E.M. Forster: Hotelli Firenzessä

 

Aika tyrmäävä kansikuva repaleiseksi kuluneessa romaanissa ei nyt suorastaan siivittänyt lukemaan. Mutta ei pidä päätellä liikoja ulkomuodon perusteella tässäkään tapauksessa. Elokuva on vuodelta 1985 ja tyyli sen mukainen, sankarittaren kampaus kuvassa Charlien enkelit tyyliä (tai Ludvig XIV), mutta romaani on vuodelta 1908. Tähän valintaan päädyin lenneltyäni ensin Samarkandista Reykjavikiin etsiessäni Helmet -haasteeseen kirjaa, jonka nimessä on kaupunki.  

Firenze onkin oikein kiva kohde, romanttinen minustakin. Vietin siellä viikon italian kurssilla joskus 90-luvulla. Harhailin kaupungin kapeita kujia, joista jokaisen loppupäässä häämötti pieni osanen valtavan Il Duomon marmoriseinistä. Piazzale Michelangelolta koko kaupunki tuomiokirkkoineen levittäytyi upeana panoraamana. Kävin ihailemassa Toscanan kukkuloita myös läheisestä Fiesolesta, jonka englantilaiset turistitkin olivat löytäneet jo yli sata vuotta sitten. Niin, ja sitä paitsi Firenze on Turun ystävyyskaupunki.

E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä nuori Lucy Honeychurch lomailee Bertolinin täysihoitolassa serkkunsa Charlotten kanssa, joka useammin esiintyy neiti Bartlettina. Neidittely ja muutkin klassiset vanhapiikakliseet on istutettu Lucyn "esiliinana" toimivaan säädylliseen naiseen, joka tilanteissa omaksuu ennenaikaisesti vanhentuneen marttyyrin osan. Asetelmat ja tavat vaikuttavat tomuisilta eikä koukeroinen kielikään (suomennos vlta 1986) tunnelmaa raikasta. Kieleen kuitenkin tottuu ja alun aivastelun jälkeen koko mennyt maailma puhkeaa kukkaan kuin magnolia solisevan suihkulähteen vieressä. Sillä henkilöissä on särmää, mielenkiintoisia tyyppejä saapastelee aamiaissaliin, dialogi on nokkelaa ja osuvaa. Forster kohdistaa hienosteluun ja tekopyhyyteen satiirinsa, johon brittiläinen aristokratia ja sen saleihin hinkuva yläluokka tarjoavat runsaasti aihetta. 

Arvonsa tuntevien hotellivieraiden joukosta erottuu toisenlainen pari, isä ja poika Emerson, epäilyttävän liberaalit ja suorapuheiset. Joku epäilee heitä jopa sosialisteiksi! Ensimmäinen säädyttömyys, johon he rohkenevat syyllistyä on, että he tarjoavat neideille huoneiden vaihtoa, jotta nämä saisivat näköalan Arno-joelle (A Room With a View alkup. nimi). Ei ainakaan nuoren herran huoneeseen saa nuori neiti vaihtaa, sen esiliina päättää. Lucy on ikävystynyt ja kamppailee sovinnaisten vaatimusten ja kasvavan seikkailunhalun aallokossa. Toscanan orvokkikedon keskellä monet sattumat huipentuvat ryöstettyyn suudelmaan. Jolla on näkijä! Nuoriherra Emerson, George onnistuu syöksemään sekä Lucyn että tämän seuraneidin totaaliseen hämmennykseen.

Toinen osa romaanista tapahtuu Englannissa, Surreyssa Honeychurchin perheen talossa Windy Cornerissa, jossa Lucy on kihlautumassa Roomassa tapaamansa kaikin puolin soveliaan ja ylhäisen Cecil Vysen kanssa. Hän muistutti noita vaateliaita pyhimyksiä, jotka vartioivat ranskalaisten katedraalien sisäänkäyntejä. Lähistön kartano vuokrataan tietylle isälle ja pojalle, jopa niin että sulhanen on asiaa järjestämässä. Kun Amorin nuolet alkavat singahdella Englannissa, tunnelmassa alkaa olla hieman Downton Abbeyä ja Jane Austenia. Monenlaisten vehkeilyjen ja turhien esteiden keskellä lukijakin joutuu hikoilemaan tuskasta: eikö oikea rakkaus sittenkään voita?

Italialaiset ovat epämiellyttävää kansaa. He pistävät nenänsä joka paikkaan, näkevät kaikkialle ja tietävät, mitä me kaipaamme ennen kuin tiedämme sitä itsekään. Me olemme heidän armoillaan. He lukevat ajatuksemme ja ennustavat mielihalumme. Ajurista aina...aina Giottoon, he kääntävät meidät nurinpäin, ja siitä mitä en totisesti pidä. Ja sisimmältään he ovat kuitenkin - voi miten pinnallisia.

Sadan vuoden takainen romaani kertoo herkullisesti aikansa trendeistä, puhe- ja käytöstavoista. Aika ja liberaalit asenteet eivät kulje aina käsi kädessä. Tuhatkahdeksansataaluku oli edeltävää vuosisataa vanhoillisempi, sosialisti vaikuttaa sata vuotta sitten käydyissä salonkikeskusteluissa radikaalilta mutta ehkä hieman raikkaammalta kuin Neuvostoliiton ja sen sortin sosialistit. Ja mikä feministi E.M. Forsterista paljastuukaan! Hänen miespuolinen sankarinsa toivoo tasa-arvoista naista.

"Minä olen pohjimmiltani samanlainen raakimus. Halu hallita naista on hyvin syvällä, ja miesten ja naisten on yhdessä taisteltava sitä vastaan ennen kuin he voivat astua paratiisiin. Mutta minä todella rakastan teitä - varmasti enemmän kuin hän." George mietti hetken. "Niin, paremmin kuin hän. Minä haluan teidän pitävän omat ajatuksenne, silloinkin kun pidän teitä sylissäni."

Nyt on vuosi 1958 ja minua on alkanut askarruttaa, mitä sen henkilöt ovat puuhailleet kuluneina vuosikymmeninä.

Hotelli Firenzeen sisältyy erikoinen, kirjailijan vuonna 1958 kirjoittama Näköala vailla huonetta, liite, jossa hän kertoo päähenkilöiden loppuelämistä. Lukijana en kaivannut sitä, mutta onhan sekin osoitus kirjailijan kekseliäästä mielikuvituksesta. George Emerson jatkaa idealistin polullaan, ensimmäinen maailmansota kuorii hänestä pasifistin. Georgesta tuli oitis aseistakieltäytyjä.

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä
A Room With a View, 1978, suomentanut Hanna-Liisa Timonen
Gummerus, 1986, 249 s

Arttu Tuominen: Vaiettu

Pientä vaihtelua toi tämäkin dekkari lukuelämääni, jossa ne ovat lajityyppinä harvemmin lukemiani. Arttu Tuomisen Vaiettu mainittiin kiittävässä lehtiarviossa. Kirjan luettuani voin yhtyä kehuihin. Tässä on taas rikosromaani, joka on sekä kirjallisesti eli kieleltään ja henkilökuvaukseltaan taidokas että jännittävän juonenkehittelyn myötä virkistävä lukukokemus. Vuonna 2021 julkaistu romaani on yllättävästi ja valitettavasti myös ajankohtainen. Valitettavasti siinä mielessä, että sen henkilöhistoria vie sodan keskelle Ukrainaan vuonna 1941. Dnepropetrovsk ja Dnipro, aiemmin useimmille tuntemattomat ukrainalaiset paikannimet ovat ehtineet tulla tutuiksi Ukrainan sodan uutisista. 

Enää ei tarjottu Dnipron matkailumainoksia. Ukrainassa oli edelleen käynnissä sota hallituksen joukkojen ja separatistien välillä. Paloviita hämmästyi, kuinka nopeasti oli unohtanut asian. Ensin sota oli ollut kaikissa uutisissa, sitten siitä ei enää puhuttu. Ruumiit Ukrainan kaupunkien kaduilla eivät riittäneet uutiseksi Suomessa, mutta Kim Kardashianin uusi käsilaukkumallisto kyllä.

Porilaiset poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja muut joutuvat tositoimiin, kun hoivakodissa asustava 97-vuotias sotaveteraani Albert Kangasharju, entinen kenkäkauppias, sittemmin pankinjohtaja, yritetään murhata aivan luottohoitaja Inkerin silmien edessä, iltaisella rutiinilenkillä. Myöhemmin tapahtuu toisaalla Kangasharjun ikätoverin sieppaus kodistaan syrjäisellä merenranta-alueella. Klaus Halmisen sieppaaja onnistuu hirttämään.

Kangasharjun menneisyydestä paljastuu toinenkin murhayritys. Joku on erehtynyt henkilöstä, oli lopputulemana. Kangasharju on hoitajansa ja sukunsa, lapsenlastensa rakastama kiltti vanhus, lämmin ja huumorintajuinen. Kuka voi haluta murhata, hirttovälineet mukanaan, noin iäkkään ihmisen, joka muutenkin on kohta poistumassa tästä elämästä? 

Prologista alkaen tarina kulkee kahdessa aikatasossa, vuoden 1941 Helsingin keväässä, myöhemmin Ukrainassa ja nykyhetkessä, vuoden 2019 porilaisten poliisien tutkinnassa. Aikatasot vaihtelevat selkeästi vuosiluvuin ja etenevät omaa tahtiaan. Koska molemmat osiot on kerrottu vetävästi, ei ole pelkoa jännitteen katoamisesta. Päin vastoin ne täydentävät toisiaan onnistuneella tavalla. 

Porilaispoliisin arki työssä näyttää sujuvalta, virheitä tapahtuu, mutta kinkkiset tilanteet opettavat poliisit armollisiksi ainakin toisilleen. Sen sijaan monella on kotiarjessa enemmän kuin tarpeeksi sietämistä, on parisuhteen hyytymistä, äidin alkoholismia, sietämätöntä appea, vieraan houkutusta. Eli ihmiset näyttävät inhimillisiltä, vikoineen kaikkineen, matalamielisine ajatuksineenkin. 

Kaikilla on myös historiansa. Menneisyyteen ja muistoihin liittyvät Vaietussa suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten lähtö Saksaan vuonna 1941, josta Mauno Jokipii on kirjoittanut Panttipataljoona -nimisen teoksen, josta mainitaan sen kritiikki: suomalaisten aseveljeyttä natsi-Saksan rinnalla on siloteltu. Toisen maailmansodan veriset taistelut Ukrainan maaperällä nousevat lukiessa mieleen nykyisten uutisten peilikuvana. Suomalaiset hyökkäsivät silloisen Neuvostoliiton ukrainalaiskyliin saksalaisten joukoissa, kokonaisia kyliä tuhoten.

Sodan kammottavat tapahtumat  nähdään kertomuksessa 19-vuotiaan Albertin silmin. Hän toivoo palaavansa Helsinkiin tyttönsä luo, mutta SS-pataljoonan kovikset alkavat pikkuhiljaa tehdä hänessä tuhojaan siitä pehmeimmästä kohdasta alkaen. Siitä huolimatta hänen persoonansa vaikuttaa kaiken kauheuden keskellä inhimilliseltä. Lopullinen kuva hänestä on ristiriitainen enkä saanut kaikkia palasia oikein sopimaan. Sodan helvetilliset tapahtumat lienevät riittävä selitys sille, ettei ihminen niistä entiselleen selviä.

Onko kosto kauheuksista oikeutettua? Onko satavuotias vanhus rangaistuksensa ansainnut, yhtä kovan kuin 70 vuotta sitten tuomionsa saaneet?  Entisten natsien ja sotarikollisten myöhempiä aikoja on valaistu useissa dokumenteissa ja kirjoissa, esimerkiksi Eric Vuillard Päiväkäskyssä ja Norman Ohler Soluttautujissa.

Sotaveteraanin murha ja toisen murhayritys linkittyy tutkintavaiheessaan hiljalleen kansainväliseen toimijaan, ulkovaltoihin. Porin poliisissa aletaan nähdä asian siirtyvän luontevasti Supon alueelle. Paloviidalla on kuitenkin omat keinonsa, ovelat. Kun sotaromaani Vaietussa kohtaa dekkarin ja tarinat yhtyvät, kohtalon kellot kumisevat ja draama kiristyy siinä vaiheessa hyytäväksi. Vuosikymmeniä kestäneet naamiot on riisuttu.

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY, 2021, 402 s

Emmy Abrahamson: Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske

Kansi Nils Olsson, OINK

Aika epätoivoinen alkuasetelma suhteelle: Julia, nuori ruotsalainen, Berlitz-koulun englannin opettaja istuu wieniläisen puiston penkillä. Hänen seuraansa tuppautuu koditon pummi, ilman kenkiä, likaisine varpaineen. Mies ei tule puskista vaan ihan tietystä puskasta Wienin Stadtparkissa. Vastoin kaikkia oletuksia nainen rakastuu saman tien, hän jopa mielellään suutelisi miestä ellei vahva lemu tyrmäisi aietta alkuunsa. En ole koskaan varmaan lukenut näin romanttista, hauskaa, yllätyksellistä ja samalla freesillä tavalla viisasta ja herkkää kertomusta - joka siis on tosikertomus! Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske on autofiktiota.

Jag lyckas med det jag aldrig gjorde med Matthias: jag blir Bens professor Higgins och han min Eliza Doolittle.

Itse romanssi on uskomaton, epäsovinnainen ja hullu, mutta Emmy Abrahamson ei kunnostaudu vain uskalluksellaan. Hän on tarkkakatseinen ihmisten, persoonallisuuksien ja ihmissuhteiden kuvaaja, itseironinen kuin Bridget Jones. Paitsi että hänen Juliansa on hauskempi, ehkä hieman kunnianhimoisempikin. Sillä Julia ei ole vain englannin ope, hän elättelee haaveita kirjailijuudesta. Kaiken lisäksi hän asuu kaksi kerrosta ylempänä samassa talossa kuin Elfriede Jelinek, kirjallisuuden nobelisti. Julia jo sommittelee heidän ensimmäisiä kirjallisia keskustelujaan päässään. Sinne pulpahtelee muitakin tarinoita, joita hän mielessään hahmottelee esikoisteokseensa ennen kuin huomaa, että idea olikin jo Goldingin käyttämä Kärpästen herrassa, Kingin Hohdossa, Mobergin Maastamuuttajissa etc. 

Under all smuts är Ben verkligen en av de vackraste männen jag träffat och med en häpnadsväckande självsäkerhet, stolthet och glädje.

Pummi, koditon (uteliggare, suomessa ei taida olla yhtä kuvaavaa nimitystä - puskabunkkari?) ja opettaja ovat tietenkin epäuskottava pari, vaikka Juliassa ilmeneekin kriittistä asennetta normeihin ja porvarillisiin menestyksen mittareihin. Hän on kuitenkin järjestyksen ihminen, joka kokee suurta mielenrauhaa esimerkiksi lomakkeita täyttäessään tai vastatessaan markkinointitutkimuksiin. Julia saa varautua ystävien kauhistuneisiin kommentteihin.

Kuitenkaan ei vain rakkaustarina kanna kertomusta, vaikka siitä muodostuukin sen liekehtivä runko. Yhtä mielenkiintoisia ja hersyäviä ovat Julian kokemukset Wienin Berlitzkoulussa, kirjavan oppilasaineksen ja moninaisen opettajaporukan keskellä. Sinkkunaista saa seurata Wienin öisten sivukatujen baareihin tai nettideitille aatelisen miehen kanssa, jonka hän nimeää Påsköhuvudiksi, koska tämä muistuttaa Pääsiäissaaren kivipatsaita. Myös Berlitz-toimiston henkilökunta ja kaikkien vihaama Dagmar, sen pomo saa oman kuvauksensa.

I lärarrummet går ryktet om att Dagmar blir sexuellt upphetsad av kontorsmaterial och Mike hävdar att han såg henne smeka en röd Bic-penna en gång på ett sätt som bara kändes fel.

Koska tämäkään rakkaus ei ole mikään mutkaton baana kohti taivaita, vaan kahden vastakkaisista maailmoista tulevan ihmisen kohtaaminen, siitä tulee seikkailu. Ben on lähes kaksimetrinen 24-vuotias Kanadasta maailmalle lähtenyt kulkuri, joka juo isoja määriä alkoholia kestääkseen öisen kylmyyden, siis alkoholisti elämäntapansa kauttakin. Hän on työläiskotinsa peruja kouluttamaton ja sitä myötä vailla suurempia suunnitelmia. Hänen kaverinsa Wienissä käyvät lentokentällä tietyllä roskiksella, jossa löytyy hyvää tavaraa niiltä, jotka ovat joutuneet siitä ennen turvatarkastusta luopumaan. Julia on tietyssä vaiheessa uutta suhdetta niin onnellinen, että alkaa jo suunnitella online deittipalvelua kolmikymppisten naisten ja asunnottomien välille. Det David saknar i tänder kompenserar han mer än väl med sin förmåga att dricka kylvätska.

Kivuliasta on tällaisenkin parin löytää yhteistä arvopohjaa ja arjen tapaa olla, vaikka alku on tulenpalavaa. Ensin on oltava piittaamatta ystävien neuvoista ennen kuin omat epäilykset ottavat kunnolla tulta ja kaikki näyttää palavan poroksi. Vain miestä vihannut kissa kehrää tyytyväisenä.

Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske hurmasi. Toivon että Emmy Abrahamsonin kirjailijanura jatkuu, vaikka hän onkin jo kirjoittanut ulos ehkäpä dramaattisimman tarinan omasta elämästään. Kipinöivä huumorin pilke ja rakkaustarina eivät peitä sitä, että kirjailijalla on syvällistä sanottavaa. Kirjailija on hauska ja älykäs. Elämämme Tinder-aikakausi on hyvin mekaanista ja epäromanttista, hän sanoo Hesarin haastattelussa, josta kirjan bongasin. Hän myös kieltää sen, mikä jokaisen ulkopuolisen mieleen tulee, että vain entinen pummi olisi hyötynyt suhteesta. Kirjailija sanoo hyötyneensä tapaamisesta paljon, paitsi rakkaudessa koko elämänasenteessa. - Ei mikään ihme, että kirjasta on tekeillä elokuva.

Emmy Abrahamson: Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske
Albert Bonniers Förlag, Stockholm, 2016, 217 s

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista

Kannen kuva: L'Europeo RCS/PH. Stefano Archetti
Kannen suunnittelu: Oliver Munday (kuvassa Dolours Price)

Kollektiivinen silmien ummistaminen on teema, joka kiinnostaa minua journalistina erityisen paljon: millaisia tarinoita yhteisöt kertovat itselleen selviytyäkseen traagisista tai yhtenäisyyttä murentavista tapahtumista. Minua alkoi kiehtoa ajatus siitä, että entisten taistelijoitten henkilökohtaisista muistelmista koostuva arkisto saattoi olla niin räjähdysherkkä: mikä noissa tarinoissa oli niin uhkaavaa nykypäivänä?

Tässä taas yksi esimerkki toimittajataustaisen kirjoittajan laaja-alaisesta lahjakkuudesta. Patrick Radden Keefe kirjoittaa eräästä Euroopan lähihistorian kipeimmistä konflikteista trillerimäisen teoksen, joka yksityiskohdissaan, kieleltään ja tyyliltään on kuin romaani. Vaikka Älä sano mitään listaa noin sata sivua viitteitä ja on siis erityisen tarkasti dokumentoitu, valokuvinkin, se on lukuelämyksenä vetävä ja koskettava tietoteos. Pohjois-Irlannin konfliktia se tutkii siihen osallisten ihmisten kautta, piirtäen henkilöistään psykologisesti syvällisiä luonnekuvia. Mikä saa nuoret ihmiset radikalisoitumaan ja tottumaan tappamiseen? Mitä tapahtuu kun saman kaupungin asukkaat jakautuvat yhä jyrkemmin omiin yhteisöihinsä? Millaisia jälkiä väkivallan teot jättävät sekä tekijöihin että yhteisöön? 

Terävä kirjoittaja ei anna yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, mutta valaisee kiinnostavia yksityiskohtia ja taustoittaa tapahtumia huolellisesti. Sen lisäksi Keefellä näyttää olevan sherlockholmes-tyyppistä sitkeyttä ja uteliaisuutta kaivaa esille vaikeasti löydettävää tietoa. Rohkeutta myös, koska konfliktin osapuolten menetelmät eivät häviä mafiaorganisaatioiden vastaaville. Vaikka kauheimmista tapahtumista on kulunut vuosikymmeniä, kadonneiden vaietut ja selvittämättömät kohtalot kytevät edelleen yhteisössä. Etelä-Afrikan totuuskomissioon Nelson Mandelan aikana viitataan, mutta Pohjois-Irlannissa menneet rikokset on salattu eivätkä brititkään ole olleet innokkaita selvittämään konfliktin tapahtumia; rikoksia tekivät kaikki osapuolet.

Kymmenlapsisen perheen yksinhuoltajaäiti siepataan lapsikatraan keskeltä eräänä joulukuun päivänä 1972 Belfastissa. Jean McConville katoaa lopullisesti. Perhettä on jo sitä ennen karsastettu naapurustossa. He eivät kelpaa katolisille eivätkä sen paremmin protestanteillekaan. Jean on protestantti kun taas hänen äkillisesti menehtynyt miehensä on katolinen. He ovat köyhiä ihmisiä, jotka haluaisivat elää omaa elämäänsä, mutta tuossa vaiheessa katolisten IRA oli jo jakautunut kahtia ja protestanttien lojalisteille tuli pysyvää tukea Thatcherin ajan brittiarmeijasta. Väkivalta kasvoi silmittömäksi, konflikti muuttui sisällissodaksi. McConvillen lapset näkevät, että naapurit ovat mukana äidin sieppauksessa. Lasten muistissa äidin kuva haalistuu, mutta he tulevat kaikki muistamaan että hänen vaatteissaan oli aina vaippahakaneula, koska jollakin lapsista oli aina nappi irti tai muuta tarvetta hakaneulalle. Lapsille koittivat ankeat ajat munkkien pitämissä orpokodeissa, joissa ruumiillinen kurittaminen ja hyväksikäyttö oli tavallista. 

Konfliktin juuret ovat kaukana brittien ja irlantilaisten yhteisessä historiassa, jolloin uskontokunta ilmaisi selvimmin puolen, vastakkain ovat katoliset tasavaltalaiset ja brittimieliset lojalistit, protestantit. Avainhenkilöiden fanaattisuus oli kasvanut molemmin puolin. Kuusikymmenluvulla protestanttien Oranialaisveljeskunta järjesti marssejaan katolisten perheiden kotien ohi, nokkamiehenään tulikivenkatkuisia puheita pitävä pappi Ian Paisley, joka nuuski katuosoitteita, missä paavin miehiä vielä asui ja jotka oli karkotettava alueelta. Katoliset pitivät alussa brittiarmeijaa pelastajinaan ennen kuin huomasivat heidän tulleen Ulsterin kuninkaallisen poliisin vahvistukseksi. 

Väkivalta kiihtyi 70-luvulla ja siinä vaiheessa IRAn joukoissa nousivat taistelutahtonsa ja ehdottomuutensa takia maineeseen (hyvään ja huonoon) Pricen sisarukset Dolours ja Marian, joiden edesottamuksia kirjassa seurataan tarkasti. He olivat vasta alle parikymppisiä, mutta jo perheensä kautta Irlannin yhtenäisyydelle vihkiytyneitä ja myös ajan vasemmistolaisen trendin mukaisesti viehättyneitä muistakin "vallankumouksellisista", kuten Che Guevarasta. Dolours Price osallistui sieppauksiin ja pommi-iskuun Lontoossa. Hän joutui myöhemmin siskonsa kanssa vankilaan, jossa he aloittivat pitkän nälkälakon. Heitä pakkosyötettiin kun kuoleman vaara alkoi olla ilmeinen. Tästä kokemuksesta Dolours ei selvinnyt koskaan, hänelle kehittyi anoreksia.

IRA:n rinnalla toimi Gerry Adamsin alaisuudessa poliittinen puolue Sinn Féin, joka kirjan perusteella näyttää toimineen Adamsille kätevänä peiteorganisaationa, jonka ansiosta hän ei koskaan myöntänyt kuuluneensa IRA:an. Kaikille sen "likaisen työn" tekijöille oli selvää että hän johti organisaatiota ja määräsi monet sieppaukset ja murhat. Adams on esimerkillisesti noudattanut periaatetta "älä sano mitään". Hän on kieltänyt kuulusteluissa edes olevansa se joka on. Keefe ruotii tätäkin yksityiskohtaa Adamsin persoonallisuutta analysoidessaan. Adamsin veli syyllistyi oman lapsensa hyväksikäyttöön, raiskaukseen. Kirjan mukaan Adams oppi perheessään ummistamaan silmänsä.

He vievät tehtaisiin pommeja ja pitävät sitten meteliä työttömyydestä. - - - He ryöstävät postitoimistoja niin että ihmiset eivät saa tukirahojaan, ja sitten he saarnaavat siitä miten köyhiä pitää puolustaa. - - - On selvää, mikä heidän strategiansa oikeasti on ja mihin he pyrkivät, hän sanoi. Antaa sotilaallisen siiven synnyttää niin paljon tyytymättömyyttä ja puutetta kuin mahdollista, mitä suurempi työttömyys, sen parempi. Sitten poliittinen siipi voi lypsää hyötyä ihmisten tyytymättömyydestä.

Näin sanaili maltillisen katolilaisväestön sankari John Hume. Skismoja syntyi monien välillä. Yhdysvaltain suurelta irlantilaisväestöltä tuli tukea, mutta myös vaatimuksia jatkaa veristä sotaa, kun vaatijat itse olivat turvassa Atlantin takana.

Kirjassa vilisee traagisia "sankareita", kaunaisia sotureita, psykopaattitappajia, ovelia juonittelijoita kuin parhaimmassa Shakespearen draamassa. Kirjailijan tavoite selvittää Jean McConnellyn murha liittyy läheisesti ns Belfast projektiin, jossa pyrittiin dokumentoimaan tätä Pohjois-Irlannin väkivaltaista historiaa. Haastateltavia saatiin sillä lupauksella, että tiedot julkistettaisiin vasta näiden kuoltua. Dokumentit oli määrä säilyttää Boston Collegen John J. Burnsin kirjastossa. Siellä on Yhdysvaltain laajin Irlannin politiikkaa ja kulttuuria käsittelevä kokoelma alkaen vuodesta 1863. Projektin salaus epäonnistui kuitenkin ja siitä vuodettiin tietoja ennenaikaisesti. 

Dolours Price meni naimisiin näyttelijä Stephen Rean kanssa, joka esiintyi mm elokuvassa Crying game. Kirjan harvoja humoristisia kohtia on kuvaus Dublinissa esitetystä mustasta komediasta. Siinä isäksi tullut lojalisti näkee vauvansa piirteissä Gerry Adamsin. Hän valittaa asiasta kaverille: Uskon että Gerry Adams on naamioitunut vastasyntyneeksi vauvaksi ja onnistunut ujuttautumaan perheeni kotiin. - Se on juuri hänen tapaistaan, vastaa toinen.

Lopussa kirjailija huomauttaa, että olisi ironista jos Brexit toisi tahattomasti mukanaan Irlannin yhdistymisen. Tavoite, jossa kolmen vuosikymmenen verenvuodatuksella ja noin 3.500 hengen menetyksellä ei ole onnistuttu.

Mutta se murhamysteeri! Siihen kirjailija sitkeällä työllä löytää uskottavan vastauksen ja sitähän ei pidä tässä paljastaa. Kirja on valittu New York Timesin Book Review'n listalle 10 best books 2019.

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista
Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland, 2019, suomentanut Maija Heikinheimo
Gummerus, 2022, 551 s

 

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Harvoin näkee sellaista kerronnan iloa, jota Elizabeth Gilbert suorastaan pulppuaa. Hän maalaa uskomattomia maisemia, aikoja ja paikkoja, vaivattoman oloisesti. Tämä kokonainen maailmani kuljettaa lukijaa 1800-luvun alun lontoolaisesta kasvitieteellisestä puutarhasta James Cookin maailmanmatkojen kautta Pennsylvanian Philadelphiaan, sieltä pitkällisten meripurjehdusten jälkeen Tahitin vehreään sammalluolaan ja päätyy lopulta Amsterdamiin. Kaiken lisäksi hän ei vain hahmottele henkilöitään, Almaa, Prudencea, Henryä, Hannekea, Ambrosea jne vaan kaikista piirtyy vahva kuva erityisinä persoonallisuuksina, joiden sielun maisemia, haavoittuvuuksia, vahvuuksia, iloja ja pettymyksiä sekä keskinäisiä suhteita hän kuvaa yhtä paneutuneesti kuin sammaltutkija mikroskoopin kautta erottuvaa rakennetta. Joten kyllä kelpaa lukijan matkata mukana. Pitkäveteistä ei ole, juonen käänteet ja monenlaiset intohimot pitävät valppaana ja uteliaana seuraavasta käänteestä.

Viime vuosina kaunokirjallisuudessa autofiktiot ja niiden jälkeen biofiktiot ovat yleistyneet, joten aika nopeasti tulee mieleen tarkistaa, pohjautuvatko näin huolellisesti piirretyt henkilökuvat ja tapahtumat oikeisiin henkilöihin. Mutta ei. Gilbert on kerännyt monialaista tietoa, historiallista ja luonnontieteellistä, mutta henkilöt ja tapahtumat ovat puhdasta fiktiota. Esikuvia kasvitieteilijänaisista löytyy useita, se olikin naisille sallittu tieteenala. Gilbertin luomassa maailmassa meidän yhteisen maapallomme ihanuudet saavat kuitenkin viehkon ylitsepursuavan kuvauksen kaikissa sateenkaaren väreissä, meriä ja mantereita ylittävän luonnontieteilijän katseen kautta.

Kolmas lukemissani romaaneissa parin vuoden aikana tapaamani Alma, Alma Whittaker on nimittäin aikuisella iällä kasvitieteilijä, joka on erityisen paneutunut sammaltutkija eli bryologi, joka tutkii kasveja ja niiden taksonomiaa. Hän on kolho iso nainen, jolla on kuvankaunis adoptoitu pikkusisko. Eikä aina käy niin kuin haaveillaan. On hauskaa lukea historiallista romaania, joka on kirjoitettu tässä ajassa eikä päähenkilö ole mikään silkoinen romanttinen sankaritar vaan rakastamansa miehen perään kuolaava himokas nainen. Salaa tietenkin, eihän muu ollut mahdollista tuona aikana, liekö vieläkään. Onneksi sammalet tempaavat hänet aina vaikeista ihmissuhteista mättäilleen.

Kirja on kasvanut kohtuullisen massiiviseksi, koska se paneutuu perin pohjin henkilöihinsä, historiasta siihen hetkeen, jolloin he ilmaantuvat tarinaan. Alman isän Henryn polku käy köyhästä ja näpistelevästä pojanklopista Lontoon kasvitieteilijöiden apurina mahtavaksi maanomistajaksi ja puutarha-alan yrittäjäksi Philadelphiaan. Tulppaanisipuleita salakuljetetaan, vanilja ja kiniini odottavat kehittymistään. Alma on isänsä hengenheimolainen ja saa tältä vahvat eväät itselliseksi tutkijanaiseksi, mutta ei kovin salonkikelpoisia käytöstapoja. Eikä neuvoja rakkauselämälleen, mutta jälkiviisautta siitäkin. 

Myös ajankuvaa romaani tarjoaa runsain mitoin, sekä orjuuden vastaisesta taistelusta - abolitionismi - ja naisen asemasta Yhdysvalloissa että tahitilaisten tavoista, omintakeisista rituaaleista, joissa lähetyssaarnaajien opeista on otettu paikallisia miellyttävät osat ja vaikkapa Amsterdamin katukuvasta 1800-luvun puolivälissä. 

Tämä kokonainen maailmani, The Signature of all Things törmäyttää päähenkilönsä sekä rakastumisensa että oppineisuutensa kautta kahteen erilaiseen maailman- ja ihmiskäsitykseen. Toinen on kristillisen maailmankatsomuksen selitys jokin korkeampi voima kaiken takana ja toinen Alman - ja Charles Darwinin - luonnontieteellinen näkemys. Ambrose oli mies, joka näki enkeleitä orkideoissa ja joka oli aikanaan uskonut olevansa enkeli itsekin - Vanhoilla päivillään Alma nimittäin kilvoittelee oman evoluutioteoriansa puolesta ei enempää eikä vähempää kuin itsensä Darwinin kanssa, salassa taas. Sen minkä Darwin jättää sanomatta, Alma haluaisi selvittää ennen kuin huomaa että voi peeveli, onpas juonikas tuo Darwin!

En ole koskaan kokenut tarvetta keksiä maailmaa tämän maailman rajojen tuolle puolen, sillä tämä maailma on ania vaikuttanut minusta aivan riittävän suurelta ja kauniilta. Olen vain ihmetellyt, miksi se ei ole sitä muille: mikä tarve heillä on unelmoida uusista ja ihmeellisistä ulottuvuksista tai haluta elää jossakin muualla, tämän maailmamme ulkopuolella...mutta eihän se minun asiani ole. Kai me kaikki vain olemme erilaisia. Minä en ole koskaan halunnut mitään muuta kuin ymmärtää tätä maailmaa.

Romaanin on suomentanut Taina Helkamo, kiitos ja kumarrus! Loistavaa, harvinaisen virheetöntä ja sulavaa kieltä, ei edes painovirheitä!

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani
The Signature of All Things, 2013, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus, 2022, 575 s