Mandariinit viittaa eliittiin, alun perin kiinalaiseen, mutta tässä Ranskan sivistyneistöön, vasemmistolaiseen älymystöön. Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre olivat Ranskan sodanjälkeisen kulttuurikerman itseoikeutettuja tähtiä, heillä oli ihailijoita ympäri Eurooppaa, samanhenkisen kulttuuriväen piirissä. Mandariinit kuvaa sitä de Beauvoirin omaa maailmaa, reporttereiden ja lehtimiesten (nykykielellä toimittajien), kirjailijoiden ja runoilijoiden ympärille syntynyttä seurapiiriä Pariisin baareissa ja salongeissa, sen suhteita ja kiihkeitä keskusteluja uuden ajan arvomaailmasta ja politiikasta. Tuhoisa sota ja natsismi oli jättänyt jälkeensä ahdistuksen, epätoivon ja epävarmuuden ilmapiirin, jossa arvoista ja poliittisesta suunnasta alkoi uusi henkinen kamppailu.
Voitto natseista vahvisti vasemmiston asemaa, mutta samalla sen sisällä ideologinen dogmaattisuus kasvoi ja lisäsi vasemmiston kahtiajaon uhkaa. Kannattaako sosialisteja vai kommunisteja?Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Seurasi jatkuvaa riitelyä, selkään puukotuksia ja keskinäistä epäluuloa. Ideologiset keskustelut roihahtavat Mandariineissa toistuvasti. Pyhittääkö päämäärä keinot, hyväksyäkö väkivalta tiellä kohti päämäärää, eli: hyväksyäkö Neuvostoliitto ja sen työleirit, keskitysleirien jälkeisessä ajassa, välivaiheena, kuten ymmärtäjät selittivät? Kysymykset, jotka nyt näyttävät absurdeilta, kuvaavat hyvin aikaa. Sitä värittävät muistot sodassa menehtyneistä ja keskitysleireiltä selvinneiden kertomukset - ja Hiroshiman pommitus.
Kertojia, näkökulmia, on kaksi. Minä-kertoja on Anne Dubreuilh, psykiatri, psykoanalyytikko. Toisena päähahmona on Henri Perron, lehtimies ja kirjailija, l'Espoir-nimisen lehden päätoimittaja. Henkilöitä: lehtimiehiä, tyttäriä, poikaystäviä, salonkien emäntiä ja heidän tähtivieraitaan, galleristeja on runsaasti, mutta nämä kaksi valittua näkökulmaa pitävät kerronnan selkeänä. Ne ovat kuin kaksi huonetta, joiden seinillä samat muotokuvat vaihtavat paikkaa.
Alussa vietetään ensimmäistä rauhan ajan joulua sodan jälkeen. Aika neljä- viisikymmentäluvuilla oli Euroopassakin konservatiivista. Parisuhteissa naisen osa on miehen taka-alalla, useimmiten kotona, ainakin näissä varakkaammissa piireissä, joissa naisen taloudellista panosta ei tarvittu. Henrin puoliso, Paula vie roolin äärimmäisyyteen. Hän uhrautuu miehen uran puolesta itsensä unohtaen, ja itsenäistä toimintaansa vähätellen - tässä tapauksessa vieläpä vastoin miehen toivetta. Asetelmassa hän jopa pitää aviomiehen menestystä oman työnsä tuloksena. Henri on sitä miksi minä olen hänet tehnyt. Kuva naisesta, joka on ripustautunut mieheensä täysin ja ehdoitta, on epätoivoinen, kotiinsa jämähtänyt nainen on menettämässä järjen valon.
Annen puoliso ja Henrin henkiystävä Robert Dubreuilh on piirissään lähes jumalan asemaan nostettu kirjailija, filosofi, ei-kommunistisen SRL-liikkeen pääideologi, joka haikailee Perronin lehteä omaksi äänenkannattajaksi. Se aiheuttaa skismaa ja räjähdysalttiita tilanteita ystävysten välillä, ideologisen etääntymisen lisäksi. Sota näyttää vanhentaneen nuoret aikuiset ennenaikaisesti. He eivät nykyvalossa vaikuta alle nelikymppisiltä. Seuraavan sukupolven kapina, Nadine-tyttären railakkaat käänteet sen sijaan ovat ajattomia. Aikansa vapaamielisintä suuntausta edustavat vanhemmat sietävät tyttären, sodassa poikaystävänsä menettäneen, sekoilut.
Poliittisissa keskusteluissa toistui sama riitelevä ja rajoittava sävy 60-70-luvuilla, ennakoiden vasemmiston sisäistä myrkyttymistä, taistolaisuutta - ja nykyistäkin keskusteluilmapiiriä, jossa osa ottaa hanakasti ylimmän tuomarin roolia, jossa aitoa keskustelua ei aina haluta, vain oikeita vastauksia samanmielisten porukassa. Beauvoir ja Sartre kääntyivät Neuvostoliiton hylättyään Kiinan puoleen ja kävivät Maon Kiinassa. Sen diktatuurin hirmuteot eivät vielä valjenneet heille. Varsinkin nuoriso Mandariineissa paljastaa viattomuuttaan teennäisen ja kovaksi jähmettyneen fundamentalismin olemuksen. Porvarillisuuden kritiikki johti tosikkomaisuuteen, jossa huvittelu, muoti, kauneus oli turhaa ja tuomittavaa.
Miksi olisi rikos pitää kauniista huonekaluista, kauniista vaatteista, loistosta ja huvituksista? Jos totta puhutaan, kaikki pitävät niistä! - Minä viittaan niille kintaalla, vannon sen! - Niin sinä sanot! Hän jatkoi niin kiihkeäst että jouduin ymmälleni: - Miten hassua, täytyy aina pakottaa itseään johonkin, aina kieltää oma itsensä. Ei saa nauraa eikä itkeä kun mieli tekee, ei langeta houkutuksiin, ei edes ajatella mitä todella ajattelee.
Mandariineja lukiessa vanhojen elokuvien Pariisi, Montmartren savuiset baarit ja niissä käydyt poliittis-filosofiset keskustelut herättivät nostalgiaa. Toisaalta tässä kuvataan sisäänlämpiävän eliitin itseriittoista elämää ja sen sisällä helposti kasvavia vääristymiä, valtaa ja sille sokeutumista pienessäkin piirissä. Suhde Neuvostoliittoon muodostuu vasemmistolle yhdeksi rintamalinjaksi. --- ja jos mennään oikein asioiden pohjalle, hän olisi tahtonut salata itseltään että myös Neuvostoliitossa oli jotain mätää. Neuvostoliiton ihannointi voi nykylukijasta tuntua hölmöltä, mutta sodan jälkeen oikeistolaisuus ja natsismi oli myrkkyä. Sitä edusti tälle piirille myös Yhdysvallat, niin voittajien puolella kuin olikin. Sen toimet maailmalla mm Francon Espanjassa ja Salazarin Portugalissa, diktaattoreiden tukijana vahvistivat vasemmistossa epäluuloja. Sittemmin Neuvostoliitto ja koko sodan jälkeinen itäblokki hajosi, ja teki siedätyshoidon tarpeettomaksi.
Kakkososa on selkeämmin rakkauskertomus, ja ideologisen välirikon kuvaus. Anne kohtaa Yhdysvaltain matkallaan Chicagossa kirjailija Lewis Broganin. Samalla romaani loikkaa ulos pariisilaisesta atmosfääristä. Se happi tulee tarpeeseen. Poliittinen keskustelu Pariisissa alkaa maistua jankkaavalta ja loputtomalta riitelyltä. Chicagon raitiovaunut, baarien levysoittimista ja pianoista soiva jazz piirtää elävää kuvaa ajan amerikkalaisuudesta. Siinä missä Henrin ja Robertin ideologiset keskustelut ovat hyvin tiukasti kiinni ajan poliittisessa ilmapiirissä ja vasemmiston kipuilussa Neuvostoliiton syleilyssä, rakkauskertomus leiskuu universaalia ja ajatonta intohimoa.
Minussa ei ollut aikoihin ollut enää makua eikä muotoa ja yhtäkkiä minulla oli taas rinnat, vatsa, sukupuolielimet, olin tullut lihalliseksi, ravitsevaksi kuin leipä, tuoksuvaksi kuin maa.
Annen rakastetulla, Lewisillä on todellinen vastineensa, kirjailija Nelson Algren, jolle Mandariinit on omistettukin - vaikka mies kiisti koko suhteen olemassaolon. Sitä on vaikea uskoa, sillä rakkaustarina on kerrottu niin vereslihalla ja aistivoimaisesti, että sen rinnalla poliittiset keskustelut maistuvat pitkittyessään homehtuneelta. Tosin vain nykyajan jälkiviisauden valossa. Annen intohimoinen rakkaus koskettaa paljastaessaan analyyttisen ja harkitsevan naisen tunteissaan haavoittuvana. Mikään entinen ei auta kohtaamaan uusia tilanteita: omistushalua, mustasukkaisuutta, kaipausta, pettymyksiä ja ristiriitoja miehen kanssa, joka on pohjimmiltaan vieras. Kosketin hänen pöydälle heittämiään avaimia, lompakkoa ja Camel-rasiaa: kuinka minä saatoin tuntea Lewisin niin huonosti vaikka rakastin häntä niin paljon!
Anneen ehtii kahdeksansadan sivun aikana tutustua läheisesti, samaistuakin, paljon paremmin kuin Henriin. Voisin kuvitella, että joku pitää tunteissa vellomista jahkaavana ja väsyttävänä, mutta minusta se on täydellinen kuvaus rakastumisesta, hullaantumisesta ja sen jälkeisestä ilottomuudesta.
Simone de Beauvoir osaa ihailtavan taidokkaasti kuljettaa sekä poliittisen että intohimodraamansa punaisia lankoja ilmeikkään ja moniäänisen dialoginsa kautta. Suurin osa tapahtuu keskustelussa: sekä poliittiset välirikot että rakastuminen ja sen jäähtymisvaihe. Taitavaa on myös tapa, millä moninaisesta ihmisjoukosta erilaiset persoonallisuudet nousevat esiin, oma-äänisinä ja hiljalleen tunnistettavina; se on tarkasti nähtyä ja kehiteltyä. Romaani on tunnelmaltaan vakava, mutta elävien dialogien ja kiinnostavasti luonnehdittujen tyyppien ansiosta se ei ole raskas, vaan enemmänkin - oui! - henkevä, niin ranskalainen, olipa tämä sitten klisee tai ei.
Mandariinit oli innostava lukuelämys, myös jonkinnäköinen sukellus vanhoihin itse elettyihin aikoihin, vaikka vähän myöhempiin kuin tässä kuvatut. Muistan Mirja Bolgàrin nimen ranskankielisen kirjallisuuden suomentajana. Kieli töksähtelee paikoitellen ja muutamia outoja ilmaisuja tuli vastaan, mm kammottava suomentamaton sana ekivokki toistuu useampaan kertaan. En voi sietää ekivokkeja tilanteita.
Annen rakkauden kohteen ohella myös romaanin päähenkilöille on mainittu löytyvän todelliset vastineensa: Jean-Paul Sartre ja Albert Camus. Romaani voitti vuonna 1954 Ranskan Goncourt palkinnon.
Simone de Beauvoir: Mandariinit. 1-2
Les Mandarins, 1954, suomentanut Mirja Bolgàr
Kirjayhtymä, 1982, 1983, 445 + 414 s