viranomaisten saavuttua paikalle olikin saarelle kokoontunut n. 40-50 henkeä, jotka ruohokentällä tanssien haitarin ja gramofonin säestyksellä viettivät kesäistä yötä. Viipymättä aloitettiin asiassa kuulustelut.

Luin vuoden 2020 Tieto-Finlandian voittaneen teoksen Kielletyt leikit tanssimisen kieltämisestä Suomessa. Palkinnosta ennakkovalittujen joukosta päätti tuona vuonna Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän sanoo perusteluissaan mm: Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. Palkinto osui koronapandemian aikaan ja hän näkee silloisissa kielloissa tartuntavaaran torjunnan ohella moralismin ilmaantumista uudelleen. Toisaalta hän huomauttaa: Kirjassa avataan myös suomalaisten vaikeaa suhdetta kosketukseen. Sillä saattaa olla osuutensa siinä, että olemme pärjänneet viruksen kanssa muuta maailmaa paremmin!

Ennen kuin sodat - ensimmäinen ja toinen maailmansota - antoivat huvittelu- ja tanssikielloille vahvempia moralisoinnin aseita, saattoi jo asenteissa nähdä yhteiskunnallisen hierarkian. Kuten Titanic-elokuvassa nähtiin, varakkaampi väestö katsoi karsaasti köyhän kansan menoa alemmilla kansilla. Sama näkyy Kiellettyjen leikkien historian tutkinnasta; sivistyneistö piti rahvaan huvittelua vaarana ja yleisenä häiriönä, jota oli aina syytä joko suitsia tai jopa kieltää kokonaan. Varsinkin iloisen 20-luvun tanssit nähtiin "primitiivisinä" eli tässä tuomitsevaan asenteeseen sekoittui rasismia. Jazz ja muut vastaavat sävelkulut olivat "neekerimusiikkia".

Tanssimisesta tuli meillä rikos joulukuussa 1939. Sitä ennen tansseja järjestettiin vilkkaasti sekä virallisilla tanssilavoilla että ns nurkkatansseja tarkoitukseen sopivissa paikoissa. Varakkaampi väestö sai meillä kieltämiselle vahvaa tukea kristillisiltä piireiltä, raittiusliikkeeltä, nuorisoseuroilta ja yleisesti konservatiiveilta. Kansan huvittelunhalua ja tanssimisen iloa tukivat tai sitä ymmärsivät liberaalisti tai vasemmistolaisesti ajattelevat tahot. Toisaalta työväenliikkeenkin sisällä oli vanhoillisia kiellon kannattajia. Pelkoa herätti tanssijoiden intiimi läheisyys yhdistettynä alkoholiin. Pelättiin esiaviollisia suhteita, uskottomuutta, vahinkoraskauksia.

Sympatiani brittejä kohtaan vahvistui lukiessani, että Euroopassakin monet valtiot, mm Viro, Saksa, Norja, Ruotsi, Ranskakin, yrittivät vastaavaa, mutta britit suunnistivat tässä asiassa vastakkaiseen suuntaan. 

Tanssia ei pidetty pelkästään suosittuna pakokeinona sodan ankeasta arjesta, vaan myös terveellisenä huvina, jonka katsottiin kohottavan sotaakäyvän kansakunnan moraalia ja kasvattavan yhteishenkeä. Lopulta toisesta maailmansodasta muotoutui kulminaatiopiste, jossa jazzpohjaisesta sosiaalisesta tanssista tuli suosittu huvi Isossa-Britanniassa yli luokkarajojen.

Britanniassa luonnollinen asia nähtiin meillä huolta aiheuttavana häiriönä ja koko kansan piti kärsiä rintamalla taistelevien rinnalla. Myös lomilla käyvien piti siis jäädä ilman rentouttavaa huvitusta... Lehdistössä käytiin sodan ajan pitkiä keskusteluja, joissa tanssimiskieltoa vastustavat näyttävät jääneen aina alakynteen. Kuitenkin poliisienkin joukossa oli heitä, jotka turhautuivat ajan haaskaamiseen tanssikiellon valvonnassa, kun olisi ollut tärkeämpää tekemistä, oikeita rikoksen tekijöitä taltutettavana. Jotkut taas olivat niin virkaintoisia, että lähtivät yllättämään luvattomia tanssijoita ase kädessä. Seurauksena oli muutamakin kuolonuhri syrjäisillä tanssipaikoilla.

Tanssikieltoa kierrettiin seurojen ja yhdistysten iltamissa, joissa se sallittiin. Ravintoloihin sovellettiin hierarkiaa, ja tanssi oli sallittua hienoimmissa ravintoloissa. Kansa on ollut ilahduttavan kekseliästä kiertäessään älyttömiä kieltoja. On perustettu monenlaisia tanssikouluja, joissa kaupattiin yhteisharjoituksia, Pohjanmaalla yhdistettiin tanhuun parimarssi.

Kiinnostava aihepiiri kuvastaa hyvin Suomen ilmapiiriä, varsinkin 1930-luvulta eteenpäin. Ankeaa, rajoittavaa, ilotonta ja epätasa-arvoista. Haluttiin rajoittaa sekä köyhempien että naisten elämää yleisesti. Ajan seksuaalimoraali piti naisia syypäinä säädyttömyyksiin, tangokin oli huorien tanssi. Naiset siis kaipasivat valvontaa, kuten myös nuoriso. Suuri osa tanssirikoksesta tuomituistakin oli  teini-ikäisiä tyttöjä.

Miksi tanssimista hävettiin? Ehkä siksi, että sotavuosina ja puoli vuosisataa ennen sitä valistusseurat olivat muistuttaneet nuorisoa siitä, miten väärää kulttuuria tanssiminen oli. Viihde oli lähes yhtä kauan ollut myös jotakin sellaista, jota virkamiesten ja eliitin näkökulmasta tuli ainoastaan verottaa ja väheksyä.

Tanssikielto poistui vuonna 1945 ja ravintolatanssit sallittiin vuonna 1948, jonka jälkeen alkoi valtava tanssibuumi. Tanssilavoja oli 5 vuoden päästä tuhat.

Tässä ajassa tulee mieleen, että meidän luureihinsa kadonnut nuorisomme saattaisi hyötyä entisten aikojen tanssikulttuurin, tanssipaikkojen ja lavojen elvyttämisestä. Pääsisivät nykynuoretkin helpommin liikkumaan toistensa seurassa, johon varsinkin nuorena on luonnollinen kaipaus. Jotain muuta kuin itsensä katsomista kuntosalien tai tanssistudioiden peileistä. Voisi masennuskin vähetä siinä samalla.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Atena Kustannus, 2020, 260 s

Lina Wolff: Lihan aika

Ihmiset voivat tulla luoksemme ongelmallisine lihoineen, ja me autamme heitä löytämään sielunsa.

Aika on mitä sopivin siirtyä kirjan siivin Madridin kuumille kaduille ja Välimeren aalloille. Lina Wolff ja Lihan aika eivät kuitenkaan tarjoa mitään tavanomaista paistattelua etelän lämmössä. Päin vastoin Lihan aika ei viivyttele viedessään lukijan mukanaan mysteerin ja kiristyvän trillerin tunnelmiin, mustan huumorin maustein. Kerronnasta ja barokkimaisista luostaritunnelmista sekoitettuna satiiriin nykyajan tosi-tv-ilmiöstä tulee mieleen sekä italialainen Elena Ferrante että hollantilainen Herman Koch. Siinä miten kauhistuttava pahuus on puettu simppeleihin kuoriin, ja miten joustavasti moraalista oikeutusta voikin muokata sopimaan omiin tarkoituksiin.

Nainen, kirjailija Ruotsista tulee kirjoitusresidenssiin Madridiin, ennestään tuttuun kaupunkiin. Hän on osaksi aikaa pestautunut auttamaan dementoituneen miehen vaimoa ja on löytänyt auttamisesta merkitystä ja rauhaa elämäänsä. Baarissa häneen ripustautuu epätoivoinen pelokas mies, Mercuro. Miehen vaimo on jättänyt tämän uskottomuuden takia. Ex-vaimo kärsii sen lisäksi kuolemaan johtavasta sydänsairaudesta. Ainoa vaihtoehto on sydämensiirto.

Saadakseen vaimonsa takaisin Mercuro on hakenut osallistujaksi nosteessa olevaan Lihan aika -nimiseen netti-tv-ohjelmaan, jossa ratkotaan pettyneiden ja katkerien sekä kostonhimoisten ihmisten ongelmia omaperäisin ja julkisuudelta kätketyin tavoin. Sitä ennen osallistujilta vaaditaan täydet valtuudet niihin.

Ohjelman tiimi koostuu kahdesta juontajasta ja pelottavasta, ikivanhasta nunnasta Luciasta. Osallistujille avautuu ovi omalakiseen salattuun maailmaan, jossa mikään ulkopuolisen yhteiskunnan säännöistä ei häiritse päätettyä korjausprosessia eikä auta katuvia perääntymään sieltä. Naisen tarvitsema uusi sydän sopii ohjelman ideaan. Sekä vaimo että Mercuro osallistuvat vuorollaan ohjelmaan. Session aikana miehelle alkaa valjeta hänen kannaltaan tukala tilanne.

Kekseliäissä juonen käänteissä kertomus valaisee vallanhimon ja manipulaation tehoa, kun ne saavat vapaasti kukoistaa, vieläpä yleisön suosion myötätuulessa. Elokuvallinen juoni (sopisi hyvin Peter Greenawaylle) seuraa ensin naisen ja ahdistetun miehen yhteistä pakomatkaa rannikolle ja toisessa osassa fokus vaihtuu Lucian, ohjelman arvoituksellisen nunnan näkökulmaan. Vasta siinä vaiheessa selviää edellisen päähenkilön nimi, nunna kirjoittaa Bennedithille kirjeitä. Hengelliseen ammattiin päätynyt Lucia tulee karskista taustasta, hän on teurastajan tytär. Lukija alkaakin haistaa veren hajua. 

Kirjailija, Bennedith, jää jatkossa nunnan varjoon. Lucian polkua teurastajan perheestä luostariin kuvataan tarkasti vanhempien tarinaa myöten. Siinä sivutaan myös Francon ajan diktatuurin julmuuksia. Nunna Lucia tulee luostarityössään kouluttaneeksi myös seuraajansa ja nuoresta Adasta kehittyy varsinainen piiskuri, sellaisia joille tosi-tv-ohjelmissa on kysyntää. Nietzschen opeista puhutaan tytön kohdalla. 

Eikä tässä vielä kaikki, mukana kuvioissa pyörii tyhmä ruotsalainen turistiäijä sekä pari kiinalaista elinten metsästäjää. Lina Wolff pyörittää keitoksen yhä sakeammaksi, koska voi. Ja osaa. Lukijana on sekä pyörryksissä että koukuttunut. Vastaan tulee sekä metoo-ajan feminismiä, pyyteetöntä auttamista että julmia miehiä ja naisia, tasapuolisesti. Tarjolla on tuhdisti moneen suuntaan houkuttavaa eksistentiaalista pohdintaa, josta ei ota selvää. I feel stupid but on a much higher level.

Sirkka-Liisa Sjöblom on suomentanut romaanin erinomaisen tarkasti ja huolellisesti, kiitos ja kumarrus! Lina Wolff on aikamoinen lumooja.

Lina Wolff: Lihan aika

Köttets tid, 2019, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

Otava, 2025, 233 s

Banu Mushtaq: Heart Lamp. Selected Stories - ja yksi osaluettu

Banu Mushtaq (s. 1948), kirjailija, aktivisti ja juristi on kotoisin Karnatakan osavaltiosta, Etelä-Intiasta. Hän aloitti kirjallisen uransa edistyksellisen protestiliikkeen kirjallisissa piireissä 1970- ja -80-luvuilla. Hän on ainoa nainen yhteiskunnan luokka- ja kastijakoon kriittisesti suhtautuvassa liikkeessä. Mushtaq kirjoittaa kannadan kielellä ja on palkittu Intiassa jo ennen tämän vuoden palkintoa: Winner of the 2025 International Booker Prize. - Tämä kerrotaan Heart Lamp novellikokoelman sisäkannessa. Kokoelman 12 novellia on kirjoitettu vuosien 1990-2023 aikana ja Deepa Bhasthi on kääntänyt ne englanniksi.

Novelleissa kuvataan elämää paikallisessa muslimiyhteisössä alistetussa asemassa olevien, eli naisten ja köyhien näkökulmasta. Myös varakkaampien perheiden elämää valotetaan, mutta naisten asema ei siellä ole sen kummempi. Päin vastoin, pudotus voi olla jyrkempi, jos mies niin päättää.

Pohjoismaista lukijaa asetelmat raastavat, mutta lukemista helpottaa novelleista  säkenöivä äly ja lämmin huumori. Puhumattakaan ihmeellisen kauniista kielestä. Melkein olisin halunnut kuulla osia luettuna ääneen. Niinpä tiheästi ladotut ja ohuet sivut kääntyvät kuin itsestään, siitäkin huolimatta, että niissä esiintyy runsaasti alkukielisiä nimityksiä perheenjäsenille ja sukulaisille samoin kuin virkamiehille sekä muslimien monille rituaaleille, tavoille ja ruokalajeille.  Mutawalli shaheeb, namaz, hajj, masjid jama'at, purdah, kafan...

Ulkokultaisiin rituaaleihin kohdistuu monessa kertomuksessa kriittinen katse. Mätäneva ruumis kaivetaan ylös väärästä hautapaikasta, ruumiskin on väärä, koska juopporetku eli ruumis huojuu hautajaisissaankin. Samanaikaisesti päättävän virkamiehen kotona olisi tarvittu kiireellisempää apua. Useassa kertomuksessa naiset vaihtavat näkemyksiä "operaatiosta". Se on kirurginen lopullinen ehkäisy, jota jatkuvasti raskaana olevat naiset kaipaavat. Naiset, jotka ovat synnyttäneet ensi kerran teini-ikäisinä. Naiset, jotka saavat yksin hoitaa kasvavan lapsikatraansa.

Onneksi myöskään naiset eivät ole enkeleitä kertomuksissa. Miniän mustasukkaisuus anopilleen voi johtaa lopputulokseen, jota miniä ei olisi voinut kuvitella eikä toivoa. Intiassakin näyttävät monenlaiset muslimiyhteisön kunniakäsitykset suvun sisällä johtavan hölmöihin tapauskulkuihin. Erityisen hauska High-heeled shoe kertoo miehestä, joka saa pakkomielteen veljen vaimon siroista piikkareista. Oma vaimo on raskaana ja tottunut läpsyttelemään vanhoissa tohveleissa. Niinpä vaimon turvonneiden jalkojen survominen liian pieniin korkeakorkoisiin sandaletteihin johtaa vaimon eksistentiaaliseen kamppailuun, joka kirvoittaa hänessä syvällisiä filosofisia näkemyksiä. Ennen sandaletti-episodia kertomus kuvaa erityisen kauniisti nuoren naisen omia muistoja mangopuusta.

During her first pregnancy, she had, without telling anyone, brought down a mango with a stick, the fruit a little sour, a little astringent at the top when she bit into it, and the mischievous girl hidden somewhere within her had been a part of this small happiness. She had plonked herself under the tree on summer afternoons in the early days of her marriage. Those stolen moments of love under the tree, that was all. The sourness of the raw mango, the sweetness of the ripe mango, the abundance of each fruit, the expansiveness of the shoots.

Paikallisia pirttihirmujakin löytyy, kuten myös säyseitä miehiä. Varakas pariskunta tekee pyhiinvaellusmatkan Mekkaan (Hajj), mutta kiltin miehen vaimo on oikukas ja altis yltiöpäiseen shoppailuun, joiden huumassa hän unohtaa köyhälle palvelijalle lupaamansa tuliaisen. Kertomus on niin elävästi kerrottu, että tämäkin muslimien rituaali tuli aivan uudella tavalla esitellyksi kuin se vähä, mitä uutiskuvista tvstä joskus on näytetty.

Since they were late, Shaziya and Subhan stood next to each other in the mosque's extensive yard which filled up very quickly with other latecomers. It was sunny, and the huge umbrellas programmed to open automatically when the sun was out had spread their wings wide to provide shade. As the sun went down, the wings folded in to look like pillars.

Islamin uskonto vaatii paljon harjoittajiltaan. Ei ihmetytä, että islaminuskoiset maat ovat tyypillisesti näinä aikoina takapajuisia. Yhteiskuntarakenne on hyvin hierarkinen, puolet väestä eli naiset jäävät suureksi osaksi ilman koulutusta, koulutus on uskonnollispainotteista ja rituaalit vievät muutoinkin paljon aikaa. Intiassa kastijako vielä täydentää epätasa-arvoista yhteiskuntaa. 

Viimeisen novellin nimi on paljon puhuvasti Be a Woman Once, Oh Lord! Näin miettii nuori nainen osaansa: I was a mere shadow. I  was only his wife. I was free labour. 

Banu Mushtaq: Heart Lamp, Selected Stories, Translated by Deepa Bhasthi

English Pen, 2025, 214 s

- - -

Osaluettu. Elämä on romaani, muka. Ei ole. Romaani on romaani, ja jos kirjailija haluaa lässähdyttää tunnelman, hän putkahtaa kesken tarinan seikkailemaan romaanihenkilön kanssa kaupungin kaduille. Sama tilanne kuin elokuvassa, jossa näyttelijä kesken kohtauksen kääntää katseensa kohti katsojaa, ja alkaa analysoida elokuvan tapahtumia ja ihmisiä. Minua ei se kikkailu miellytä ollenkaan ja niinpä  suljin Guillaume Musson Elämä on romaanin. Se oli toinen yritys tutustua tähän menestyskirjailijaan. Enkä pitänyt edes kirjailijan tyylistä, minusta kerronta on kankeaa, sovinnaista ja yllätyksetöntä.